2005-04-26

Yleisen älyn juhla

Paolo Virno

Kääntänyt: Jussi Vähämäki

1970-luvulla vappu oli jo tapahtumana eltaantunut ja hieman törkeä. Eltaantunut, koska työväen taistelut - ja politiikka sekä elämä ylipäätään - pysyttelivät huolellisesti kaukana siitä. Noissa ilottomissa kulkueissa läsnä oli vain ammattiyhdistysliike keynesiläisen valtion institutionaalisena kipupisteenä.

Virnon kirjoitus avaa Megafonin vappusarjan, jossa julkaistaan yksi (työ)elämän prekarisaatiota käsittelevä kirjoitus/vapunaluspäivä.

Liitot korostivat suureen ääneen, joskus kiukkuisesti kuin se, joka on tottunut olemaan yksin äänessä, omaa asemaansa ainoana modernien teollisuusyhteiskuntien työvoimatavaran laillisena ja todella merkittävänä edustajana. Kamppailevat työläiset, jotka halusivat päättäväisesti nimenomaan päästä eroon tuosta tavarasta (ennen muuta aiheuttamalla sen hinnan inflaation ja tekemällä tavarasta näin epätaloudellisen) vähät välittivät kulkueista "kehityksen turvaksi". Eihän juuri aikuistunut enää tuhlaa aikaansa satujen kuunteluun. Kapitalismin kehityksen uusien ja vanhojen mallien väliset tilit selviteltiin sorvin ääressä: ulosmarssit, pistelakot, tehtaan sisäiset mielenosoitukset, palkkaliukumat. Tuo vuosipäivä oli myös hieman törkeä: itse asiassa, sitä kutsuttiin hävyttömästi "työn juhlaksi". Ikään kuin palkkatyö ei olisi onnettomuus, ikään kuin joku voisi olla ylpeä (juuri "ylpeyttä" ammattiyhdistysliike visersi) siitä, että tuottaa lisäarvoa liukuhihnan ääressä. Jos mikä, niin viha ja inho tehdaskomentoa kohtaan vaati välttämättä juhlaa työtä vastaan.

Seattlen ja Genovan jälkeen toukokuun ensimmäinen palaa jälleen, mutta hyppäämällä huiman hypyn taaksepäin, siihen, mitä se oli 1800-luvun lopulla: etuoikeutettu hetki uuden yhteiskunnallisen ja tuottavan "lajin" astumiseksi näyttämölle. Nyt massaälymystö, tai tuo naisten ja miesten moneus, joka käyttäessään ajattelua ja kieltä välineenä ja raaka-aineena muodostaa kansojen varallisuuden todellisen peruspilarin, keksii uudelleen vanhan tapahtuman. Maahanmuuttajat, joka sortin prekaarit, työn ja ei-työn etulinjalaiset, McDonald'sin kausityöläiset, chattilinjojen urakkakeskustelijat, tutkijat ja informaatiotyöläiset: kaikkia heitä voidaan kutsua hyvällä syyllä "yleiseksi älyksi", General Intellectiksi, josta Marx puhui. Tuo yleinen äly (tieto, subjektiivinen vastavuoroisuus ja riippuvaisuus toisista, voima keksiä), joka on samanaikaisesti sekä postfordistisen kapitalismin tärkein tuotantovoima että materiaalinen perusta sen lopettamiseksi yhdessä tavarayhteiskunnan ja pahaenteisen "poliittisen päätöksenteon monopolin", valtion kanssa. 1800-luvun lopussa kirjanpainajat, parkitsijat, tekstiilityöläiset jne. – kaiken kaikkiaan lukemattomien eri ammattiryhmien jäsenet - löysivät sen, mikä heitä kaikkia yhdisti: abstrakti psykofyysisen energian kulutus, työ yleensä. Vappu vahvisti tämän löydön ja teki yli sukupolven ajaksi kaikille yhteiseksi vaatimuksen kahdeksantuntisesta työpäivästä (vähemmän työtä, kas siinä modernin etiikan ydin). Nykyään "yhteiskuntayksilöt" - mitä ylpeämpiä omasta toistamattomasta ainutkertaisuudestaan, sitä tiukemmin toisiinsa sidottuja yhteistyön ja vuorovaikutuksen verkossa) - tunnistavat itsensä yhteiskunnan yleiseksi älyksi. Nykyisellä vapulla yleisen älyn suurena juhlana (ajattelun joka haluaa ja halun joka ajattelee) on napansa "perustulon" järkevässä vaatimuksessa ja ihmismieleksi kutsutun yhteisen resurssin tuotteiden minkä tahansa tyyppisen copyrightin torjumisessa. Mutta kyse on muustakin. Globaalistunut ja postfordistinut vappu muistuttaa 1800-luvun vappua myös paljon kipeämmästä syystä: kummassakin tapauksessa olennainen kysymys kuuluu: kuinka organisoida moneus (silloin ammatit, nyt "yhteiskuntayksilöt"), joka sillä hetkellä näyttää hajallaan olevalta ja rakenteellisesti kiristettäväksi pakotetulta, kaiken kaikkia siis organisointikelvottomalta? On kieltämättä totta, että massaälymystön on vaikea kääntää omaa tuotannollista voimaansa poliittiseksi voimaksi. Se ei vielä onnistu leikkaamaan voittojen tasoa eikä se vielä onnistu ajamaan yritysjohtajia paniikkiin. Sen on tarpeen kutsua kokoon "säätynsä" järjestäytymään ja pohtimaan.

Päiväjärjestyksen ensimmäinen kysymys kevätauringon paistaessa käsittelee kamppailun muotoja. Hölmö kuvittelee, että konfliktin muotojen yksilöiminen (millainen lakko, millainen aktio), on tekninen ongelma, poliittisen ohjelman yksinkertainen johdannainen. Täysin päinvastoin: keskustelu kamppailun muodoista on paljon sotkuisempi, todellinen koe jokaiselle vähänkin ajattelevalle politiikan teorialle. Riippuvaisuus toisista, yhdessä jaetut tiedot, kyky sopeutua toisten toimintaan ja kyky toimia välimiehinä: näistä postfordistisen moneuden "osaamiskyvyistä" on tultava pelottava painostuskeino. Vaatimusten jalusta, lyhyesti: se, "mitä haluamme", riippuu kokonaan siitä, "kuinka voimme toimia" muokataksemme voimasuhteita tämän tilan ja ajan yhteiskunnallisen organisaation sisällä. Kaikki riippuu siis ennakkoluulottomasta uusien "lakkovahtien" ja uusien "ulosmarssien" keksimisestä, sellaisten, jotka ovat yleiselle älylle perustuvan kasaantumisen ja pakottavan joustavuuden mallin tasolla. Enemmänkin: luopuminen 1900-luvun organisaatiomalleista, joita surkeasti rukoilevat ne, jotka vasta äsken nostivat väkivallattomuuden fetissiksi, löytää täältä, kysymyksestä kamppailun muodoista, todellisen totuuden hetkensä. Jotta asia tulisi ymmärretyksi: puoluemuodon ylittäminen merkitsee prekaareille, maahanmuuttajille, pätkätyöläisille samalla sitä, että löydetään kaikkein viiltävin tapa kiristää omia jokapäiväisiä kiristäjiä.

Sopivien taistelun muotojen löytämisen suuri vaikeus on suuri tilaisuus. Sillä niin vaikeus kuin tilaisuuskin ovat peräisin monista ja monenlaisista seikoista, jotka nykyään on otettu mukaan tuotantoprosessiin. Sanotaan näin: postfordistinen kapitalismi mobilisoi ja panee tuottamaan voittoa lajimme perusominaisuudet: ajattelun, kielen, muistin, tunteet, esteettiset maut jne. Nyt, jos tämä on totta, niin konflikti työpaikalla ei voi koskea mitään muuta kuin koko elämän muotoa. Jotta vaatimuskiista voitettaisiin, on palattava tuohon suhteiden metropolitaaniseen verkkoon, joka tekee jokaisesta meistä yhteiskunnallisen yksilön, yhden niistä "monista", joista moneus koostuu. Täällä tihentyy itsenäinen yhteistyökyvyn voima: siellä vaihdetaan informaatiota, hankitaan tietoja, solmitaan ystävyyksiä. Vain tämä verkko, jota kutsun yksinkertaisesti "massaälyn altaaksi", voi tukea konflikteja yksittäisessä tuotantotilassa. Mutta äänen antaminen massaälyn altaalle merkitsee uusien demokraattisten organismien luomista. Siinä suuri vaikeus, joka kuitenkin on myös suuri tilaisuus. Vaatimus "enemmän rahaa" edellyttää tässä ja nyt uusien itsehallinnon muotojen hahmottelemista, moneuden poliittisten instituutioiden rakentamisen kokeilua, suuren tyylin aloitusta sellaiselle julkisen piirille, joka lopultakin syrjäyttää valtiollisen suvereniteetin myytit ja riitit.

Julkaistu alun perin Derive&Approdin vapun 2004 erikoisnumerossa.

Tulostusversio.