2005-04-12

Kuvadispositiivi

Franco "Bifo" Berardi

Kääntänyt: Jussi Vähämäki

"Media-aktivismi ei ehdota medioiden vaihtoehtoista käyttöä, koska niin se vain taantuisi sisältönäkemykseen: se tähtää pikemminkin oikosulkuun välineen rakenteellisella tasolla, sen teknologisessa ja lingvistisessä toiminnassa, se tähtää sommitelmien ja käyttöliittyminen käsittelyyn, dispositiivien rekombinaatioon ja uudelleen suuntaamiseen eikä vain niiden tuottaman sisällön rekombinaatioon ja uudelleen suuntaamiseen."

"Mielikuvitusteko on maaginen teko. Se on taika, joka saa ilmaantumaan ajattelunsa kohteen, olion, jota halutaan, sillä tavoin, että mielikuvitus voi ottaa olion haltuunsa." (Jean Paul Sartre: L’imaginaire, Gallimard, Pariisi 1940.)

Ennen kuin voimme puhua mielikuvituksesta meidän on puhuttava kuvasta. Mikä kuva on? Se, mikä meitä kiinnostaa kuvassa, ei ole sen tehtävä todellisuuden representaationa, vaan kuvan dynaaminen voima, sen kyky ylläpitää ja rakentaa projektioita, vuorovaikutuksia, kerronnallisia rakenteita, jotka tekevät todellisuuden rakenteen. Se, mikä meitä kuvassa kiinnostaa, on sen kyky muodostamalla kuvitelma valikoida äärettömästä määrästä mahdollisia aistikokemuksia ja luoda koettavissa olevien kuvien kenttä. Näin se tekee mahdolliseksi kuvi/telman (Kuva/teelmän), projektiivisen toiminnan, joka kurkottautuu kohden maailmaa ja joka ylläpitää ja luo suhteiltaan, kokemuksiltaan ja kohteiltaan johdonmukaisen maailman. Pitäkäämme kuvaa kerronnallisena dispositiivina, tietoisuuden kerroksena, joka kykenee modifioimaan ruumiin projektioita tilassa ja merkitystä, jonka liitämme kokemukseen. Jokainen tietoisuus on tietoisuutta jostakin, sanoo Husserl. Se merkitsee, että tietoisuus on intentionaalisuutta, tilan projektiota, ajallista jatkuvuutta, jonka sisällä liike tulee mahdolliseksi. Aika tietoisuudessa. Tietoisuus jostakin.

Representaation esittäessä olion tietoisuudelle ikään kuin olio olisi olemassa ennalta muuttumattomana, kuva liikkeessä, siinä mielessä kuin Deleuze puhuu siitä, saa aikaan vaikutuksia tietoisuudessa ja asettaa ennalta tietoisuuden tuottamaan vaikutuksia maailmassa. Kiinnostavaa tässä on kuvan dynaaminen luonne, toiminta, jonka kuva saa aikaan ruumiissa, maailmassa, jossa ruumiit kohtaavat ja haluavat ja jossa ne muovautuvat vastavuoroisesti.

Yli vuosisadan myrskyisästi kehittynyt teknokommunikatiivinen muutos, joka viime vuosikymmenen aikana on tehnyt mahdolliseksi luoda digitaalisesti posthumaani Globaali Mieli, tuottaa patologioita ruumiiden keskinäisissä suhteissa, häiriöitä kuvien käsittelyssä, maailman sisäisessä työstämisessä ja suhdeprojektiossa.

Videoelektronisen ajan tärkein poliittinen tehtävä on rakentaa videopoeettisia strategioita, kerronnallisia projektioita sekä jaetun todellisuuden rekombinaation ja dekonstruktion dispositiiveja.

Käyttöfunktiorakenne ja teknomedian sisällöt

"Välineen tai teknologian viesti on sen ihmisten keskinäisiin suhteisiin tuomassa rytmien ja kaavojen mittasuhteiden muutoksessa", kirjoittaa McLuhan vuodelta 1964 peräisin olevassa kirjassaan Understanding Media ("Ihmisen ulottuvuudet"), joka on viitoittanut medialogisen ajattelun historiaa. "Meidän ei ole otettava tarkastelun alaiseksi niinkään sisältöä kuin väline, medium itse ja se kulttuurinen matriisi, jonka puitteissa se toimii, puhumattakaan median psyykkisistä ja yhteiskunnallista vaikutuksista."

Tietoisuus tästä on kiistämätön, mikäli emme halua sortua viattomaan sisältöajatteluun, jonka mukaan mediat sellaisenaan ovat neutraaleja ja niiden toimintaa määrää vain se, mihin niitä käytetään sekä niiden välittämät sisällöt. Tiedämme, että teknologian käyttö ylipäätään ja kommunikaatiovälineen erityisesti ovat sidoksissa välineen rakenteeseen.

Pohjimmiltaan media-aktivismi väittää käyttävänsä aktiivisesti juuri niitä teknologioita (kuten televisio tai advertising), joiden rakenteellisena tehtävänä on tuottaa käyttäjässään passiivisuutta. Tässä media-aktivismin tavoitteessa on haastetta. Mutta kyse ei ole haasteesta McLuhanille, jonka opetukset vielä 40 vuotta kirjan Understanding Media julkaisemisen jälkeen ovat ylittämättömiä. Media-aktivismi ei ehdota medioiden vaihtoehtoista käyttöä, koska niin se vain taantuisi sisältönäkemykseen: se tähtää pikemminkin oikosulkuun välineen rakenteellisella tasolla, sen teknologisessa ja lingvistisessä toiminnassa, se tähtää sommitelmien ja käyttöliittyminen käsittelyyn, dispositiivien rekombinaatioon ja uudelleen suuntaamiseen eikä vain niiden tuottaman sisällön rekombinaatioon ja uudelleen suuntaamiseen.

On syytä korostaa media-aktivismin toiminnan uutuutta. Sitä on pidettävä ensimmäisenä osoituksena kognitaarisen rekombinaation prosessista. Media-aktivismin myötä ilmaantuu tietyn teknologian tehtävien ja sen käytön rakenteen suhteeseen kohdistuva uusi herkkyys, jota ei ollut mekaanis-teollisissa teknologioissa. Teollisten teknologioiden ja digitaalisen verkon välillä on ero. Mikäli ajattelemme mekaanisen teollisuuden liukuhihnaa, näemme hyvin, että tuota sommitelmaa tai ketjustoa ei ole mahdollista rekombinoida. Se on rakennettu pakottamaan työläisen aika riiston rytmeihin. Mahdollista ei ole muutostoiminta, joka ei olisi liukuhihnan sabotoimista, hidastamista, rikkomista tai hävittämistä. Mikäli sen sijaan ajattelemme digitaalisen työn sykliä, näemme, että kysymys on paljon komplisoidumpi ja että jokainen tuotannollinen siirtymä tarjoaa haarautumia, avautumisia ja vaihtoehtoisten päämäärien mahdollisuuksia.

Tietotyö on mukana jokaisessa tuotannollisessa siirtymässä ja se voi tietoisesti vaikuttaa niihin, muokata syklin varsinaista rakennetta ja rekombinoida sitä itsenäisiin päämääriin. Tietotyöllä (kognitiivisella työllä) on mahdollisuus toimia rekombinatorisesti, siis muotoilla dispositiivin teknis-semanttisia sommitelmia tai ketjustoja ja antaa niille uusia päämääriä.

Mediat ovat dispositiiveja eivät automatismeja

McLuhania lukiessa nousee kysymys: mutta kuinka on mahdollista tehdä aktiiviseksi suhteemme mediateknologisiin järjestelmiin, joiden rakenne "taivuttaa" passiivisuuteen siinä mielessä, että se rakentaa vastaanottajan passiivisuuden ketjustoja ja sommitelmia?

Ja kun meille selviää se äärimmäinen epäsuhta, joka vallitsee suurten tekno-mediaattisten korporaatioiden vallan ja sen autonomisen yhteiskunnallisen kommunikaation, jossa media-aktivismi esittää toimivansa, välillä, nousee kysymys: miksi yrittää, jos ei kuitenkaan ole mitään mahdollisuutta tehdä mitään? Ajatellaan esimerkiksi televisiovälinettä: se on rakenteeltaan rakennettu muuttamaan henkilöt katsojiksi, luonteenpiirteiltään hypnoottisen ja subliminaalisen virran passiivisiksi vastaanottajiksi. On selvää, että tämä kommunikatiivinen ketjusto ja tämä katodisen putken ja näytön rakenne, tulee se eetteristä tai satelliitista, on rakennettu, jotta voisit vain istua hiljaa katsomassa.

Eikä kyse ole vain niistä diskursiivisista, ideologisista ja mainonnallisista sisällöistä, joita väline välittää. Kyse on yhteiskunnallisen suhteen, käyttäytymisen ja kielen mallintamisesta. Virtaus, kuva, melu, lihasjärjestelmän, hermojärjestelmän ja näön kiihottaminen toimivat yhteiskunnallisen suhteen ja kognition dispositiiveina. Dispositiivi tarkoittaa abstrakteja koneita, joiden vaikutukset ovat yhteiskunnallisen mielen erityisiä dispositioita: television dispositiivi asettaa, rajoittaa ja läpäisee toimintarakenteellaan kognition rakenteet, muodot ja tiedon yhteisen kentän. Se, mitä voidaan nähdä ja se, mitä ei voida nähdä, se, mitä voidaan tehdä ja se, mitä ei voida tehdä, eivät ole television tai minkään muunkaan välineen pakottamaa, määräämää tai ehdottamaa, vaan asettamaa.

Mutta dispositiivit eivät ole automatismeja. Ja dispositiivin rekombinaation mahdollisuus riippuu siitä kontekstista, missä se toimii. Konteksti, jossa teknomedian dispositiivit toimivat, on kollektiivinen mielikuvitus.

Sähköinen ristiinnaulittu

Olin Barcelonassa aamulla 30. huhtikuuta 2004 ja poikkesin newyorkilaisen Paper Tiger tv:n perustajan Dee Dee Halleckin kanssa lehtimyymälään. Ostimme erilaisia espanjalaisia, italialaisia ja amerikkalaisia lehtiä. Kaikkien lehtien ensimmäisellä sivulla oli ensimmäinen niistä karmeista kuvista, jotka seuraavina päivinä täyttivät globaalin mediascapen. Tuossa ensimmäisessä kuvassa, joka oli epätodellinen ja täysin epätodennäköinen, mutta kuitenkin täysin tarkka, näkyi sähkölankoihin ristiinnaulittu, mustaan huppuun ja mustaan haalariin puettu irakilaisvanki. Selittäessään kokemaansa kauhua Dee Dee sanoi: "Tämän valokuvan takia Bush on hävinnyt sotansa".

En tiedä, oliko hän oikeassa, mutta aivan varmasti tuolla hetkellä jokin maailman mitassa tapahtuvassa havaitsemisessa tai aistimisessa oli muuttunut, jotakin hyvin syvällä länsimaisissa mielissä olevaa oli muuttunut. Siihen asti hallitsevana ollut kertomus pakeni lopullisesti amerikkalaisen sotilasvallan ja mediajärjestelmän käsistä.

Vuoden 2004 toukokuun kuluessa kävi selväksi, että maailman kulttuurisen ja poliittisen muuttumisen prosessi on yhä enemmän keskittynyt Infosfäärin ympärille ja erityisesti kertomuksia tuottavien kuvien kierron ja lähettämisen tuotannon prosessin ympärille, kertomuksien, jotka vaikuttavat miljoonien ihmisten tietoisuuteen ja vaikuttavat talouteen, kysyntään, investointeihin yhtä paljon kuin politiikkaan, äänestyskäyttäytymiseen, väkivaltaisuuksiin, liittolaissuhteisiin. "Julkisen mielipiteen" käsite ei minusta näytä pätevältä selittämään sitä, mitä tapahtuu. Kyse ei ole varsinaisesti mielipiteestä (doxa: kriittinen erottelu rationaalisiin väitteisiin, loogisesti motivoitu riita tai konsensus), pikemminkin mielikuvamaailmasta. Se on dynaaminen tila, jossa lukematon joukko kollektiiviseen tietoisuuteen yltävistä kuvista asettuu kertomusmuotoihin. Kollektiivisen muistin muuttuvalle filmille asettuvien kuvien stratifikaation kautta rakentuvat todellisuuden projektion dispositiivit, psyykkiset dispositiivit, jotka muovaavat tapahtumiin kohdistuvaa havaitsemista, suodattavat sisään tulevaa informaatioita, moduloivat psyykkisiä reaktioita ja lopulta vaikuttavat yksilöiden asemoitumiseen ja valintoihin.

Mainosspektaakkelin kriisin mediascape

1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla mainonta (advertising) muodosti mielikuvamaailman modulaation yleisen prosessin ja se on motivoinut ja ohjannut suurinta osaa mediatuotantoja. Televisio oli mainonnan väline, joka on itse asiassa tukenut mainonnan valtavia tuotantokustannuksia. Mainonnan tehtävä on laajentaa ja tehdä joustavammiksi teollisen tuotannon markkinoita, mutta onnistuakseen tässä mainosdiskurssi joutui rakentamaan kulutukselle ja turvallisuudelle keskittyvän kertomuksen maailmasta. Amerikkalainen middle class, kuten Oliver Zunz sanoo, on muodostunut suurin piirtein seuraavanlaisen narratiivisen kehyksen kautta: "elämänne on suljettu työn loppumattoman ikävyyden häkkiin, mutta sen korvaamiseksi kapitalismi takaa, että vapaahetkinä voitte kuluttaa kaikkia viimeisimpiä ihmisälyn tuottamia vempaimia ja voitte elää suhteellisen turvattua elämää". Tämä diskurssi joutui uuden vuosituhannen alussa kriisiin. Uuden talouden jyrkän kriisin jälkeen, kriisin, joka kaatoi kuvitelman ikuiseen nousukauteen määrätystä ja rajattomasti pohjaltaan laajenevasta massojen kapitalismista, tuli 911. Siitä lähtien globaali spektaakkeli ei ole enää turvallisuuden ja kulutuksen vaan rajattoman kauhun. Televisio on aina näyttänyt katastrofeja, tuhoja ja väkivaltaa. Mutta aina etäisistä tapahtumista puhuvan tv-elokuvan, televisiosarjan, infotainmentin narratiivisessa kehyksessä, jossa kauhun spektaakkelilla oli rauhoittava vaikutus: "Se, mitä elokuvissa tapahtuu, ei voi tapahtua minulle", ajatteli koko maailman keskiluokka. Yhdellä väläyksellä, 11. syyskuuta 2001 ruutu teki yllättävän pilan, josta globaali psyyke ei enää kyennyt toipumaan. Ruutu näytti kaksijakoisen fiktion. Ensin onnettomuuden takia savuava torni, onnettomuuden, jonka merkitystä emme kykene ymmärtämään. Sitten, kaksikymmentä minuuttia myöhemmin (se on välttämätön aika koko maailman televisioasemien virittämiseksi samaan näkyyn), "tunnistus", selitys, skandaali (paljastuminen, ilmestys): lentokone törmää toiseen torniin tuhoten sen. Tuolla hetkellä ajautui kriisiin se televisio-ontologia, joka viidenkymmenen vuoden ajan oli mallintanut ihmiskunnan itsehavainnointia ja itseaistimista. "Onko tämä mitä olemme katsomassa fiktiota vai informaatiota", pohtivat miljoonat maailman ihmiset noina minuutteina. Ja kun he tajusivat, että kyseessä ei ollut fiktio sanan tavanomaisessa merkityksessä, vaan pikemminkin informaatio, miljoonat ihmiset ymmärsivät, että sopimus, jolle mainonta oli puoli vuosisataa perustunut, oli haihtunut ilmaan.

Tuosta hetkestä lähtien Mediascape aloitti eronsa mainonnasta ja liittonsa kauhun tai terrorin kanssa. Narratiivinen kehys, johon mediakuvat nyt sisällytetään, ei ole enää se sama, joka lupasi viisikymmentä vuotta maailman keskiluokalle turvallisuutta ja kulutusta; nyt se lupaa joka päivä uuden annoksen kauhua. Televisio näytti kauhuja myös ennen syyskuun 11. päivää, mutta ne olivat kaukaisia kauhuja, itse se tosiasia, että televisio näytti niitä, kertoi, että olimme vain katsojia. Syyskuun 11. paljasti meille, että asia ei ole enää niin. Katsoja astuu spektaakkelin sisään, ei näyttelijänä vaan uhrina. Spektaakkeli, joka oli elämän korvike, on nykyään muuttunut kuoleman sanansaattajaksi.

Epäsymmetrinen psykosfääri

Toukokuussa 2004 aloimme ymmärtää hieman enemmän globaalissa Infosfäärissä käynnissä olevasta sodasta ja niistä vaikutuksista, joita tämä sota alkoi tuottaa Psykosfäärissä (Infosfäärin pehmeä osa, psyykkinen käyttöliittymä). Se, mitä psykosfäärissä tapahtuu, ei ole lineaarisesti määriteltävissä: viestin aistiminen ei riipu yksinomaan kommunikaation eksplisiittisestä sisällöstä, toistosta ja määrästä. Se määrällinen ylivoima, joka Yhdysvalloilla on käytössään sotilaallisella ja taloudellisella tasolla ei käänny lineaarisesti amerikkalaisen viestin hallitsevuudeksi, koska viestin vastaanottoon sekoittuvat suodattimet, jotka eivät ole symmetrisesti määriteltävissä. Sota liikuttaa territorioita, jotka eivät ole fyysisiä, se aiheuttaa maanjäristyksiä ja konflikteja myös mielen tuntemattomilla vyöhykkeillä. Länsimainen hermojärjestelmä elää stressiä, jonka seurauksia on vaikea ennustaa. Kunnolliset amerikkalaisnuoret, jotka on hyvän nimissä lähetetty taistelemaan sotaan, muuttuvat hulluiksi, heidän kaikki eleensä paljastavat psyykkisen kurjuuden kuilun. Länsi peilaa itseään noissa kuiluissa, ja huimaus voi olla kohtalokasta. Länsimainen mieli on sortumisen partaalla. Mutta mitkä tulevat olemaan sortumisen seuraukset? Minkä suunnan kollektiivinen käyttäytyminen ottaa, mitä uusia kulttuureita se synnyttää, mitkä uudet avaukset tulevat mahdollisiksi, mutta myös: mitä fanatismeja se luo? Mediascapessa sisäiset voimasuhteet (megakorporaatioiden, valtioapparaattien valta, informaatiovirran valtaama mielen aika) vaikuttavat suoraan Infosfääriin, mutta Infosfääri vaikuttaa epäsuorasti, epäsymmetrisesti ja ennakoimattomasti, koska ihmismielen ja Infosfäärin välinen suodatin on psykosfääri. Psykosfääri deformoi, fragmentoi ja uudelleen sommittelee epäsymmetrisesti Infosfääristä tulevaa mielikuvituspölyä.

Mustanutut kaupungissa

Palattuani Bolognaan Barcelonan vappumielenosoituksen jälkeen, aloin organisoida performanssia, jonka toteutin Bolognan eri piazzoilla viidentoista katutelevisio Orfeuksessa toimivan ystäväni kanssa. Performanssin sound oli kirkas lapsenääni, joka toisteli laulunsäkeitä:

"Eläköön sota, eläköön kidutus eläköön rakas diktatuuri eläköön naisten ja lasten murhaus eläköön hallitus Berlusconi Fini"

Laulu oli miksattu yhteen Jimi Hendrixin soittaman Yhdysvaltain kansallislaulun kanssa. Tämän äänimassan seassa sotilasasuihin puetetut nuoret pysäyttivät ohikulkevia ja laittoivat heidän päähänsä mustia huppuja, kasasivat huputettuja ihmisruumiita katukiveykselle.

Samoihin aikoihin samankaltaisia performansseja tehtiin Lontoossa, Yhdysvalloissa ja Göbbels-Rumsfeldin talon edessä. Roomassa poliisi hajotti väkivaltaisesti samankaltaista esitystä tehneiden nuorten joukon.

Miksi tämä performanssi järjestettiin, samanlaisena toisistaan etäällä olevissa paikoissa ja tarvitsematta edeltä välittää sanaa siitä? Koska meillä kaikilla oli tarve panna tämä kauhu näytteille, kommunikoida se ennen kaikkea itsellemme ja heittää se sitten päin länsimaisten kaupunkien asukkaiden kasvoja. Voimme olla varmoja, että musta huppu tulee olemaan tulevien sodanvastaisten mielenosoitusten vakiokalustoa. Mutta mistä se kertoo? Ja mitä vaikutuksia sillä on kollektiiviseen tiedostamattomaan? Mitä vaikutuksia voi länsimaiseen mieleen olla syyllistämiskampanjalla, joka lähti väistämättä liikkeelle amerikkalaisten kauhukuvien tultua julki?

Kuvadispositiivi

Meidän on opittava kalibroimaan jokaisen toiminnan mielikuvavaikutus, jokaisen kuvan, jonka toiminta tuottaa (nykyään teoilla on ennen kaikkea visuaalinen vaikutus, ja niitä on arvioitava sen vaikutuksen pohjalta, minkä ne kykenevät tuottamaan mediaattisella tasolla ja ennen muuta mielikuvatasolla). Meidän on ymmärrettävä, että kuvat ovat fundamentaalinen poliittinen dispositiivi. Sanalla dispositiivi viitataan semioottiseen mekanismiin, joka kykenee mallintamaan tapahtumien, käyttäytymisien ja olemassaolon tapojen jaksoja ja ennen kaikkea sitä, mikä kykenee mallintamaan kertomuksia, narratiivisia kaavoja ja narratiivisia projektioita, koska niiden sisällä tulevat mahdollisiksi yhteiskunnalliset käyttäytymiset, joita ei aiemmin voitu ajatella ja jotka juuri siksi olivat mahdottomia.

Minkä vaikutuksen mustan hupun syyllistävä dispositiivi tuottaa? Minulla ei ole yksiselitteistä vastausta, mutta luulen, että yksi mahdollinen (ja vaarallinen) vaikutus on se, jota kutsuisin nimellä "KKK-efekti". Ku Klux Klan syntyi etelävaltioissa 1862 Yhdysvaltain sisällissodan loputtua ja orjanomistajien tappion jälkeen. Elettyään pitkään syyllistettyinä, osa noiden alueiden valkoisista omaksui provokatorisesti heitä syyllistävän kuvan. Syytätte meitä rasisteiksi? Hyvä on, pistämme valkeat huput päähämme ja lähdemme lynkkaamaan mustia, raiskaamaan naisia, polttamaan, hirttämään ja murhaamaan. Haemme ne kotoaan, eristämme ne keskellä tietä, seuraamme ja hakkaamme ne hengiltä ja sen jälkeen sytytämme suuret soihdut juhlistamaan julmuuttamme. Näin syntyi valkoisen ylpeyden puolue, joka on useaan otteeseen herännyt henkiin Yhdysvaltain historiassa aggressiivisena osoituksena syyllisyyden tunnosta. Täytyy muistaa, että intensiivisin ja lopullisin intiaanikansojen kansanmurha seurasi sisällissodan loputtua, ja tuosta kansanmurhasta Amerikan kansa löysi sisällissodan aikana menettämänsä yhtenäisyyden ja kykeni hitsaamaan uudelleen kiinni sen dishumaanin tasapainon, jolle sen identiteetti perustuu.

Syyllistäminen, jonka kohteeksi Yhdysvaltain kansa on joutunut siitä lähtien, kun Bushin sota on osoittautunut siksi rikolliseksi hulluudeksi, mitä se on, voi saada aikaan vaarallisen vaikutuksen, jota kutsun KKK-efektiksi. Vasta lokakuussa tiedämme, voittaako Yhdysvaltain demokraattinen järki, vai säilyykö kyynisyys, voiman palvonta vailla moraalia ja itseinhon kompensointi ihmismurhalla.

Mustahuppujen performanssi voi johtaa takaisin artaudilaiseen ajatukseen julmuuden teatterista: väkivallan asettaminen näyttämölle ja sen ritualisointi voivat auttaa visualisoimaan tiedostamatonta sisältöä ja sillä tavoin avata tietä myönteiseen ratkaisuun. Mutta terapian tie ei ole yksisuuntainen, se voi viedä myös perversseihin päämääriin. On kehitettävä tieteellistä tietoisuutta psykososiaalisten prosessien kehittymisestä ja siis tehtävä täydellisemmäksi tietoista kommunikatiivista aktiviteettia. On mietittävä kuvaa narratiivisena ja tulkinnallisena dispositiivina, joka kykenee ennakolta määrittämään eleiden, tapahtumien, kaksoissiteiden ja romahdusten jaksoja. Toukokuun aikana olimme mukana toisessa spektaakkelissa, Nicholas Bergin teloituksessa, joka aloitti uuden syklin kauhun kosmovisiossa.

Toimiko teloittamisen hämmentävä mysteeri länsimaisessa psyykessä Abu Ghraibin kidutusnäkymien synnyttämän syyllisyyden tunteen tasapainoon palauttajana, vai veikö se länsimaista tietoisuutta vielä enemmän epätasapainoon? Kauhun spektaakkelin ja syntymässä olevan kollektiivisen mielikuvamaailman välinen suhde ei ole yksisuuntaisesti ennakoitavissa eikä siten ohjelmoitavissa. Tämä arvaamattomuus on tila, jossa media-aktivismi voi toimia dekonstruoimalla spektaakkelin mielikuvatoimintaa, rekombinoiden sen vaikutuksia yhteiskunnalliseen Tiedostamattomaan, jotta lopulta tulisi mahdolliseksi odottamattomien tietoisuuden muotojen ilmaantuminen.

Kohti interferenssin tiedettä

Se, mitä media-aktivismi saa aikaan, ei ole niinkään vastainformaatiota kuin interferenssiä. Vallan pahojen tekojen osoittaminen ei paljon auta, jos ei kyetä purkamaan sitä psyykkistä ja älyllistä perustaa, jolle valta hallintansa perustaa. Valta ei kontrolloi yksisuuntaisesti toimintansa vaikutuksia, vaan se asettaa vailla ennalta asetettua merkitystä olevia ketjuja, jotka voivat tuottaa tyypiltään ristiriitaisia vaikutuksia. Media-aktivismi toimii tässä määrittymättömyyden tilassa tuottaen interferenssiä mielikuvatuotannon sykliin. Interferenssiä keskelle signaaleita, joita valta medioiden kautta johtaa Infosfääriin. Mutta interferenssillä voi olla hyvin erilaisia piirteitä: jonkin televisioaseman lähettimien yksinkertaisesta sabotaasista sellaisten signaalien lähettämiseen, jotka puuttuvat infosfäärin sykliin sillä tavoin, että ne vaikuttavat vastaanoton muotoihin. Ajatelkaa Leonardon Mona-Lisaa, ja kuvitelkaa, että nyt teette sille viikset. Kuten näette, kuvan merkitys muuttuu, se saa toisen tunnesävyn ja herättää meissä ennalta näkymättömiä tulkintareaktioita. Infosfäärin kontekstin, jossa toimivat vallan lähettämät signaalit, häirintä voi modifioida odottamattomalla tavalla noiden signaalien vastaanottoa, se voi muotoilla ratkaisevalla tavalla vallan luomaa narratiivista tasoa. Mikä tahansa onkaan vallan käytössä oleva lähetysvoima, semioottinen subversio (subvertising) voi muuttaa viestin vaikutusta myös käyttämällä mikroskooppisia dispositiiveja, pieniä poikkeavia signaaleita ja pieniä marginaalisia interferenssejä. Mutta on syytä kysyä selkeän tieteellisesti: Mitä haluamme saada aikaan interferenssillä? Mitä vaikutuksia haluamme tuottaa kollektiivisessa Mielessä?

Mainonta, pornografia, kidutus

Se, mikä joka tapauksessa tulee päivä päivältä yhä selvemmäksi, on tosiasia, että kollektiivisessa Mielessä on lähtenyt liikkeelle katastrofia muistuttava prosessi. Kuvan asema (yhä torjutumman ja koodatumman ruumiillisuuden rauhoittavana ulkoistamisena) on muuttunut kipeästi: nykyään kuva asettaa ruumiin kyseenalaiseksi, ruumiillisuudesta tulee väkivallan tila. Mainosaistimus meni toukokuussa 2004 kumoon. Ihmisalastomuus, jota mainonta oli aina käyttänyt mielihyvää tuottavana ja rauhoittavana lupauksena onnesta, näytetään nyt nöyryyttämisen, pilkan, rappion, ylenkatseen ja hävittämisen merkin alla. Valokuva vaaleasta neitokaisesta, joka hymyilevänä kumartuu jääarkussaan makaavan kidutetun ylle, vihreään plastiikkahansikkaaseen sujautetun käden ele, kun se nostaa peukaloaan ylöspäin sanoakseen "OK, I have enjoyed it", on hyytävä kuva, koska se onnistuu panemaan mainonnan oikosulkuun yhdistäessään puhtaan kauhun ja perhealbumikuvan. Kaikki se, mitä mainonta oli esittänyt amerikkalaisen puhtauden kuvana näyttää nyt kuin häpeän, julmuuden ja barbarian todisteelta. Mitä väkivaltaisesti alastomaksi riisuttu, valokuvaan pakotettu ja nuori arabi saa aikaan omien arvojensa nimissä Bushin sotaa tukevien evankelisten kristittyjen mielissä, kun se satelliitin kautta välitettynä saapuu kaljakaverien ja kaukaisessa Tennesseessä teehetkeään viettävien tädin ja mummon silmiin? Entä näky hymyilevästä neiti Englandista, joka sormellaan osoittaa nuoren irakilaisen paljaita sukuelimiä?

Kidutuskuvat sekoittuvat pornografisiin kuviin keskenään naivista amerikkalaissotilaista. Itse asiassa kidutuskuvista suurimmalla osalla on seksuaalinen teema. Kuva nuoresta naisesta, joka vetää nahkavyöhön sidottua alastonta miestä perässään on klassikko alistamispornon mielikuvissa ja siitä löytyy laaja repertuaari Internetistä.

Miksi amerikkalaissotilaat kuvaavat toisiaan, kun he kiduttavat vankejaan? Kysymykseen on monia vastauksia ja ne solmivat yhteen monia Bushin ajan amerikkalaisen kauhun puolia. Ennen muuta sotilaat kuvaavat, koska he tietävät koko poliittisen ja sotilaallisen hierarkian olevan heidän puolellaan aina presidentti Bushiin, joka syyskuun 11. jälkeen on järjestelmällisesti kiihottanut hyvän vihollisten kidutukseen. Toiseksi, sotilaat kuvaavat toisiaan, koska mikään ei ole todella elettyä, todella nautittua mikäli sitä ei ole elektronisesti nauhoitettu. It’s fun. Välitön videokommunikaatio on osa funia. Tämä kertoo amerikkalaisen elämän ja brutaalisuuden lisääntyvän sekoittumisen mittasuhteista. Onko meidän odotettava vielä pitkään, että julkaistaan tietokonepeli nimeltä "Interrogating the Terrorists"?

Spektaakkelin päätteeksi, 20. toukokuuta 2004, Pentagonin pomo Donald Rumsfeld, tämä digitaalisen ajan Göbbels, päätti kieltää kamerakännykät irakilaisvankiloissa. Näin hänen sotilaansa eivät voi enää käyttäytyä kuten turistit, jotka kuvaavat videokameroillaan ja kännyköillään ja tuottavat viranomaisille vaikeuksia. Rajoitutaan kiduttamaan hiljaisuudessa ja piilossa, kuten kiduttajat ovat aina ennenkin tehneet.

Alastomuus

Alastoman ihmisruumiin näkyminen herättää levottomuutta sekä maskulinistisessa islamilaisessa kulttuurissa että puritaanis-pornograafisessa kulttuurissa. Maailmassa, jossa hallitsee pakkomielle tavaraan, valtaan ja johonkin kuulumiseen, on arvokasta näkyä sotilasasussa, vaatteessa, joka antaa identiteetin. Alaston ihmisruumis on heikkouden myöntämistä, ja se ymmärretään vain kuvaksi tappiosta ja nöyryytyksestä. Mainonta, kilpailu ja tavaraksi muuttaminen pyyhkivät ensin yli ja unohtavat alastoman ihmisruumiin kauneuden, sen jälkeen fanatismi syyllistää sen ja lopuksi sotilaallinen aggressio hautaa sen.

Epävarmuus, pelko, kilpailu ja kommunikatiivisen suhteen virtualisointi muuttavat ihmisruumiin epämiellyttäväksi koneeksi ja asettavat sen ennalta aggression, sodan, väkivallan ja nöyryytyksen järjestelmäksi.

Kuvittelen tulevaisuuteen joukon naisia ja miehiä, jotka tarjoavat alastoman ruumiinsa televisiiviselle ja valokuvaukselliselle näkemiselle ja tallentamiselle, eivät todistuksena nöyryytyksestä, vaan ihmisruumiin kauneuden myöntämisenä sen kaikissa muodoissa. Kauneus olla puolustuskyvytön väkivallattomien ihmisten kesken, toisissa tunnistettavan oman heikkouden kauneus, tasa-arvon ja vapauden kauneus. Miljoonittain alastomia ihmisruumiita olisi samanaikaisesti kaikkein vapauttavin, ylenkatsotuin ja onnellisin teko. Se olisi ilmoitus sotaa, väkivaltaa, alistamista, kostonhenkeä ja katkeruutta pakenevasta mahdollisesta mielikuvituksesta, joka avaa mielikuvitukselle maailman, jossa kosketus on omaisuutta tärkeämpi, ajassa eletty nautinto tavaran muodossa esitettyä kulutuksen aikaa tärkeämpi ja jossa valtava myötätunto voittaa sotilasvallan tyrannian typeryyden.