2005-04-09

Mitä autonomia tarkoittaa tänään?

Franco "Bifo" Berardi

Kääntänyt: Jukka Peltokoski

Mitä autonomia voi tarkoittaa älytyön fraktalisaation ja yleisen itsetuhoisuuden aikana? Vastatakseen tähän Bifo kulkee läpi autonomialiikkeen historian, pääoman säätelyn purkamisen ja dotcom-yrittäjyyden romahduksen tullakseen älytyön itseorganisaation kynnykselle.

En aio tehdä historiallista kertausta autonomiaksi kutsutusta liikkeestä, mutta haluan ymmärtää sen erityislaatuisuutta eräiden käsitteiden, kuten "työstä kieltäytymisen" ja "luokkakokoonpanon" välityksellä. Toimittajat käyttävät usein sanaa "operaismo" määrittelemään Italiassa 1960-luvulla esiin tullutta poliittista ja filosofista liikettä. En alkuunkaan pidä tästä käsitteestä, sillä se palauttaa yhteiskunnallisen todellisuuden monimutkaisuuden pelkäksi havainnoksi teollisuustyöläisten keskeisyydestä myöhäisen moderniteetin yhteiskunnallisessa dynamiikassa.

Tämän filosofisen ja poliittisen liikkeen alkuperä voidaan jäljittää Mario Trontin, Romano Alquatin, Raniero Panzierin ja Toni Negrin töihin, ja sen keskeiseksi näkökulmaksi voidaan nähdä emansipaatio hegeliläisestä subjektin käsitteestä.

Hegelin perinnöstä tulevan historiallisen subjektin sijasta meidän tulisi puhua subjektivaation prosessista. Subjektivaatio ottaa subjektin käsitteellisen paikan. Tämä käsitteellinen liike on hyvin lähellä ranskalaisen jälkistrukturalismin ajamaan filosofisen maiseman muutosta. Subjektivaatio subjektin paikalla. Se tarkoittaa, ettei meidän pitäisi keskittyä identiteettiin, vaan tulemisen prosessiin. Se tarkoittaa myös, että yhteiskunnallisen luokan käsitettä ei nähdä ontologisena, vaan vektorimaisena käsitteenä.

Autonomian ajattelun viitekehyksessä yhteiskunnallisen luokan käsite määritellään uudelleen yhteiskunnallisen halun investoinniksi, ja se tarkoittaa kulttuuria, seksuaalisuutta, työstä kieltäytymistä. 1960- ja -70-luvuilla ajattelijat, jotka kirjoittivat lehtiä kuten Classe operaiaa ja Potere operaioa, eivät puhuneet halun yhteiskunnallisista investoinneista: he puhuivat paljon leninistisemmällä tyylillä. Mutta heidän filosofinen eleensä tuotti tärkeän muutoksen filosofiseen maisemaan - työläisen keskeisyydestä subjektivaation prosessin hajauttamiseen.

Félix Guattari, joka tutustui operaismoon vuoden 1977 jälkeen ja joka tapasi autonomian ajattelijoita vuoden 1977 jälkeen, on aina korostanut ajatusta siitä, ettei meidän pitäisi puhua subjektista, vaan "subjektivaation prosessista". Tästä näkökulmasta voimme ymmärtää, mitä ilmaus työstä kieltäytyminen tarkoittaa.

Työstä kieltäytyminen ei tarkoita niinkään sitä ilmeistä tosiasiaa, että työläiset eivät halua tulla riistetyiksi, vaan jotain enemmän. Se tarkoittaa, että kapitalistinen uudelleenjärjestely, teknologinen muutos ja yleinen yhteiskunnallisten instituutioiden muutos tuotetaan päivittäisillä teoilla, joissa vetäydytään riistosta, joissa hylätään vaatimus tuottaa lisäarvoa, kasvattaa pääomaa ja kaventaa elämän arvoa. En pidä operaismon käsitteestä siihen sisältyvän suppeaan sosiaaliseen viittaukseen (työläiset, italiaksi operaia) palauttamisen takia, ja pidänkin parempana käyttää sanaa kompositionismi. Yhteiskunnallisen kokoonpanon, tai luokkakokoonpanon (jota keskustelumme kohteena olevat ajattelijat käyttävät laajalti), käsitteellä on paljon enemmän yhteistä kemian kuin yhteiskunnan historian kanssa.

Pidän tästä ajatuksesta, että paikka, jossa yhteiskunnalliset ilmiöt tapahtuvat, ei ole kiinteä, kivetty historiallinen Hegelistä polveutuva territorio, vaan kemiallinen ympäristö, jossa kulttuuri, seksuaalisuus, taudit ja halut taistelevat ja kohtaavat ja sekoittuvat ja vaihtavat jatkuvasti maisemaa. Jos käytämme kokoonpanon käsitettä, voimme ymmärtää paremmin, mitä autonomia tarkoittaa: ei subjektien konstituutiota, ei ihmisten vahvaa identifioitumista historialliseen kohtaloon, vaan jatkuvaa yhteiskunnallisten suhteiden muutosta, seksuaalista identifikaatiota ja ei-identifikaatiota sekä työstä kieltäytymistä. Halun yhteiskunnallisen investoinnin monimutkaisuus itse asiassa tuottaa työstä kieltäytymisen.

Tästä näkökulmasta mukaan autonomia tarkoittaa sitä, että yhteiskunnallinen elämä ei riipu vain taloudellisen vallan asettamasta kurinpidollisesta säätelystä, vaan se riippuu myös sisäisistä siirtymistä, suunnanmuutoksista, aloilleen asettumisista ja purkautumista, jotka muodostavat elävän yhteiskunnan itsemuotoutumisen prosessin. Kamppailu, vetäytyminen, vieraantuminen, sabotaasi, paon viivat kapitalistisen järjestelmän hallinnasta.

Autonomia on yhteiskunnallisen ajan itsenäisyyttä kapitalismin väliaikaisuudesta.

Tätä tarkoittaa ilmaus työstä kieltäytyminen. Työstä kieltäytyminen tarkoittaa varsin yksinkertaisesti: en halua mennä töihin, koska jään mieluummin nukkumaan. Mutta tämä laiskuus on älyn, teknologian ja edistyksen lähde. Autonomia on yhteiskunnallisen ruumiin itsesäätelyä sen itsenäisyydessä ja sen vuorovaikutuksessa kurinpidollisten normien kanssa.

Autonomia ja säätelyn purkaminen

Autonomialla on toinenkin puoli, joka on tähän saakka otettu huomioon harvemmin. Työläisten autonomisaation prosessi heidän kurinalaisesta roolistaan on synnyttänyt yhteiskunnallisen maanjäristyksen, joka laukaisi kapitalistisen säätelyn purkamisen. Thatcherin-Reaganin kaudella maailmannäyttämölle kirjautunut säätelyn purkaminen voidaan nähdä kapitalistisena vastauksena työvoiman autonomisaatiolle kurinalaisesta järjestyksestä. Työläiset vaativat vapautta kapitalistisesta säätelystä, sitten pääoma teki samoin, mutta päinvastaisessa järjestyksessä. Valtiosäätelystä vapautuminen on muuttunut taloudelliseksi despotismiksi yli yhteiskunnallisen tehtaan. Työläiset vaativat vapautta teollisen tehtaan elinikäisestä vankilasta. Säätelyn purkaminen vastasi työvoiman joustavoittamisella ja pirstaloimisella. Autonomialiike laukaisi 1970-luvulla vaarallisen prosessin, prosessin, joka kehittyi kapitalismin kurinalaisesta järjestyksestä kieltäytymisestä kapitalistiseksi kostoksi, joka otti muodokseen säätelyn purkamisen, yrityksen vapauden valtiosta, yhteiskunnallisen suojan tuhoamisen, tuotannon alasajon ja ulkoistamisen, yhteiskunnallisten menojen leikkaukset, veroalennukset ja viimein joustavoittamisen.

Autonomisaation liike itse asiassa laukaisi epätasapainottamisen, joka kohdistui yhteiskunnalliseen viitekehykseen, joka oli satavuotisen liitto-osapuolten painostuksen ja valtiosäätelyn tulosta. Teimmekö kauhean virheen? Pitäisikö meidän katua sabotaaseja ja erimielisyyksiä, autonomiaa ja työstä kieltäytymistä, jotka näyttävät yllyttäneen kapitalistisen säätelyn purkamiseen.

Ehdottomasti ei.

Autonomialiike tosiasiassa ennakoi kapitalistisen siirron, mutta säätelyn purkamisen prosessi oli sisään kirjoitettuna tulevaan kapitalistiseen jälkiteollistumiskehitykseen, ja se oli luonnollisestikin sisällytettynä teknologiseen uudelleenjärjestelyyn ja tuotannon globalisaatioon.

Työstä kieltäytymisen, tehtaiden informationalisoinnin, työpaikkojen leikkausten ja ulkoistamisen sekä työvoiman joustavoittamisen välillä on löyhä suhde. Mutta tämä suhde on paljon monimutkaisempi kuin syy-seuraus-ketju. Säätelyn purkaminen oli sisään kirjoitettuna uusien teknologioiden kehitykseen, joka salli kapitalististen yritysten päästää globalisaation prosessi valloilleen.

Vastaava prosessi tapahtui samoihin aikoihin mediakentällä.

Ajattele vapaita radioasemia 1970-luvulla. Italiassa vallitsi tuolloin valtio-omisteinen monopoli, ja vapaat radiolähetykset olivat kiellettyjä. Vuosina 1975-76 ryhmä media-aktivisteja alkoi luoda pieniä vapaita radioasemia, kuten Radio Alicen Bolognaan. Perinteinen vasemmisto (Italian Kommunistinen puolue ja niin edelleen) arvosteli ankarasti näitä media-aktivisteja varoittaen julkisen mediakoneiston heikentämisen vaaroista ja ovien avaamisesta yksityisomisteiselle medialle. Pitäisikö meidän ajatella tänään, että nuo perinteisen vasemmiston ihmiset olivat oikeassa? En usko, uskon, että he olivat tuolloin väärässä, sillä valtio-omisteisen median monopolin loppuminen oli väistämätöntä, ja ilmaisuvapaus on parempi kuin keskitetty media. Perinteinen valtiovasemmisto oli konservatiivinen voima, tuomittu häviämään, sillä he yrittivät epätoivoisesti säilyttää vanhan viitekehyksen, joka ei voinut kestää enää pidempään jälkiteollisen muutoksen uudessa teknologisessa ja kulttuurisessa tilanteessa.

Voisimme sanoa paljolti samaa Neuvosto-imperiumin ja niin kutsutun reaalisosialismin päättymisestä.

Kaikki tietävät, että venäläinen väestö eli luultavasti paremmin kaksikymmentä vuotta sitten kuin tänään, ja uskoteltu Venäjän yhteiskunnan demokratisointi on tarkoittanut tähän mennessä enimmäkseen sosiaaliturvan tuhoa sekä aggressiivisen kilpailun, väkivallan ja taloudellisen korruption valloilleen pääsyn yhteiskunnallista painajaista. Mutta sosialistisen hallinnon kaatuminen oli väistämätöntä, koska tuo järjestys tukahdutti halun yhteiskunnallisten investointien dynamiikkaa ja koska totalitaarinen hallinto lykkäsi kulttuurista innovatiivisuutta. Kommunististen hallintojen kaatuminen oli sisään kirjoitettuna kollektiivisen älyn yhteiskunnalliseen kokoonpanoon, uuden globaalin median luomaan mielikuvitukseen, sekä halun kollektiiviseen investointiin. Tästä syystä demokraattinen älymystö ja erimieliset kulttuuriset voimat ottivat osaa sosialistisen hallinnon vastaiseen kamppailuun, vaikka ne tiesivät ettei kapitalismi ole paratiisi. Säätelyn purkaminen raaistaa nyt aiempaa neuvostoyhteiskuntaa, ja ihmiset kohtaavat ennennäkemätöntä riistoa ja kurjuutta ja nöyryytystä, mutta muutos oli väistämätön, ja tavallaan se täytyy nähdä edistykselliseksi muutokseksi. Säätelyn purkaminen ei tarkoita vain yksityisten yritysten emansipaatiota valtiosäätelystä sekä julkisten kulujen ja yhteiskunnallisen turvan vähenemistä. Se tarkoittaa myös työvoiman lisääntyvää joustavoittamista.

Joustavan työvoiman todellisuus on kapitalistisesta säätelystä vapautumisen toinen puoli. Meidän ei pidä aliarvioida työstä kieltäytymisen ja sitä seuranneen joustavoittamisen välistä yhteyttä.

Muistan kuinka yksi autonomialiikkeen proletaarien vahvoista ideoista 1970-luvulla oli ajatus "prekaarisuus on hyvää". Työpaikkojen prekaarisuus on autonomiaa läpi elämän kestävästä vakaasta ja säännöllisestä työstä. 1970-luvulla monet ihmisistä tapasivat työskennellä muutaman kuukauden, lähteä sitten matkoille ja palata taas töihin joksikin aikaa. Tämä oli mahdollista lähes täystyöllisyyden ja tasa-arvoisen kulttuurin aikana. Tämä tilanne salli ihmisten työskennellä omien intressiensä eikä kapitalististen intressien mukaan, mutta melko selvästi näin ei voinut jatkua loputtomiin, ja 1980-luvun uusliberaali vastaisku olikin suunnattu kääntämään voimasuhteet.

Säätelyn purkaminen ja työvoiman joustavoittaminen ovat olleet työläisten autonomian seurausta ja sen nurinkääntämistä. Meidän täytyy käsittää, ettei näin ole vain historiallisista syistä. Jos haluamme ymmärtää mitä tänään pitäisi tehdä, täysin joustavoitetun työvoiman aikana, meidän täytyy ymmärtää kuinka kapitalistinen yhteiskunnallisen halun haltuunotto saattoi tapahtua.

Kognitiivisen työn ja uudelleenyhdistyneen pääoman välisen liiton nousu ja tuho

Viimeisten vuosikymmenten aikana koneiden informationalisointi on näytellyt merkittävää osaa työvoiman joustavoittamisessa, yhdessä tuotannon tärkeimpien syklien immaterialisaation ja älyllistämisen kanssa.

Uusien sähköisten teknologioiden käyttöönotto sekä tuotantosyklin informationalisointi avasivat väylän globaalin infotuotannon - reterritorialisoidun, delokalisoidun ja depersonifioidun - verkostojen luomiselle. Työn subjekti voidaan identifioida enenevissä määrin globaalin infotuotannon verkostoihin.

Teollinen työläinen hylkäsi roolinsa tehtaassa saavuttaen vapautta kapitalistisesta hallinnasta. Tämä tilanne ajoi kuitenkin kapitalistit investoimaan työvoimaa säästäviin teknologioihin ja muuttamaan työn teknistä kokoonpanoa entistä joustavammaksi.

Työvoiman älyllistäminen ja immaterialisaatio on yksi tuotantomuotoja koskevan yhteiskunnallisen muutoksen puoli. Planeetan laajuinen globalisaatio on toinen. Immaterialisaatio ja globalisaatio ovat liitännäisiä ja toisiaan täydentäviä ilmiöitä. Globalisaatiolla on kyllä materiaalinenkin puolensa, sillä teollinen työvoima ei katoa jälkiteollisena aikana, vaan muuttaa kohti maantieteellisiä alueita, joilla sille on mahdollista maksaa alhaisia palkkoja ja joissa määräyksiä toteutetaan surkeasti.

Vuonna 1967 Mario Tronti kirjoitti Classe operaia -lehden numerossa: tärkein ilmiö seuraavina vuosikymmeninä tulee olemaan työväenluokan kehittyminen globaalissa planeetan laajuisessa mittakaavassa. Tämä intuitio ei perustunut kapitalistisen tuotantoprosessin analyysille, vaan ennemminkin ymmärrykselle työvoiman yhteiskunnallisen kokoonpanon muodonmuutoksesta. Globalisaatio ja informationalisaatio voitiin ennakoida työstä kieltäytymisen seurauksina länsimaisissa kapitalistisissa maissa.

2000-luvun viimeisten kahden vuosikymmenen aikana olemme todistaneet eräänlaista älytyön ja uudelleenyhdistyneen [recombinant] pääoman välistä liittoa. Se, mitä kutsun uudelleenyhdistymiseksi, ovat ne kapitalismin osa-alueet, jotka eivät liity läheisesti erityisiin teollisiin sovelluksiin vaan jotka voidaan siirtää helposti yhdestä paikasta toiseen, yhdestä teollisesta sovelluksesta toiseen, yhdeltä taloudellisen toiminnan sektorilta toiselle ja niin edelleen. Finanssipääomaa, joka ottaa keskeisen roolin 1990-luvun kulttuurissa ja politiikassa, voidaan kutsua uudelleenyhdistyneeksi. Finanssipääoman ja älytyön liitto on saanut aikaan tärkeitä kulttuurisia vaikutuksia, nimittäin työvoiman ja yritysten ideologisen identifikaation. Työläiset on saatu näkemään itsensä itsellisinä yrittäjinä, eikä tämä ollutkaan täyttä valhetta dotcom-aikana, jolloin älytyöläinen saattoi muodostaa oman yrityksensä investoimalla vain omaan älylliseen voimaansa (idea, projekti, kaava) kilpailuvalttina. Tämä oli aikaa, jona Geert Lovink määritteli dotcomismin (merkittävässä kirjassaan Dark Fiber).

Mitä dotcomismi oli? Johtuen massaosallistumisesta 1990-luvun taloudellisen investoinnin sykliin käynnistyi valtava älyllisten tuottajien itseorganisoitumisen prosessi. Älytyöläiset investoivat asiantuntijuuteensa, tietoihinsa ja luovuuteensa, ja he löysivät osakemarkkinoilta välineet oman yrityksen luomiseksi. Usean vuoden ajan yrittäjyyden muodosta tuli piste, jossa finanssipääoma ja korkean tuotannon älytyö kohtasivat. Libertaari ja liberaali ideologia, joka hallitsi (amerikkalaista) 1990-luvun kyberkulttuuria idealisoi markkinat esittämällä ne puhtaana ympäristönä. Tässä ympäristössä, yhtä luonnollisesti kuin evoluution mahdollistavassa vahvimpien eloonjäämiskamppailussa, työvoima voisi löytää välttämättömät välineet arvottaakseen itsensä ja tullakseen yritykseksi. Jätettynä oman dynamiikkansa varaan verkostotalouden oli määrä optimoida taloudelliset voitot kaikille, omistajille ja työläisille, myös siksi, että ero omistajan ja työläisen välillä kävisi yhä huomaamattomammaksi kunkin tullessa osaksi virtuaalista tuotantosykliä. Tämä malli, jonka Kevin Kellyn tapaiset kirjoittajat teoretisoivat ja jonka Wired-aikakausjulkaisu käänsi eräänlaiseksi digitaalis-liberaaliksi, ylimieliseksi ja voitonriemuiseksi elämänkatsomukseksi, meni konkurssiin uuden vuosituhannen parina ensimmäisenä vuotena, yhdessä dotcom-maailmaa asuttaneiden uuden talouden ja itsensä työllistäneiden äly-yrittäjien armeijan kanssa. Se meni konkurssiin, koska täydellisesti vapaiden markkinoiden malli on käytännöllinen ja teoreettinen vale. Se, mitä uusliberalismi tuki pitkällä tähtäimellä, ei ollut vapaat markkinat, vaan monopoli. Samalla kun markkinat idealisoitiin vapaiksi tiloiksi, joilla tieto, asiantuntijuus ja luovuus kohtaavat, todellisuus näytti, että isot komennon ryhmät toimivat tavalla, joka on kaukana libertaarista, joka sen sijaan käynnistää teknologisia automatismeja, ottaa ylivallan median tai rahan voimin ja lopulta ryövää häpeilemättä osakkeenomistajien ja älytyöläisten massat.

1990-luvun toisella puoliskolla korkean teknologian tuotannon piireissä käytiin todellinen luokkataistelu. Tämä taistelu on piirtynyt osaksi webin tulemista. Taistelun lopputulos on, tällä hetkellä, epäselvä. Vapaiden ja luonnollisten markkinoiden ideologia on varmasti osoittautunut munaukseksi. Monopolien itsensä työllistänyttä älytyöläisten moninaisuutta sekä hienoisen pateettisia pienkauppiaita vastaan julistaman sodan hapan totuus on siivonnut pois ajatuksen markkinoista ideoiden, projektien, tuottavan laadun ja palvelujen hyödyllisyyden tasa-arvoisen vastakkainasettelun puhtaana ympäristönä.

Eloonjäämiskamppailua eivät voittaneet parhaat ja menestyksekkäimmät, vaan se, joka veti aseensa – väkivallan, varastamisen, järjestelmällisen ryöstelyn sekä laillisten ja eettisten normien häpäisyn aseen. Bushin-Gatesin liitto määräsi markkinoiden pesänselvityksestä, ja sinä hetkenä virtuaalisen luokan sisäinen taistelu lakkasi. Yksi osa virtuaalista luokkaa siirtyi teknis-militaristisen järjestelmän sisälle, toinen (suuri enemmistö) erotettiin yrityksistä ja painettiin selvästi julki tuodun proletarisaation marginaaleihin. Kulttuurisella tasolla ehdot kognitariaatin yhteiskunnallisen tietoisuuden muodostumiselle ovat ilmaantumassa, ja tämä voi olla tärkein ilmiö tulevina vuosina, ainoa avain, jolla voi olla tarjottavanaan ratkaisuja onnettomuudelle.

Dotcomit olivat harjoittelulaboratorioita markkinoita ja tuotantomallia varten. Loppujen lopuksi markkinat valloitettiin ja tukahdutettiin yritysten toimesta, ja itsensä työllistäneiden yrittäjien ja uskaliaiden pienkapitalistien armeija ryöstettiin ja hajotettiin. Näin alkoi uusi vaihe: ryhmät, jotka nousivat valtaan nettitalouden syklissä, rakensivat liiton vanhan talouden vallitsevien ryhmien kanssa (Bushin klaani, ase- ja öljyteollisuuden edustajat), ja tämä vaihe merkitsee globalisaation projektin tukahduttamista. Uusliberalismi tuotti oman negaationsa, ja niistä, jotka olivat sen innokkaimpia tukijoukkoja, tuli sen marginalisoituja uhreja.

Dotcomin romahduksen myötä älytyö on tehnyt eron pääomaan. Digitaaliset käsityöläiset, jotka 1990-luvulla kokivat itsensä kuin oman työvoimansa yrittäjiksi, ovat hitaasti ymmärtämässä, että heidät on petetty, pakkolunastettu, ja tämä tulee luomaan ehdot uudelle älytyöläisten tietoisuudelle. Mainitut tulevat ymmärtämään, että huolimatta kaiken tuottavan voiman omistamisesta, heiltä on pakkolunastettu voiman hedelmät tietämättömien spekuloijien vähemmistön toimesta, spekuloijien, jotka ovat hyviä vain tuottavien prosessien laillisten ja taloudellisten puolien hoitelemisessa. Virtuaaliluokan tuottamaton lohko, lakimiehet ja kirjanpitäjät, ottavat haltuunsa fyysikkojen ja insinöörien, kemistien, kirjailijoiden ja mediaoperaattoreiden älyllisen lisäarvon. Mutta nämä voivat etäännyttää itsensä juridisista ja taloudellisista semikapitalismin linnoituksista ja rakentaa suoran suhteen yhteiskunnan kanssa, käyttäjien kanssa: ehkäpä silloin älyllisen työvoiman itseorganisaation prosessi voi alkaa. Tämä prosessi on jo käynnissä, kuten media-aktivismin kokemukset ja siirtolaisten kanssa luodut solidaarisuusverkostot osoittavat.

Meidän täytyy mennä läpi dotcomin kiirastulen, läpi kapitalistisen yrityksen ja työvoiman fuusion illuusion, ja sitten läpi lamakauden ja loppumattoman sodan, nähdäksemme ongelman tulevan esiin selväsanaisesti. Yhtäältä julkisen tiedon yksityistämisen ja taloudelllisen kasaamisen hyödytön ja pakkomielteinen järjestelmä, vanhan teollisen talouden perintö. Toisaalta tuottava työvoima, joka sisältyy enenevissä määrin yhteiskunnan älyllisiin funktioihin: älytyö alkaa nähdä itsensä kognitariaattina, joka rakentaa pääomasta autonomisia tiedon, luovuuden, huolenpidon, keksintöjen ja opetuksen instituutioita.

Fraktalisaatio, epätoivo ja itsemurha

Verkostotaloudessa joustavuus on kehittynyt työvoiman fraktalisaation muotoon. Fraktalisaatio tarkoittaa aika-aktiivisuuden pirstaloitumista. Työläinen ei ole enää olemassa persoonana. Hän on vain uudelleenjärjestetyn semioosiksen mikrofragmenttien vaihdettava tuottaja, joka sisältyy verkoston jatkuvaan virtaukseen. Pääoma ei maksa enää siitä, että työläinen on läsnä ollakseen riistettävissä pitkän jakson ajan, ei maksa enää palkkaa kattaakseen työtä tekevän persoonan taloudellisten tarpeiden koko alan. Työläiselle (pelkkä kone, jolla on aivot, joita voidaan käyttää jonkin aikafragmentin verran) maksetaan hänen pistemäisestä suorituksestaan. Työaika fraktalisoidaan ja solumuotoistetaan. Ajan solut ovat myytävänä netissä, ja yritys voi ostaa niin monta kuin tarvitsee. Kännykkä [cell phone, "solupuhelin"] on työkalu, joka kuvaa parhaiten fraktaalityöläisen ja uudelleen järjestetyn pääoman suhdetta.

Älytyö on mikroskooppisten fragmenttien valtameri, ja solumuotoistaminen on keino järjestää ajan fragmentit yhden puolivalmisteen viitekehyksessä. Kännykkä voidaan nähdä älytyön liukuhihnaksi: mikä tapasi olla työvoiman autonomiaa ja poliittista valtaa, on tullut täydellisen riippuvaiseksi älytyöstä globaalin verkoston kapitalistisessa organisaatiossa. Tämä on semiokapitalismin luomisen keskeinen ydin. Mikä tapasi olla työstäkieltäytymistä, on tullut täydelliseksi riippuvuudeksi tunteista ja ajattelusta informaatiovirrassa. Ja tämän seuraus on eräänlainen hermoromahdus, joka iskee globaaliin mieleen ja synnyttää jotain, mitä me olemme tottuneet kutsumaan dotcom-romahdukseksi.

Dotcom-romahdus ja finanssimassakapitalismin kriisi voidaan nähdä yhteiskunnallisen halun taloudellisen investoinnin luhistumisen seurauksena. Käytän sanaa luhistua merkityksessä, joka ei ole metaforinen, vaan ennemminkin kliininen kuvaus siitä, mitä länsimaisessa mielessä on tapahtumaisillaan. Käytän sanaa luhistuminen ilmaistakseni psykososiaalisen organismin todellisen patologisen romahduksen. Mitä me olemme nähneet, on psykopatologinen ilmiö, globaalin mielen luhistuminen. Näen nykyisen taloudellisen laman psyykkisen lamaannuksen sivuilmiönä. Intensiivinen ja pitkittynyt halun ja mentaalisten ja libidinaalisten energioiden investointi työhön on tuottanut psyykkisen ympäristön luhistumiselle, joka ilmentää nyt itseään taloudellisen taantuman kentällä, sotilaallisen aggression kentällä ja itsemurhien lisääntymisenä.

Huomiotaloudesta on tullut tärkeä aihe uuden talouden ensimmäisinä vuosina. Virtuaalityöläisillä on aina vain vähemmän aikaa huomiolle, heidät on hukutettu älyllisten työtehtävien tulvaan, eikä heillä ole enää aikaa omistautua omalle elämälleen, rakkaudelle, huolenpidolle ja tunteille. He ottavat Viagraa, koska heillä ei ole aikaa seksuaalisille valmisteluille. Solumuotoistuminen on tuottanut eräänlaisen elämänammatin. Seurauksena on sosiaalisten suhteiden psykopatologisoituminen. Sen oireet ovat varsin ilmeisiä: joka kuukausi myydään miljoonia pakkauksia Prozacia, keskittymishäiriöiden epidemiat nuorison keskuudessa, Ritalinin kaltaisten huumeiden leviäminen kouluissa lasten keskuudessa, paniikkiepidemioiden leviäminen...

Uuden vuosituhannen ensimmäisten vuosien skenaariota näyttää hallitsevan todellinen psykopaattisen käyttäytymisen aalto. Itsetuhoisten ilmiöiden leviäminen ylittää huomattavasti islamilaisen fanaattisen marttyyriuden rajat. Siten WTC/911:n itsemurhasta on tullut ratkaiseva poliittinen teko globaalilla politiikan näyttämöllä.

Aggressiivista itsemurhaa ei pitäisi nähdä vain epätoivon ja aggression ilmentymäksi, se pitäisi nähdä lopun julistukseksi. Itsetuhoisuuden aalto näyttää vihjaavan, että ihmiskunnalta on loppunut aika, ja epätoivosta on tullut vallitseva tapa ajatella tulevaisuutta.

Entä sitten? Minulla ei ole vastausta. Kaikki mitä voimme tehdä, on se, mitä me itse asiassa jo teemme: älytyön itseorganisaatio on ainoa tapa ylittää psykopaattinen nykyisyys. En usko, että maailmaa voidaan hallita Järjellä. Valistuksen utopia on epäonnistunut. Mutta ajattelen, että itseorganisoituneen tiedon levittäminen voi luoda yhteiskunnallisen viitekehyksen, joka sisältää äärettömiä autonomisia ja itseensä luottavia maailmoja.

Verkoston luomisen prosessi on niin monimutkainen, ettei sitä voida hallinnoida ihmisjärjellä. Globaali mieli on liian monimutkainen tullakseen tiedetyksi ja hallituksi alalohkoihin paikallistetuilla mielillä. Me emme voi tietää, me emme voi kontrolloida, me emme voi hallinnoida koko globaalin mielen voimaa.

Mutta me voimme hallita singulaarista prosessia, joka tuottaa singulaarista yhteiskunnallisen elämän maailmaa. Tätä autonomia on tänään.