2005-03-28

Hitler meets Lacan

Markus Termonen

Inhimillinen Führer

Eräs viimeaikainen esimerkki pahan suhteellistamisen kohtaamasta vastarinnasta on Perikato-elokuvan5 herättämä kohu erityisesti Saksassa. Perikato on kertomus natsi-Saksan johdon viimeisistä hetkistä berliiniläisessä bunkkerissa ja perustuu Hitlerin sihteerinä toimineen Traudl Jungen päiväkirjaan. Kyseessä on monelle ongelmallinen elokuva, koska se esittää Hitlerin inhimillisenä olentona. Absoluuttisen pahuuden jalustalta pudotettu Führer tulee liian lähelle, liian tiiviiksi osaksi kansallista jatkumoa ja sukuhistoriaa (kenelläpä saksalaisella ei suvusta löytyisi vähintään muutama natsi tai natsien sympatisoija). Sinänsä on inhimillistä, että hirmutekojen valtavaa ja sietämätöntä taakkaa pyritään käsittelemään tekemällä siitä absoluuttinen inhimillisyyden negaatio, mistä kertoo mm. 1960- ja 1970-luvun saksalaisen yhteiskunnan sukupolvikonflikti, jossa molemmat osapuolet syyttivät toista osapuolta fasisteiksi.

Perikato esittää Hitlerin keskeiseksi ominaisuudeksi pyrkimyksen paeta todellisuutta. Neuvostoarmeijan moukaroidessa Berliiniä raunioiksi ja lopullisen katastrofin välittömässä läheisyydessä Hitler keskustelee Albert Speerin kanssa Berliinin tulevasta arkkitehtuurista. Maanalaisessa strategiahuoneessaan Hitler tarkkailee kartalta rintamalinjan siirtymistä vailla kosketusta rintaman epätoivoiseen todellisuuteen ja tappion läheisyyteen. Kun käskyt osoittautuvat mahdottomiksi toteuttaa, kyse on tottelemattomuudesta, Führerin käskyjen uhmaamisesta.6

Pyrkimys paeta todellisuutta esiintyy myös sekä sotilaallisessa johdossa ylipäätään että sotilaiden "yksilöllisessä" käyttäytymisessä. Viime hetkeen saakka sotilaille jaetaan kunniamerkkejä ikään kuin niillä olisi merkitystä haudassa tai vankileirillä. Bunkkerissa toteutetaan jatkuvaa ankaraa ryyppäämistä maailmanlopun meiningeissä. Kertaakaan Perikato ei esitä ketään nuhdeltavan juopuneesta käytöksestä, mikä johtuu siitä, että kaikki tietävät todellisuuden pakenemisen olevan kaikkein ymmärrettävin, rationaalisin sekä lähimmin ihmisen perustarpeita koskettava käyttäytymismalli. Ja luonnollisesti erityisesti katastrofin hetkellä tämä tieto näyttäytyy kaikkein selkeimmässä muodossaan. Hyperreaalisen tuhon ajoittainen näyttäytyminen, joka toteutuu esimerkiksi pommien ruhjoessa tanssisalia, vain vahvistaa tätä kokemusta.

Mikä on Führerin todellisuuspaon ja alamaisten todellisuuspaon suhde? Vaikka todellisuuden pakeneminen on sallittua käytöstä, pyrkimys ei esiinny tasa-arvoisena taipumuksena: alamaisten tehtävänä on viime kädessä palvella Führerin todellisuuspakoa ja toimia sen välineinä. Vaikka alamaiset tuovat Führerille huonoja uutisia, he eivät kuitenkaan tämän silmien edessä kyseenalaista Führerin todellisuustajua, johtamiskykyä tai tämän käskyvaltaa. Päinvastoin he avustavat kaikin tavoin johtajaansa hallitsemaan tämän suhdetta traumaattiseen todellisuuteen ja sen ylimäärään. Pyrkimyksessä paeta todellisuutta ei siis ole kyse tiedon puutteesta vaan tosiseikkojen ja oman mielen välisen etäisyyden hallitsemisesta. Juuri tämä "lacanilainen" taipumus paeta todellisuutta on se, mikä saa meidät ymmärtämään, että Hitler on yhtä inhimillinen kuin me kaikki.

Vaikka Perikato on kerronnaltaan kaunistelematon teos, sen loppu on hämmästyttävän onnellinen: Traudl Junge ja katutaistelujen karaisema Hitler Jugendin lapsisotilas löytävät sortuneen sillan vierestä polkupyörän ja lähtevät ajamaan sillä - katsoen tulevaisuuteen kaikesta huolimatta. Pieni teko todistaa vääriksi suuren johtajan ja tämän vielä muutama kuukausi sitten voittamattomalta näyttäneen valtakoneiston suuret visiot, joiden mukaan ilman kansallissosialismia ei ole tulevaisuutta eikä syytä elää. Hauraat olennot todistavat vääräksi superrodun kohtalonuskoisen "luonnonlain", jonka mukaan saksalaiset siviilit ovat ansainneet kärsimyksensä, jos Saksa häviää sodan. Tai jos ollaan tarkkoja, Hitlerin mukaan sodassa ei ole siviilejä, koska kansan valitsemana Hitler - sen tahdon ruumiillistuma, jonka sanalla on lain voima - on tehnyt koko kansasta sotakoneen.

Perikadon Hitler ei ole ainoastaan karikatyyrimäisiä raivonpurkauksia saava heikkohermoinen ja Parkinsonin taudista kärsivä ihmisraunio vaan kohteliaisuuteen ja hellyyteen pystyvä ihminen. Voiko kukaan, joka pitää lapsista, olla läpeensä paha? (Voiko kasvissyöjä olla vailla kykyä empatiaan?7) Paljon suuremmassa määrin - ja kenties vieläkin häiritsevämmin - nämä kunnioitettavat piirteet esiintyvät ns. hyvissä natseissa, kuten tohtori Ernst-Günter Schenckin hahmossa, uhrautuvaisissa ja toisten kärsimyksiin eläytyvissä sieluissa, jotka ovat päätyneet hallinnollisiin rooleihinsa ikään kuin sattuman oikusta - sillä eikö sen täydykin olla jokin ihmeellinen poikkeus, että natsien keskuudessa on ihmisiä, joihin voimme eläytyä? Kuten Rautaristin8 raakalaismaisuutta vihaava ja oikeuden- ja kohtuudentuntoinen sankarillinen saksalaissotilas, Schenck ja meidän hänestä saamamme kokemus osoittavat meille kiusallisella tavalla, kuinka traumaattista on törmätä pahuuden suhteellistamisen ongelmaan.

Perikadon esitystapa korostaa yksilöitä ja heidän taipumustaan tukea johtajansa todellisuuspakoa pikemminkin kuin ns. yhteiskunnallisia selityksiä. Elokuvasta ei voi löytää viittauksia vasemmistolaiselle (tai kommunistiselle) traditiolle ominaiseen tulkintaan fasismista erityisenä luokkasuhteiden ja niiden vääjäämättömän konfliktin "ratkaisun" muotona, ratkaisun, jonka porvaristo valitsee hetkeäkään epäröimättä mieluummin kuin kommunistien toiminnan sallimisen tai "kansanrintamahallituksen". Tässä mielessä Perikato on "porvarillinen", psykologisoiva pikemminkin kuin yhteiskunnallinen, elokuva - ja samalla johdonmukainen jatke ohjaaja Oliver Hirschbiegelin edelliselle elokuvalle Das Experiment, kertomukselle kokeesta, jossa testataan, kuinka satunnaisesti valitut yksilöt omaksuvat vankien ja vanginvartijoiden roolit sekä alkavat käyttäytyä niiden mukaisesti.9 Kun vanginvartija - tai tottelevainen sotilas - kerran ajautuu tottelevaisuuden noidankehään, siitä ei ole enää ulospääsyä kyseenalaistamatta alkuperäistä sitoutumistaan, sillä yhä syvempi sitoutuminen etenee pienin askelin, joiden väliset erot näyttävät mitättömiltä ja täysin suhteellisilta ilman että missään on erotettavissa selkeää rajaa, jonka tuolla puolen tottelevainen yksilö on ajautunut täysin pahuuden puolelle.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.