2005-03-28
Viime vuosina on vietetty monia toisen maailmansodan tapahtumiin liittyviä muistopäiviä. Viimeksi 27.1.2005 vietettiin Auschwitzin vapauttamisen muistopäivää. Muistopäivä sai jälleen kerran monet, sanomalehtien kolumnisteista sähköisten keskustelupalstojen käyttäjiin, herkistämään mielensä "pahuuden" olemuksen pohdiskelulle. Oliko Hitlerin Saksan valtiokoneisto ainutkertaisen pahuuden ruumiillistuma? Onko sen pahuuden vertaaminen johonkin - kuten Stalinin Neuvostoliittoon tai WTC-iskun toteuttaneisiin terroristeihin - väistämättä sen väheksymistä ja siten loukkaus sen uhreja kohtaan?
Holokaustin uhriryhmistä erityisesti juutalaisille näyttää olevan vielä tänäkin päivänä yleistä kokea loukkauksena koko juutalaisyhteisöä kohtaan (aina ja iankaikkisesti) mikä tahansa holokaustin suhteellistaminen, samalla kun uhrius toimii eräänlaisena suojakilpenä tai ikuisesti pätevänä vasta-argumenttina kaikkea Israelin hallinnon osakseen saamaa kritiikkiä kohtaan. Kun Israelin ulkoministeri ei BBC Worldin Hard Talk -ohjelmassa keksi mitä vastata liian kiusalliseen kysymykseen, hän kertoo vierailleensa äskettäin Auschwitzissa... Näin ainutkertaisesta uhriudesta tulee uhriryhmän rakkain ominaisuus (aivan kuten holokaustista tulee nimenomaisesti juutalaisen historiankirjoituksen omaisuutta), jonka kantaminen konstituoi sen olemusta kaikkein syvimmin ja perustavanlaatuisimmin.
Natsi-Saksan pahuuden suhteellistamisen tarve johtuu monestakin syystä. Yhtäältä sitä selittää reaalisosialismin kaatumisen jälkeinen tilanne, jossa näyttäytyy sekä poliittisesti mahdollisena (vailla merkittävää kiistakumppania) että poliittisista syistä tarpeellisena ("historian lopun" tuottaminen) kirjoittaa "kommunismin mustaa kirjaa" ja siten yhdistää kaikkiin kommunismin ominaisuuksiin sekä vaiheisiin - aina marxilaiseen taloustieteeseen tai mihin tahansa proletaariseen vastarintaan saakka - sama "pahuuden" leima, joka koskee fasismia kaikessa keskeisessä tai "virallisessa" historiankirjoituksessa. Tälle logiikalle rinnakkainen on poliittinen tarve korostaa terrorismin vastaisen sodan sekä sen vihollisen merkittävyyttä, jonka pahuuden edessä fasismi ei ole vertaansa vailla.
Al-Qaidan ja natsien pahuus eroaa kuitenkin ainakin yhdessä suhteessa. Siinä missä WTC-iskun toteuttajien toimille oli ominaista juuri niiden pääseminen suoraan lähetykseen, osaksi globaalisti leviävää mediakuvastoa ja spektaakkelia, natsien hirmutekoja toteuttivat nimettömät byrokraatit, joiden tekojen ja heidän niistä saamansa kokemuksen välillä oli valtava kuilu. "Paha" byrokraatti saattoi vallan hyvin mennä julkiselta katseelta suojattujen töidensä jälkeen kotiinsa täyttämään hyvän perheenisän roolia - tästä ilmaisu "pahan banaalisuus". WTC-iskujen toteuttajilla ei tätä "siunausta" ollut: he omaksuivat täydellisesti tekojensa hirvittävyyden, ja juuri tämä hirvittävyys oli osa heidän kuolettavaa viehtymystään niihin.1 Natsien sotilaalliset byrokraatit tai byrokraattisen täsmälliset sotilaat tekivät työnsä epäkiitollisesti, vailla julkisuuden valokeilaan liittyvää palkintoa. Heinrich Himmlerin sanoin: "On helppoa tehdä jalo asia maansa puolesta, jopa antaa elämänsä sen puolesta; todellinen sankaruus koostuu kuitenkin välttämättömän likaisen työn tekemisestä: tappamisesta ja kiduttamisesta maansa puolesta, pahuuden taakan ottamisesta!"2
Tammikuun 27. päivän juhlallisuuksia käsiteltiin ainakin suomalaisten tiedotusvälineiden kommentaareissa pääkirjoituksista kolumneihin varsin monipuolisesti, vailla kaikkein pahimpia ja pinnallisimpia kliseitä siitä, miten emme saa koskaan unohtaa tapahtunutta. Ilmeisesti holokaustiin liittyviä tosiseikkoja on yhtäältä toistettu niin paljon, että niistä on tullut täysin abstrakteja - pelkkiä suuria lukuja, joita on mielettömyytensä vuoksi mahdotonta käsittää ihmisjärjellä, ainakin ilman kokemuksellista kosketuspintaa vastaaviin järjettömyyksiin. Toisaalta kenties itse kukin mediayhteiskunnan kasvatti on koulutettu siinä määrin medialukutaitoiseksi, että sinänsä tosienkin lauseiden käyttöikä ennen niiden fraasiksi muuttumista on perin lyhyt.
Samalla pahan absolutisoinnin ja suhteellistamattomuuden ongelma vaikutti Auschwitzin vapauttamisen muistopäivän uutisoinnissa varsin hyvin tiedostetulta. Samaan hengenvetoon hirmutekojen edessä vakavoitumisen kanssa kommentaareissa oli tavallista todeta, ettemme kuitenkaan saa tehdä liian jyrkkää irtiottoa natsismin kauteen: jos emme kykene tunnistamaan sen piirteitä myös sen jälkeisissä ihmisen historian häpeällisissä hetkissä (Vietnam, Balkanin sota, Ruanda, Itä-Timor, Tshetshenia jne.), saati sitten nykyisissä tapahtumissa, meiltä puuttuu herkkyys ja kriittisyys, ja olemme siten menettäneet parhaan asian, minkä holokausti voi tarjota, opetuksen mahdollisuuden.
Tälle ristiriitaisena elementtinä kommentoinnissa oli läsnä tietenkin myös omahyväinen tyytyväisyys "länsimaisen demokratian" vähittäisestä voittokulusta toisen maailmansodan jälkeen, huipennuksenaan Berliinin muurin kaatuminen - tyytyväisyys, jolta jää ymmärtämättä se ratkaisevan tärkeä seikka, että vallan perustana toimii aina viime kädessä sen "säädytön ylimäärä", toiminta pelkkänä raakana voimana, jolle riittää oikeutukseksi pelkkä vallan pysyvyys. "Länsimaisen demokratian" ja liberaalin ideologian välttämätön pari (kolikon toinen puoli) on aina käytännössä vähintäänkin se, että joku toinen (chileläinen poliisi, afganistanilainen palkkasoturi, saudiarabialainen vallanpitäjä jne.) laitetaan tekemään likainen työ - ellei sitten toimita "rehellisesti" ja mennä tekemään likainen työ itse (siinä hegemonisen liberaalin ideologian suurin mahdollinen rehellisyys). Kun symbolinen laki pettää, superego turvautuu raakalaismaiseen lakiin.3
Natsi-Saksan hirmutekojen toteuttajien käsitteleminen absoluuttisena pahana, aivan kuten WTC-iskujen tekijöiden vastaava käsittely, on läpeensä ongelmallista, koska absoluuttinen pahuus löytyy kaikkialta. Onko meidän siis vaadittava, että mitään pahuutta ei saa "dialektisoida" ja että kaikelle pahuudelle on suotava ainutkertaisuus? Ja eikö siinä tapauksessa ole syytä mennä vieläkin pidemmälle, ulottaa sama vaatimus "yksilöllisiin" pahuuden tekoihin, yksittäisiin massamurhaajiin, sekopäihin ja sadisteihin, joiden teoissa on aina jotain selittämätöntä ja siten tautologista (ainoana selityksenä tekijän tahto, jota ei voi redusoida mihinkään ideologiseen, yhteiskunnalliseen tai psykologiseen selitykseen)? WTC-iskujen tai vastaavien "pahojen tekojen" sisällyttäminen kehityksen, järjen tai ihmisyyden kertomukseen (poikkeukseksi) tekee niistä osan yhtenäistä kertomusta, sen sijaan että pakottaisi meidät kyseenalaistamaan oman viattomuutemme ja keskustelemaan omasta sitoutuneisuudestamme vastaaviin toimiin (vaikkakin usein epäsuorasti).4
Eräs viimeaikainen esimerkki pahan suhteellistamisen kohtaamasta vastarinnasta on Perikato-elokuvan5 herättämä kohu erityisesti Saksassa. Perikato on kertomus natsi-Saksan johdon viimeisistä hetkistä berliiniläisessä bunkkerissa ja perustuu Hitlerin sihteerinä toimineen Traudl Jungen päiväkirjaan. Kyseessä on monelle ongelmallinen elokuva, koska se esittää Hitlerin inhimillisenä olentona. Absoluuttisen pahuuden jalustalta pudotettu Führer tulee liian lähelle, liian tiiviiksi osaksi kansallista jatkumoa ja sukuhistoriaa (kenelläpä saksalaisella ei suvusta löytyisi vähintään muutama natsi tai natsien sympatisoija). Sinänsä on inhimillistä, että hirmutekojen valtavaa ja sietämätöntä taakkaa pyritään käsittelemään tekemällä siitä absoluuttinen inhimillisyyden negaatio, mistä kertoo mm. 1960- ja 1970-luvun saksalaisen yhteiskunnan sukupolvikonflikti, jossa molemmat osapuolet syyttivät toista osapuolta fasisteiksi.
Perikato esittää Hitlerin keskeiseksi ominaisuudeksi pyrkimyksen paeta todellisuutta. Neuvostoarmeijan moukaroidessa Berliiniä raunioiksi ja lopullisen katastrofin välittömässä läheisyydessä Hitler keskustelee Albert Speerin kanssa Berliinin tulevasta arkkitehtuurista. Maanalaisessa strategiahuoneessaan Hitler tarkkailee kartalta rintamalinjan siirtymistä vailla kosketusta rintaman epätoivoiseen todellisuuteen ja tappion läheisyyteen. Kun käskyt osoittautuvat mahdottomiksi toteuttaa, kyse on tottelemattomuudesta, Führerin käskyjen uhmaamisesta.6
Pyrkimys paeta todellisuutta esiintyy myös sekä sotilaallisessa johdossa ylipäätään että sotilaiden "yksilöllisessä" käyttäytymisessä. Viime hetkeen saakka sotilaille jaetaan kunniamerkkejä ikään kuin niillä olisi merkitystä haudassa tai vankileirillä. Bunkkerissa toteutetaan jatkuvaa ankaraa ryyppäämistä maailmanlopun meiningeissä. Kertaakaan Perikato ei esitä ketään nuhdeltavan juopuneesta käytöksestä, mikä johtuu siitä, että kaikki tietävät todellisuuden pakenemisen olevan kaikkein ymmärrettävin, rationaalisin sekä lähimmin ihmisen perustarpeita koskettava käyttäytymismalli. Ja luonnollisesti erityisesti katastrofin hetkellä tämä tieto näyttäytyy kaikkein selkeimmässä muodossaan. Hyperreaalisen tuhon ajoittainen näyttäytyminen, joka toteutuu esimerkiksi pommien ruhjoessa tanssisalia, vain vahvistaa tätä kokemusta.
Mikä on Führerin todellisuuspaon ja alamaisten todellisuuspaon suhde? Vaikka todellisuuden pakeneminen on sallittua käytöstä, pyrkimys ei esiinny tasa-arvoisena taipumuksena: alamaisten tehtävänä on viime kädessä palvella Führerin todellisuuspakoa ja toimia sen välineinä. Vaikka alamaiset tuovat Führerille huonoja uutisia, he eivät kuitenkaan tämän silmien edessä kyseenalaista Führerin todellisuustajua, johtamiskykyä tai tämän käskyvaltaa. Päinvastoin he avustavat kaikin tavoin johtajaansa hallitsemaan tämän suhdetta traumaattiseen todellisuuteen ja sen ylimäärään. Pyrkimyksessä paeta todellisuutta ei siis ole kyse tiedon puutteesta vaan tosiseikkojen ja oman mielen välisen etäisyyden hallitsemisesta. Juuri tämä "lacanilainen" taipumus paeta todellisuutta on se, mikä saa meidät ymmärtämään, että Hitler on yhtä inhimillinen kuin me kaikki.
Vaikka Perikato on kerronnaltaan kaunistelematon teos, sen loppu on hämmästyttävän onnellinen: Traudl Junge ja katutaistelujen karaisema Hitler Jugendin lapsisotilas löytävät sortuneen sillan vierestä polkupyörän ja lähtevät ajamaan sillä - katsoen tulevaisuuteen kaikesta huolimatta. Pieni teko todistaa vääriksi suuren johtajan ja tämän vielä muutama kuukausi sitten voittamattomalta näyttäneen valtakoneiston suuret visiot, joiden mukaan ilman kansallissosialismia ei ole tulevaisuutta eikä syytä elää. Hauraat olennot todistavat vääräksi superrodun kohtalonuskoisen "luonnonlain", jonka mukaan saksalaiset siviilit ovat ansainneet kärsimyksensä, jos Saksa häviää sodan. Tai jos ollaan tarkkoja, Hitlerin mukaan sodassa ei ole siviilejä, koska kansan valitsemana Hitler - sen tahdon ruumiillistuma, jonka sanalla on lain voima - on tehnyt koko kansasta sotakoneen.
Perikadon Hitler ei ole ainoastaan karikatyyrimäisiä raivonpurkauksia saava heikkohermoinen ja Parkinsonin taudista kärsivä ihmisraunio vaan kohteliaisuuteen ja hellyyteen pystyvä ihminen. Voiko kukaan, joka pitää lapsista, olla läpeensä paha? (Voiko kasvissyöjä olla vailla kykyä empatiaan?7) Paljon suuremmassa määrin - ja kenties vieläkin häiritsevämmin - nämä kunnioitettavat piirteet esiintyvät ns. hyvissä natseissa, kuten tohtori Ernst-Günter Schenckin hahmossa, uhrautuvaisissa ja toisten kärsimyksiin eläytyvissä sieluissa, jotka ovat päätyneet hallinnollisiin rooleihinsa ikään kuin sattuman oikusta - sillä eikö sen täydykin olla jokin ihmeellinen poikkeus, että natsien keskuudessa on ihmisiä, joihin voimme eläytyä? Kuten Rautaristin8 raakalaismaisuutta vihaava ja oikeuden- ja kohtuudentuntoinen sankarillinen saksalaissotilas, Schenck ja meidän hänestä saamamme kokemus osoittavat meille kiusallisella tavalla, kuinka traumaattista on törmätä pahuuden suhteellistamisen ongelmaan.
Perikadon esitystapa korostaa yksilöitä ja heidän taipumustaan tukea johtajansa todellisuuspakoa pikemminkin kuin ns. yhteiskunnallisia selityksiä. Elokuvasta ei voi löytää viittauksia vasemmistolaiselle (tai kommunistiselle) traditiolle ominaiseen tulkintaan fasismista erityisenä luokkasuhteiden ja niiden vääjäämättömän konfliktin "ratkaisun" muotona, ratkaisun, jonka porvaristo valitsee hetkeäkään epäröimättä mieluummin kuin kommunistien toiminnan sallimisen tai "kansanrintamahallituksen". Tässä mielessä Perikato on "porvarillinen", psykologisoiva pikemminkin kuin yhteiskunnallinen, elokuva - ja samalla johdonmukainen jatke ohjaaja Oliver Hirschbiegelin edelliselle elokuvalle Das Experiment, kertomukselle kokeesta, jossa testataan, kuinka satunnaisesti valitut yksilöt omaksuvat vankien ja vanginvartijoiden roolit sekä alkavat käyttäytyä niiden mukaisesti.9 Kun vanginvartija - tai tottelevainen sotilas - kerran ajautuu tottelevaisuuden noidankehään, siitä ei ole enää ulospääsyä kyseenalaistamatta alkuperäistä sitoutumistaan, sillä yhä syvempi sitoutuminen etenee pienin askelin, joiden väliset erot näyttävät mitättömiltä ja täysin suhteellisilta ilman että missään on erotettavissa selkeää rajaa, jonka tuolla puolen tottelevainen yksilö on ajautunut täysin pahuuden puolelle.
Sosiologeja ja yhteiskuntatieteilijöitä on kauan askarruttanut kysymys holokaustin suhteesta moderniteettiin. Tekikö holokaustin mahdolliseksi poikkeama järjellisyydestä ja sivistyksestä, moderniteetin uljaasta kehityskaaresta, vai oliko - kuten primitivistinen argumentti kuuluisi - holokausti osoitus siitä, mihin yhteiskunnan moderni järjestäminen (pitkälle viety työnjako, tehokkaat käskysuhteet jne.) väistämättä ja kohtalonomaisesti johtaa? Zygmunt Bauman vastaa kieltävästi molempiin vaihtoehtoihin ja korostaa tunnetussa Modernity and the Holocaust -teoksessaan10, että holokaustianalyysia on pitkälti vaivannut lattea pitäytyminen saksalaisten moraalisen ja materiaalisen vastuun korostamisessa ja siten holokaustin käsittäminen rajatulle tilalle ja ajalle ominaisena ilmiönä. Bauman syyttää "sosiologista ortodoksiaa" käsityksestä, jonka mukaan holokausti johtui moderniteetin epäonnistumisesta.11 Tämän näkemyksen mukaan holokausti oli surullinen esimerkki siitä, kuinka käy, kun ihmisen synnynnäinen ja kesyttämätön aggressiivisuus saa rehottaa vapaasti vailla organisoidun rationaliteetin ohjaksia. Jos "sosiologia" tarkoittaa tiedettä, jonka pyrkimyksenä on kehittää ihmistä "sivilisoivia" menetelmiä ja mekanismeja tuon luontaisen aggressiivisuuden tai tunteellisen/vaistomaisen puolen hillitsemiseksi, silloin tämä näkemys on tietenkin täysin johdonmukainen.
"Sosiologiselle ortodoksialle" vastakkaisesti Bauman korostaa pikemminkin moderniteettia jonain, joka teki holokaustin mahdolliseksi tai joka oli välttämätöntä holokaustin tuottamisen kannalta - ilman että holokausti kuitenkaan olisi ollut sen väistämätön tuote. Toisin sanoen holokausti paljasti tietyn mahdollisen puolen moderniteetin kasvoista - tai eräät sen kasvot. Holokausti olisi ollut täysin mahdoton ilman pitkälle kehitettyä byrokraattista koneistoa, teollista tuotantoa, tarkkaan hiottua organisationaalista järjestystä, valtiollista väkivaltamonopolia ja teknologista kehitystä.12
Esimerkiksi keskitysleiriä on havainnollista kuvata erityisenä modernina tehtaana, jolla on kaikki teollisen aikakauden tuotantolaitoksen piirteet: raaka-aineet (tuhoamisen kohteena olevat ihmiset), tuotteet (ruumiiden ainesosista valmistettavat tuotteet kuten lampunvarjostimet), sivutuotteet (uhreilta jäljelle jääneet esineet ja vaatteet), saasteet (krematorioiden piipuista nouseva savu sekä ruumiiden jätteet, jotka eivät kelpaa mihinkään), työvoima (sotilaat), tuotevarastot (parakit, joissa tuhottavat yksilöt sinnittelevät ja odottavat loppuaan), tuotannolle rajattu tila (keskitysleiri kokonaisuudessaan), tiukka hierarkia sekä pitkälle organisoitu raaka-aineiden, kiinteän pääoman (tuotantovälineiden) ja työvoiman kierto, joka tekee mahdolliseksi niiden kohtaamisen. Lisäksi samalla tavalla kuin modernin tehtaan tuotteena eivät ole ainoastaan materiaaliset tavarat vaan abstraktilla ja koko yhteiskunnan tasolla myös luokkien väliset suhteet, keskitysleiri-nimisen tehtaan tuotteena on erityinen arjalaisen ja juutalaisen väestön suhde.13
Keskeinen ero tulee vastaan kuitenkin siinä, että tehtaan tavoitteelle (jatkuvalle tuotannolle) vastakkaisesti keskitysleirin tavoitteena on tehdä itsensä tarpeettomaksi, viedä tuotanto/tuhoaminen loppuun saakka ja lopulta tuottaa juutalaisista puhdas isänmaa. Kolmannen valtakunnan eräs keskeinen ongelma oli juuri siinä, että monen vuoden ajan isänmaa laajeni koko ajan, mikä teki juutalaisista puhtaan isänmaan tavoitteen toteuttamisesta koko ajan vaikeamman. On merkillepantavaa, että alkuperäisissä tavoitteissaan saksalaiset kansallissosialistit eivät määritelleet mitään erityistä menetelmää tavoitteeseensa pääsemiseksi - päinvastoin kyse oli rationaalisen byrokratian kulloistakin yhteiskunnallista ja ennen kaikkea sotilaallista tilannetta varten luomista "juutalaisongelman" ratkaisun strategioista sekä tavoista, joilla saavuttaa suuri päämäärä. Mitä tukalammaksi sotilaallinen tilanne kävi, sen tarpeellisemmaksi tuli päämäärärationaalisen arviointitavan mukaan suorittaa "lopullinen" ratkaisu, siinä missä "elintilan" tavoittelemisesta pidättäytynyt Saksa (judenfrei Saksa eikä suuruudenhullu judenfrei ja germanisoitu Eurooppa) olisi kenties saattanut saavuttaa "puhtauden" käyttämällä menetelminään karkotusta ja eristämistä.14
Holokaustia poikkeuksena modernista korostavaa käsitystä vastaan sotii myös natsien hyvin huolellinen lain noudattaminen. Juutalaisten tuhoamista ei toteutettu laittomasti ja tunteiden tai vaistojen vallassa, vaan päinvastoin huolehdittiin erityisen tarkkaan siitä, että luotiin mahdollisimman tarkka ja laillinen "juutalaisen" kategoria ja että ennen tuhoamista juutalaisilta vietiin kansalaisoikeudet laillisen prosessin kautta. Perikadon kohtaus, jossa Hitler ja Ewa Braun vihitään, esittää lainkuuliaisuuden absurdeimmassa mahdollisessa kontekstissa: vihkijä tiedustelee sekä sulhaselta että morsiamelta näiden rodullista puhtautta ja arjalaisuutta, koska laki vaatii niin, mitä aviopari ei suinkaan pidä loukkauksena vaan asiaankuuluvana.
Holokaustin ja moderniteetin suhdetta ei kuitenkaan määrittänyt ainoastaan moderniteetin välttämättömyys holokaustin toteuttamisen kannalta vaan myös näiden kahden ristiriitainen suhde. Taistelu juutalaisuutta vastaan oli keskeisellä tavalla taistelua kaikenlaista epäselvyyttä ja hämärää identiteettiä ja olemista vastaan. Se, että fasistit eivät lukeneet juutalaisia todelliseksi kansakunnaksi, ei johtunut ainoastaan "rotutieteellisistä" näkemyksistä vaan myös siitä, että juutalaiset olivat kansa vailla omaa territoriota ja siten tavallaan määrittelemätön joukkio. Jokainen isänmaallinen tietää kyllä miten suhtautua toiseen kansakuntaan, jolla on territorio: ystävä on ystävä ja vihollinen on vihollinen, ja sotaa käydään territoriaalisesti. Mutta paljon ongelmallisempaa on se, kuinka suhtautua muukalaiseen, joka ei ole selkeästi vihollinen eikä ystävä ja joka pakenee kaikenlaista selkeää määritelmää - omaksumalla valtaväestön kansallisia tapoja, menestymällä talouden alueella ja levittäytymällä harmaaksi kerrostumaksi, joka esiintyy sekä ystävien että vihollisten keskuudessa. Koska juutalainen ei ole mitään, hän on myös mitä tahansa: ahne porvari, saastainen alaluokan edustaja, ranskalaisten kätyri, saksalaisten kätyri, kaikkien mahdollisten salaliittojen taustapiru jne.15
Paradoksaalisella tavalla assimilaatiovaatimus, joka näyttäytyy välttämättömänä edellytyksenä muukalaisten saattamiseksi toimimaan kansallisten tapojen mukaisesti, osoittaa tullessaan toteutetuksi, että juutalaisen, tuon muukalaisen, jäsenyys on vaarallisen häilyvää, jopa purettavissa jos niin halutaan, koska se ei perustu verenperintöön, vaan se on rakennettavissa. Se on siis kiusallisella tavalla modernia: sen aiheuttaa moderni, joka sulattaa kaiken kiinteän panemalla kaikki yhteiskunnan osaset loputtomaan kiertoon kapitalismin tarpeiden mukaisesti ja joka rakentaa uusia, verenperinnöstään irrotettuja ihmistyyppejä.16 Turvautuakseen valtiota ja sen mielivaltaa vastaan juutalaiset voivat kuitenkin turvautua ainoastaan liberaaliin valtioon ja sen perusoikeussopimuksiin, mistä taas seuraa jälleen yksi kuva juutalaisesta vihollisena: juutalainen liberaali, joka löytyy kaikkein suurimman salaliiton takaa, maallisuuden salaliiton, joka on asettanut vaakalaudalle pyhän, alkuperäisen ja yhtenäisen yhteiskuntaruumiin.17 Paradoksaalisesti modernin valtion ja yhteiskunnan välineitä käyttävä fasismi perustuu siis antimodernistisen tunnekuohun nostattamaan kysyntään - ja sen kysynnän nostattamiseen.18
Baumanin mukaan ilman täsmälliseen organisaatioon perustuvaa moderniteettia olisi ollut mahdotonta toteuttaa holokaustin kolmea keskeistä ehtoa: 1) väkivallan oikeuttamista auktoriteetilla (käskyjen tulo laillisesti legitimoiduilta tahoilta); 2) menetelmien rutinisointia (tehtävien eriyttämistä ja vastuun etäännyttämistä); sekä 3) väkivallan uhrien dehumanisointia (laillisten kategorioiden ja ideologisten määritelmien kautta).19 Vain näiden ehtojen kautta toimi eräänlainen "puutarhayhteiskunta", jossa rikkaruohojen kitkeminen oli samalla myös luomistyötä, tuhoamista luomiseksi. Holokausti oli "ainutlaatuinen" ainoastaan siinä mielessä, että se toi ainutlaatuisella tavalla yhteen sinänsä ei-ainutlaatuiset tekijät ja modernin yhteiskunnan normaalit ehdot.20
Se, mikä valtavirta-analyysista ja -kommentoinnista puuttui Auschwitzin vapauttamisen muistopäivän tapauksessa, oli juuri tämä käsitys holokaustin "ainutlaatuisuudesta", sen välttämättömästä mutta samalla ristiriitaisesta kytköksestä moderniteettiin - kytköksestä, jonka taas Perikato esittää hätkähdyttävän havainnollisella tavalla osoittamalla, kuinka traumaattiseksi muodostuu pyrkimys hallita antimodernististen ja alkuperäiseen kansanyhteyteen viittaavien ideaalien ristiriitaista suhdetta moderniin todellisuuteen, jossa välttämättömyyksiin kuuluvat alistaminen ja tuhoaminen.
Viitteet: