2005-03-17
Jussi Vähämäki käsittelee tekstissään viimeaikaisia yhteiskunnallisia ja poliittisia muutoksia tiedon tuotannossa, tietojärjestelmässä sekä yliopistoihin sisäänajettavassa ns. "yhteiskunnallisessa palvelutehtävässä". Teksti koostuu viidestä osasta, jotka valottavat mm. tällä hetkellä kiivaana käyvää keskustelua yliopistojen ns. UPJ-hankkeesta (uusi palkkausjärjestelmä) sekä sitä, mitä tarkoittaa, kun yliopistot ja tieto yleisemminkin pyritään asettamaan yritysmallisen johdon alaisuuteen ja kaiken arvontuotannon välineeksi. Laadunvarmistusta ja sen tehtävää tiedon tekemisessä yhteismitalliseksi käsitellään myöhemmin lisää.
Materiaalisen tuotannon ja tiedon tuotannon yhteiskunnallistumisesta on puhuttu ja kirjoitettu 1960-luvulta lähtien. Nyt se on vaatimuksena myös uudessa yliopistolaissa. Tämä yliopistojen "kolmas tehtävä" ja sen erillinen kirjaaminen lakiin on otettu vastaan joko innostuneesti: vihdoinkin norsunluutorneissaan istuvat opettajat ja tutkijat joutuvat vastaamaan teoistaan eivätkä voi paeta kollegiaalisen etiikkansa suojiin, tai epäillen, ellei suorastaan kauhistuneena: koulutus ja tutkimus alistetaan lyhyen tähtäimen voitontavoittelulle, parhaiden lobbareiden ja konsulttien muodikkaille iskulauseille, poliittisen päätöksenteon vaihteleville tarpeille ja viime kädessä "julkiselle mielipiteelle" ja sen oikuille.
Tuotannon ja tiedon yhteiskunnallistuminen (Vergesellschaftung) on hankala käsite, koska se antaa helposti kuvan, että aiemmin, esimerkiksi teollisessa kapitalismissa, tuotanto ja tieto eivät olisi olleet yhteiskunnallisia, vaan jollain tavoin "yksityisiä".1 Se ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä kuten ei ole yksityistä kieltä ei ole myöskään yksityistä tietoa (on se kuinka "hiljaista" tahansa), eikä tuotannon käsitteellä (joka on abstraktio) ole mitään mieltä irrotettuna yhteiskunnasta ja vaihdosta. Sekä tieto, tiedon tuottaminen että tuotanto ylipäätään ovat aina yhteiskunnallisia. Se, mikä on tietoa ja mikä ei tai mikä on tuottavaa ja mikä ei, on aina yhteiskunnallisesti ja historiallisesti määrittynyttä. Siksi vaatimus tiedon yhteiskunnallistamisesta tai "yhteiskunnallisesta palvelutehtävästä" on absurdi, mutta kuten aina, niin tälläkin kertaa "vaikka tuo on hulluutta, on siinä kuitenkin järjestystä", sillä tiedon ja tuotannon yhteiskunnallistamisen tai "yhteiskunnallisen palvelutehtävän" sijaan vaatimus koskee itse yhteiskuntaa: kyseessä ei ole kamppailu siitä, tarvitaanko enemmän tai vähemmän yhteiskuntaa, enemmän julkista valtaa ja vähemmän yksityistä, vaan siitä minkälaista yhteiskuntaa ja, loppujen lopuksi, minkälaista elämää haluamme.
Koska parempaakaan sanaa kuin yhteiskunnallistuminen2 käsitteelle ei ole, niin käytän sitä kuvaamaan yhteiskuntiemme kehityksen uutta vaihetta, jota luonnehtii uusjako, uusi rajankäynti tai jonkinlainen alkuperäinen kasaantuminen siitä, mikä on tuottavaa ja hyödyllistä elämää ja mikä turhaa ja vahingollista. Tässä rajankäynnissä papilla, prostituoidulla ja sotilaalla näyttäisi olevan paremmat kortit kuin edellisessä, modernit kapitalistiset yhteiskunnat perustaneessa jaossa. Jos edellisestä rajankäynnistä, joka erotti työläisen tuotantovälineistään (ja muutti "yksilöiden oman työn tuottaman yksityisomaisuuden kapitalistiseksi"), tuli maailmaan pääoma "tihkuen verta ja likaa kaikista huokosistaan, kiireestä kantapäähän", niin nyt käynnissä olevasta ihmisruumiin ja ihmisaivojen (ihmisen lajiominaisuuksien) erottamisesta tulee maailmaan pääoma, joka veren lisäksi tihkuu myös henkistä pahoinvointia.3
Tähän asti näkyvissä olleet vaihtoehdot - tutkimuksen ja koulutuksen mahdollisimman suuri institutionaalinen itsenäisyys (opiskelu suhteellisen kontrolloimattomana ja itsenäisenä siirtymän tilana) ja tutkimuksen ja koulutuksen saumaton integroiminen yhteiskuntaa, taloutta ja kansaa palvelemaan - näyttävät molemmat kyvyttömiltä rakentamaan myöhäismodernin yhteiskunnan ja postfordistisen kapitalismin välittömät vaatimukset ylittävää koulutuspolitiikkaa. Ne saavat parhaimmillaankin aikaan vain Bolognan prosessin kaksiportaisen tutkintojärjestelmän kaltaisia ristiriitaisia poliittisia kompromisseja, joissa näkyvät enemmän poliittiset voimasuhteet ja kaupankäynti kuin tiedon ja innovaatioiden tuotantoa laajentava ja kehittävä yhteinen näkemys: yhtäältä vapaa liikkuvuus on ihanne, mutta vain rajoitettuna ja kontrolloituna, toisaalta ammatillinen koulutus paikallisiin tarpeisiin, opiskelun sitominen paikallisen elinkeinorakenteen tarpeeseen, mutta koulutettavan on kuitenkin oltava valmis tekemään mitä tahansa ja missä tahansa. Tavaroiden, palvelujen ja työvoiman vapaa liikkuminen ja kansalliset edut, sekä maatalouspolitiikka eri muotoineen synnyttävät nykyisen koulutuspolitiikan, joka Tuomari Nurmiota väärin lainaten "tuoksuu kuin outo kukka tropiikin".
Tiedon tuotannon "yhteiskunnallisen palvelutehtävän" vaatimuksen taustalla on tiedon institutionaalisen oikeuttamisen muutos tiedon tuotannon paikkojen moninkertaistuessa, verkottuessa ja levitessä erityisistä instituutioista (yliopisto, koulu jne.) koko yhteiskuntaan. Samalla tiedon tuottaminen ja tiedon tuottavuus ovat yhä suoremmin yhteiskunnan tuottamista ja koko yhteiskunnan tuottavuutta. Tiedon yhteiskunnallistumisen näkyvin seuraus on ollut se, että yliopisto ja koululaitos ovat menettäneet - muiden vastaavanlaisten suljettujen instituutioiden lailla - etuoikeutetun asemansa tiedon ja ei-tiedon välisen eron asettajana; ne ovat menettäneet tuon kuuluisan autonomiansa. Nykyään tiedon ja ei-tiedon välinen ero asetetaan yhteiskunnallisesti, yhteiskunnallisten tarpeiden tai "yleisen mielipiteen" vaatimusten mukaisesti. Tiedon tuotannon erityisten instituutioiden avautuminen yhteiskuntaan ja tiedon tuottamisen ja tiedon levittämisen tai käytön eron katoaminen, joka voidaan myös ymmärtää tiedonvälityksen sotkeutumisena yhä suoremmin tiedon tuotantoon, onkin osa muutosta, joka luonnehtii nykyaikaisia yhteiskuntia ja niille ominaisia tuotannon kontrollin ja ohjauksen muotoja. Nämä uudet käytännöt eivät hae oikeutustaan määrätystä instituutiosta, kuten yliopistosta, joka tuottaa tietoa tai koulusta, joka tuottaa "oppineita". Ne oikeuttaa "julkinen mielipide" tai "yleinen etu".4
Yliopiston ja yliopistoon sidotun tutkimuksen (tiedon tuotannon) ongelmat ovat peräisin tästä tiedon yhteiskunnallistumisesta, joka koskettaa sekä tiedon instituutioita että tiedon sisältöjä. Kyse ei siis ole mistään satunnaisesta tai marginaalisesta ilmiöstä, joka tapahtuisi vain koulutukselle ja tutkimukselle, vaan pikemminkin koko modernien yhteiskuntien perustuslain muutoksesta ja moderneille yhteiskunnille luonteenomaisten suhteellisen itsenäisten instituutioiden kriisistä (instituutioiden, jotka voidaan nähdä ylimmän vallan tai suvereniteettiperiaatteen jakamisen ilmauksiksi). Se koskettaa oikeutta, valtiota ja tiedon tuotantoa ja tiedon välitystä. Voidaan sanoa, että yliopisto on menettämässä tiedon tuotannon ja kontrollin monopolia samaan tapaan kuin (kansallis)valtio on menettämässä oikeuden luomisen tai tuotannon monopolin. Jos oikeuden kohdalla muutos on merkinnyt yleisen oikeuden ja oikeusteorian katoamista ja kääntymistä oikeuden käytön tai toiminnan suuntaan, niin samalla tavalla ollaan siirtymässä tiedosta tiedon toiminnan tai sen pelkän toimivuuden ja käytettävyyden suuntaan. Tämä merkitsee myös sitä, että on vaikea erottaa, mikä on tietoa ja mikä vain näyttää siltä - tai erottaminen voidaan tehdä - kuten nykyään tapahtuu - vetoamalla vain yliopiston auktoriteettiin, siis autoritaarisesti ja piittaamatta itse tiedosta, mikä korostaa tiedon "uskottavuutta", sen pelkkää näyttöarvoa tietona ja murentaa yliopiston yhteyttä tiedon yhteiskunnalliseen (ja sosiaaliseen) tuotantoon.
Joka tapauksessa yliopiston kriisi on osa sitä kehitystä, jota voidaan Gilles Deleuzea seuraten kutsua suljettujen instituutioiden kriisiksi ja niiden pakoksi avautua yhteiskuntaan: tehdas päästää kysynnän/kuluttajan sisään ja levittäytyy yhteiskuntaan hajauttamalla tuotannon yhteiskunnan ja ihmiselämän jokaiseen huokoseen; koulusta ei päästä koskaan pois, kun vanhoista painajaisista tulee totta ja palaamme luokkahuoneeseen elämän jokaisessa vaiheessa kouluttautumalla jatkuvasti ja opiskelemalla oppimaan; armeija hajoaa toinen toistaan tärkeämmiksi turvallisuusjärjestelmiksi, joihin törmäämme päivittäin ja joiden leviämistä tuetaan yleisin yhteiskunnallisin ja työllisyyspoliittisin syin; puhumattakaan siitä, että elämme jatkuvasti sairauden riskirajoilla. Yksi tulos kehityksestä on, että ihmisen paikka yhteiskunnassa ei määräydy sen instituution mukaan, jossa hän kullakin hetkellä on kirjoilla, eikä sen mukaan, mitä hän kullakin hetkellä tekee tai tuottaa: koululainen ei enää ole pelkästään koululainen, opiskelija ei pelkkä opiskelija. (Yhteiskuntatieteissä paljon käytetty identiteetin käsite osoittaa tässä ongelmallisuutensa, käytetään sitä sitten vahvassa tai heikossa, jatkuvasti vaihtuvan ja vaihdettavissa olevan identiteetin merkityksessä: itse käsite näyttää kyvyttömältä saavuttamaan yhteiskunnallisen muutoksen ratkaisevaa tasoa, koska sen avulla voidaan vain yrittää eräänlaista ympyrän neliöimistä.) Pikemminkin heitä määrittävät mahdollisuudet ja odotukset, joiden avulla heidät yritetään ottaa kiinni ja tuottaa "tuottajina", ennalta asetettujen tavoitteiden täyttäjinä ja palvelijoina. Se tapahtuu ensisijaisesti yrittämällä ottaa haltuun koko elämän konteksti, sen mahdollisuudet: halut, toiveet, aistimukset.
Kasvatus ja koulutus ovat mahdollisuuksien kontrollissa tärkeässä asemassa, koska niissä ei ole kyse pelkästä ulkoisesta pakottamisesta, vaan oppimiskyvyn, uteliaisuuden, joustavuuden ja merkityksen luomiskyvyn hyväksikäytöstä ja kääntämisestä tuotannon palvelukseen. Koulun ja yliopiston uudistuksissa on tuskin mistään muusta kyse kuin mahdollisuuksien kontrollista, joka tapahtuu hierarkisoimalla opiskelu pääsykokeiden, tasokurssien, opintotuen pisteytyksen jne. kautta. Kyse on niistä kriteereistä tai pikemminkin koodeista, joiden avulla hallitaan pääsyä tai kieltoa johonkin informaatioon. Sikäli kuin kyse on tietoyhteiskunnasta, jossa tieto on tärkein tuotantovoima, niin kyse on tietotyövoiman hierarkisoinnista ja uudesta luokkajaosta. Eikä se kosketa pelkästään opiskelua ja opiskelijoita: samat mittausmenetelmät, samantyyppiset koodit hallitsevat yhä enemmän myös itse tutkimusta ja tiedon tuotantoa.
Aivan kuten tehtaan, koulun, sairaalan tai armeijan, niin myös yliopiston tilalle tulee yritys, mutta yritys, joka tuottaa yrittäjiä. Mistä muutos kertoo?
Yrityksestä tuli 1980-luvun aikana koko yhteiskunnan ja yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kategorinen imperatiivi. Nykyään se muodostaa mallin, jonkinlaisen neutraalin koneen, jota voidaan soveltaa millä tahansa näistä sektoreista huolimatta siitä, mitä niillä tuotetaan. Yritys taloudellisen toiminnan yleisenä organisaationa näyttää syntyvän jollain tavoin juuri hetkellä, jona itse taloudellisen toiminnan tarkka määrittely muuttuu vaikeaksi, jos ei mahdottomaksi. Nyt yritys yleisen rationaalisuuden mallina korvaa tehtaan tai yliopiston kaltaiset suljetut instituutiot ja niille ominaisen rationaalisuuden ja työnjaon.
Yleisellä tasolla vanhan yliopiston ja uuden yliopistoyrityksen, tehtaan ja yrityksen välistä eroa voidaan kuvata seuraavasti:
Tai hieman toisin sanoin: yliopisto/tehdas hallitsi tiettyä elämän osaa (työaikaa) ja tiettyä toimintaa (tutkimusta), ja sen sijaan yliopistoyritys, joka vaatii arvojensa sisäistämistä, pyrkii hallitsemaan koko elämää, ottamaan haltuunsa koko elämän ajan ja kaiken toiminnan tilan. Se ei enää arvioi tutkimusta sen tuottavuuden, innovaatioiden kautta, vaan tutkimuksen "yhteiskunnallisen arvon" mukaan, sen mukaan, miten tutkimus kullakin hetkellä ilmaisee yhteisön arvoja, "yleistä mielipidettä" ja vastaa yhteiskunnan (yrityksen) tarpeisiin. Tästä tiedon tuotannon sosiaalisuudesta tai yhteiskunnallisuudesta nousee myös tarve uusiin tiedon arvioinnin ja ohjauksen järjestelmiin, uusiin kontrollimuotoihin, jotka eivät enää arvioi tutkimusta sen "tulosten" tai sisällön mukaan, vaan pikemminkin sen muodon, käytettävyyden ja kunkin hetken "yhteiskunnallisen arvon" mukaan. Nykyään tutkimus ja koulutus, yliopisto ja koulu ovat läpikotaisin politisoituneita. Tai, kuten puhuttaessa koulutuksen ja tutkimuksen niin sanotusta kolmannesta tehtävästä sanotaan, "koulutuksen osalta kolmas tehtävä ei ole luonteeltaan tehtävä, vaan paremminkin toimintaa ohjaava periaate" ja se luo "erilaisen toiminta-avaruuden […] jossa kaikissa toiminnoissa pyritään ottamaan huomioon ympäröivän yhteiskunnan tarpeet…"5
Mutta mitä tämä yhteiskunnan tarpeiden huomioon ottaminen lopulta tarkoittaa? Mikä oikeastaan on yhteiskunnallisesti merkittävää? Onko yhteiskunnallistumiselle ja palvelutehtävälle olemassa jokin sellainen säännöstö, johon esimerkiksi tutkija voi vedota, kun hänen tutkimustaan arvioidaan? Otan yhden esimerkin: Ihmisen geenikarttaa selvittänyt tutkimus on viime vuosina kustannuksiltaan kallein hanke; siihen investointiin miljardin dollarin verran. Hankkeen tuloksena oli, että ihmisen ja rotan geenit ovat miltei samat. Ihmisen erityispiirteitä ei tässä mielessä kovin laajasti kyetty selvittämään. Geenitekniikan sovelluksia on hyvin vähän esim. lääkehoidoissa. Sen sijaan lupauksia on paljon. Samaan aikaan kun geenikartta julkaistiin, Maailman terveysjärjestö ja monet lääketieteelliset organisaatiot julkaisivat raporttejaan, joiden mukaan vakavista ja maailmassa akuuteista sairauksista yli 90 prosentilla on yhteiskunnallinen (sosiaalinen) eikä geneettinen alkuperä. Näiden sairauksien tutkimukseen tai hoitoon ei kuitenkaan löydy helposti varoja. Tarkoitukseni ei ole väittää, että geenitutkimuksen kaltaiseen teoreettiseen tutkimukseen ei saisi tuhlata varoja. Sen sijaan voidaan sanoa, että sen "yhteiskunnallinen palvelutehtävä" on hankalasti määriteltävissä konkreettisten yhteiskunnallisten tarpeiden ja olemassa olevan tiedon perustalta. Pikemminkin kyse on ilmiöstä, jota hallitsevat mielikuvat ja usko (ja kenties toivo) yhtäältä ja julkisen mielipiteen voimakas manipulaatio toisaalta.
Tässä "toiminta-avaruudessa" myös tutkimuksen ja tiedon rakenne muuttuu. Yksi käytännön tulos yliopiston ja yrityksen integraatiosta ovat uudet tieteenalat ja uudet professuurit, jotka ovat 1970-luvulta lähtien haastaneet perinteistä akateemista työnjakoa. Kuten Arto Noro kirjoitti jo vuonna 19756:
"Uusintamisprosessin kasvavan kriisinomaisuuden ja tuotannon kasvavan yhteiskunnallistumisen mukana on valtiokoneistolle tullut suunnittelu- ja ohjaustehtäviä, jotka saattavat olla selvässä epäsuhdassa sen sisäiseen rakenteeseen, mikä näkyy ulkoisesti tiettyjen organisaatiorakenteiden ja organisaatiovälineiden riittämättömyytenä. Tämä ja ns. kielteiset vaikutukset (so. 'elämisen laadun' ongelma) ovat aiheuttaneet sen, että on kehitetty sosiaali- ja hallintotieteitä, jotka palvelevat byrokraattisen valtiokoneiston erityisiä tarpeita... Näihin uusiin tutkimusaloihin ('tieteisiin') liittynee myös seuraava merkittävä ilmiö, josta Hirsch huomauttaa. Sosiaalitieteiden erikoisuus nimittäin näyttää olevan siinä, että kun ne vedetään keskitettyyn suunnitteluyhteyteen, niin tämä niiden uusi funktionalisointi tarttuu niihin myös sisällöllisesti. Järjestelmällinen mukaanveto suunnitteluyhteyteen vaikuttaa välittömästi näiden tieteiden teoriarakenteeseen..."
Tiedon tuotannon "järjestelmällinen mukaanveto suunnitteluyhteyteen" on olennaisilta osin tapahtunut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana, kun on siirrytty materiaalisen tuotannon jäykkyydestä ja "pitkäjänteisyydestä" aineettoman tuotannon joustavuuteen (tuotantotaloudesta "rahoitustalouteen"). Toisin termein siirtymä on merkinnyt tietyn inhimillisen elämän osan, työajan ja tietyn tiedon käytöstä ja riistosta, koko elämän ja kaiken inhimillisen tiedon riistoon. "Kaiken tiedon" on otettava tässä vakavasti, sillä kyse ei ole erityistaitojen, "suuren oppineisuuden" tai nerouden riistosta, vaan elementaaristen tieto- ja kommunikaatiokykyjen hyväksikäytöstä. Juuri tästä siirtymästä nousevat uudet tiedon kontrollimuodot ja tutkimuksen uudet rakenteet ja juuri täältä ovat löydettävissä vastaukset siihen, miksi tutkimus, joka näyttää tutkimukselta, usein syrjäyttää niin sanotun tutkimuksen, joka käyttää liikaa aikaa ja maksaa "liikaa". Siirtymä tehtaasta yritykseen on merkinnyt:
Tarkoitus ei ole palauttaa sisällöllistä tutkimusta teollisuusyhteiskunnan tietomuodoksi, siis tiedoksi, joka on tuottajastaan erillistä, tuotteeksi muutettuna vaihdettavissa. Myös fordismi organisoi omat tietomuotonsa, kuten laboratorio tai tutkimuslaitos. Ainakin väliaikaisesti voidaan kuitenkin tehdä seuraava erottelu:
Ongelmaksi muodostuu nyt uudella tavoin tiedon tuottaja, sen kantaja, tämän ruumiillinen olemassaolo, josta pitäisi jollain tavoin päästä eroon, koska työn persoonallisuus ja "mittaamattomuus" antavat mahdollisuuden myös tiedon tuotanto- ja uusintamiskustannusten "suhteettomalle" kasvulle, esimerkiksi "liian koville" palkkavaatimuksille (kuten New Economyn alkuaikoina). Siksi tiedon tuottajien persoonalliset, autonomiset ominaisuudet, heidän kulttuurinen itsenäisyytensä, muodostuvat ongelmaksi, josta on päästävä eroon yhtäältä luomalla tiedon yhteismitallisuuden järjestelmiä ja toisaalta kehittämällä muotoja, joissa tiedon tuottaja sidotaan tiukasti "yhteiskunnalliseen palvelutehtävään". Näiden tavoitteiden toteuttaminen näkyy oikeastaan yllättävänkin selvästi viime vuosikymmenien korkeakoulu- ja koulutuspolitiikassa.
Tiedon tuottajan ja tuotannon välitön alistaminen "yhteiskunnalliselle palvelutehtävälle" on viime vuodet ollut jatkuvan rummutuksen kohteena koulutusseminaareissa ja tutkimuksen arvioinnissa ja se on kirjattu vihdoin uuteen yliopistolakiinkin. Tämän "yhteiskunnallisen palvelutehtävän" korostumisen sekä koulutuksen ja tutkimuksen todellisen politisoimisen taustalla on pitkä, osin 1970-luvulta alkanut työ, joka erilaisten uudistusten kautta on hajottanut ja hierarkisoinut yliopistoissa opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden itsenäiset kollektiivit ja eriyttänyt esimerkiksi tutkijan ja opettajan urat toisistaan. Näin on tuhottu pikkuhiljaa tutkimuksen ja opetuksen tiedollinen ja kulttuurinen autonomia. Kehityksessä näkyy hyvin, miten hyvinkin radikaalit ja alun perin tutkimuksen kulttuuriseen autonomiaan ja antiautoritaariseen opiskelijaliikkeeseen läheisissä suhteissa olleet hankkeet muuttavat luonnettaan, kun ne vedetään osaksi valtiollista suunnitteluyhteyttä ja kun ne menettävät itsenäisen organisatorisen voimansa. Hankkeista, jotka lähtivät itsenäisten tutkija/opiskelijakollektiivien yrityksenä autonomiseen ja tieteenalojen hierarkkiset jaottelut ylittävään tutkimukseen voidaan mainita esim. Uudenmaan sosialistisen nuorisoliiton piirissä liikkeelle lähtenyt valtiomonopolistisen kapitalismin tutkimus (VAMOKAP-projekti) tai METELI- ja TANDEM-tutkimukset. Niissä oli nähtävissä uudentyyppisen projektitutkimuksen muoto, ja niissä osaltaan hahmottui myös uuden projektitukijan (ja kollektiivisen tutkimuksen) hahmo, joka kuitenkin saa uuden postfordistisen kapitalismin ja palveluyhteiskunnan kehyksessä alkuperäisestä poikkeavan sisällön.
Tiedon ja tietokyvyn irrottaminen tiedon tuottajan ruumiista, eräänlainen "tiedon sosialisointi" (Vergesellschaftung) tapahtuu yhteismitallistamalla tietoa ja sen tuotantoprosessia. Se tapahtuu muun muassa kehittämällä "laadunvarmistuksen" ja "sertifioinnin" järjestelmiä, "harmonisoimalla" tutkintoja ja pisteyttämällä tiedon sisältöjä. Näiden prosessien taustalla on puolestaan erityisen tutkijaprofession luominen, profession, jolle on luonteenomaista kyky tuottaa tietoa melkein miltä tahansa alueelta.
Yhteiskunnan ja yrityksen eron katoaminen tai yhteiskunnan ja yrityksen samaistuminen merkitsee, että yhteiskunnan kaikki osajärjestelmät, kaikki instituutiot joutuvat muuttumaan yrityksiksi, jotka vastaavat markkinoiden kilpailutilanteeseen (esimerkiksi koulutus, tutkimus, sairaanhoito, oikeus ja politiikka ottavat kaikki yritysmuodon). Yksilöistä tulee näiden yritysten asiakkaita tai alihankkijoita. Mutta tämä merkitsee myös sitä, että kaiken toiminnan ja jokaisen palvelun on esittäydyttävä yrityksenä: esimerkiksi jokainen tutkija on itsenäinen yrittäjä tai alihankkija, joka pyrkii tuottamaan jotakin sellaista, joka menee kaupaksi. On sama tekeekö hän tämän jonkin alihankkijana jollekin tilaajansa odotusten mukaan vai ns. itsenäisenä tutkijana suoraan alistettuna yhteiskunnan, siis julkisuuden tarpeille. Hän on joka tapauksessa tilaajan vaatimusten kanssa tekemisissä.
Mikä yritykselle on tärkeää? Ensisijaisesti tärkeää on investoinnin ja voittojen optimaalinen suhde sekä resurssien käytön ja tuloksen hyvä suhde. Kaikki, mikä ei vastaa näitä tavoitteita, on tuhlausta; se on liikaa ja nostaa kustannuksia, laskee kilpailukykyä. Tuhlaus vie aikaa, siis sitä mitä kilpailutilanteessa ei ole. Tai se sitoo sitä, mitä Marxia seuraten voimme kutsua eläväksi työksi, ja juuri elävä työ eikä kuollut tai mennyt työ (se, mikä on kristallisointunut koneiksi ja laitteiksi) luo arvoa. Nykykapitalismi ei ole luonteeltaan monumentaalista; lopputuote on muuttunut sille hidasteeksi, vaikka se edelleen asettaa muodollisesti tuotteen arvon kantajaksi/välittäjäksi. Kognitiivisen kapitalismin, siis tietoyhteiskunnan tavoite on päästä irti koneista ja laitteista "liisaamalla" ne tai ulkoistamalla varsinainen tuotanto. Mutta koneet ja laitteet eivät kykene elävään työhön, kommunikointiin ja merkitysten luomiseen vailla ulkoista tavoitetta, ja siksi vieläkin tärkeämpi kognitiivisen kapitalismin tavoite on liisata ja ulkoistaa ihmisruumiit, siis päästä eroon tietotyöntekijän ruumiista, joka muodostaa rajan arvon tuotannolle. Se tapahtuu globaalisti: tänään Intiassa, huomenna Suomessa, ylihuomenna Ranskassa. Ihmisruumis on olemassa pelkästään käyttöä varten, ja kun se on käytetty, se voidaan jättää ja siirtyä seuraavaan. Tiedon tuotannon rakenteiden muuttuminen (esim. projektitutkimukset ja selvitykset) ja tutkijanammatin epävarmuus voidaan ymmärtää vain tätä taustaa vasten. Ja juuri ajan säästämiseksi tutkimus muuttuu selvitykseksi, joka vain muodoltaan muistuttaa tutkimusta siinä mielessä kuin se aikaisemmin ymmärrettiin.
Kun koko yhteiskunta on organisoitu yritysmallin mukaan, niin silloin "ylijäämä" tai tuhlaus on suoraan yhteiskunnallisesti vahingollista. Nyt tieteellä ja tutkimuksella ei ole arvoa muuten kuin siinä määrin kuin se kulloisellakin hetkellä edistää "yhteistä hyvää" tai "yhteistä etua". Yritykseksi muuttuvan yhteiskunnan etu on yhteiskunnan organisaation ja yhteiskunnallisten suhteiden tehokkuus. Tämä tehokkuuden saavuttamiseksi ei voi olla "yhteisestä edusta" erkanevia suhteita. Kaikki ihmisten väliset suhteet, myös kaikki koulutus ja tutkimus on rakennettava "ikään kuin" sen tulos olisi suunnattu "työmarkkinoille" tai "tiedemarkkinoille" yritysten käyttöön. Siksi koulutusta ja tutkimusta on tehtävä joustavammaksi. Niistä on karsittava turhat rönsyt pois, siis kaikki sellaiset päämäärät, jotka eivät sovi "yhteiseen etuun" ja yrityksen käyttöön, kaikki se, mikä pakenee välitöntä käytettävyyttä. Lopputulos tutkimuksen kohdalla on, että tutkimuksen on vähintäänkin muodoltaan otettava yhteiskunnalle tai yritykselle suunnatun selvityksen (ongelman ratkaisun) hahmo. Voisimme sanoa, että "selvitys" on tutkimuksen yritysmuoto ja se vastaa palvelusta, jo olemassa olevan tarpeen täyttämistä, mutta ei itse keksi uusia tarpeita. Siksi on pelkästään johdonmukaista, että nykyinen yritysmaailma ei vaadi koulutukselta uutta luovien keksijöiden tuottamista vaan osaajien "kouluttamista". Uuden itsenäinen, ennakoimaton ja kontrolloimaton keksiminen on vaarallista "yhteiselle edulle".
Kysymys kielen ja ruumiin, ajattelun ja ruumiin suhteesta, siis tietotyön ruumiillisuudesta, on tekemisissä sen kanssa, miten ymmärrämme kielen, mutta myös sen kanssa, miten ymmärrämme luonnon ja kulttuurin, luonnon ja historian, teorian ja käytännön, todellisen ja mahdollisen suhteen. Nämä modernien yhteiskuntien tietojärjestelmälle luonteenomaiset jaottelut ja luokitukset ja niiden muutokset muodostavat taustan myös tiedon tuotannon instituutioiden tämänhetkiselle tilanteelle ja tiedon tuotannon ohjauksen ja kontrollin uusille muodoille.
Uuden ajan alussa syntynyt modernien yhteiskuntien tietojärjestelmä perustui 1900-luvun loppupuolelle asti kategorisille erotteluille ja nämä erottelut vaikuttivat olennaisesti käsitykseen tiedosta. Kaavamaisesti erottelut voidaan jakaa kolmeen eri ryhmään:
Erottelujen ongelmallisuus on ollut pitkään tiedossa, mutta niille pohjautuvaa tietorakennelmaa, jonka keskeinen instituutio juuri yliopisto on, kehitettiin aina 1950-luvulle asti, ja sen jälkeen sitä on pidetty hengissä jonkinlaisen tekohengityksen avulla. 1950-luku on merkkipaalu siksi, että silloin eturivin tieteellisen tutkimuksen painopiste siirtyi Yhdysvaltoihin ja erottelut (luonto/historia, empiirinen/transsendentti, välttämätön/mahdollinen) alkoivat muuttua ja syntyivät uudet ihmistä koskevat "teknotieteet". Näissä tieteissä luonto ja historia, empiirinen ja transsendentti, välttämätön ja mahdollinen sekoittuvat ja muuttuvat päällekkäisiksi tai sisäkkäisiksi. Tämä erottelujen hämärtyminen vaikuttaa mitä todennäköisimmin myös tiedon instituutioihin ja itse tiedon "luontoon", siihen mitä ymmärrämme tiedolla.
Voidaan sanoa, että nykyään luonto ja historia, ihminen tai elämä sellaisenaan ja hänen historialliset yhteisönsä sekoittuvat toisiinsa ja muuttuvat erottamattomiksi. Yhtälailla toisiinsa sekoittuvat empiirinen ja transsendentti, välttämätön ja mahdollinen. Mitä tämä erottelujen hämärtyminen saa aikaan?
On selvä, että kyse ei ole pelkästä tietojärjestelmän muutoksesta tai yksinomaan edes tieto-muodon muutoksesta. Muutoksessa syntymässä olevat jaottelut uudelleen määrittävät ja jakavat itse elävän käsitteen ja muodostavat myös pohjan uudelle yhteiskunnalliselle työnjaolle. Tietojärjestelmän muutos koskettaa siis suoraan nykyaikaisen yhteiskunnan elämän muotoja. Näiden elämän uusien "muotojen" keskeiset luonteenpiirteet nousevat historian ja luonnon tai historiallisen yhteisön ja luonnon, transsendentaalisen ja empiirisen, mahdollisen ja välttämättömän erojen hämärtymisestä ja sekoittumisesta: on vaikea sanoa, mikä niissä on tulosta ihmisen historiallisesta toiminnasta ja mikä puolestaan "luontoa". Kyse on ennen muuta siitä, miten ihmisluonto, siis lajin fyysinen ja biologinen rakenne (ja ihmislajille ominaiset synnynnäiset tai luonnolliset taipumukset) ovat suoraan ja välittömästi historiallisten ilmiöiden sisällä ja ihmisen toiminnan (tekniikan) kohteena. Ihmisluonnolle tyypilliset kyvyt määrittävät nykyisyyttämme: esimerkiksi kommunikatiivinen, kielellinen kyky tai kyky luoda merkityksiä keskeisenä tuotantovälineenä, ihmiselle lajityypillinen joustavuus ympäristöjen suhteen yhteiskunnallisten konfliktien maaperänä (työelämä, migraatiot) ja ihmislajin "biologiset prosessit" vallan toiminnan maaperänä. Kyse on aikakaudesta, jona inhimillistä käytäntöä sovelletaan suoraan ja järjestelmällisesti tämän käytännön mahdolliseksi tekemien edellytysten kokonaisuuteen.
Onko tämän sekoittumisen takaa nähtävissä uuden tietojärjestelmän hahmoa, joka perustuisi uusille tiedon erotteluille? Kuten edellä on sanottu, yksi hahmottuva jako kohdistuu ihmisen erityisen inhimillisyyden määrittävien erityiskykyjen kokonaisuuteen, siis ihmiselle lajityypillisiin ominaisuuksiin. Sieltä nousee uusi jako, joka tulee määrittämään myös tiedon tuotantoa, sen eri muotoja ja kontrolleja. Voisimme puhua myös uuden työnjakojärjestelmän synnystä. Edellä on jo alustavasti käsitelty jakoa, mutta lienee syytä kerrata, että se ottaa kohteekseen:
Uudessa tilanteessa elävään kohdistuva biovalta ja henkeen kohdistuva mielivalta eivät ole palautettavissa vanhan tietojärjestelmän erotteluihin ja niiden perustalta syntyneisiin instituutioihin. Molemmat vallan muodot ovat rajattomia, vailla institutionaalista legitimaatiota, eikä kummassakaan ole enää kyse perinteisestä jaosta ruumiilliseen ja henkiseen. Globaali kapitalismi ei myöskään toimi kulttuurierojen tai historiallisten maailmojen tasolla, niiden kautta, vaan yrittää pureutua suoraan elävään ja ajattelevaan. Kyse on siis myös siitä, miten globaalistuneen yhteiskunnan kommunikaatioprosessit mullistavat nykyään päivittäin ne kehykset, joita on kutsuttu yhteisöiksi tai historiallisiksi maailmoiksi, tai miten tekniikka kykenee tunkeutumaan ihmisen psykofyysiseen rakenteeseen ja antaa mahdollisuuden kokemuksen mahdollisuuksien manipulointiin.
Uuden ajan alussa syntynyt tietojärjestelmä on muuttumassa ja muutos asettaa erityisen kovia haasteita niille, jotka eivät halua vain passiivisesti sopeutua muutokseen, vaan haluavat itse olla osa muutosta ja muuttamassa, niille, jotka haluavat itse pitää aseensa käsissään.
Tietokapitalismi yrittää alistaa ja kääntää erityisiksi kyvyiksi ihmisen lajityypilliset ominaisuudet, eli ne ominaisuudet, jotka tekevät ihmislajin. Kyse ei ole erityistaidoista, vaan jokaisen ihmisen perusominaisuuksista. Mitä ne ovat? Yleisesti voidaan luetella ainakin seuraavat:
Yritys on siis nykyään yhteiskunnallistuneen tiedon tuotannon, tutkimuksen ja koulutuksen muoto. Mikä yritykselle on tärkeää? Ei kenties niinkään määrätyn tuotteen tuottaminen jatkuvasti halvemmalla, siis laskemalla loputtomasti tuotantokustannuksia, vaan pikemminkin jatkuvan tehostamisen, rönsyjen karsimisen ja joustavuuden lisäämisen tavoitteena on kasvattaa yrityksen uskottavuutta rahoittajien silmissä.
Tieto on nykyään siis tärkein tuotantovoima eikä se ole ulkoista sille kehykselle, jossa taloudellinen kasvu tapahtuu. Tieto ei putoa taivaasta tai se ei ole piilotettuna maan uumeniin, josta se pitäisi kaivaa esiin. Nykyään juuri kukaan ei puhu enää tiedosta tuotannolle ja taloudelliselle kasvulle ulkoisena tekijänä, jota löytyisi jatkuvasti lisää. Tieto on tuotettava, ja koska se on tuotettava, sen tuottaminen maksaa, siitä on kustannuksia. Vastaavasti tiedon tuotanto tyrehtyy, mikäli sen tuotantokustannuksia ei uusinneta. "Luonnonvarana" tiedon ongelma on, että se on "ihmisluonnon" varassa. Toisin sanoen, mikäli ihmisluontoa ei uusinneta, ei tietoakaan synny. Ihmisluonto on puolestaan erottamaton ihmisten moneudesta, ihmisten ruumiillisesta olemassaolosta ja ihmisten keskinäisestä yhteistyöstä ja kommunikaatiosta, jossa tieto tuotetaan. Ihmisruumis tarpeineen ja sen mahdollisuus kommunikoida ja liikkua on tiedon uusintamisen lähde. Siksi juuri ihmisruumiin kontrolli ja sen uusintamiskustannusten minimointi muodostavat tiedon tuotannon olennaisen puolen. Kenen ylipäätään pitäisi maksaa tästä tiedon ruumiin uusintamisesta? Miten rahoittaa tiedon tuotanto?
Koska tiedon ja keksintöjen tuotanto on luonnoltaan epävarmaa ja epämääräistä sekä aikaa vievää (tiedon tuottama uusi on jotakin odottamatonta, jotakin joka ei kuulu siihen maailmaan, jonka tunnemme, sillä ei ole valmista paikkaa maailmassamme, eikä siitä tiedä etukäteen, mitä siitä tulee), siitä on vaikea ennakoida, mitä ja miten se tuottaa taloudellisesti. Enzo Rullani kirjoittaa: "Itse asiassa tiedon tuotantokustannukset ovat aivan liian epävarmoja ja ennen kaikkea ne eroavat radikaalisti tiedon uusintamiskustannuksista. Heti kun ensimmäinen yksikkö on tuotettu, toisten yksikköjen uusintamisen välttämättömät kustannukset lähenevät nollaa. Joka tapauksessa kustannuksilla ei ole mitään tekemistä alkuperäisen yksikön tuotantokustannusten kanssa".7 Tämä pätee kaikkiin tuotteisiin, joiden aineellisuus on vain eräänlainen kääre itse tuotteen aineettomalle sisällölle. Tiedon arvo puhtaan taloudellisin termein on paradoksaalisesti sidottu käytännöllisiin keinoihin rajoittaa tiedon vapaata levittämistä poliittisin ja oikeudellisin keinoin. Tiedon arvo ei ole peräisin tiedon luonnollisesta niukkuudesta, koska jokaisella ihmisellä on luontainen taipumus tietoon ja merkitysten luomiseen, vaan institutionaalisesti tai poliittisesti asetetuista rajoista tietoon pääsylle.8 Jo Marx osoitti Pääoman ensimmäisen kirjan viimeisessä luvussa kuinka runsaus on uhka arvonmuodostuksen logiikalle teollisuuskapitalismissa. Tämä on myös syy, miksi aitouden, alkuperän ja yksilöllisyyden ongelmat muodostavat tietokapitalismin keskeisen ja ristiriitaisen ongelma-alueen. Tieto ei ole kiinteää omaisuutta, jonka tuoton mekanismit tuntisimme tarkasti. Tieto on "omaisuutena" liikkuvaa ja liikkuvana se pitäisi saada kiinni ja mitattavaksi pysäyttämättä sitä. "Tietotuotteita" on myös vaikea mitata erityisinä tuoteyksikköinä. Tuotteet ovat hankalasti erotettavissa itse tuotannosta tai tuottajista ja ne ovat usein luonteeltaan yhteiskunnallisia (niiden täysin yksilöllinen käyttö on mahdotonta, ne vaativat kommunikaatiota ja sosiaalista kanssakäymistä). Niiden arvon määritteleminen on mahdotonta niin klassisen poliittisen taloustieteen keinoin kuin nykyään hallitsevan liberalistisen perinteen teorioiden avulla. Nämä teoriat eivät kykene selittämään prosessia, jossa tieto muutetaan arvoksi, koska ne kieltävät sen, mitä voitaisiin kutsua arvon välittömästi sosiaaliseksi luonnoksi, siis arvon ja kussakin yhteisössä vallitsevien halujen, odotusten ja toiveiden yhdistelmäksi. Niille arvon niin sanotusti subjektiivinen ja välittömästi sosiaalinen puoli on aina ollut jotain epäolennaista. Tästä tiedon epämääräisyydestä ja epävarmuudesta on peräisin yksinkertainen ongelma: kuinka houkutella rahoittajia, jos näille ei ole tarjolla mitään muuta kuin epämääräisiä lupauksia ja odotusta?
Ensisijaisesti on tietenkin pyrittävä karsimaan pois turhat mahdollisuudet, polut, jotka ainakin tällä hetkellä näyttävät johtavan umpikujiin. Tiedon tuotannosta on jollain tavoin poistettava liian suuret riskit ja epävarmuudet ja tiedosta on tehtävä jollain tavoin jo ennakolta mitattavaa. Tässä tutkimus - ja koulutusjärjestelmällä on tärkeä rooli. Kuinka turhat mahdollisuudet eliminoidaan?
Tutkimuksen ja koulutuksen kohdalla mahdollisuuksien eliminointi tapahtuu tiedon pisteytyksen tai paikoittamisen kautta: jokaiselle teolle ja asialle pyritään antamaan paikka valmiissa järjestelmässä jo ennen teon tekemistä tai asian esittämistä. Tämä järjestelmä toimii sekä ulkoisen kontrollin (tekojen jatkuva raportointi) että itsekontrollin (tekojen tarkastelu valmiiksi annetun kontekstin sisällä) avulla. Seuraus on, että jokainen uusi tieto, jokainen uusi keksintö kohdataan ikään kuin valmiina, sille on jo paikka, ja se on jonkun muun tekemä, "jo tehty" tai "jo tiedetty", tilaajan vaatimus, joka vaatii pelkkää käytännöllistä ratkaisua.
Tutkimuksen ja koulutuksen alueella eri "työvaiheiden" formalisointi tutkintojen ja tutkimuksen sisällä ja niiden "harmonisointi" globaalisti sekä pakko vastata tilaajan vaatimuksiin (ja tiedon tuotannon jokaisen vaiheen kontrolli erilaisten tavoitteiden kautta) ruokkii kyynisyyttä, opportunismia ja laskelmointia sekä opiskelijan että tutkijan asenteena: tutkinto kootaan kunkin hetken aktuaalisten tarpeiden mukaan, eikä tutkinnossa ole lyhyen ja tarkasti suunnitellun opiskeluajan vuoksi lainkaan "ilmaa" tai kulttuuria, joka auttaisi opiskelijaa selviämään itsenäisenä tiedon tuottajana; tutkimus rakennetaan vastaamaan välittömästi tilaajan tarpeeseen, ja siitä tulee luonteeltaan ennalta asetetun tarpeen tai jonkun jo asettaman ongelman ratkaisemista, siis selvitystä.
Tieto on ensisijaisesti "julkishyödyke" tai yhteishyvä, ja kun voimakkaasti kommunikatiivisessa taloudessa innovatiivinen tieto on tärkeässä asemassa, niin mitkä mekanismit tekevät mahdolliseksi yhtäältä tiedon julkisen tai yhteisen käytön ja mitkä vastaavasti tiedon yksityisen käytön tai sen hyväksikäytön? Innovatiivinen tietotyö on kuitenkin lähtökohtaisesti levotonta, avointa, rajatonta ja yhä globaalimpaa. Se on kommunikatiivista, liikkuvaa ja tekemisissä ihmisten keskinäisten suhteiden kanssa. Jotta tiedon tuotantoa voitaisiin ohjata, käskeä ja muuntaa erityisiksi tavaroiksi, se on hierarkisoitava tai lokalisoitava ja muunnettava rahoituslogiikan läpäisemäksi: jokainen yksikkö on "arvotettava".
Rahoittajien houkutteleminen tapahtuu ensisijaisesti kehittämällä välineitä tiedon tuotannon ja tiedon tuottajien toiminnan ennakoimiseen ja ennalta määräämiseen, siis tuotannon ja tuottajien kontrolliin jo ennen tiedon varsinaista ilmaantumista, ja tämän ennalta arvottaminen on avain myös tutkimuksen ja koulutuksen käynnissä oleviin uudistuksiin. Yliopistokoulutuksen sekä teknisen koulutuksen yksityistäminen ja koulutusmarkkinoiden liberalisointi on yksi WTO:n tärkeimmistä tavoitteista, ja sen pyrkimyksenä on yliopiston tai tiedon tuotannon ja yrityksen mahdollisimman saumaton integrointi. Tämä yrityksen ja yliopiston integraatio on tähän mennessä tapahtunut kahdessa eri vaiheessa: korkeamman koulutuksen hallinnon sopeuttaminen yhteiskunnan vaatimuksiin kasvattamalla yliopistojen "autonomiaa" suhteessa valtioon; uudistamalla tutkintojen rakennetta tekemällä niistä kansainvälisesti vertailukelpoisia.
Donald J. Johnston, OECD:n pääsihteeri kirjoittaa (esitellessään ennalta PISA-tutkimuksen tuloksia):
"Education can no longer focus primarily on an elite who receives the best in higher education, leaving a rump that benefits only from limited learning opportunities. If the developed economies do not help everyone to develop skills required in their changing labor markets, they will create a protectionist backlash that seeks simply to preserve jobs that match the available skills. That brake on trade expansion will, in the end, damage all. We can see it happening already." (IHT Friday, March 19, 2004)
Koulutus ei saa siis enää olla eliitin etuoikeus, koska sellaisena se estää työmarkkinoiden kehittymistä ja uusien ammattien syntymistä. Koulutus on avattava kaikille ja ennen kaikkea tietysti kilpailulle, jotta se toimisi mahdollisimman tehokkaasti ja luomatta protektionistista "backlashia". Jotta "koulutusjärjestelmät…olisivat tehokkaita, niiden on vastattava nopeasti ja asianmukaisella tavalla muuttuviin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin ympäristöihin". Koska koulutusjärjestelmät eivät kovin helposti avaudu yhteiskuntaan ja muuta tottumuksiaan, tarvitaan Johnstonin mukaan "jotakin sähköshokkia muistuttavaa käsittelyä […] ennen kuin reformeja edes aletaan ajatella". Joitakin sähköshokin tai ainakin tarkemmin perustelemattoman pakottamisen piirteitä on nähtävissä uuden yliopistolain valmistelussa. Lain perusteluissa virkamiehistö on pukenut itselleen suvereenin päättäjän kaavun, päättäjän, joka "tietää", mitä yhteiskunta tarvitsee ja millainen yhteiskunta on tulossa.
Yliopistojen autonomian kasvattaminen tulosvastuun kautta on käytännössä merkinnyt yliopistojen ja tutkimuksen sitomista yhteiskunnan vaatimuksiin. Tavoitteena on valtion rahoitusosuuden laskeminen opetuksessa ja tutkimuksessa ja vastaavasti yksityisen pääoman roolin kasvattaminen. Tämä on tapahtunut tukemalla yliopistojen tutkimustulosten kaupallista hyödyntämistä julkisin varoin erilaisten ohjelmien ja erillisrahoituksen avulla. Uusi yliopistolaki perusteluineen artikuloi muutoksen selkeästi. Hallituksen esityksessä uudeksi yliopistolaiksi todetaan:
"Vuosina 1997-1999 toteutetun julkisen tutkimusrahoituksen lisäysohjelman tavoitteena oli tehostaa kansallisen innovaatiojärjestelmän toimintaa talouden, yritystoiminnan ja työllisyyden hyväksi. Osana lisärahoitusohjelmaa opetusministeriö osoitti yliopistoille vuosina 1999-2000 yhteensä 4,2 miljoonaa euroa tutkimustulosten välittämiseen elinkeinoelämän tarpeisiin ja tätä palvelevien mekanismien kehittämiseen. Vuosina 2001-2003 Opetusministeriön vuosittainen rahoitus yliopistoille tutkimustulosten hyödyntämisen kehittämiseen on ollut noin 2,2 miljoonaa euroa". (Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi yliopistolain muuttamisesta, s.9.)
Lisäksi yliopistot ovat laatineet erillisiä innovaatiotoiminnan strategioita. Tavoitteena on
"yliopistojen osallistuminen osaamisen ja teknologian siirtotoimintaan. Yleisesti teknologian siirrolla tarkoitetaan tutkimustulosten ja innovaatioiden siirtämistä yritysten hyödynnettäväksi. Sitä toteutetaan yhteistyössä yritysten ja muiden ulkopuolisten rahoittajien kanssa. Näin ollen yliopistojen toiminnasta hyötyvät välittömästi yhä useammat tahot, kuten siirtotoimintaan osallistuvat julkiset ja yksityiset yhteisöt ja yritykset". (ibid.s.9.)
Esityksessä ja sen perusteluissa toistetaan eri tavoin välttämättömyyttä lisätä yliopiston ja yhteiskunnan vuorovaikutusta ja muuttaa yliopisto viime kädessä yritykseksi:
"tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta". Lakimuutoksen tehtävä on "velvoittaa nykyistä selkeämmin yliopistoja toimimaan tehtäviään hoitaessaan vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistämään tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta".
Varsinaiseen lakitekstiin velvoite tuli muodossa:
"Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta."
Miksi toistuva viittaus velvollisuuteen avautua yhteiskuntaan? Lakimuutoksen perustelut lausuvat yksiselitteisesti:
"Käytäntö on osoittanut, että yliopistoissa suoritetun tutkimuksen tulosten hyödyntäminen ei voi tapahtua joustavasti yliopistojen normaalin hallinnon puitteissa, vaan se vaatii yritystoiminnassa käytettyjä toimintamuotoja. Näiden toimintamuotojen käyttöönotto ei kuitenkaan ole nykyisten säännösten mukaan toteutettavissa yliopiston omilla päätöksillä."
Tai:
"Yliopistoilta vaaditaan useilla alueilla yritystoiminnan kaltaisia toimintatapoja. Erityisesti lisääntyvässä alueellisessa yhteistyössä ja tutkimustulosten hyödyntämisessä yritystoiminnan muotojen käyttäminen on tyydyttävään tulokseen pääsemiseksi välttämätöntä."
Voi olla, että kaikki eivät ole sitä mieltä, että yritystoiminnan muodot olisivat aikaansaaneet tyydyttäviä tuloksia esimerkiksi Suomen eri alueiden kehityksessä tai välttämättä edes tutkimustulosten hyödyntämisessä. Pikemminkin päinvastoin, monet tärkeät tutkimustulokset odottavat edelleen hyödyntämistään joko siksi, että niiden soveltamista ei pidetä taloudellisesti kannattavana, tai siksi, että niiden hyödyntäminen uhkaa jotain olemassa olevaa monopolia; on myös epäselvää, millä tavoin kilpailulle, patenteille, väliaikaisille markkinaeduille, kuten alueellisille kustannuseroille, perustuva yritystoiminta hyödyttää alueellista yhteistyötä. Ainakaan se ei ole millään tavoin auttanut Suomessa alikehittyneiden alueiden kehittymistä.
Vaaditaan siis yritystoiminnassa käytettyjä toimintamuotoja, ja niiden käyttöönotto vaatii yliopistojen hallinnon muuttamista. Ensimmäinen askel muutoksessa on varmistaa yhteiskunnan parempi läsnäolo yliopiston hallinnossa. Tämä johtuu siitä, että
"yliopistolain tarkoituksen huomioon ottaen ei ulkopuolisen edustuksen yliopistoissa voida katsoa olevan nykyisin riittävän. Yliopistojen ja niitä ympäröivän yhteiskunnan vuorovaikutuksen voimakas lisääntyminen edellyttää yliopistojen ulkopuolisen edustuksen lisäämistä yliopistojen hallinnossa. Erityisen tärkeänä on pidettävä ulkopuolisten edustajien osallistumista yliopiston ylimmän hallintoelimen, hallituksen toimintaan."
Vuoden 1997 lain 4§ näkee yliopiston tehtävän ja yliopiston tarkoituksen kuitenkin hieman toisin:
"Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa nuorisoa palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa."
Yhteiskuntaan avautumista ei vielä tässä vaiheessa ole suoraan kirjattu lakiin, joten uuden lain perustelut antavat tietoisesti harhaanjohtavan kuvan vuoden 1997 yliopistolain tarkoituksesta.
Miten yhteiskuntaan avautuminen tapahtuu? Miten yliopiston kaltainen suljettu instituutio demokratisoidaan? Opetuksen ja tutkimuksen demokratisointi ("Tiede kansaa palvelemaan!") on nyt muiden kuin radikaalien opiskelijoiden vaatimus. (Seikka, joka asettaa monta ansaa myös niille, jotka suhtautuvat kriittisesti muutoksiin: kuinka esimerkiksi välttää yksinkertainen nostalgia vanhaa yliopistoa kohtaan?)
Aikaisemman yliopistolain mukaan:
"Hallituksen jäsenten kokonaismäärästä ja 1 momentissa tarkoitettuihin ryhmiin kuuluvien henkilöiden lukumäärästä päätetään johtosäännössä. Johtosäännössä voidaan myös päättää, että hallituksen jäsenistä enintään kolmannes voidaan valita henkilöistä, jotka eivät ole yliopiston henkilöstöä eivätkä opiskelijoita." (1997, 12§)
Yliopistoilla oli siis mahdollisuus itse päättää johtosäännössään haluavatko ne yliopistolle ulkopuolisia henkilöitä hallitukseen. Kuitenkin, kuten lakiesityksen perustelut toteavat:
"yliopistot ovat käyttäneet mahdollisuutta nimetä ulkopuolisia henkilöitä yliopiston hallitukseen vähäisessä määrin".
Kahdestakymmenestä yliopistosta vain kahdeksan on valinnut ulkopuolisia hallitukseensa. Siksi, muutosesityksen mukaan
"yliopistolain tarkoituksen huomioon ottaen [tarkoitus vuoden 1997 lain mukaan oli siis 'edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa nuorisoa palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa', JV], ei ulkopuolisen edustuksen yliopistoissa voida katsoa olevan nykyisin riittävän", minkä takia "yliopiston hallitukseen on aina valittava vähintään yksi yliopiston ulkopuolinen henkilö".
Jälleen valmistelevat virkamiehet ovat sekoittaneet voimassaolevan yliopistolain tarkoituksen ja kiiltona silmissään välkkyvän lakimuutoksen tarkoituksen toisiinsa. Kielen performatiivisuus yltää tässä niin sanotusti taaksepäin, jo tapahtuneisiin ja kirjattuihin teksteihin muuntaen ja manipuloiden sumeilematta menneisyyttä. Joka tapauksessa yhteiskunta astuu yliopistoon vähintään yhden (valtion ja lainsäätäjän tukeman) edustajansa välityksellä. Mistä tämä edustaja tulee, mikä on hänen puolueensa tai "yhteiskuntansa"? Kuka on kelvollinen edustamaan yhteiskuntaa? Lain perusteluita lukemalla löytyvät seuraavat mahdolliset kandidaatit: "yliopistojen toiminnasta hyötyvät välittömästi yhä useammat tahot, kuten siirtotoimintaan osallistuvat julkiset ja yksityiset yhteisöt ja yritykset".
Miten esimerkiksi kansalaisjärjestöt voisivat hyötyä teknologian siirtotoiminnasta tai osallistua siihen? Yliopiston ja kansalaisjärjestöjen käytännöllinen yhteistyö on kuitenkin ollut erittäin tärkeää uusien ideoiden, arvojen ja yhteiskunnallisen muutoksen tuottamisessa koko modernien yhteiskuntien olemassaolon ajan. Miksi tätä keskeistä innovaatiopotentiaalia ei ole haluttu kirjata lakiin, mutta siihen on haluttu yksinkertainen palvelutehtävä?
Joka tapauksessa yliopistojen "demokratisoinnin" ja yhteiskuntaan avautumisen ensimmäinen askel on ulkopuolisten, käytännössä suuryritysten ja/tai kuntien edustajien valitseminen yliopiston hallitukseen. Tämän demokratisoinnin jatko kertoo paremmin itse demokratisoinnin sisällöstä. Sen toinen askel on yliopiston hallituksen vallan kasvattaminen, joka tapahtuu esimerkiksi Helsingin yliopiston osalta siirtämällä rehtorin valinta vaalikollegiolta hallitukselle. Perusteluna on tuttu toiminnan tehostaminen ja ajan säästäminen:
"Voimassa olevan lainsäädännön mukaan yliopiston rehtorin valitsee yliopiston vaalikollegio. Vaalikollegiot ovat varsinkin suurissa yliopistoissa muodostuneet jäsenmääriltään laajoiksi ja työläästi valittaviksi. Esimerkiksi Helsingin yliopiston vaalikollegiossa on 130 jäsentä. Myös niissä tapauksissa, joissa rehtori eroaa kesken toimikauden, on vaalikollegion käyttö kankeaa."
Politiikan tutkimuksen näkökulmasta viittaaminen poikkeukselliseen tilanteeseen perusteena olemassa olevasta laista luopumiselle ei tietenkään ole uutta. Samaten vetoaminen demokratian hitauteen tai "kankeuteen" on tuttua. Esitys ja perustelut toistavat nämä argumentit myös useampaan otteeseen:
"Yliopistojen kolmannen tehtävän toteuttamisen edellytyksenä on, että yliopistoilla on toimivat yhteydet muuhun yhteiskuntaan. Yliopistojen on saatava mahdollisimman nopeasti tietoonsa ne vaatimukset, joita sen toiminnalle muuttuvassa yhteiskunnassa asetetaan. Erityisen tärkeää tämä on yliopiston strategisesta johtamisesta vastaavan hallituksen osalta. Parhaita keinoja tiedon saannin nopeuttamiseksi on lisätä ulkopuolisten henkilöiden osallistumista yliopiston toimintaan. Kokemukset niissä yliopistoissa, joissa yliopiston hallituksessa on ulkopuolisia edustajia, ovat olleet myönteisiä."
Kohtaamme eräänlaisen paradoksin: yliopistojen toiminnan tehostamiseksi hallintoon osallistujien määrää on supistettava ottamalla hallintoon mukaan henkilöitä, jotka eivät välttämättä tunne lainkaan yliopiston toimintaa! Paradoksi, kuten aina, kertoo kuitenkin muutoksesta tai ongelmasta, jota ei ole kunnolla kyetty ratkaisemaan tai joka pyritään ratkaisemaan itse hallinnon toiminnan tasolla, luottamalla sokeasti "toimintaan". Meillä on siis periaatteellinen demokratisointi: yliopiston avautuminen yhteiskuntaan ja tämän periaatteellisen tai muodollisen demokratisoinnin tasolla tapahtuva "mahdollisen retoriikka" (nyt kaikki voivat periaatteessa osallistua tiedon tuotannon hallintoon eikä se ole enää eliitin asia) ja tämän demokratisoinnin käytäntö, sen toiminta.
Kolmas ja käytännöllinen askel yliopistojen hallinnon muutoksessa on siis yliopiston rehtorin valinta. Rehtorin valinta siirtyy vaalikollegiolta yliopiston hallitukselle, sillä "yliopiston rehtoria valittaessa rehtorikandidaattien johtaja- ja muiden henkilökohtaisten ominaisuuksien selvittäminen on yliopiston vaalikollegion kaltaisessa elimessä vaikeaa". Perustelujen mukaan "valinnan siirtäminen yliopiston hallitukselle antaisi nykyistä paremmat mahdollisuudet valita tarjolla olevista ehdokkaista rehtoriksi ominaisuuksiltaan yliopiston kannalta paras henkilö".
Henkilökohtaiset ominaisuudet ja niin sanotut johtamiskyvyt, joita kumpiakaan ei voi oikein objektiivisesti ja tieteellisesti arvioida, ovat siis ratkaisevia korkeimman opinahjon ja tiedelaitoksen johtamisessa.
Minkälainen tämä "paras henkilö" on? Aikaisemmin rehtoriksi valittavalta vaadittiin, että "hän on suorittanut tohtorin tutkinnon tai että hänet on nimetty jonkin yliopiston professorin virkaan". Toisin sanoen rehtoriksi valittavan oli täytettävä vähintäänkin muodolliset kriteerit. Nyt kuitenkin, lakimuutoksen perustelujen mukaan "yliopistojen toiminta on viime vuosina kehittynyt ammattimaista johtajuutta vaativaan suuntaan". Siksi "rehtorilta vaaditaan kykyä johtaa organisaatiota, joka taloudellisilta ja henkilöresursseiltaan useinkin vastaa suurta yksityistä yritystä".
Muutos
"asettaa yliopiston rehtorille uusia, perinteisistä kelpoisuusehdoista poikkeavia vaatimuksia. Hänen edellytetään kykenevän johtamaan suurta valtion laitosta ja toimimaan enenevässä määrin myös yritysjohtajan kaltaisissa tehtävissä. Ottaen huomioon yliopistoyhteisön laajuuden ja heterogeenisyyden rehtorilta vaaditaan myös vahvoja henkilöstön johtamistaitoja."
Rehtoriksi on valittava likipitäen ammattijohtaja, koska hänellä on lakimuutoksen mukaan oltava "käytännössä osoitettu johtamistaito. Johtamistaidosta ratkaisun tekee yliopiston hallitus". Vielä ei kuitenkaan luovuta vaatimuksesta, jonka mukaan rehtoriksi valittava "on suorittanut tohtorin tutkinnon tai että hänet on nimitetty jonkin yliopiston professorin virkaan". Mutta se lienee vain ajan kysymys.
Yliopiston avautuminen yhteiskuntaan ja sen demokratisointi toteutetaan käytännössä lisäämällä hallituksen ja yritysjohtajaksi valittavan rehtorin valtaa. "Tiede kansaa palvelemaan" oli siis tosiasiassa lähes populistinen iskulause, vaatimus vahvasta johtajasta, joka kykenee panemaan kuriin kurittomat ja tuhlailevat parasiitit: opiskelijat ja tutkijat, jotka ovat käyttäneet vähäistä yliopistojen demokratiaa (vaikka yliopistot eivät tietenkään koskaan ole olleet demokratian paradigmaattinen esimerkki) pelkkään laiskotteluun ja kansan kustannuksella hummaamiseen.
"Yliopistojen tutkintorakenteen kehittämistyöryhmä" julkaisi 31.10.2002 työryhmämuistion, joka oli otsikoitu "Yliopistojen kaksiportaisen tutkintorakenteen toimeenpano". Muistio on esitys kaksiportaiseen tutkintojärjestelmään siirtymisestä, jota osallistuminen ns. Bolognan sopimukseen edellyttää.
Bolognan julistuksessa, jossa 30 allekirjoittajamaata sopivat koulutuksen harmonisoinnista, on kyse siitä, että koulutukseen ja tiedon tuotantoon sovelletaan samoja periaatteita, jotka jo hallitsevat muuta postfordistista tuotantoa: Ensiksikin riskien ja kustannusten "yksityistäminen", siis niiden sälyttäminen opiskelijan ja tutkijan selkään nostamalla yliopistojen lukukausimaksuja kattamaan erikoistumisen, mutta myös itse varsinaisen tutkimustyön nielemiä kustannuksia. Toiseksi koulutuksen sekä tutkimuksen "sääntelyn" purkaminen ohjaamalla se palvelemaan suoraan yritykseksi muuttuneen yhteiskunnan tarpeita ("kilpailuttamalla" erilaisia koulutuksen ja tutkimuksen organisaatioita keskenään; asettamalla opetus ja tutkimus vastakkain ja erottamalla tutkijan ja opettajan ammatit toisistaan, mikä johtaa välittömästi akateemisen työn epävarmuuden kasvuun).
Julistus pyrkii siis asettamaan yleiset, koko Eurooppaa koskevat ehdot tiedon tuottamiseen vaadittavan ihmisruumiin uusintamiselle ja estämään yhtäältä paon tehokkaasta ja nopeasta, työmarkkinoiden välittömiin tarpeisiin alistetusta koulutuksesta kohti kulttuurista autonomiaa, sekä toisaalta estämään paon tutkimuksen yhteiskunnallisesta palvelutehtävästä kohti itsenäistä uuden luomista. Eurooppalaisen koulutuksen ja tutkimuksen poliittisen harmonisoinnin tehtävä ei siis ole - kuten "mahdollisuuden retoriikka" julistaa - liikkuvuuden lisääminen ja tutkintorakenteiden monipuolistaminen, vaan vapaan liikkumisen ja vapaan tieteen harjoituksen kaikinpuolinen kontrolli.
Bolognan prosessin keskeiset luonteenpiirteet: pisteytys, laadunvarmistus, siis tutkintojen tarkat yhteismitalliset sisällöt, tekevät teoriassa mahdolliseksi koulutuksen ja tutkimuksen tuottamisen palveluina ja vastauksina työmarkkinoiden kunkin hetken tarpeisiin samalla minimoiden tiedon tuotantokustannukset esimerkiksi kilpailuttamalla eri maiden koulutus- ja tutkimusjärjestelmiä keskenään. Käytännössä ne muokkaavat opiskelijoiden ja tutkijoiden asenteita ja mentaliteettia palvelijan mentaliteetiksi, joka on täysin riippuvainen muiden asettamista tilauksista, ja kontrolloivat opiskelun jokaista askelta. Kaksiportaisen tutkintojärjestelmän ensimmäinen vaihe voidaankin nähdä lähes pelkkänä palveluhenkisen mentaliteetin tuottamisena, jonka kuluessa voidaan päästä eroon tuhlailevasta opiskelusta ja tuhlailevasta opiskelijasta.
Mutta miksi kaksiportainen järjestelmä?
Näyttää nurinkuriselta, että kaiken "tietoyhteiskuntaa" koskevan puheen keskellä Eurooppaan ollaan rakentamassa koulutuksen ja tutkimuksen järjestelmää, jossa tiedon tuotannon etujoukoksi pyritään systemaattisesti valitsemaan "kilttejä tyttöjä ja poikia", siis niitä, jotka ovat parhaiten oppineet vastaamaan toisten asettamiin vaatimuksiin, kyenneet sisäistämään nämä vaatimukset ja joilta puuttuu kaikki itsenäisyys.
Kaksiportaisen järjestelmän toinen vaihe näyttää kuitenkin juuri tällaiselta paroni Münchausenin tempulta, jolla ei näytä olevan mitään tekemistä innovaatioiden tai tiedon tuottamisen kanssa. Se, että yliopistojärjestelmä - etenkin Suomessa - näyttää sopeutuvan niin helposti näihin perspektiivin muutoksiin, johtuu osaksi luultavasti siitä, että yliopistoilla on aina ollut myös virkamiesten ja virkamieseliitin kouluttamisen tehtävä. Nyt tästä tehtävästä tulee vain yliopiston ainoa tehtävä. Bolognan prosessi ja sen vaatima yliopistojen tutkintojärjestelmien uudistaminen vastaavat kyllä rahoittajien tarpeisiin, mutta tämä vastaus, siis tiedon tekeminen suoraan mitattavaksi ja laskettavaksi, uhkaa itse tiedon tuotantoa, ja ainoa vastaus, mikä tähän ongelmaan on löydetty, on yritys hierarkisoida ja rajoittaa tiedon tuotantoa poliittisesti. Toisin sanoen, tiedosta yritetään tehdä niukka luonnonvara vaikka väkisin (ja niukka tai lähes olematon se onkin jo siellä, missä ainoastaan auktoriteetti ja raja-aidat pitävät yllä illuusiota tiedosta, siis tiedon toisella, ylemmällä tasolla, suljetussa instituutiossa).
Viitteet