Liike

Pohdintani nousee eräästä ongelmallisesta kokemuksesta sekä joukosta kysymyksiä, jotka kysyin itseltäni osallistuessani jokin aika sitten Venetsiassa tapaamiseen Tonin, Casarinin ynnä muiden kanssa. Eräs sana toistui tässä tapaamisessa: liike. Tällä sanalla on pitkä historia perinteessämme, ja se näyttää toistuvan useimmin Tonin interventioissa. Hänen kirjassaankin tämä sana putkahtaa esiin strategisesti aina kun moninaisuus kaipaa määrittelyä, esimerkiksi silloin kun moninaisuuden käsite täytyy irrottaa suvereniteetin ja anarkian välisestä väärästä vaihtoehtoisuudesta. Ongelmani nousi siitä tosiasiasta, että ymmärsin ensimmäisen kerran, etteivät tätä sanaa käyttäneet ole koskaan määritelleet sitä. En voinut määritellä sitä itsekään. Ennen vanhaan pidin ajattelunharjoittamiseni sääntönä muotoilua "kun liike on olemassa, teeskentele, ettei se ole, ja kun se ei ole, teeskentele sen olevan". Mutta en tiennyt, mitä tämä sana tarkoitti. Se on sana, jonka kaikki näyttävät ymmärtävän mutta jota kukaan ei määrittele. Mistä tämä sana esimerkiksi tulee? Miksi poliittinen ja ratkaiseva taho nimettiin liikkeeksi? Kysymykseni ovat peräisin siitä oivalluksestani, että tätä käsitettä ei ole mahdollista jättää määrittelemättä; meidän täytyy ajatella liikettä, koska tämä käsite on ajattelumme ajattelematon, ja niin kauan kuin se pysyy sellaisena se asettaa valintamme ja strategiamme riskialttiiksi kompromisseille. Tämä ei ole vain filologinen arvelu liittyen siihen, että terminologia on poeettista, ja siksi ajattelun tuottava hetki, enkä halua tehdä tätä siksi, että työni on määritellä käsitteitä, ikään kuin tavan vuoksi. En todellakaan ajattele, että käsitteiden epäkriittinen käyttö voisi olla syy monille epäonnistumisille. Ehdotan, että aloitetaan tutkimus, joka yrittää määritellä tämän sanan, joten yritän vain aloittaa tämän muutamilla perushuomioilla, orientoidakseni tulevaisuuden tutkimusta.

Ensin joitain latteita historiallisia tietoja: liikkeen käsite, jolla on pitkä historia tieteissä ja filosofiassa, saa politiikassa teknisesti relevantin merkityksen vasta 1800-luvulla. Yksi sen ensimmäisistä esiinmarsseista juontaa Ranskan heinäkuun vallankumoukseen vuonna 1830, jolloin muutoksen edustajat kutsuivat itseään partie du mouvementiksi [liikkeen puolueeksi] ja vastapuoltaan partie de l'ordeksi [järjestyksen puolueeksi]. Vasta Lorenz von Steinin myötä - kirjailija, joka vaikutti sekä Marxiin että Schmittiin - käsite tulee täsmällisemmäksi ja alkaa rajata sovellettavuutensa strategista kenttää. Teoksessaan The History of Social Movements in France (1850) Lorenz esittää liikkeen käsitteen dialektisena vastakerrostumisena [contrapposition] valtion käsitteeseen nähden. Valtio on staattinen ja legaali elementti, kun taas liike on yhteiskunnan dynaamisten voimien ilmaus. Siten liike on aina yhteiskunnallinen ja antagonismissa valtion kanssa, ja se ilmaisee yhteiskunnan dynaamista ensisijaisuutta juridisten ja valtiollisten instituutioiden yli. Von Stein ei kuitenkaan määrittele liikettä. Hän toteaa sen johtuvan muutosvoimasta ja määrittelee sen funktion, muttei ehdota sille määritelmää eikä toposta.

Arendtin totalitarismia käsittelevästä kirjasta voidaan löytää joitain mielenkiintoisia historiallisia viittauksia liikkeiden historiaan. Hän ei määrittele liikettä, mutta osoittaa, että ensimmäisen maailmansodan aikoihin, välittömästi ennen ja välittömästi jälkeen, liikkeet kävivät Euroopassa läpi poikkeuksellisen kehityksen vastakerrostumisena suhteessa puoleisiin jälkimmäisten ajautuessa kriisivaiheeseen. Tänä aikana liikkeen käsite ja ilmiö kokivat räjähdysmäisen kasvun, terminologiaa käyttivät sekä oikeisto että vasemmisto: fasismi ja natsismi määrittelivät itsensä aina ensisijaisesti liikkeiksi ja vasta toissijaisesti puolueiksi.

Ilmaus nousee kuitenkin poliittisen alueen yli: kun Freud tahtoo kirjoittaa kirjan vuonna 1914 selostaakseen, missä hän on mukana, hän kutsuu tätä psykoanalyyttiseksi liikkeeksi. Mukana ei ole vieläkään määritelmää, mutta ilmiselvästi joinain historiallisina hetkinä tietyt koodisanat tunkeutuvat läpi ja tulevat antagonististen asemien omaksumiksi, ilman tarvetta määrittelylle. Tutkimukseni nolostuttava hetki, se, missä käsitteen sokeus tulee näkyville, on se, jossa käsitin, että ainoa henkilö, joka yritti määritellä tämän termin oli natsijuristi: Carl Schmitt.

Vuonna 1933 esseessä, jonka nimi on State, Movement, People ja jolle on annettu alaotsikko The Tripartition of Political Unity, hän yrittää määritellä liikkeen käsitteen poliittis-perustuslaillisen funktion. Tämä on nolostuttavaa, sillä tässä esseessä Schmitt yrittää määritellä natsivallan perustuslaillisen rakenteen. Esitän yhteenvedon hänen väitteistään ottaen samalla huomioon, että tällainen siveettömyys natsismin ajattelijan kanssa vaatii tarkkuutta. Schmittin mukaan natsivaltakunnan poliittinen yhtenäisyys perustuu kolmelle osapuolelle tai jäsenelle: valtio, liike ja kansa. Valtakunnan perustuslaillinen artikulointi on seurausta näiden kolmen osapuolen yhdistämisestä ja erottamisesta. Ensimmäinen tekijä on valtio, joka on staattinen poliittinen puoli: virastokoneisto. Kansa on puolestaan, ottakaa huomioon, epäpoliittinen osapuoli, joka kasvaa liikkeen varjossa ja sen suojeluksessa. Liike on todellinen poliittinen osapuoli, dynaaminen poliittinen tekijä, joka löytää erityisen muotonsa suhteessa kansallissosialistiseen puolueeseen ja sen johtoon, joskin Schmittillle Fuhrer on vain liikkeen henkilöitymä. Schmitt esittää, että tämä kolmijako on läsnä myös Neuvostoliiton perustuslaillisessa koneistossa.

Ensimmäinen huomioni on se, että käsitys liikkeen ensisijaisuudesta lepää kansan epäpoliittiseksi tulemisen funktiossa (muista, että kansa on epäpoliittinen osapuoli, joka kasvaa liikkeen varjossa ja sen suojeluksessa). Siten liikkeestä tulee ratkaiseva poliittinen käsite silloin kun demokraattinen kansan käsite, kansa poliittisena ruumiina, on kuoleman partaalla. Demokratia loppuu kun liike nousee. Sisällöllisesti ottaen, ei ole demokraattista liikettä (jos demokratialla tarkoitamme sitä, mikä pitää perinteisesti kansaa demokratian poliittisesti perustavana ruumiina). Näistä lähtökohdista katsoen vasemmiston vallankumoukselliset perinteet ovat sopusoinnussa natsismin ja fasismin kanssa. Ei ole sattumanvaraista, että nykyiset ajattelijat, jotka yrittävät ajatella uudelleen poliittisia ruumiita, kuten Toni, ottaa etäisyyttä kansaan. Minulle Jeesuksessa on merkityksellistä, että hänelle ei ole koskaan laosta tai demosta (teknisiä termejä kansalle) vaan vain oclos (massa, väenpaljous, moninaisuus). Liikkeen käsite edellyttää kansan käsityksen jättämistä varjoon perustavana poliittisena ruumiina.

Toinen seuraus tästä schmittiläisestä liikkeen käsitteestä on se, että kansa on epäpoliittinen osapuoli, jonka kasvua liikkeen täytyy suojella ja ylläpitää (Schmitt käyttää termiä wachsen, biologinen kasvu). Tätä epäpoliittista kansaa vastaa epäpoliittinen hallinnon alue, ja hän tuokin mieleen fasismin korporatistisen valtion. Tarkastellessamme sitä tänään emme voi olla huomaamatta - tässä kansan määrittelyssä epäpoliittiseksi - epäsuoraa tunnustusta, jota Schmitt ei milloinkaan rohkene tuoda julki, sen biopoliittisesta luonteesta. Kansa on nyt käännetty konstitutiivisesta poliittisesta ruumiista väestöksi: demografinen biologinen kokonaisuus, ja sellaisena epäpoliittinen. Kokonaisuus, jota tulee suojella, hoivata. Kun 1800-luvun aikana kansa lakkasi olemasta poliittinen kokonaisuus ja kääntyi demografisiksi ja biologisiksi väestöiksi, liikkeestä tuli välttämättömyys. Tämä on jotain mistä meidän tulee olla tietoisia: elämme aikana, jona kansan muuttaminen väestöksi on loppuunsaatettu tosiasia. Kansa on biologinen kokonaisuus Foucault'n mielessä ja se tekee liikkeen käsitteen välttämättömäksi. Jos me haluamme ajatella käsitystä biopolitiikasta toisin, kuten Toni tekee, jos me ajattelemme biopoliittisen sisäistä politisoitumista, joka on jo läpikotaisin poliittinen ja jota ei tarvitse politisoida liikkeen välityksellä, meidän täytyy ajatella uudelleen myös käsitys liikkeestä.

Tämä määrittelytyö on välttämätöntä, sillä jos jatkamme Schmittin lukemista, näemme pelottavia aporioita: niin kauan kuin määräävä poliittinen osapuoli, autonominen osapuoli, on liike, ja kansa on epäpoliittinen, liike voi löytää oman poliittisuutensa vain siirtämällä kansan epäpoliittiseen ruumiiseen sisäisen katkoksen [kesuuran], joka sallii sen politisoimisen. Tämä katkos on Schmittillä se, mitä hän nimittää lajin identiteetiksi, toisin sanoen rasismi. Tässä Schmitt saavuttaa korkeimman samastumisen rasismin sekä huomattavimman yhtäaikaisen vastaavuuden ja vastuullisuuden natsismin kanssa. Tämä on tosiasia, mutta meidän täytyy huomata, että tämä valinta, olla pakotettu tunnistamaan katkos kansan epäpoliittisessa ruumiissa, on välitön seuraus hänen liikkeen käsityksensä funktiosta. Jos liike on poliittinen elementti autonomisena kokonaisuutena, mistä se voi johtaa poliittisen muotonsa? Sen politiikka voidaan perustaa vain sen kyvylle tunnistaa vihollinen kansassa, Schmittin tapauksessa rodullinen ulkopuolinen elementti. Siellä missä on liike, on aina katkos, joka leikkaa ja jakaa kansan, tässä tapauksessa, tunnistamalla vihollisen. Tästä syystä olen sitä mieltä, että meidän täytyy ajatella liikkeen käsitys sekä sen suhde kansaan ja moninaisuuteen uusiksi. Schmittissä näemme, että liikkeestä ulossuljetut elementit tulevat takaisin jonain, mikä vaatii päätöstä, poliittisen täytyy päättää epäpoliittisesta. Se voi olla rodullista, mutta se voi olla myös väestön valtiollista hallinnointia, kuten nykyään.

Nämä ovat kysymykseni:

Täytyykö meidän jatkaa liikkeen käsitteen käyttämistä? Jos se viittaa epäpoliittisen politisoinnin kynnykseen, voiko olla liikettä, joka on eri asia kuin sisällissota? tai

Mihin suuntaan voimme ajatella uudelleen liikkeen käsitettä ja sen suhdetta biopolitiikkaan?

Tässä en anna teille mitään vastauksia, sen tekeminen on pitkällinen tutkimusprojekti, mutta minulla on joitain osviittoja:

Liikkeen käsite on keskeinen Aristoteleelle, kinesiksenä, potenssin ja teon suhteessa. Aristoteles määrittelee liikkeen potentiaalisuuden aktualisaatioksi potentiaalisuutena ennemminkin kuin siirtymävaiheena tekoon. Toiseksi hän sanoo, että liike on ateles, epätäydellinen teko, ilman loppua. Tässä haluan ehdottaa hänen näkemyksensä muunnelmaa, ja ehkäpä Toni voi kerrankin olla tästä yhtä mieltä kanssani: liike on potentiaalisuuden konstituutio potentiaalisuutena. Mutta jos tämä on totta, emme voi ajatella liikettä ulkopuolisena tai autonomisena suhteeessa moninaisuuteen. Se ei voi koskaan olla päätöksenteon, organisoinnin tai kansan johtamisen subjekti, tai moninaisuuden tai kansan politisoinnin osapuoli.

Toinen mielenkiintoinen näkökohta Aristoteleella on se, että liike on päättymätön teko, ilman telosta, mikä tarkoittaa, että liike säilyttää välttämättömän suhteen puutteeseen, teloksen poissaoloon. Liike on aina konstitutiivisesti suhteessa sen puuttumiseen, lopun poissaoloon, tai ergonin tai teloksen tai operan. Olen aina eri mieltä Tonin kanssa hänen tuotannolle antamastaan korostuksesta. Meidän täytyy palauttaa operan poissaolo keskeiseksi tekijäksi. Tämä osoittaa teloksen ja ergonin mahdottomuuden politiikassa. Liike on kaiken politiikan epämääräisyys ja epätäydellisyys. Se jättää aina jälkeensä ylijäämää.

Tästä näkökulmasta itselleni sääntönä siteeraamani motto voitaisiin muotoilla uudelleen ontologisesti täten: liike on se, mikä, jos se on, on niin kuin se ei olisi, se puuttuu itseltään, ja jos se ei ole, se on niin kuin se olisi, se ylittää itsensä. Se on ylijäämän ja puutteen välinen kynnys, joka merkkaa jokaisen politiikan rajan konstitutiivisessa epätäydellisyydessään.

Julkaistu alunperin Neurogreen sähköpostilistalla: http://www.rekombinant.org/reader2.php?sid=1140. Tässä julkaistava teksti on käännös paikoin huolittelemattomasta englanninnoksesta, joten tarkkuus suhteessa alkuperäiseen on saattanut kärsiä. Agambenin ajatuksen suunnat välittynevät kuitenkin johdonmukaisina.