2005-03-02

Ihmisen ongelma

Jussi Vähämäki

VI Aidon ongelma

Mistä lopulta on kyse oikean työn, todellisen tiedon, aidon informaation ja teeskentelyn tai näennäistiedon välisessä kiistassa? Sen ymmärtämiseksi on hahmoteltava työn luonnon - sillä siitä on kyse - muutosta informaatioyhteiskunnassa. Siitä löytyy myös avain parhaillaan käynnissä olevaan antropologiseen (ihmisluontoa koskevaan) muutokseen.

Kommunikaatiotaloudessa työ ja tuotanto ovat muuttumassa kahteen pääsuuntaan:

1. Kommunikaatio ja kieli saavat tuotannossa yhä tärkeämmän rooliin. Tuotanto muuttuu organisatorisiksi suorituksiksi välittömän tuotannon sijaan.

2. Työ on yhä useammin itsenäisestä, autonomista työtä, jossa työntekijän henkilökohtaiset ominaisuudet ovat ratkaisevassa asemassa.

Kommunikaation tarpeen lisääntyminen työelämässä ja tuotannossa on osin seurausta työn kasvaneesta eriytymisestä ja lisääntyneestä kansainvälisestä työnjaosta, sekä markkinoiden globaalistumisesta. Mutta 1970-luvulta alkaen on ollut havaittavissa eriytymisen sijaan pyrkimys työnjaon ylittämiseen ja työntekijöiden vastuun korostamiseen tuotannossa. Ositelluista ja mekaanisista työtehtävistä on siirrytty tiimityöhön ja projekteihin. Lisääntyvä kilpailu ja palkkatulojen ostovoiman aleneminen ovat tehneet markkinoista jännittyneempiä ja rajallisia. Tuotanto toimii vain käyttämällä hyväkseen kysynnän pienimpiäkin vaihteluita. Kysyntää ei voi enää jättää tuotantolaitoksen tai tehtaan ulkopuolelle. Se on otettava sisään tehtaaseen. On hengitettävä kysynnän mukaan. Tuottaminen merkitsee sopivan vastauksen löytämistä kysyntään, joka ei enää ole riippuvainen tarjolla olevien tuotteiden, "vastausten" määrästä ja hinnasta. Koska kysyntä, voisimme sanoa: viestin vastaanottaja, päättää, mitä hän haluaa, on yritettävä ennakoida ja manipuloida vastaanottajan tarpeita. Ennakointi on mahdollista vain mikäli onnistutaan ohjaamaan kysynnän kontekstia, sen kieltä. Näin tuotannon ja työn painopiste siirtyy erityisistä tuotteista tai määrätystä informaatiosta tuotannon ja työn yleisiin edellytyksiin. Syy on yksinkertainen: kun hallitaan kysynnän yleistä viitekehystä, sen kieltä, niin periaatteessa tämän viitekehyksen sisällä varsinaiset tuotteet ja informaatio voivat vaihdella lähes äärettömästi.

Kysynnän ja tarjonnan suhteiden kääntyminen ympäri on lähtökohtana kommunikaation astumiseen tuotantoprosessin sisään. Tässä kehityksessä kommunikaatiosta on tulossa työn ja tuotannon yleinen malli. Tuotantoketju itse on puolestaan kommunikatiivinen, kielellinen ketju, merkitysyhteys. Kommunikaatio on tuotannon raaka-aine, sen sähkövirta ja työväline. Se on näkymätön kone, joka on jatkuvasti toiminnassa, yhdistelemässä tuotannon eri segmenttejä ja luomassa uusia tuotteita ja merkityksiä, koska on oltava jatkuvasti kuulolla, valmiina vastaamaan vaihtelevan kysynnän vaatimuksiin. Kielen ja kommunikaation astuminen tuotannon sisään on tehnyt mahdolliseksi sen, mikä työnajolle perustuneessa teollisuusyhteiskunnassa oli mahdotonta: mekanisaation ja joustavuuden yhdistäminen. Työn mekanisaatio, työtehtävien osittelu, niiden irrottaminen työntekijän henkilöstä ja työnjaon kasvattaminen merkitsi aina joustavuuden menetystä. Nyt voidaan organisoida joustavia järjestelmiä tarvitsematta investoida yrityskohtaisesti koneisiin ja tietojärjestelmiin käyttämällä hyväksi tehtävien ulkoistamista, verkottamalla tuotantoketjua. Yritys voi laskea yhteiskunnan tehtaaseen ja vastaavasti levittäytyä itse yhteiskuntaan. Kommunikaatio näkymättömänä koneena ei tarvitse enää tehtaan fyysisen tilan rajoja. Seurauksena on suljetun tilan ja sille ominaisten organisaation ja kontrollin muotojen muutos: suljetulle tilalle ominaiset hierarkkiset käskyrakenteet sopivat huonosti kommunikatiiviseen yhteistyöhön. Työnjohdon tehtaan tilassa, palkan ja välittömän kontrollin avulla tapahtuvasta erityisten tehtävien ohjaamisesta siirrytään rahoittajan vaatimaan elämän hallintaan, jossa tärkeää ei ole se mitä tehdään, vaan se, että ylipäätään tehdään jotain. Tekemisestä, puhumisesta ja tietämisestä "yleensä" tulee tärkeätä.

Työn muuttuminen itsenäiseksi merkitsee työntekijän ja varsinaisen työsuorituksen eron katoamista. Työn organisointi pyrkii eroon erottelusta työn, työtehtävän ja tekijän välillä. Samalla työajan ja vapaa-ajan, oman ajan ja toisen palveluksessa käytettävän ajan välinen ero hämärtyy. Töihin joutuvat pikemminkin työntekijän mahdolliset ja yleiset kyvyt kuin hänen erityistaitonsa: kyky oppia, kyky käsitellä erilaista informaatiota, kyky kielellisiin suorituksiin. Työntekijä ei voi vain mekaanisesti suorittaa määrättyä tehtävää ja unohtaa niin tehdessään itsensä, vaan hän joutuu panemaan peliin tunteensa, aistinsa, koko elämänsä. Töihin joutuu tekijän koko elämä ja elämä muuttuu työelämäksi. Elämä saa merkityksen vain työssä ja työn kautta.

Uusien tekniikoiden ja jakelun verkosto-organisaation, sen tilallisen laajentumisen ansiosta, tieto ei materialisoidu erityisiin koneisiin ja laitteisiin, johonkin tekijälle ulkopuoliseen toiseen olioon, vaan sulautuu itse työhön. Kommunikaatiokielet ja koodit, yhteisesti jaetut merkitykset antavat tiedolle mahdollisuuden liikkua vapaasti, vailla suljettujen instituutioiden tilallisia rajoituksia. Tieto ja taidot eivät materialisoidu esineiksi, koneiksi tai omaisuudeksi. Työntekijä kantaa niitä aina mukanaan.

Paljolti tästä johtuu se, että tuottavuutta ei välttämättä määrää kyky alentaa tuotteiden yksikkökustannuksia kasvattamalla tuotteiden määrää. Sen sijaan sitä määrittää kyky vastata odottamattomiin ja ennalta näkymättömiin tilanteisiin, mahdollisuuksiin, jotka tarjoutuvat. Nämä tilanteet asettavat keskeiseen asemaan tilaisuuden ja sen hyväksikäyttämisen. Oleellista on kyky vastata mihin tahansa mahdollisesti tarjoutuvaan tilaisuuteen. Yrityksen kuten työntekijänkin on myös käytettävä jokainen tilaisuus hyväkseen. Kovan kilpailun ja persoonallisen työn olosuhteissa korostuvat itsen esiin tuomisen, mainostamisen ja myymisen kyvyt. Henkilö on tuotteistettava, on osattava kiinnittää huomiota. Mutta on myös tuotettava persoonallisia, erottuvia tuotteita, brändejä. Tämä joudutaan kuitenkin tekemään samoilla työvälineillä ja useimmiten samalla tekniikalla kuin kilpailijakin. Tuotantoa ei voi ennalta suunnitella muuten kuin kehittämällä yleisiä kykyjä vastata mihin tahansa kysynnän muutokseen ja tuottamalla tuotteita yleisenä viitekehyksenä toiminnalle. Niin tuotannon kuin työnkin vaatimukset muuttuvat vaatimuksiksi minkä tahansa teon yleisistä edellytyksistä. Nämä yleiset edellytykset astuvat nyt määrittämään kaikkea toimintaa, puhetta ja tietoa.

Kutsun näitä yleisiä edellytyksiä itsestäänselvyyksiksi. Periaatteessa itsestään selvä lausuma on keskustelun lähtökohta, josta edetään kohti erityistä informaatiota. Se on olettamus, jonka kaikki keskustelijat jakavat, mutta se voidaan ajatella myös teknologiaksi, joka on kaikkien käytettävissä. Se on lähtökohta, ei lopputuote. Nykyään se on kuitenkin yhä enemmän lopputuote, jonka tuottaminen ei ole marginaalinen ilmiö, eikä se jää television keskusteluohjelmien, tietovisailujen tai politiikan lausuntoautomaattien etuoikeudeksi. Kun Bill Gates vaatii, että tuotteet on tehtävä "helpoiksi", siis kuluttajaystävällisiksi, niin hän tarkoittaa, että ne on tehtävä helposti omaksuttaviksi ja huomaamattomiksi. Huomaamattomuuden ja helppouden vaatimus näyttää olevan ristiriidassa merkkien ja brändien tuottamisen vaatimuksen kanssa. Käsitteen itsestään selvä lyhyt tarkastelu auttaa ymmärtämään joitakin puolia tästä nykytalouden ristiriidasta.

Itsestään selvä lausuma on sisällöltään kiistämätön. Sen sisällöstä ei voi keskustella ja se voidaan vain hyväksyä, sitä voidaan jäljitellä tai se voidaan hylätä mallina. Itsestäänselvyyksien tuotanto on kiistämättömien, jäljiteltävien toimintamallien, tapojen ja tottumusten tuottamista. Niitä noudatetaan huomaamatta.

Miksi hyväksymme itsestäänselvyyden? Mikäli kyseenalaistaisimme kuin lapsi jokaisen toiminnan tai keskustelun edellytyksen, mikäli emme olisi yhtä mieltä mistään peruskategorioista, emme koskaan pääsisi itse asiaan, vaan kävisimme jatkuvaa metakeskustelua keskustelusta. Itsestäänselvyys on tässä mielessä keskustelun ja toiminnan lähtökohta, jotakin kaikkien tuntemaa ja yhteistä, josta lähtien voidaan luoda jotain erottuvaa. Hyväksymme itsestäänselvyyden siis säästääksemme aikaa ja kyetäksemme sanomaan tai tekemään jotain. Tämä tekee itsestäänselvyydestä modernin teknologian yhden keskeisen loogisen perustan (moderni tekniikka yrittää jäljitellä sitä, mikä on kaikille yhteistä).

Mitä tapahtuu kun hyväksymme itsestään selvän viestin päteväksi puheenvuoroksi, vaikka se ei välitä mitään erityistä informaatiota tai vastaa mihinkään erityiseen tarpeeseemme. Hyväksymme sen niin sanotusti sellaisenaan, pelkkänä jo sanotun toistona. Samalla tavoin, kun ostamme tuotteen, jolle ei ole erityistä tarvetta, ostamme sen "huvin vuoksi", ikään kuin lahjana tai lahjoituksena. Kyky saada läpi viesti, joka ei välitä mitään informaatiota määrittää auktoriteetin. Itsestäänselvyyksien tuottaminen on auktoriteetin tuottamista, tai hieman toisin sanoin: se on uskon tuottamista. Niin auktoriteetti kuin uskokin vaativat alistumista ilman järkisyitä. Ne ovat tekemisissä käskyn kanssa, ja käsky on sitä tehokkaampi, mitä vähemmän se nostattaa vastarintaa, mitä vähemmän siitä voidaan keskustella. Itsestään selvä on strukturoitu kuten käsky ja itsestään selvän tai helpon tuottaminen on käskyn tuottamista.

Kun hyväksymme itsestään selvän, hyväksymme sen esittäjän sellaisenaan, persoonana, emme siksi, mitä hän sanoo tai mitä hän tekee. Itsestään selvä, joka näennäisesti ei sano mitään onnistuu näin jollain tavoin välittämään tai persoonallisuutta kielellisen kommunikaation tai taloudellisen vaihdon alueella. Itsestäänselvyyden tuottaminen tuottaa persoonan lopputuotteena, brändinä.

Mihin itsestäänselvyys vetoaa? Koska sitä ei voida vastaanottaa sen sisältämän viestin takia tai tuotteen mahdollisuuden tarpeellisuuden ansiosta, vetoaa itsestään selvyyden esittäjä pelkkään hyvään tahtoon, siihen, että hyväksymme hänet niin sanotusti ihmisenä ja yhteisömme jäsenenä. Siksi se, joka haluaa tehdä itsestäänselvyyksistä tuotteen, panee ikään kuin töihin vain yleiset yhteisyön ja kommunikaation kyvyt vailla mitään konkreettista sisältöä. Helppo tuote on eräänlainen opportunisti, jota voidaan käyttää monin eri tavoin. Tässä mielessä itsestäänselvyyden tuottamisessa on kyse toiminnan ja puheen yleisten edellytysten tuottamisesta.

On kuitenkin syytä myös muistaa, että itsestäänselvyys muodostaa myös lepo- ja turvapaikan, jossa voidaan hengähtää tarvitsematta sanoa tai tehdä koko ajan jotain erityistä. Erityisen tärkeitä ne ovat vieraissa ympäristöissä, vierailla kielillä puhuttaessa ja koska ne ovat periaatteessa kaikkien ihmisten jakamia käsityksiä ja ne voidaan oppia ymmärtämättä niiden varsinaista sisältöä.

Itsestäänselvyyksien tuotanto ja vastaanotto eivät perustu informaation välittämiselle, vaan jäljittelylle. Mediayhteiskunnasta puhuminen on nähdäkseni järkevää vain sikäli kuin otetaan huomioon jäljittelyn keskeinen asema siinä. Voidaan sanoa, että mediayhteiskunta syntyy kun jäljittely ja kopiointi haastavat hitaaksi ja kalliiksi muuttuneen informaation välittämisen ja perinteisen tavaratuotannon. Jäljittelyssä on oleellista muiden toiminnan seuraaminen ja yritys ennakoida toimintaa pelkän muodon ("formaatin") ja tavan mukaan. Samoilla välineillä, yhteisillä toiminnan, puheen ja tiedon yleisillä edellytyksillä tuotetaan samannäköisiä tuotteita ja lausumia, klooneja, jotka kuitenkin onnistuvat jollain tavoin olemaan persoonallisia. Näistä klooneista tai kopioista on kuitenkin mahdotonta sanoa, missä erityisessä kohdassa ne eroavat esikuvastaan. Ne näyttävät samoilta kuin esikuvansa ja niiden vaikutukset ovat samoja. Jäljitelmä, klooni haastaa aidon ja epäaidon informaation, oikean ja teeskennellyn tai tuottavan ja tuottamattoman työn erottelulle perustuneet ajattelutavat niin talouden, oikeuden kuin tiedonkin piirissä. Kloonista, jäljitelmästä on vaikea sanoa, mistä yksilö, esimerkiksi oikeuksien kantajana alkaa tilassa ja ajassa, jos se ei millään tavoin eroa siitä, mikä on jo tehty tai sanottu. Siksi kloonin erottamiseen esikuvastaan ja toisistaan vaaditaan toisenlaista tietoa kuin oikean työn ja teeskentelyn erottelulle perustuva sanasto kykenee meille tarjoamaan. Omaan, omaisuuteen tai aitouteen sidotut käsitteet törmäävät jäljittelyssä muuriin, jota ne eivät onnistu läpäisemään, koska jäljittelijä ei kopioi esikuvansa erityisiä ominaisuuksia, jotka olisivat jotenkin rajattavissa, vaan esikuvaa sellaisenaan. Ja pelkkä kuva, pelkkä oleminen, puhuminen tai elämä sellaisenaan ei mahdu merkityksellisen tekemisen ja sanomisen perinteisiin kaavoihin. Päinvastoin, ne ovat epämääräisyytensä vuoksi aina aiheuttaneet turvattomuutta ja ahdistusta, jota on torjuttu joko pakottamalla ne marginaalisiksi ilmiöiksi tai turvautumalla moraaliseen närkästykseen jäljitelmän tai kloonin edessä.

Jo 1800- luvun lopulta lähtien on ollut selvää, että dualistinen ratkaisu aidon ja epäaidon, hengen (kielen) ja ruumiin toisistaan erottamiseksi ei ole mikään ratkaisu, vaan ilmaus ongelmasta. Erityisesti jakoa kohtaan kritiikkiä ovat esittäneet Nietzsche ja Bergson. Näillä ajattelijoilla, toisin kuin osalla 1900-luvun alun hermeneutiikkaa, kyse ei ole ihmistieteiden tai henkitieteiden oman erityisalueen perustelusta, vaan pyrkimyksestä ylittää ihmistieteiden ja luonnontieteiden ero sekä siitä juontuvat ajatukset esimerkiksi ihmisen käyttäytymisen tai poliittisen toiminnan autonomisuudesta. Tavoitteena oli kehittää sanastoa, joka soveltuisi molemmille alueille. Tämä ei - esimerkiksi juuri Nietzschen tai Bergsonin kohdalla - merkinnyt biologismia tai vitalismia, koska luopuminen dualismista merkitsi vääjäämättä myös biologisen elämän ja henkisen elämän rajojen ainakin jonkinasteista katoamista. Nykyään hengen "naturalisoinnin" tieteenä voidaan pitää yleistä systeemiteoriaa (kybernetiikkaa) ja Wienerin informaatiokäsitteelle perustuvia tieteitä. Samoja ihanteita löytyy laajemmin koko modernin monismin eri muodoista, joissa torjutaan ajatellun olion ja todellisen olion transsendentti ero (res cogitans/res extensa).

Ehkä juuri alkuperäisen ja kopion erottamisen hankaluus ja kopiointitekniikoiden keskeinen asema tuotannossa ja taloudessa on palauttanut takaisin yleiseen tietoisuuteen 1700-luvun keskustelujen tärkeän hahmon: automaatin tai koneen. Jos osataan rakentaa kone, joka on mestari shakissa, joka osaa säveltää oopperoita ja kykenee ylipäätään kaikkeen siihen, mihin elävä ihminen, mutta on ilman transsendenttia sielua (tai vailla erityistä "sosiaalista" sanoisi durkheimilainen sosiologi), niin onko tämä sieluton toiminta identtistä ihmisen kanssa? Vai onko ihmisestä löydettävissä jokin kätketty olemus tai muuttuja (henki, sosiologian "sosiaalinen"), jota ei voi palauttaa toimintojen moneuteen? Tämän sielu-ihmisen rinnalla automaatti (tai 1920 luvulla Karel Capekin keksimä työläinen, "robotti") on vain karikatyyri. 1700-luvulla kyse oli vielä matematiikan totuuksien ja uskon totuuksien yhteensovittamisesta, nykyään tätä tarvetta ei enää ole. Voidaan myös ajatella, että tuolloin kysymystä ihmisluonnosta ja yksilön transsendenssista varjosti vielä averroeslaisuuden ja brabantilaisuuden keskiaikainen haamu, joka ilmaantui mekanistisen filosofin uniin väittämään, että homo non intelligit.

Pään takominen muuriin, vetoaminen aidon tai alkuperäisen oikeuksiin ja kopioinnin haasteen torjuminen moraalisen närkästyksen nimissä näyttää turhalta tilanteessa, jossa kaikki joutuvat jäljittelemään toiminnan, puheen ja tiedon yleisiä edellytyksiä ja suunnistamaan maailmassa vain itsestäänselvyydet turvanaan, vailla mahdollisuutta aitoon informaatioon tai oikeaan työhön. Olisi vihdoinkin otettava jäljitelmä ja jäljittely tosissaan ja yritettävä niiden arvoituksen avaamista. Entä jos aidon ja jäljitelmän ero on vain (voimien) intensiivisyydessä, elämän intensiivisyydessä? Entä jos elämä on pelkkää aikaa ja aitoa on se, mikä kokoaa aikaa ja kopio on sitä, missä aikaa on mahdollisimman vähän? Aidon ja kopion, imitaation ja intuition väliseen ongelmaan tutustumisen voisi aloittaa vaikka katsomalla uudelleen Ridley Scottin mainion elokuvan Blade Runner.

Viitteet:
1G. Deleuze, Le bergsonisme, Presses universitaires de France, Paris 1966, s.5.
2Alun perin Kommenttipuheenvuoro Kulttuuripolitiikan tutkimuksen päivillä, Jyväskylässä 8.11.2004

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.