2005-03-02

Ihmisen ongelma

Jussi Vähämäki

V Luovat luokat2

1. "Luovista luokista" käydyn keskustelun taustalla on tuotannon yhteiskunnallistuminen: tehdas tuotantolaitoksena joutuu kaatamaan muurinsa, avautumaan yhteiskuntaan yhtäältä päästämällä kysynnän suoraan sisään itse tuotantoprosessiin ja toisaalta hajauttamalla tuotannon yhteiskunnan ja ihmiselämän jokaiseen huokoseen (yritykset ilman tehdasta ovat tästä yksi esimerkki). Ympäröivästä yhteiskunnasta tulee tuotannon olennainen resurssi. Siksi on rakennettava ympäristö, joka on mahdollisimman täydellisesti muokattu tehokkaan tuotannon tarpeiden mukaisesti ja joka vastaa nopeasti ja joustavasti "kansainvälisen kilpailutilanteen" vaatimuksiin.

Ei ole ihme, että Richard Floridan kirjassaan Rise of the Creative Class: And How It's Transforming Work, Leisure, Community and Everyday Life esittämä ajatus "luovista luokista" ja "luovasta kaupungista", joka voidaan rakentaa vanhoja teollisuuskaupunkeja saneeraamalla ja kulttuuritarjontaa monipuolistamalla, on levinnyt kulovalkean tavoin erilaisissa aluekehitysseminaareissa. Tuotannon yhteiskunnallistuessa myös työntekijän välittömälle tuotantoprosessille ulkopuolisesta ajasta, vapaa-ajan harrastuksista, perhesuhteista, maailmankatsomuksesta, jopa sukupuolisesta suuntautumisesta, kuten Floridan kirja kertoo, tulee eräänlaisia "yhteisöresursseja", jotka vastaavat teollisen yhteiskunnan luonnonvaroja. Nyt tärkeää on tietenkin, minkälaiset mielipiteet, perhesuhteet, maailmankatsomukset ovat helposti tuotantoelämässä hyödynnettävissä (kustannuksiltaan alhaisia), kenellä on niin sanotusti "oikea asenne" (eetos) ja vastaavasti minkälaisen "asenteen", maailmankatsomuksen, tapojen ja tottumuksien hyödyntäminen välittömästi tuotannossa on vaikeaa ja kustannuksiltaan korkeaa. Floridan ja hänen seuraajiensa liberaalisuus on jo pelkästään tästä näkökulmasta hyvin kyseenalaista. Näyttää siltä, että yhteiskunnallistuva kapitalistinen tuotanto työntyy (Weberin kuvaamia) eettisiä perusteitaan vastaan murtaessaan yksityisen ja julkisen, yksilöllisen ja kollektiivisen väliset erot etiikan muuttuessa välittömästi tuottavaksi ja vaihdettavaksi taloudelliseksi arvoksi.

Tuotannon yhteiskunnallistuminen, joka on näkynyt Suomessa muun muassa sellaisten termien kuin "seutu" ("metropolitan area") ja "rakennettu ympäristö" inflatorisena käyttönä erilaisissa seminaareissa ja raporteissa, on synnyttänyt siis ajatuksen hyvästä ja huonosta tuotantoympäristöstä, mutta myös ajatuksen hyvän tuotantoympäristön rakentamisesta. On rakennettava ympäristö, joka on mahdollisimman täydellisesti muokattu tehokkaan tuotannon tarpeiden mukaisesti ja joka vastaa nopeasti ja joustavasti "kansainvälisen kilpailutilanteen" vaatimuksiin. Tuotantoympäristön rakentamista säestää uudenlaisen, joustavan ja mitä tahansa tekemään valmiin ihmisen tekeminen, "tuottajan tuottaminen", tuottajan, joka "rakennetussa ympäristössään" toimii aina oikein ja mahdollisimman tehokkaasti. Tuotannon yhteiskunnallistumista vastaa siis yhteiskunnan tuottaminen. Juuri tässä "yhteiskunnan", "kulttuurin", "arvojen" ynnä muun sellaisen tuottamisessa kulttuuriteollisuudella on olennainen tehtävä.

Vasta yhteiskunnan tuottaminen ympäristönä ja ympäristöstä tuleviin ärsykkeisiin oikein ja tehokkaasti vastaavan ihmisen, jolla on oikea "asenne", tuottaminen voi tehdä käynnissä olevasta segregaatiosta (josta into "luovien luokkien" ympärillä kertoo) toimivaa. Syntymässä olevaa yhteiskuntaa kuvaavat erinomaisesti Jakob von Üexküllin sanat: "Eri lajien organismit elävät samassa tilassa, mutta liikkuvat eri ympäristöissä, koska ne maailman piirteet, jotka organismi voi tunnistaa biologisesti tärkeäksi signaaliksi, ovat erilaisia". Vaikka kärpäsen ja sammakon ympäristöt sivuavat toisiaan tai ovat kosketuksissa toistensa kanssa, on kärpäsen maailma erillinen sammakon maailmasta, eikä kumpikaan tunne toista sellaisenaan. Kärpänen ja sammakko eivät elä samassa maailmassa. Nuori Alexander de Tocqueville muotoili tämän (neo)konservatiivien credon seuraavin sanoin: "[K]un epätasa-arvo on yhteiskunnan yleinen laki, lopputulos on, että suurimmat epätasa-arvoisuudet eivät pistä silmään; kun kaikki ovat suurin piirtein samalla tasolla, silmään sattuvat pienimmätkin. Juuri siksi halu tasa-arvoon muuttuu aina vain enemmän tyydyttämättömäksi käsi kädessä tasa-arvon lisääntymisen kanssa."

2. Ei ole kovin pitkään siitä, kun yhteiskuntatieteissä ja erityisesti sosiologiassa juhlittiin luokkayhteiskunnan loppumista (ja siinä sivussa kilistettiin myös työyhteiskunnan lopulle). Näyttää kuitenkin siltä, että jotkut asiat eivät pysy haudattuina, vaan niillä on taipumus jäädä kummittelemaan zombeina, aaveina, jotka tyhjinä kategorioina joko palaavat jaottelemaan ihmisiä luoviin ja luomiskyvyttömiin, herroihin ja palvelijoihin tai siirtävät ihmisen vyöhykkeelle, jolla elämä ja työelämä, vapaa aika ja työaika muuttuvat erottamattomiksi.

Mistä tämä luova luokka (ja sen mukana uusi luokkayhteiskunta) on peräisin? Jos jätämme väliin R. Floridan teoksen alun tuskastuttavan Yhdysvaltojen yhteiskuntamallin ihailun (suosii luovuutta, tekee ennemmin tai myöhemmin jokaisesta rikkaan, vaikka ei kaikista yhtä rikkaita, perustuu suvaitsevaisuuteen ja yksilönvapauteen) ja epätoivoisen kommunitaristisen yrityksen käyttää "luovuuden" ylijäämä suurkaupunkien rappeutuvien alueiden saneeraamiseen hyvän naapuruuden hengessä, niin "luova luokka" ilmaisee ennen kaikkea työvoiman kategoriassa tapahtunutta muutosta: työvoima on yhä enemmän henkinen kategoria, jota on vaikea määritellä sen erityisen paikan tai sen erityisten suoritusten mukaan. Se on siis, käyttääkseni omaa luonnehdintaani, tilaltaan rajaton ja ajaltaan päättymätön, tai "yhteiskunnallistunut". "Luova luokka" hävittää elämän ja työn välisen eron ja juuri tämä "luovan luokan" välitön yhteiskunnallisuus, sen liike rajojen ja määrättyjen aikojen yli ja ali tekee siitä jatkuvan uhkan auktoriteetille, ennalta asetetuille rajoille, normeille ja valmiille tarpeille. Tulkitsemalla tällä tavoin positiivisesti Floridan ajattelua, voimme kysyä: Mihin yhteiskunnalliseen subjektiin nykykapitalismi on sidottu, jos perinteinen työväenluokka ja työvoiman fyysinen hallinnointi (kurin avulla) tilassa (tehdas) ja fyysisen työvoiman uusintaminen hyvinvointivaltiossa ei enää muodosta tuotannon, tuottavuuden ja uuden rikkauden luomisen ydintä?

Ilman muuta keskeisessä asemassa on nyt "aivotyö", "tietotyö" tai Gabriel Tarden luonnehdintaa käyttäen "aivojen välinen yhteistyö". Aivotyötä ei kyetä hallitsemaan, ohjaamaan tai mittaamaan perinteisen kapitalismin käsitteiden, kuten konepääoman tai palkkatyömuotojen avulla. Aivotyöläiset eivät muodosta kompaktia yhteiskunnallista luokkaa, jolla olisi tilallinen olemassaolo ja selkeät rajat. Se, mitä Florida ja hänen seuraajansa joko tahtoen tai tahtomattaan tekevät, on yhtäältä yritys hierarkisoida tämä uusi yhteiskunnallinen subjekti luomalla sen sisään jako luoviin ja ei luoviin työn muotoihin (palvelustyöhön). Lisäksi, kun "luovan luokan" työ on ensisijaisesti henkistä työtä, jota yritetään kontrolloida "tietona ajassa" tai "henkisenä kokonaisuutena", niin samalla tapahtuu eräänlainen ihmisruumiin unohtaminen: ihmisruumiin tilalle astuu ruumiiton, aineeton henki, ihminen puhtaasti henkisenä olentona. Lyhyesti: uusi tietokapitalismi yrittää ulkoistaa ihmisruumiin. Tämä ulkoistaminen on merkinnyt ihmisruumiin käytön liki täydellistä deregulaatiota maailman mitassa; yhtäältä ihmisruumis rinnastuu koneeseen tai laitteeseen, joka on vailla minkäänlaisia oikeuksia ja vapaasti käytettävissä siellä missä sen käyttö on kustannuksiltaan halvinta, toisaalta nykytyöläinen joutuu huolehtimaan "kunnostaan" itse.

Aivotyö ei siis ole yksinomaan toimenpiteiden kohde, vaan siitä on tullut myös poliittisen konfliktin "paikka", jossa poliittinen kamppailu ja tuotanto sekoittuvat toisiinsa (kun esimerkiksi yrityksen arvo ei ole enää patenteissa, softassa tai kiinteässä pääomassa, vaan "aivotyöläisissä" ja koko ympäröivässä yhteiskunnassa, kaikkialle levinneessä yhteiskunnallisessa toiminnassa, joka keksii uutta: uusia tarpeita, tunteita ja elämänmuotoja). Juuri tässä tilanteessa keskeiseen asemaan astuu kysymys elämän, aivojen ja koko yhteiskunnan suunnasta: onko aivot valjastettava palvelemaan joitain jo olemassa olevia tarpeita tai tilauksia, onko niiden käyttö aina alisteista ja välineellistä, vai onko aivojen käytön (ja elämän) oltava vapaata ja vailla ennalta asetettua suuntaa? Kysymys on myös ihmislajista: onko ihminen erityisestä ympäristöstä riippumaton olento, joka signaaleihin vastaamisen sijaan kykenee luomaan uusia merkityksiä ja uusia elämänmuotoja, vai onko hän vain ympäristöstä tuleviin signaaleihin vastaava passiivinen olento, jonkinlainen puutiainen?

3. On selvää, että vanha riiston käsite on hankalasti sovellettavissa työhön, joka ei ole paikallistettavissa määrättyyn tilaan tai tiettyihin tekoihin ja suorituksiin ja jota ei voida mitata aikayksiköissä. Tämä ei tietenkään poista riistoa tai tee siitä vähemmän tuntuvaa, vaikka se tekee riiston artikuloinnin vanhan teollisuuskapitalismin kielellä vaikeaksi. Yksi osoitus hankaluudesta on se, miten "luovan työn" tekijät kuvittelevat työskentelevänsä itselleen ("toteuttaessaan itseään"), kun esimerkiksi yritys, jossa he työskentelevät, ottaa ikään kuin takaa osan heidän työstään haltuunsa. Uusia riiston muotoja on yritetty määritellä muun muassa sellaisilla käsitteillä kuin "itseriisto" (F. Chesnais), "vapaaehtoinen orjuus"(Combes ja Aspes), "toisen asteen riisto" (Yan Moulier Boutang). Kyse on "ulkoisuuksien saalistamisesta" (A. Gorz) tai edellä mainittujen "yhteisöresurssien" hyväksikäytöstä, resurssien, jotka muodostavat yrityksen "inhimillisen pääoman", jota yritykset eivät ole olleet kasaamassa ja jonka yritykset yrittävät kaapata tai valloittaa. Tätä inhimillistä pääomaa, joka on kehittynyt tuotannon ja palkkatyön ulkopuolella, "itsen luomisessa" ja ihmiselämän ei-välineellisen puolen kehittämisessä ja jossa ovat kehittyneet yleisinhimilliset oppimiskyvyt ja sosiaalisen kanssakäymisen kyvyt, yritykset pitävät olennaisena osana kiinteää pääomaansa, eräänlaisena luonnonvarana, jonka uusintamisesta tai uusiutumisesta ei tarvitse maksaa korvausta. Kyse on siis jonkinlaisesta elämän riistosta, elämän mahdollisuuksien privaatioista ja rajaamisesta, joka muodostaa taustan myös "luovan luokan" monille tunne-elämän ja mielenterveyden ongelmille.

Kulttuuriteollisuutta tai "tietoisuusteollisuutta" olisikin tarkasteltava sekä yleisten inhimillisten (lajityypillisten) kykyjen hyväksikäytön ja kontrollin näkökulmasta, että ihmisruumiin uusintamisen ulkoistamisen näkökulmasta. Sen tehtävänä on innokkaan ja motivoituneen, monipuolisen, vähään tyytyvän ja tehokkaasti ympäristöön sopeutuvan ihmisen tuottaminen. Kulttuuriteollisuuden roolin keskeisen aseman ymmärtäminen nykytaloudessa ja yhteiskunnallistuvassa tuotannossa on yhtä itsestään selvää kuin sen kritiikitön positiivinen arvottaminen alueiden ja ihmisten vapauden ja itseilmaisun resurssina on käsittämätöntä.

Kun varhainen kapitalismi vaati työläistä unohtamaan kulttuurinsa, niin nykyinen vaatii kulttuuria, kuulumista johonkin "ympäristöön", joka kuitenkin on syntynyt ulkoisen pakon ja itse luomisen toisiinsa sulautumisesta eikä niiden vastakkaisuudesta, kuten esimerkiksi vanha "työväenkulttuuri".

4. Kuten edellä on sanottu, keskustelu "luovista luokista" ja "luovista kaupungeista" pitää sisällään segregaatioaspektin, siis pyrkimyksen hierarkisoida jotain sellaista, jonka hierarkkisoimiseen ei ole mitään selviä näkyviä perusteita tai hierarkisointi tapahtuu "mielikuvien" perustalta. Aivotyö, kommunikatiivinen työ on yhteistyötä ja vaatii toisia ihmisiä, yhteistä kieltä, mutta samalla se on yhteismitatonta työtä, siis työtä, jota ei voida arvottaa minkään itse työstä irrotetun objektiivisen mittarin avulla. Työnä se on kiinni sekä toisissa ihmisissä että tekijänsä kaikessa kokemuksessa ja persoonallisuudessa. Tämän työn jaotteleminen luovaan ja ei luovaan, tuottavaan ja tuottamattomaan voi tapahtua vain mielivaltaisesti ja manipuloimalla mielikuvia, siis julkista mielipidettä. Ja mielikuvien tasolla kaikki ajatuksenvaihto, argumentointi ja keskustelu ovat ajan haaskausta, kuten täysin segregoituneessa luokkayhteiskunnassa, jossa aatelisen ei tarvitse ymmärtää talonpojan kieltä tai herran palvelijansa mielenliikkeitä.

Mutta minkälainen on luova kaupunki? Sen korttelijako ei varmaankaan ole perinteinen tai edes paljaalle silmälle näkyvä, vaan pikemminkin henkinen. Siellä jokaisella ihmisellä on oma paikkansa ja siellä "luovalla" ihmisellä pitää olla käytettävänään ainakin filippiiniläinen "nanny", nigerialainen prostituoitu, brasilialainen transvestiitti, venäläinen viulunopettaja, koiraa ulkoiluttava opiskelija, värikäs köyhä taiteilija ja leegio muuta halpaa työvoimaa, joka voi palvella baareissa, kiikuttaa pizzaa ja niin edelleen. On siis oltava halpaa työvoimaa, joka ei luo, vaan palvelee, siis työvoimaa, joka on oikeudetonta ja siksi palveluhenkistä.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.