2005-03-02

Ihmisen ongelma

Jussi Vähämäki

IV Uusien osaajien koulutuksesta

Teollisessa yhteiskunnassa (fordismissa) vallitsi ero tiedon (kulttuurin, itsetietoisuuden) ja sen teknisen soveltamisen välillä. Tieto ja kulttuuri eivät olleet välittömästi yhteiskunnallisia ja suoraan johonkin tarkoitukseen käytettäviä. Tämä ero näkyi yliopistosivistyksen ja ammatillisen koulutuksen erona tai erotteluna teoreettisen ja käytännöllisen tiedon välillä. Yliopiston sisällä hallitsi puolestaan luonnontieteiden ja ihmistieteiden ero. Ajattelun ja toteutuksen tai suunnittelun ja toteutuksen välinen ero kääntyi erotteluksi henkisen (kompleksisen) ja ruumiillisen (yksinkertaisen) työn välillä. Tieto ei ollut valloillaan yhteiskunnassa ja sosiaalisissa suhteissa, vaan se ja koulutus olivat erityisten instituutioiden hallussa ja niihin pääsy kuului eliitille, joka koulutuksensa kautta pääsi johtamaan muita instituutioita. 1970-luvun yhtenäiskoulu ja vaatimukset tieteen yhteiskunnallisuudesta ("tiede kansaa palvelemaan") kertoivat myös konfliktista suhteessa tähän malliin, vaikka ne jälkeenpäin näyttävätkin koulutusrakenteiden yritysmallille alistamisen suorilta välineiltä. Niiden tavoitteena oli tieteen "glamourin" riisuminen ja tieteen näkeminen työnä siinä missä muukin perusteiltaan fordistinen työ: persoonatonta ja ositeltua tiedon tuotantoa. Tämän positiivisen ohjelman - luokkataistelu oli tuotava tieteeseen ja tiede demokratisoitava - lopputulos, joka näkyy tieteen tuotannon yhteiskunnallistumisessa ja tieteen "palvelutehtävässä", näyttää kuitenkin olevan tieteen ja sen tuotantolaitosten muuttuminen johtajavaltaisiksi, kuten uuden yliopistolain kohdalla on nähtävissä.

Postfordismissa suunnittelun ja toteutuksen, mahdollisen ja välttämättömän, teorian ja käytännön väliset suhteet sekoittuvat ja muuttuvat rakenteellisesti. Samalla muuttuu henkisen ja ruumiillisen työn, sekä teoreettisen ja ammatillisen koulun suhde. Yhtäältä ruumiillinen työ henkistyy, se muuttuu jatkuvasta samojen liikkeiden toistosta samassa tilassa jonkinlaiseksi tuotantohetkeksi tai työtapahtumaksi, jossa suoritetaan samanaikaisesti monia eri tehtäviä. Erityisesti tietokoneen käyttö on antanut mahdollisuuden suorittaa samanaikaisesti aikaisemmin jaksoihin jaettuja ja ositeltuja tehtäviä. Kommunikaatiolla on tässä tärkeä rooli, koska se tekee mahdolliseksi tehtävien ja toimintojen jatkuvan moduloinnin, eikä se ole kiinni missään erityisessä tilassa.

Muutoksen yksi puoli koskee ammatillista koulutusta tai erikoistumista. Kun ruumiillinen työ sekoittuu tuotantoprosessin kontrolliin ja suunnitteluun, niin erikoistuminen muuttuu erityiskyvyiksi, jotka ovat alisteisia kulloinkin käytetyn tekniikan sen hetkisen käytön tuntemiselle. Koska tekniikka kehittyy nopeasti ja sekä koneet että ohjelmat muuttuvat jatkuvasti, vie aikaa paneutua kulloinkin käytetyn koneen tai ohjelman toimintaperiaatteisiin. Ajan ja kustannusten säästämiseksi on opittava käyttämään konetta oikein tuntematta sen toimintaperiaatteita. On opittava oppimaan kiinnittämättä liikaa huomiota siihen, mitä kulloinkin opitaan. Toisin kuin teollisuusyhteiskunnan työläinen, jonka ammattitaito oli jonkin erityisen tekniikan hallitsemisessa, nykytyöläinen ottaa etäisyyttä käyttämäänsä tekniikkaan: mitä nopeammin osaat käyttää uutta konetta tai ohjelmistoa, mitä nopeammin kykenet luopumaan vanhoista tottumuksistasi, sitä vähemmän sinulta menee aikaa uuden käytön opettelemiseen ja sitä ammattitaitoisempi olet. Erityisen tekniikan hallitsemisesta siirrytään nyt jonkinlaiseen tekniikan yleisten toimintaperiaatteiden osaamiseen. Keskeiseen asemaan astuu inhimillinen kyky oppia mitä tahansa ja kyky sopeutua mihin tahansa koneeseen ja ympäristöön. Ei enää jonkun asian osaaminen, jonkun asian muistaminen, vaan kyky osata, kyky muistaa, muodostaa uuden osaajan kasvualustan. Tietoyhteiskuntaa tai tietokapitalismia luonnehtii siis se, että nyt työn ja tuotannon organisointi ottaa raaka-aineekseen ihmislajin erityispiirteet, eikä enää tämän tai tuon ihmisen erityiskykyjä. Joitakin töihin joutuvia ihmislajin erityispiirteitä ovat esimerkiksi joustavuus ympäristöjen suhteen, kyky verbaaliseen ajatteluun ja merkitysten luomiseen vailla erityistä syytä, älyn yliyksilöllisyys tai kollektiivisuus ja erityisten viettien puuttuminen.

Koneet on suunniteltava siten, että niiden käyttö on mahdollisimman helppoa vailla erityistietoja niiden toimintaperiaatteista, jotta niiden oppimiseen ei mene aikaa ja kustannuksia. Käyttäjän on kohdatessaan uuden koneen tai tekniikan jo tiedettävä tai "muistettava" kuinka sitä käytetään, eikä hänellä ole juuri minkäänlaista "kulttuurista itsenäisyyttä" tai omaa kokemusta koneen ja käyttäjyyden ulkopuolella. Näin hänellä ei myöskään ole mitään erityistä tietoa suhteessa koneeseen, tietoa, jonka avulla hän voisi vaatia itselleen erityiskohtelua ja tukeutua omaan yksilöllisyyteensä ja korvaamattomuuteensa esimerkiksi palkkaneuvotteluissa. Näin koneet ottavat yhä enemmän muistin ja kokemuksen, koko hengen haltuunsa. Jollain tavoin koneista tulee yhä enemmän "yksilöllisiä", kun taas "yksilölliset" inhimilliset ominaisuudet pyritään karsimaan.

Joka tapauksessa uusiin "älykoneisiin" yritetään kaapata osa käyttäjän muistia ja kokemusta. Uudet käyttäjäystävälliset ajattelun työkalut sekoittuvat aivotoimintaa ja kommunikaatioon ja standardisoimalla aivotoiminnan sekä kommunikaation ne yrittävät tehdä tiedon tuottamisesta ennakoitavaa ja mitattavaa. Ei ihmisruumista, vaan ihmisaivot sopeutetaan nyt koneen tahtiin. Älyllisiä suorituksia kontrolloidaan digitalisoimalla oppimista, tietoa ja kokemusta, jotta työntekijä vastaisi ympäristöstä tuleviin ärsykkeisiin nopeasti ja oikealla tavalla. Itse idätetyn ja ulkoa istutetun toisiinsa sekoittamisessa opintoviikot, opintokokonaisuudet, portfolio, CV, itsearviointi, tutkimus - ja työsuunnitelmat tai väliraportit ovat vielä tiedon mittaamisen alkeellisia muotoja. Jos teollisen yhteiskunnan kuri kahlitsi, ositteli, hierarkkisoi ja sukupuolitti ihmisruumiin, niin tietoyhteiskunnan mielivalta rakentaa jo omia kahleitaan ja karsinoitaan.

Tietoyhteiskunnassa koulutus ei vaadi itsenäistä valmistautumista. Vetäytyminen miettimään, keskittyminen opiskelemaan eivät enää luonnehdi oppimista. Päinvastoin, ne ovat tehokkaan käytön kannalta aikaa vievää tuhlausta. Oppimisessa ja koulutuksessa yritetään päästä eroon aikaa vievästä perehtymisestä ja opiskelijan kulttuurisesta itsenäisyydestä. Uusissa erityiskyvyissä ei ole mitään erikoista ja persoonallista. Työelämässä ja opiskelussa piintyneistä tavoista ja henkilökohtaisesta kokemuksesta on vain haittaa. Jatkuvasti uudelleen kouluttautuvan ja oppimaan oppineen työntekijän persoonallisuus kehittyy nyt enemmän ja enemmän vastauksena koneiden asettamiin tilauksiin, tekniikan asettamien tehtävien mukaan ja ratkaisuna koneiden asettamiin ongelmiin. Koulutus muuttuu päivityksiksi, joilla ratkaistaan jokin ongelma.

Jos koulutus ja koulutuksen kautta erikoistuminen eivät edellytä kulttuurista autonomiaa, vaan yrittävät pikemminkin päästä niistä eroon, niin seuraus on, että yksilöllinen tieto ja henkilökohtainen kokemus eroavat yhä enemmän koulutuksen kautta hankituista tai "trimmatuista" yleisistä kyvyistä. Samalla opiskelijan/työntekijän persoonallisuus kehittyy enemmän ja enemmän vastauksena koneiden asettamiin tilauksiin, koneiden asettamien tehtävien mukaan ja ratkaisuna koneiden asettamiin ongelmiin. Persoonallisuus rakentuu nyt tuotantoketjuksi, sarjaksi tehtäviä tai oikein ratkaistuja ongelmia, jotka ihminen on elämänsä kuluessa käynyt läpi. Nämä tehtävät ja ongelmat ovat kuitenkin ulkoa annettuja ja niihin on sisällytetty jo valmiiksi oikeat ratkaisut.

Jos näin tapahtuu työn ruumiillisen puolen ja erikoitumisen alueella, niin mitä tapahtuu työn henkisellä puolella henkisen työn yhteiskunnallistuessa ja muuttuessa "massatyöksi"?

Aiemmin henkistä työtä ei voitu palauttaa yksinkertaiseksi työksi, sitä ei voitu mitata sen mukaan, kuinka paljon tiettyä tuotetta määrätyssä ajassa saatiin tuotettua, koska muuttujia oli monia: kulttuuritaso, koulutustaso, yksilöllinen kokemus ja niin edelleen. Henkisen työn olennainen ja mittaamaton puoli takasi sille kulttuurisen autonomian. Uudet tekniikat yrittävät sen sijaan tehdä mittaamattomasta mitattavaa tai yhteismitallista standardisoimalla tiedon tuottamisen kokemusta. Älyllisiä suorituksia yritetään kontrolloida "digitalisoimalla" oppimista, tietoa ja kokemusta. Tämä tapahtuu eräänlaisen formalisoinnin kautta, siis luomalla yleisiä edellytyksiä (itsestäänselvyyksiä) tiedolle, kielelle ja yhteistyölle ja näin rajoittamalla niiden vapautta.

Ainakin seuraavat kaksi puolta ovat nähtävissä: Ensinnäkin kielten kodifikaatio ja rakentaminen kokonaan uudelleen. Toiseksi aineettoman tuotannon prosessien standardisoiminen ennalta määrätyiksi ja niin sanotuiksi informaatiota kuljettaviksi "menettelytavoiksi" tai "oikein ajattelemiseksi" (tekemiseksi).

Tärkeäksi tulee älyllisen työn mittaaminen ja kontrollointi askel askeleelta tai vaihe vaiheelta. Voidaan sanoa, että siinä missä ruumiillinen työ on henkistynyt, niin henkinen työ on vastaavasti "taylorisoitunut". Sen epämääräisyydestä ja potentiaalisesta itsenäisyydestä halutaan päästä eroon. Pakko vastata välittömästi yhteiskunnan tarpeisiin, itsenäisten kollektiivien rikkominen erottamalla opettajat ja oppilaat, opettajat ja tutkijat, hierarkkisoimalla eri tieteenalat ja estämällä (usein monitieteisyyden ja tieteidenvälisyyden retoriikan nimissä) kaikki kommunikaatio eri tieteenalojen välillä, ovat joitakin keinoja tässä henkisen työn taylorisoinnissa tai "sodassa älyä vastaan".

Monipuolinen ja laaja-alainen koulutus on nykyään kokoonpantu tarkasti määritellyistä osista, suorituksista tai moduuleista, joista jokainen pyrkii olemaan vastaus ongelmaan, jonka joku muu (yhteiskunta tai yritys) on jo asettanut, vastaus, joka on jo valmiina odottamassa ratkaisijaansa tai löytäjäänsä. Samalla tavoin monipuolinen ja laaja-alainen osaaja, jonka yritykset ja yhteiskunta koulutukselta haluavat, on nopea ja näppärä ratkaisemaan ongelmia annetussa kehyksessä. Tämä osaaja on oudon "motivoitunut" ja suorastaa uhkuu intoa vastatakseen oikein ja miellyttääkseen tilaajaa. Hänen monipuolisuutensa on hänen joustavuudessaan työmarkkinoiden kulloinkin tarjoamien tehtävien suhteen, eikä hänen innovatiivisuudessaan.

Gilles Deleuze kirjoitti aikoinaan:

"Itse asiassa erehdymme uskoessamme, että kysymys todesta ja valheesta on tekemisissä vain ratkaisujen kanssa, siis, että se alkaa asettua vain niistä lähtien. Kyse on yhteiskunnallisesta ennakkoluulosta (sillä yhteiskunta ja kieli, joka välittää sen käskyjä 'antavat' meille jo täysin valmiiksi muotoiltuja ongelmia - ikään kuin ongelmat olisivat 'hallintokäytäntöjä' - ja pakottavat meidät 'ratkaisemaan' ne jättämällä pienen vapauden marginaalin. Mutta kyse on myös lapsellisesta ja koulumaisesta ennakkoluulosta: opettaja 'antaa' meille tehtävän ja oppilaan on löydettävä ratkaisu. Meitä pidetään tällä tavoin eräänlaisessa orjuudessa, koska todellinen vapaus muodostuu päätösvallasta ja mahdollisuudesta rakentaa itse ongelma. Tämä 'puolijumalainen' voima saa aikaan sen, että valheelliset ongelmat katoavat ja todelliset ilmaantuvat luovasti..."1

Ongelman asettaminen ei ole jonkin jo olemassa olevan löytämistä, vaan keksimistä. Löytäminen viittaa siihen, mikä jo on ja millä on paikka, keksiminen tarjoaa olemassaolon sille, mikä ei ollut tai mikä olisi voinut olla olematta tai olisi voinut jättää tulematta. Siksi ihmiset saavuttavat vapauden kun he asettavat itse ongelmansa eivätkä ota niitä annettuina. Sikäli kuin koulutus muuttuu yhä enemmän "päivityksiksi", paleteiksi, työkaluiksi ja niin edelleen, joilla ratkaistaan yrityksen/yhteiskunnan asettamia ongelmia, puuttuu siitä ongelman asettamisen vapaus, ja se muuttuu reaktiiviseksi, vastaukseksi ympäristön asettamiin ongelmiin. Samalla eteemme asetetaan yhä enemmän valheellisia ongelmia, jotka vievät kaiken aikamme. Joudumme siis todistamaan tällä aikakaudella, joka pakkoluovuttaa ihmisen lajityypilliset ominaisuudet, hänen yleiset ja määrätystä ympäristöstä riippumattomat kykynsä joidenkin päämäärien palvelukseen, että käynnissä on ihmislajin muutos, eräänlainen antropologinen muutos: on syntymässä uusi ihminen. Näyttää siltä, että yksi tie tähän antropologiseen muutokseen kulkee ruumiillisen ja älyllisen toisistaan erottamisen kautta, siis erottamalla aivot ruumiista, ja toiseksi osa tätä erottamista on aktiivisen, älyllisen toiminnan tyhjentäminen ja "mekanisaatio" pelkiksi vastauksiksi.

Se, mikä merkitsee yhä vähemmän myös henkisessä työssä ja ammatillisessa erikoistumisessa, on "kulttuuri", siis se epämääräinen vyöhyke, jolla moderneissa yhteiskunnissa kyettiin käsittelemään asioita, joilla ei vielä ollut määrättyä paikkaa ja lopullista merkitystä yhteiskunnallisessa kommunikaatiossa ja joista ei vielä tiennyt, mitä niistä tulee. Nykyään on yhä vähemmän tilaa ajatuksille, keksinnöille tai asioille, jotka eivät jo valmiiksi näytä tarpeellisilta ja tilatuilta, siis vanhoilta ja tutuilta, kuten "erikoislahjakkaat lapset", joiden kohtalo on kirjoitettu tähtiin jo ennen heidän syntymäänsä. Tämän uudentyyppisen ihmisen kasvattajien olisi hyvä joskus muistaa, että yhteiskunnan kehityksen tarpeet eivät ole vääjäämätön kohtalo ja että:

"Men at some time are masters of their fates: The fault, dear Brutus, is not in our stars, But in ourselves, that we are underlings."
( W. Shakespeare, J. Cesar, 1.2.135)

Elämme maailmassa, jossa "ukkoina jo syntyy sylilapset ja nuori mies on hautaan valmis jo". Tässä mielessä voitaisiin puhua "sosiaalisen systeemin" sulkeutumisesta - ja juuri innovaatiopuheen runsaus on merkki tästä. Myös perinteiset kulttuurityöntekijät tekevät väitöskirjoja, suorittavat opintoviikkoja ja kirjoittavat tutkimussuunnitelmia. Mutta sekään ei riitä, myös heidän teoksensa ovat yhtä useammin "tutkimuksia". Näyttää siltä, että yksi tärkeä ero, joka määritti modernien yhteiskuntien tiedon tuotannon ja koulutuksen järjestelmiä, siis ero erikoistuneen ammatillisen "osaamisen" ja koulutuksen ja yleissivistävän yliopistokoulutuksen, käytännön ja teorian, teorian ja tekniikan välillä, on katoamassa, ja tilalle on tulossa eräänlaista ammatillista koulutusta ilman ammattia. Ammatillisen ja yleissivistävän koulutuksen eron hämärtyminen ja katoaminen kertovat ruumiillisen ja älyllisen, aistimellisen ja henkisen, aineellisen ja kielellisen uudesta sommitelmasta. Siitä syntyvä uusi erikoistunut koulutus on aiempaan verrattuna teoreettista ja henkistä, mutta siitä on karsittu pois kaikki kulttuuri, kaikki epämääräisyys ja keksimisen vapaus. Nyt - ja täysin riippumatta työsuorituksesta, on se sitten ruumiillinen, materiaalinen, aineeton, älyllinen, tieteellinen, taiteellinen - välttämätöntä on "osaajuus", ammatillinen koulutus, jonka on oltava jatkuvaa ja pysyvää, koska ilman sitä ei työmarkkinoilla voida vastata työnteon uusiin mahdollisuuksiin ja koska itsenäinen työ ja tuotanto ovat osaajuuden este.

Enemmän ja enemmän on kyse siis uudentyyppisestä koulutuksesta (myös perinteisen tutkimustyön piirissä), joka on alistettu suoraan tehokkaan yritystoiminnan ja yhteiskunnan välittömille vaatimuksille. Tämä alistaminen kohdistuu yhä suoremmin ja häpeilemättömästi ruumiiseen, kulttuuriin, toiveisiin ja ylipäätään elämän mahdollisuuksiin. Tähän henkiseen alistamiseen ei yksikään moderni diktatuuri tai totalitarismi aiemmin kyennyt. Sillä kun aivot pannaan töihin ja niistä tulee tuotantomekanismien välineitä ja usein jopa varsinaisia tuotantovälineitä, niin tulee välttämättömäksi aivojen ehdoton kontrolli ja niiden käytön tehostaminen ja suuntaaminen vain kulloinkin annettujen tehtävien optimaaliseksi ratkaisemiseksi. Aivoilta, aivojen välisestä yhteistyöstä, on karsittava turhat "rönsyt" pois. Toisin sanoen, ja tämä on yhteydessä palveluyhteiskuntaan ja sen mentaliteettiin/mielialaan, jokaisella on oltava erityiskykyjä, mutta ei koskaan käsitystä itsestään eikä minkäänlaista kulttuurista itsenäisyyttä, "epämääräistä menneisyyttä", notkahduksia, joiden aikana tuli tuhlattua aikaa, ei siis kaikkea sitä vapautta, mikä vasta tekee ongelmien asettamisen mahdolliseksi.

Ammatillinen koulutus ilman ammattia on se ydin, jonka ympärillä kehittyvät myös työnjaon uudet muodot. Missä kaikki vaadittava "motivaatio", "yhteen hiileen puhaltaminen" ja yrityksen menestykselle ehdoitta alistuminen opitaan? Tuskin missään muualla kuin kritiikittömän oppimisen ja ongelmanratkaisun prosessissa. Sieltä nousee uusi uljas ihminen, palvelushenkinen pohjoisen asukas, klooni vailla omia muistoja. Tämä uusien osaajien koulutukselle perustuva työnjakojärjestelmä voi kuitenkin levitä vain hävittämällä jokaisen ihmisen oma kulttuuritausta ja kokemus, kaikki se kollektiivinen muisti, jota ei kyetä koneellistamaan. Siksi ei ole ihme, että kansalliset koulutuksen ja tutkimuksen järjestelmät on kiireen vilkkaa sopeutettava tähän luomistehtävään ja niitä on kontrolloitava yrityskulttuurin vaatimusten mukaisesti.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.