2005-03-02

Ihmisen ongelma

Jussi Vähämäki

III Ihme nimeltä ihminen

Mikä punkki on? Jonkinlainen Al Qaidan solu, eräänlainen elävä kone, koka aktivoituu ja alkaa toimia kun se vastaanottaa määrättyjä ennalta asetettuja signaaleita isäntäeläimestä (hiilidioksidi, haju, lämpö, kosketus ja liikkeen aiheuttamat valaistuksen muutokset). Melkeinpä pelottavalla tavalla punkki ja sen maailma tuovat mieleen nykyaikaisen elämän ja koulutuksen luonteepiirteitä. Punkki on äärimmäisen tehokas, koska se on ulkoistanut kaiken ympäristöönsä (sopeutunut siihen lähes täydellisesti), sen toiminnasta puuttuvat turhat rönsyt ja autonomia. Se tulee toimeen äärimmäisen vähällä ja toimii heti kun mahdollisuus toimintaan tulee signaalina ympäristöstä. Se on aikamme työmyyrä. Alusta lähtien sillä ei ole pääsyä muihin kuin ennalta asetettuihin signaaleihin, joihin se vain vastaa tai reagoi. Jokaiseen ongelmaan sillä on siis jo valmiiksi oikea ratkaisu ohjelmoituna. Punkki ei aseta ongelmia, se ratkaisee oikein jonkun muun asettamia ongelmia. Punkilta puuttuu etäisyys signaaleihin, se huolehtii ja välittää jokaisesta oikeasta signaalista eivätkä väärät signaalit aiheuta sille mitään harmia. Punkki ei tunne melua eikä sille tule koskaan mieleen mitään merkityksetöntä; se ei pohdiskele esimerkiksi elämän ajoittaista merkityksettömyyttä. Etäisyys signaaleihin, siis kyky olla reagoimatta on ollut yksi ihmisen erityipiirteistä. Jos punkilla ei ole kuin määrätty ympäristö, niin ihmisellä ei puolestaan ole mitään erityistä ympäristöä, josta tulevat signaalit määrittäisivät ihmisen toimintaa.

Mikä siis on ihminen ja mikä hänen tehtävänsä?

Runoudesta ja kirjallisuudesta löydämme joitakin määritelmiä:

"Korven kuninkaaksi karhu syntyy", niin hän lauloi, "kankaan kauneeks honka; mutta ihmislapsesta et tiedä suuruuteenko, voiman valtaan, vaiko tyhjään turhuutehen syntynevi".
J.L. Runeberg, "Pilven veikko", Vänrikki Stoolin tarinat

Tai Antigoneen kuuluisa kuoro (Sofokles, Antigone ja Kuningas Oidipus, WSOY, Porvoo 1966):

Maailma ihmeellinen on,
suurin ihmeistä ihminen.
Halki hän meren kuohuavan,
talvimyrsky kun myllertää
yhä rynnäköi, lähes peittyin
hyökyihin mahtaviin.
Ja Gaian, ensi jumaluuden,
tuon väsymättömän, tuon iankaikkisen,
piinaten hän hevosten kera aurojen
kääntää, raastaa vuosin kaikin.

Lintujen parvet hilpeät
pauloihinsa hän vangitsee;
riista metsien, laidunten,
merten, virtojen niljakas
käy lauma ihmisen verkkoon,
tuon kaikkineuvoisen;
suurriistan taitaen hän kaataa
vuorilta, kentiltä; hulmuvaharjainen
varsa ja vuoristohärkä, tuo sitkeä,
ihmis-iestä saavat kantaa.
On myös puhe, on ajatus
niin nopsa kuin tuuli, ja maan
asutus hänen, oppinut on katon hän
sään suojaksi laatimaan
sen iskut pois torjuen, mies älykäs.
Ei sellaista ettei järjellään
hän hallitse. Kuolemaa
vain ei koskaan voita hän.
Mutta tautiin hän tappavaan
avun keksi.

Hän on kekseliäs, nerokas,
vaeltaa hyvä suuntanaan
ajan jonkin ja taas pahan puoleen kääntyy.
Ken muistaa lait jumalain
ja valtion, arvokas maassansa on.
Vain sillä ei maata kunniaa,
ken on paha, uhmakas.
Älköön luokse lieteni
ja liittouteeni milloinkaan
moinen tulko!

Hans Jonas kommentoi jaksoa kirjoituksessaan "Tekniikka ja vastuu: uhanalaisen tulevaisuuden etiikka" (Ympäristöfilosofian polkuja, Taju, Tampere 1997) seuraavasti: "Tämä ihmisen voiman samanaikaisesti sekä kunnioittava että pelonsekainen ylistys kertoo ihmisen väkivaltaisesta ja tuhoisasta purkautumisesta kosmiseen järjestykseen, tämän röyhkeästä hyökkäyksestä luonnon eri alueille levottoman älynsä avulla; mutta se kertoo myös siitä kuinka ihminen rakentaa - itselleen opettamansa puhe- ja ajattelukyvyn sekä yhteistuntonsa avulla - kodin omalle ihmisyydelleen: kaupungin keinotekoisena luomuksenaan. Luonnon raiskaaminen ja ihmisen itsensä sivilisoiminen kulkevat käsi kädessä. Kumpikin tapahtuu haastamalla elementit, toinen tunkeutumalla niihin ja alistamalla elementeistä luodut, toinen linnoittamalla nurkkaus niitä vastaan kaupungin ja sen lakien suojaan. Ihminen tekee elämänsä sikäli kuin se on inhimillistä taivuttamalla olosuhteet tahtoonsa ja tarpeisiinsa, ja kuolemaa lukuun ottamatta hän ei ole koskaan avuton."

Jonakselle ihmisen röyhkeys luonnon asettamia rajoja ja luonnollista järjestystä kohtaan, ihmisen pyrkimys rajattomuuteen on hybristä, josta ihmisen olisi päästävä eroon. Ihmisen olisi ryhdyttävä luonnon palvelijaksi eikä pyrittävä itsenäiseksi herraksi. Jonaksen muotoilema "vastuullisuuden etiikka", ihmisen toiminnan alistaminen tulevaisuudelle ja tuleville sukupolville (pelkälle lajin hengissä selviämiselle) oli tärkeä innoittaja vihreälle liikkeelle 1970-80-lukujen vaihteessa. Kyse on muutoksesta, jossa luonnosta, luontoon sopeutumisesta tulee tärkeä ideologinen ase siirryttäessä uudenlaiseen käyttäjäystävälliseen yhteiskuntaan. Siinä tuotanto, luominen, inhimillinen röyhkeys niin tiedon tuotannon kuin yhteiskunnallisten hierarkioiden sisällä aletaan jälleen nähdä kielteisenä hieman samaan tapaan kuin Aristoteleen ajattelussa kaikki on alisteista päämärälle ja käyttäjä eikä tuottaja ratkaisee onko jokin asia hyvä vai ei, tuottaja on vain käyttäjän, päämäärän palvelija:

"On olemassa isännän käskyvalta, jonka sanomme koskevan välttämättömiä asioita. Käskijän ei kuitenkaan tarvitse osata sitä, mitä hän käskee tehdä, vaan pikemminkin hänen tulee osata käyttää työn tuloksia. Muu on orjalle kuuluvaa. Muulla tarkoitan kykyä tehdä palvelustehtäviä". (Aristoteles, Politiikka III,4 1277a 32-36)

"Kuten sanoimme, luonto ei tee mitään vailla päämäärää ja vain ihmisellä eläimistä on kyky puhua. Pelkkä ääni osoittaa sitä, mikä aiheuttaa tuskaa ja nautintoa, ja sen vuoksi muillakin eläimillä on ääni... Puhekyky sen sijaan on edullisen ja haitallisen sekä oikean ja väärän ilmoittamista varten. Ihmiselle on ominaista muihin eläviin olentoihin verrattuna se, että vain hän havaitsee hyvän ja pahan, oikeudenmukaisen ja epäoikeudenmukaisen ja muut niiden kaltaiset asiat" (Aristoteles, Politiikka I, 1253a).

Mikä on ihmisen tehtävä, hänen työnsä ja päämääränsä?

"Sillä kun puhutaan huilunsoittajasta, kuvaveistäjästä ja minkä tahansa taidon harjoittajista tai ylipäätään oloista, joilla on jokin tehtävä tai niille ominainen toiminta (ergon), näille hyvä ja näiden hyvyys näyttävät liittyvän tehtävän suorittamiseen. Sama näyttäisi koskevan ihmistä, jos hänellä on jokin tehtävä. Onko siis rakentajalla ja suutarilla jokin tehtävä ja heille ominainen toiminta, mutta ihmisellä ei mitään? Onko hän luonnostaan sellainen, ettei hänellä ole tehtävää? Tai voidaanko sanoa, että samoin kuin silmällä, kädellä ja jalalla...on jokin tehtävä, samoin ihmisellä on jokin näistä erillinen tehtävä? Mikä se olisi? Eläminen ei tule kysymykseen, koska etsimme sitä, mikä on ominaista vain ihmiselle, ja myös kasvit elävät. Seuraavaksi tulisi kysymykseen aistiva elämä, mutta se näyttää kuuluvan myös hevoselle, härälle ja kaikille eläimille. Jäljelle jää elämä sielun järkevän osan mukaisena toimintana. Siinä on järkeä totteleva puoli ja järjen omistava ja ajatteleva puoli. Kun ilmaisu on tällä tavoin kaksiselitteinen, on todettava, että tarkoitamme järjen käyttöön perustuvaa elämää." (Aristoteles, Nikomakhoksen etiikka, I, 7, 1097b-1098a)

Protagoras kertoo Platonin samannimisessä dialogissa (Protagoras, 320c-323a), että ensimmäisessä, Epimeteuksen Zeuksen käskystä suorittamassa luonnonlahjojen jaossa eläimille, ihminen jäi vaille ruumiillisia välineitä hengissä selviytymiseen. Hän ei saanut sen enempää kunnon hampaita tai kynsiä saalistukseen, panssaria puolustautumiseen tai nopeutta pakenemiseen. Prometeus joutui paikkaamaan veljensä huonoa työtä antamalla ihmiselle teknisiä kykyjä ja hän uskoi, että valmistamiensa aseiden, suojien ja erilaisten välineiden ansiosta ihmisestä tulisi voimakas. Mutta myös Prometeus erehtyi, koska sofia politike, yhteiselämää kokeva viisaus jäi edelleen Zeuksen haltuun. Koska ihmisiltä puuttui tämä politiikan taito, jonka osa myös sotataito on, eivät ihmiset kyenneet vastustamaan edes petoja, eivätkä he kyenneet yhdistymään kaupungiksi ja puolustamaan yhdessä yhteisöään. Zeuksen oli annettava työlle loppusilaus: kun hän antoi vihdoin ihmisille yhteistyökyvyt, kunnioituksen ja oikeuden, tuli pysyvä ihmisyhteisö kaupunkivaltion muodossa vihdoinkin mahdolliseksi.

"Ihminen, Homo sapiens, kädellisten Hominidae-heimon ainoa nykyisin elävä laji. Ihminen on selkärankaisista suhteellisesti suuriaivoisin ja älyllisesti, mutta ei rakenteellisesti pisimmälle erikoistunut...Ihmisen erikoispiirteitä ovat pystyasento, hidas yksilönkehitys, isoaivojen suuri koko, vähäinen karvapeite ja työkalujen käyttö..." (FACTA 2001)

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.