2005-03-02

Ihmisen ongelma

Jussi Vähämäki

Tutkimusasema General Intellect avaa ovensa Jussi Vähämäen laaja-alaisella ja asianomaisiin aiheisiin monipuolisesti pureutuvalla tekstillä Ihmisen ongelma.

I Ihmisluonto ja tietojärjestelmän muutos

Elämme aikakautta, jona työn ja tuotannon kapitalistinen organisaatio on ottanut raaka-aineekseen ihmisluonnon ja ihmislajin biologiset erityispiirteet. Siksi joudumme palaamaan kysymykseen ihmisen luonnosta, ihmisen toiminnan erityisyydestä ja sitä vastaavasta elämä-muodosta.

Ihmisluonto on ihmisen suorittaman muokkaamisen kohteena ja se yritetään alistaa määrätyn historiallisen aikakauden asettamille tavoitteille. Tämä merkitsee, että nykyään tekniikkaa inhimillisenä käytäntönä sovelletaan suoraan ja järjestelmällisesti kaikkiin niihin edellytyksiin, joista itse inhimillinen käytäntö ja tekniikka muodostuvat, siis juuri niihin erityispiirteisiin, jotka tekevät toiminnasta inhimillistä tai ihmisen toimintaa. Siksi poliittisen kamppailun kohteena ovat nykyään politiikan edellytykset. Ja sikäli kuin ihminen on "poliittinen eläin" tai yhteisöeläin, jolle on ominaista kieli, niin olennaista tässä kamppailussa on kysymys ihmiselämän, ihmislajin lajiominaisuuksista. Vastakkain asettuvat kaksi eri näkökantaa:

1. Lajiominaisuuksien käyttö johonkin tiettyyn tarkoitukseen, niiden alistaminen jollekin päämäärälle ja lajiominaisuuksien käytön tehostaminen.

2. Lajiominaisuuksien irrottaminen kaikesta käytöstä, jokaisesta päämäärästä ja niiden ontologisen luovuuden ja tuottavuuden korostaminen. Ensimmäinen on alistetun elämän (käytön) ja jälkimmäinen vapaan elämän (tuotannon) linja.

Joudumme palaamaan kysymykseen ihmisen luonnosta, ihmisen toiminnan erityisyydestä ja sitä vastaavasta "politiikasta". Ja ihmisluonnon ympärille tiivistyvät taas kysymykset kielestä, toiminnasta sekä kielen ja toiminnan suhteesta. Onko ihminen olento, joka vastaa ympäristöstä tuleviin ärsykkeisiin? Onko hän olento, joka ei itse luo, vaan reagoi, olento, jonka toiminta on sopeutumista olosuhteisiin? Vai onko ihmiselle luonteenomaista aktiivinen luominen, keksiminen ja uuden aloittaminen, jossa kieli ihmisen (biologisena) lajiominaisuutena on olennaisessa asemassa. Kyse on silloin uudesta, joka ei ole palautettavissa jo olemassa oleviin edellytyksiin, syihin, sääntöihin tai lakiin, vaan tapahtuu niistä "huolimatta". Tätä luovaa kykyä (kieltä ja älyä) voidaan luonnehtia huolettomaksi ja syyttömäksi. (Samalla tavoin Brechtin/Weillin laulussa Kommunardien päätökset lauletaan kommunardeista, että "tehtiin päätös kammota nyt kurjuuttamme ennemmin kuin kuolemaa", niin myös luova äly kammoaa alistamistaan enemmän kuin kuolemaa; se ei tunnusta mitään ennalta asetettuja rajoja. Tässä mielessä kieli ei myöskään ole ensisijaisesti väline kommunikointiin tai tiedon välittämiseen, vaan uuden luomiseen.)

Mitä itse asiassa tarkoittaa uuden luominen, uuden tekeminen? Mihin ihminen kielellisenä olentona kykenee ja mitkä puolestaan ovat tämän "kielieläimen" luovuuden ja uuden aloittamisen rajat?

Ihmisen toiminnan luovuuden korostaminen sopii huonosti yhteen organismi-ympäristö-mallin kanssa, siis mallin, jonka avulla yleensä selitetään eläviä järjestelmiä. Tuloksena tästä yhteensopimattomuudesta on useimmiten ollut kaksi erilaista yritystä ratkaista ihmisen ongelma.

1. On korostettu ihmisen maailmassa olemisen erityisluonnetta tai poikkeuksellisuutta. Tämän poikkeuksellisuuden korostaminen on johtanut tyypillisesti moderniin ontologiseen erotteluun biologisen ja kulttuurisen välillä.

2. On minimoitu ero ihmisen ja muun elävän välillä redusoimalla kulttuuri biologiaan tai biologia kulttuuriin.

Nykyiset ihmistä koskevat "teknotieteet" ovat kuitenkin hylänneet jo 1950-luvulta lähtien nämä erottelut ja ne liikkuvat pikemminkin biologisen ja kulttuurisen, luonnon ja historiallisen erottamattomuuden epämääräisellä vyöhykkeellä ja ne pyrkivät muokkaamaan ihmisluontoa sillä tavoin, että se vastaa paremmin niitä historiallisia tai ajankohtaisia tarpeita, joita nykyaikainen tietokapitalismi (yhteiskuntiemme kehityksen historiallisena vaiheena) ihmiselle asettaa. Luonnon ja kulttuurin erottamisen tai yhdistämisen päivänpoliittisissa muodoissa oikeisto on omaksunut useimmiten "biologisen" näkökulman ihmiseen ja tämän käyttäytymiseen, kun taas vasemmisto on vedonnut kulttuuriin, yhteisöön ja ihmislajin muutosten historiallisuuteen. Nykyään nämä argumentaatiolinjat eivät ole lainkaan selviä, kun uusi oikeisto (ja rasismi) on omaksunut kulturalistisen ja historiallisen näkökulman ihmiseen ja tämän erityispiirteisiin ja vastaavasti ihmisen ja muiden eläinten välisen eron (ja ihmisen erioikeuksien) hävittäminen on luonnon tai eläinten oikeuksien puolesta puhuvien vihreiden ja useimmiten vasemmistolaisiksi itsensä mieltävien perustavoitteita.

Mitä biologisen ja kulttuurisen, luonnon ja historian (tai poliittisen elämän ja elämän sellaisenaan) välisen erottelun hämärtyminen merkitsee?

Ennen kaikkea se horjuttaa ja muuttaa koko sitä episteemistä jaottelua tai tietomuodostumaa (joukkoa diskursiivisia suhteita, joilla ei ole erityistä sisältöä tai tietävää subjektia), jolle modernit yhteiskunnat ovat perustuneet. Tämä näkyy selvästi esimerkiksi niissä ongelmissa, joita edellä mainitut yritykset (biologisen ja kulttuurisen erottaminen tai niiden samaistaminen) kohtaavat: ihmisen ja muiden eläinten (tai luonnon) välisen eron poistaminen esimerkiksi eläinten oikeuksien nimissä tai/ja ihmisen näkeminen pelkkänä kulttuurisena tai historiallisena oliona antavat kumpikin mahdollisuuden ihmisluonnon "jalostamiseen" ja sen alistamiseen määrätyille tavoitteille. Biologisen ja kulttuurisen, elävän ja henkisen toisistaan erottaminen ja ihmisen maailmassa olemisen erityisluonteen korostaminen, joka on tuttua 1900-luvun filosofiasta, näyttää pohjimmiltaan löytävän oikeutuksensa vain luonnontieteiden ja ihmistieteiden erottelusta. Lyhyesti episteeminen jaottelu voidaan esittää seuraavien erottelujen kautta:

1. Jako luonnonilmiöihin ja historiallisiin ilmiöihin (luonto/kulttuuri) ja niitä vastaaviin tieteisiin luonnontieteisiin ja ihmistieteisiin.
2. Jako empiirisiin ja transsendentaalisiin ("kieliopillisiin") ongelmiin. Jakoa vastaa tieteiden ja filosofian erottaminen. Ihmistieteiden sisältä puolestaan löydämme jaon empiiriseen ja teoreettiseen tutkimukseen.
3. Jako välttämättömän ja mahdollisen välillä, josta on peräisin jako tekniseen tietoon ja teoreettiseen tietoon.

Mutta kyse ei ole pelkästä tietomuodon muutoksesta. Erottelujen hämärtyminen, historiallisen yhteisön ja elämän sellaisenaan välisen eron katoaminen koskettaa suoraan myöhäismodernin elämän muotoja eikä niitä voi enää kuvata historiallisen elämän muodon käsitteen avulla. Pikemminkin niissä on kyse elämä-muodosta, jossa ihmisluonto, siis lajin fyysinen ja biologinen rakenne ja sen lajityypilliset ominaisuudet joutuvat historiallisten ilmiöiden sisään. Ihmisen monineuvoisuus, hänen kykynsä merkityksen luomiseen vailla syytä, hänen joustavuutensa ja riippumattomuutensa erityisestä ympäristöstä joutuvat nyt suoraan vallan toiminnan kohteiksi ja muodostavat uuden vallanmuodon maaperän.

Toisin sanoen, uudet teknotieteet ottavat suoraan kohteekseen ihmisluonnon muokkaamiseen tietokapitalismin tarpeiden mukaiseksi. Niiden kohteena on ihminen tieto-oliona, kielellisenä oliona, joka kykenee tuottamana merkityksiä vailla erityistä syytä, siis luomaan jotain uutta. Tästä uuden luomisesta ja merkityksen tuottamisesta tietokapitalismi haluaa tehdä ennakoitavaa ja mitattavaa. Siksi se ei enää yritä niinkään alistaa joitain erityisiä kykyjä tai taitoja, vaan ihmisen ihmiseksi tekevien kykyjen, ihmisen ihmisvoiman kokonaisuutta. Viime vuosikymmeninä muutokset tavoissa, tekniikassa ja politiikassa ovat olleet sellaisia, että olemme menettäneet syvyyden tai muistin, joka voisi auttaa meitä valitsemaan ja suuntautumaan aktiivisesti, koska on vaikeaa erottaa vapaata ja alistettua, itse tuotettua ja jonkun muun tekemää.

Kun koko muistikyky on muokkaamisen kohteena, itse muistetun ja ulkoa asetetun erottaminen on vaikeaa. Tämä aiheuttaa paljon hankaluuksia ja tuottaa omituisia reaktioita. Kuten Gilles Deleuze "testamentissaan" (Jälkikirjoitus kontrollien yhteiskuntiin) kirjoittaa: " Monet nuoret vaativat oudosti "motivaatiota", kyselevät oppisopimuksen ja jatkuvan koulutuksen perään; heidän on keksittävä minkä palvelijoita heistä tulee, kuten heidän edeltäjänsä keksivät..." Palvelijaksi pyrkimisen ja hyväksikäytettäväksi haluamisen syyt ja logiikka, innokkaasti alistuvan mentaliteetin tuottamisen mekanismit (ihmisen kesyttämisen ja kouluttamisen rakennelmat) vaativat tutkimista. Tarvitaan uutta syvyyttä, uutta muistia, siis uutta metafysiikkaa, joka auttaa valitsemaan ja tuottamaan aktiivisesti.

II Punkki

Oheinen Giorgio Agambenin teksti teoksesta L'aperto.L'uomo e l'animale, Bollati Boringhieri, Torino 2002, avaa erinomaisesti ihmisen ongelman ja yhdistää sen suoraan nykyiseen tilanteeseemme.

Punkki

"Eläimellä on muisti, mutta ei yhtään muistoa."
Heymann Steinthal

Uexküllin kirjat sisältävät toisinaan kuvitusta, joka pyrkii näyttämään, miltä jokin ihmismaailman lohko voisi näyttää siilin, mehiläisen, kärpäsen tai koiran näkökulmasta. Kokeilu on hyödyllinen lukijassa aikaansaamansa vieraannuttamisefektin takia, tämän joutuessa yllättäen katsomaan ei-inhimillisin silmin itselleen kaikkein tutuimpia paikkoja. Mutta koskaan tämä vieraantuminen ei ole saavuttanut sellaista kuvallista voimaa kuin on se, jonka Uexküll painaa kuvaukseensa yleisemmin punkkina tunnetun Ixodes ricinus hämähäkkieläimen ympäristöstä. Kuvaus muodostaa varmasti modernin antihumanismin huipun yhdessä Kuningas Ubun ja Monsieur Testen kanssa.

Alkua hallitsevat idylliset sävyt:

"Usein metsissä ja niityillä koiransa kanssa liikkuva maaseudun asukas ei voi välttää tutustumista tähän pikkuriikkiseen eläimeen, joka oksasta roikkuen odottaa saalistaan, ihmistä tai eläintä, pudottautuakseen uhrilleen juomaan tämän verta...Kuorituessaan munastaan se ei ole vielä täysin muotoutunut: siltä puuttuu jalkoja ja sukuelimet. Mutta jo se kykenee, tässäkin vaiheessa, ruohon korrelta roikkuen, hyökkäämään vaihtolämpöisten eläinten, kuten sisiliskon, kimppuun. Joidenkin toisiaan seuraavien muutosten jälkeen se saa puuttuvat elimensä ja voi näin omistautua tasalämpöisten eläinten metsästämiseen. Kun naaras on hedelmöittynyt, se kiipeää kahdeksan jalkansa avulla jonkin oksan kärkeen voidakseen pudottautua oikealta korkeudelta pienten ohikulkevien nisäkkäiden päälle tai tullakseen suurempien eläimien alas ravistamaksi."

Yrittäkäämme kuvitella, Uexküllin ohjeita seuraten, punkkia kiikkumassa puskassaan kauniina kesäpäivänä, auringonvaloon uponneena ja kaikkialta niittykukkien värien ja tuoksujen, mehiläisten ja muiden hyönteisten surinan sekä lintujen laulun ympäröimänä. Kaiken tämän myötä idylli on kuitenkin jo loppu, koska kaikesta tästä punkki ei aisti yhtään mitään.

"Tältä eläimeltä puuttuvat silmät ja se löytää väijyntäpaikkansa ainoastaan valoherkän kuorensa ansiosta. Tämä maantierosvo on täysin sokea ja kuuro ja se aistii saaliinsa lähestymisen vain haistamalla. Kaikkien nisäkkäiden talirauhasista erittyvä härskin rasvan haju toimii sille signaalina, joka ajaa sen jättämään paikkansa ja pudottautumaan sokeasti kohti saalistaan. Mikäli hyvä onni saa sen putoamaan jollekin lämpimälle (jonka se aistii määrätylle lämpötilalle herkän elimensä avulla), merkitsee se, että punkki on saavuttanut päämääränsä, tasalämpöisen eläimen, ja tästä lähin se ei enää tarvitse kuin kosketusaistiaan löytääkseen mahdollisimman karvattoman paikan ja tunkeutuakseen päätään myöten eläimen ihokudokseen. Nyt se voi imeä hitaasti kulauksen verta"

Tässä vaiheessa olisi syytä olettaa, että punkki pitää veren mausta tai että sillä on ainakin aisti veren aistimiseen. Mutta näin ei ole. Uexküll valistaa meitä, että laboratoriokokeet, joissa käytettiin kaikenlaisilla nesteillä täytettyjä keinotekoisia ruumiinosia, osoittavat, että punkki on täysin vailla makuaistia: se imee ahnaasti mitä tahansa nestettä, jolla on oikea lämpötila, siis tasalämpöisten nisäkkäiden veren lämpötilaa vastaava kolmenkymmenen seitsemän asteen lämpö. On miten on, mutta punkin verijuhlat ovat myös sen hautajaiset, koska sillä ei ole enää muuta tehtävää kuin pudottautua maahan, munia munansa ja kuolla.

Punkin esimerkki näyttää selkeästi ympäristön yleisen rakenteen, joka on kaikille eläimille luonteenomainen. Erityistapauksessa Umwelt supistuu vain kolmeen merkityksen kantajaan tai Merkmalträgeriin: 1) Kaikkien nisäkkäiden hikeen sisältyvään härskin rasvan hajuun; 2) nisäkkäiden veren lämpötilaan vastaavaan kolmenkymmenen seitsemän asteen lämpöön; 3) nisäkkäille ominaisen yleensä karvaisen ja verisuonten peittämän ihon typologiaan. Mutta näihin kolmeen elementtiin punkki on välittömästi yhtynyt niin intensiivisessä ja intohimoisessa suhteessa, että sellaista ei kenties ole koskaan mahdollista löytää suhteista, jotka liittävät ihmisen tämän ilmiasultaan paljon rikkaampaan maailmaan. Punkki on tämä suhde eikä elä kuin siinä ja sen takia.

Vasta tässä vaiheessa Uexküll kuitenkin kertoo meille, että Rostockin laboratoriossa erästä punkkia pidettiin hengissä kahdeksantoista vuotta ilman ravintoa, siis olosuhteissa, joissa se oli täysin eristyksissä ympäristöstään. Tälle ainutlaatuiselle tosiasialle hän ei anna mitään selitystä rajoittuen olettamaan, että tuon "odotusjakson" aikana punkki oli "eräänlaisessa vastaavankaltaisessa unessa, jonka me koemme joka yö". Lukuun ottamatta sitä, että hän vetää tästä johtopäätöksen, että "ilman elävää olentoa aikaa ei voi olla olemassa". Mutta mitä punkista ja sen maailmasta on tässä kahdeksantoista vuotta kestävässä pysähdyksen tilassa? Kuinka on mahdollista, että elävä olento, joka muodostuu kokonaisuudessaan suhteessaan ympäristöönsä, voi selvitä hengissä, kun siltä on viety koko ympäristö? Ja mitä mieltä on puhua "odotuksesta" ilman aikaa ja ilman maailmaa?

III Ihme nimeltä ihminen

Mikä punkki on? Jonkinlainen Al Qaidan solu, eräänlainen elävä kone, koka aktivoituu ja alkaa toimia kun se vastaanottaa määrättyjä ennalta asetettuja signaaleita isäntäeläimestä (hiilidioksidi, haju, lämpö, kosketus ja liikkeen aiheuttamat valaistuksen muutokset). Melkeinpä pelottavalla tavalla punkki ja sen maailma tuovat mieleen nykyaikaisen elämän ja koulutuksen luonteepiirteitä. Punkki on äärimmäisen tehokas, koska se on ulkoistanut kaiken ympäristöönsä (sopeutunut siihen lähes täydellisesti), sen toiminnasta puuttuvat turhat rönsyt ja autonomia. Se tulee toimeen äärimmäisen vähällä ja toimii heti kun mahdollisuus toimintaan tulee signaalina ympäristöstä. Se on aikamme työmyyrä. Alusta lähtien sillä ei ole pääsyä muihin kuin ennalta asetettuihin signaaleihin, joihin se vain vastaa tai reagoi. Jokaiseen ongelmaan sillä on siis jo valmiiksi oikea ratkaisu ohjelmoituna. Punkki ei aseta ongelmia, se ratkaisee oikein jonkun muun asettamia ongelmia. Punkilta puuttuu etäisyys signaaleihin, se huolehtii ja välittää jokaisesta oikeasta signaalista eivätkä väärät signaalit aiheuta sille mitään harmia. Punkki ei tunne melua eikä sille tule koskaan mieleen mitään merkityksetöntä; se ei pohdiskele esimerkiksi elämän ajoittaista merkityksettömyyttä. Etäisyys signaaleihin, siis kyky olla reagoimatta on ollut yksi ihmisen erityipiirteistä. Jos punkilla ei ole kuin määrätty ympäristö, niin ihmisellä ei puolestaan ole mitään erityistä ympäristöä, josta tulevat signaalit määrittäisivät ihmisen toimintaa.

Mikä siis on ihminen ja mikä hänen tehtävänsä?

Runoudesta ja kirjallisuudesta löydämme joitakin määritelmiä:

"Korven kuninkaaksi karhu syntyy", niin hän lauloi, "kankaan kauneeks honka; mutta ihmislapsesta et tiedä suuruuteenko, voiman valtaan, vaiko tyhjään turhuutehen syntynevi".
J.L. Runeberg, "Pilven veikko", Vänrikki Stoolin tarinat

Tai Antigoneen kuuluisa kuoro (Sofokles, Antigone ja Kuningas Oidipus, WSOY, Porvoo 1966):

Maailma ihmeellinen on,
suurin ihmeistä ihminen.
Halki hän meren kuohuavan,
talvimyrsky kun myllertää
yhä rynnäköi, lähes peittyin
hyökyihin mahtaviin.
Ja Gaian, ensi jumaluuden,
tuon väsymättömän, tuon iankaikkisen,
piinaten hän hevosten kera aurojen
kääntää, raastaa vuosin kaikin.

Lintujen parvet hilpeät
pauloihinsa hän vangitsee;
riista metsien, laidunten,
merten, virtojen niljakas
käy lauma ihmisen verkkoon,
tuon kaikkineuvoisen;
suurriistan taitaen hän kaataa
vuorilta, kentiltä; hulmuvaharjainen
varsa ja vuoristohärkä, tuo sitkeä,
ihmis-iestä saavat kantaa.
On myös puhe, on ajatus
niin nopsa kuin tuuli, ja maan
asutus hänen, oppinut on katon hän
sään suojaksi laatimaan
sen iskut pois torjuen, mies älykäs.
Ei sellaista ettei järjellään
hän hallitse. Kuolemaa
vain ei koskaan voita hän.
Mutta tautiin hän tappavaan
avun keksi.

Hän on kekseliäs, nerokas,
vaeltaa hyvä suuntanaan
ajan jonkin ja taas pahan puoleen kääntyy.
Ken muistaa lait jumalain
ja valtion, arvokas maassansa on.
Vain sillä ei maata kunniaa,
ken on paha, uhmakas.
Älköön luokse lieteni
ja liittouteeni milloinkaan
moinen tulko!

Hans Jonas kommentoi jaksoa kirjoituksessaan "Tekniikka ja vastuu: uhanalaisen tulevaisuuden etiikka" (Ympäristöfilosofian polkuja, Taju, Tampere 1997) seuraavasti: "Tämä ihmisen voiman samanaikaisesti sekä kunnioittava että pelonsekainen ylistys kertoo ihmisen väkivaltaisesta ja tuhoisasta purkautumisesta kosmiseen järjestykseen, tämän röyhkeästä hyökkäyksestä luonnon eri alueille levottoman älynsä avulla; mutta se kertoo myös siitä kuinka ihminen rakentaa - itselleen opettamansa puhe- ja ajattelukyvyn sekä yhteistuntonsa avulla - kodin omalle ihmisyydelleen: kaupungin keinotekoisena luomuksenaan. Luonnon raiskaaminen ja ihmisen itsensä sivilisoiminen kulkevat käsi kädessä. Kumpikin tapahtuu haastamalla elementit, toinen tunkeutumalla niihin ja alistamalla elementeistä luodut, toinen linnoittamalla nurkkaus niitä vastaan kaupungin ja sen lakien suojaan. Ihminen tekee elämänsä sikäli kuin se on inhimillistä taivuttamalla olosuhteet tahtoonsa ja tarpeisiinsa, ja kuolemaa lukuun ottamatta hän ei ole koskaan avuton."

Jonakselle ihmisen röyhkeys luonnon asettamia rajoja ja luonnollista järjestystä kohtaan, ihmisen pyrkimys rajattomuuteen on hybristä, josta ihmisen olisi päästävä eroon. Ihmisen olisi ryhdyttävä luonnon palvelijaksi eikä pyrittävä itsenäiseksi herraksi. Jonaksen muotoilema "vastuullisuuden etiikka", ihmisen toiminnan alistaminen tulevaisuudelle ja tuleville sukupolville (pelkälle lajin hengissä selviämiselle) oli tärkeä innoittaja vihreälle liikkeelle 1970-80-lukujen vaihteessa. Kyse on muutoksesta, jossa luonnosta, luontoon sopeutumisesta tulee tärkeä ideologinen ase siirryttäessä uudenlaiseen käyttäjäystävälliseen yhteiskuntaan. Siinä tuotanto, luominen, inhimillinen röyhkeys niin tiedon tuotannon kuin yhteiskunnallisten hierarkioiden sisällä aletaan jälleen nähdä kielteisenä hieman samaan tapaan kuin Aristoteleen ajattelussa kaikki on alisteista päämärälle ja käyttäjä eikä tuottaja ratkaisee onko jokin asia hyvä vai ei, tuottaja on vain käyttäjän, päämäärän palvelija:

"On olemassa isännän käskyvalta, jonka sanomme koskevan välttämättömiä asioita. Käskijän ei kuitenkaan tarvitse osata sitä, mitä hän käskee tehdä, vaan pikemminkin hänen tulee osata käyttää työn tuloksia. Muu on orjalle kuuluvaa. Muulla tarkoitan kykyä tehdä palvelustehtäviä". (Aristoteles, Politiikka III,4 1277a 32-36)

"Kuten sanoimme, luonto ei tee mitään vailla päämäärää ja vain ihmisellä eläimistä on kyky puhua. Pelkkä ääni osoittaa sitä, mikä aiheuttaa tuskaa ja nautintoa, ja sen vuoksi muillakin eläimillä on ääni... Puhekyky sen sijaan on edullisen ja haitallisen sekä oikean ja väärän ilmoittamista varten. Ihmiselle on ominaista muihin eläviin olentoihin verrattuna se, että vain hän havaitsee hyvän ja pahan, oikeudenmukaisen ja epäoikeudenmukaisen ja muut niiden kaltaiset asiat" (Aristoteles, Politiikka I, 1253a).

Mikä on ihmisen tehtävä, hänen työnsä ja päämääränsä?

"Sillä kun puhutaan huilunsoittajasta, kuvaveistäjästä ja minkä tahansa taidon harjoittajista tai ylipäätään oloista, joilla on jokin tehtävä tai niille ominainen toiminta (ergon), näille hyvä ja näiden hyvyys näyttävät liittyvän tehtävän suorittamiseen. Sama näyttäisi koskevan ihmistä, jos hänellä on jokin tehtävä. Onko siis rakentajalla ja suutarilla jokin tehtävä ja heille ominainen toiminta, mutta ihmisellä ei mitään? Onko hän luonnostaan sellainen, ettei hänellä ole tehtävää? Tai voidaanko sanoa, että samoin kuin silmällä, kädellä ja jalalla...on jokin tehtävä, samoin ihmisellä on jokin näistä erillinen tehtävä? Mikä se olisi? Eläminen ei tule kysymykseen, koska etsimme sitä, mikä on ominaista vain ihmiselle, ja myös kasvit elävät. Seuraavaksi tulisi kysymykseen aistiva elämä, mutta se näyttää kuuluvan myös hevoselle, härälle ja kaikille eläimille. Jäljelle jää elämä sielun järkevän osan mukaisena toimintana. Siinä on järkeä totteleva puoli ja järjen omistava ja ajatteleva puoli. Kun ilmaisu on tällä tavoin kaksiselitteinen, on todettava, että tarkoitamme järjen käyttöön perustuvaa elämää." (Aristoteles, Nikomakhoksen etiikka, I, 7, 1097b-1098a)

Protagoras kertoo Platonin samannimisessä dialogissa (Protagoras, 320c-323a), että ensimmäisessä, Epimeteuksen Zeuksen käskystä suorittamassa luonnonlahjojen jaossa eläimille, ihminen jäi vaille ruumiillisia välineitä hengissä selviytymiseen. Hän ei saanut sen enempää kunnon hampaita tai kynsiä saalistukseen, panssaria puolustautumiseen tai nopeutta pakenemiseen. Prometeus joutui paikkaamaan veljensä huonoa työtä antamalla ihmiselle teknisiä kykyjä ja hän uskoi, että valmistamiensa aseiden, suojien ja erilaisten välineiden ansiosta ihmisestä tulisi voimakas. Mutta myös Prometeus erehtyi, koska sofia politike, yhteiselämää kokeva viisaus jäi edelleen Zeuksen haltuun. Koska ihmisiltä puuttui tämä politiikan taito, jonka osa myös sotataito on, eivät ihmiset kyenneet vastustamaan edes petoja, eivätkä he kyenneet yhdistymään kaupungiksi ja puolustamaan yhdessä yhteisöään. Zeuksen oli annettava työlle loppusilaus: kun hän antoi vihdoin ihmisille yhteistyökyvyt, kunnioituksen ja oikeuden, tuli pysyvä ihmisyhteisö kaupunkivaltion muodossa vihdoinkin mahdolliseksi.

"Ihminen, Homo sapiens, kädellisten Hominidae-heimon ainoa nykyisin elävä laji. Ihminen on selkärankaisista suhteellisesti suuriaivoisin ja älyllisesti, mutta ei rakenteellisesti pisimmälle erikoistunut...Ihmisen erikoispiirteitä ovat pystyasento, hidas yksilönkehitys, isoaivojen suuri koko, vähäinen karvapeite ja työkalujen käyttö..." (FACTA 2001)

IV Uusien osaajien koulutuksesta

Teollisessa yhteiskunnassa (fordismissa) vallitsi ero tiedon (kulttuurin, itsetietoisuuden) ja sen teknisen soveltamisen välillä. Tieto ja kulttuuri eivät olleet välittömästi yhteiskunnallisia ja suoraan johonkin tarkoitukseen käytettäviä. Tämä ero näkyi yliopistosivistyksen ja ammatillisen koulutuksen erona tai erotteluna teoreettisen ja käytännöllisen tiedon välillä. Yliopiston sisällä hallitsi puolestaan luonnontieteiden ja ihmistieteiden ero. Ajattelun ja toteutuksen tai suunnittelun ja toteutuksen välinen ero kääntyi erotteluksi henkisen (kompleksisen) ja ruumiillisen (yksinkertaisen) työn välillä. Tieto ei ollut valloillaan yhteiskunnassa ja sosiaalisissa suhteissa, vaan se ja koulutus olivat erityisten instituutioiden hallussa ja niihin pääsy kuului eliitille, joka koulutuksensa kautta pääsi johtamaan muita instituutioita. 1970-luvun yhtenäiskoulu ja vaatimukset tieteen yhteiskunnallisuudesta ("tiede kansaa palvelemaan") kertoivat myös konfliktista suhteessa tähän malliin, vaikka ne jälkeenpäin näyttävätkin koulutusrakenteiden yritysmallille alistamisen suorilta välineiltä. Niiden tavoitteena oli tieteen "glamourin" riisuminen ja tieteen näkeminen työnä siinä missä muukin perusteiltaan fordistinen työ: persoonatonta ja ositeltua tiedon tuotantoa. Tämän positiivisen ohjelman - luokkataistelu oli tuotava tieteeseen ja tiede demokratisoitava - lopputulos, joka näkyy tieteen tuotannon yhteiskunnallistumisessa ja tieteen "palvelutehtävässä", näyttää kuitenkin olevan tieteen ja sen tuotantolaitosten muuttuminen johtajavaltaisiksi, kuten uuden yliopistolain kohdalla on nähtävissä.

Postfordismissa suunnittelun ja toteutuksen, mahdollisen ja välttämättömän, teorian ja käytännön väliset suhteet sekoittuvat ja muuttuvat rakenteellisesti. Samalla muuttuu henkisen ja ruumiillisen työn, sekä teoreettisen ja ammatillisen koulun suhde. Yhtäältä ruumiillinen työ henkistyy, se muuttuu jatkuvasta samojen liikkeiden toistosta samassa tilassa jonkinlaiseksi tuotantohetkeksi tai työtapahtumaksi, jossa suoritetaan samanaikaisesti monia eri tehtäviä. Erityisesti tietokoneen käyttö on antanut mahdollisuuden suorittaa samanaikaisesti aikaisemmin jaksoihin jaettuja ja ositeltuja tehtäviä. Kommunikaatiolla on tässä tärkeä rooli, koska se tekee mahdolliseksi tehtävien ja toimintojen jatkuvan moduloinnin, eikä se ole kiinni missään erityisessä tilassa.

Muutoksen yksi puoli koskee ammatillista koulutusta tai erikoistumista. Kun ruumiillinen työ sekoittuu tuotantoprosessin kontrolliin ja suunnitteluun, niin erikoistuminen muuttuu erityiskyvyiksi, jotka ovat alisteisia kulloinkin käytetyn tekniikan sen hetkisen käytön tuntemiselle. Koska tekniikka kehittyy nopeasti ja sekä koneet että ohjelmat muuttuvat jatkuvasti, vie aikaa paneutua kulloinkin käytetyn koneen tai ohjelman toimintaperiaatteisiin. Ajan ja kustannusten säästämiseksi on opittava käyttämään konetta oikein tuntematta sen toimintaperiaatteita. On opittava oppimaan kiinnittämättä liikaa huomiota siihen, mitä kulloinkin opitaan. Toisin kuin teollisuusyhteiskunnan työläinen, jonka ammattitaito oli jonkin erityisen tekniikan hallitsemisessa, nykytyöläinen ottaa etäisyyttä käyttämäänsä tekniikkaan: mitä nopeammin osaat käyttää uutta konetta tai ohjelmistoa, mitä nopeammin kykenet luopumaan vanhoista tottumuksistasi, sitä vähemmän sinulta menee aikaa uuden käytön opettelemiseen ja sitä ammattitaitoisempi olet. Erityisen tekniikan hallitsemisesta siirrytään nyt jonkinlaiseen tekniikan yleisten toimintaperiaatteiden osaamiseen. Keskeiseen asemaan astuu inhimillinen kyky oppia mitä tahansa ja kyky sopeutua mihin tahansa koneeseen ja ympäristöön. Ei enää jonkun asian osaaminen, jonkun asian muistaminen, vaan kyky osata, kyky muistaa, muodostaa uuden osaajan kasvualustan. Tietoyhteiskuntaa tai tietokapitalismia luonnehtii siis se, että nyt työn ja tuotannon organisointi ottaa raaka-aineekseen ihmislajin erityispiirteet, eikä enää tämän tai tuon ihmisen erityiskykyjä. Joitakin töihin joutuvia ihmislajin erityispiirteitä ovat esimerkiksi joustavuus ympäristöjen suhteen, kyky verbaaliseen ajatteluun ja merkitysten luomiseen vailla erityistä syytä, älyn yliyksilöllisyys tai kollektiivisuus ja erityisten viettien puuttuminen.

Koneet on suunniteltava siten, että niiden käyttö on mahdollisimman helppoa vailla erityistietoja niiden toimintaperiaatteista, jotta niiden oppimiseen ei mene aikaa ja kustannuksia. Käyttäjän on kohdatessaan uuden koneen tai tekniikan jo tiedettävä tai "muistettava" kuinka sitä käytetään, eikä hänellä ole juuri minkäänlaista "kulttuurista itsenäisyyttä" tai omaa kokemusta koneen ja käyttäjyyden ulkopuolella. Näin hänellä ei myöskään ole mitään erityistä tietoa suhteessa koneeseen, tietoa, jonka avulla hän voisi vaatia itselleen erityiskohtelua ja tukeutua omaan yksilöllisyyteensä ja korvaamattomuuteensa esimerkiksi palkkaneuvotteluissa. Näin koneet ottavat yhä enemmän muistin ja kokemuksen, koko hengen haltuunsa. Jollain tavoin koneista tulee yhä enemmän "yksilöllisiä", kun taas "yksilölliset" inhimilliset ominaisuudet pyritään karsimaan.

Joka tapauksessa uusiin "älykoneisiin" yritetään kaapata osa käyttäjän muistia ja kokemusta. Uudet käyttäjäystävälliset ajattelun työkalut sekoittuvat aivotoimintaa ja kommunikaatioon ja standardisoimalla aivotoiminnan sekä kommunikaation ne yrittävät tehdä tiedon tuottamisesta ennakoitavaa ja mitattavaa. Ei ihmisruumista, vaan ihmisaivot sopeutetaan nyt koneen tahtiin. Älyllisiä suorituksia kontrolloidaan digitalisoimalla oppimista, tietoa ja kokemusta, jotta työntekijä vastaisi ympäristöstä tuleviin ärsykkeisiin nopeasti ja oikealla tavalla. Itse idätetyn ja ulkoa istutetun toisiinsa sekoittamisessa opintoviikot, opintokokonaisuudet, portfolio, CV, itsearviointi, tutkimus - ja työsuunnitelmat tai väliraportit ovat vielä tiedon mittaamisen alkeellisia muotoja. Jos teollisen yhteiskunnan kuri kahlitsi, ositteli, hierarkkisoi ja sukupuolitti ihmisruumiin, niin tietoyhteiskunnan mielivalta rakentaa jo omia kahleitaan ja karsinoitaan.

Tietoyhteiskunnassa koulutus ei vaadi itsenäistä valmistautumista. Vetäytyminen miettimään, keskittyminen opiskelemaan eivät enää luonnehdi oppimista. Päinvastoin, ne ovat tehokkaan käytön kannalta aikaa vievää tuhlausta. Oppimisessa ja koulutuksessa yritetään päästä eroon aikaa vievästä perehtymisestä ja opiskelijan kulttuurisesta itsenäisyydestä. Uusissa erityiskyvyissä ei ole mitään erikoista ja persoonallista. Työelämässä ja opiskelussa piintyneistä tavoista ja henkilökohtaisesta kokemuksesta on vain haittaa. Jatkuvasti uudelleen kouluttautuvan ja oppimaan oppineen työntekijän persoonallisuus kehittyy nyt enemmän ja enemmän vastauksena koneiden asettamiin tilauksiin, tekniikan asettamien tehtävien mukaan ja ratkaisuna koneiden asettamiin ongelmiin. Koulutus muuttuu päivityksiksi, joilla ratkaistaan jokin ongelma.

Jos koulutus ja koulutuksen kautta erikoistuminen eivät edellytä kulttuurista autonomiaa, vaan yrittävät pikemminkin päästä niistä eroon, niin seuraus on, että yksilöllinen tieto ja henkilökohtainen kokemus eroavat yhä enemmän koulutuksen kautta hankituista tai "trimmatuista" yleisistä kyvyistä. Samalla opiskelijan/työntekijän persoonallisuus kehittyy enemmän ja enemmän vastauksena koneiden asettamiin tilauksiin, koneiden asettamien tehtävien mukaan ja ratkaisuna koneiden asettamiin ongelmiin. Persoonallisuus rakentuu nyt tuotantoketjuksi, sarjaksi tehtäviä tai oikein ratkaistuja ongelmia, jotka ihminen on elämänsä kuluessa käynyt läpi. Nämä tehtävät ja ongelmat ovat kuitenkin ulkoa annettuja ja niihin on sisällytetty jo valmiiksi oikeat ratkaisut.

Jos näin tapahtuu työn ruumiillisen puolen ja erikoitumisen alueella, niin mitä tapahtuu työn henkisellä puolella henkisen työn yhteiskunnallistuessa ja muuttuessa "massatyöksi"?

Aiemmin henkistä työtä ei voitu palauttaa yksinkertaiseksi työksi, sitä ei voitu mitata sen mukaan, kuinka paljon tiettyä tuotetta määrätyssä ajassa saatiin tuotettua, koska muuttujia oli monia: kulttuuritaso, koulutustaso, yksilöllinen kokemus ja niin edelleen. Henkisen työn olennainen ja mittaamaton puoli takasi sille kulttuurisen autonomian. Uudet tekniikat yrittävät sen sijaan tehdä mittaamattomasta mitattavaa tai yhteismitallista standardisoimalla tiedon tuottamisen kokemusta. Älyllisiä suorituksia yritetään kontrolloida "digitalisoimalla" oppimista, tietoa ja kokemusta. Tämä tapahtuu eräänlaisen formalisoinnin kautta, siis luomalla yleisiä edellytyksiä (itsestäänselvyyksiä) tiedolle, kielelle ja yhteistyölle ja näin rajoittamalla niiden vapautta.

Ainakin seuraavat kaksi puolta ovat nähtävissä: Ensinnäkin kielten kodifikaatio ja rakentaminen kokonaan uudelleen. Toiseksi aineettoman tuotannon prosessien standardisoiminen ennalta määrätyiksi ja niin sanotuiksi informaatiota kuljettaviksi "menettelytavoiksi" tai "oikein ajattelemiseksi" (tekemiseksi).

Tärkeäksi tulee älyllisen työn mittaaminen ja kontrollointi askel askeleelta tai vaihe vaiheelta. Voidaan sanoa, että siinä missä ruumiillinen työ on henkistynyt, niin henkinen työ on vastaavasti "taylorisoitunut". Sen epämääräisyydestä ja potentiaalisesta itsenäisyydestä halutaan päästä eroon. Pakko vastata välittömästi yhteiskunnan tarpeisiin, itsenäisten kollektiivien rikkominen erottamalla opettajat ja oppilaat, opettajat ja tutkijat, hierarkkisoimalla eri tieteenalat ja estämällä (usein monitieteisyyden ja tieteidenvälisyyden retoriikan nimissä) kaikki kommunikaatio eri tieteenalojen välillä, ovat joitakin keinoja tässä henkisen työn taylorisoinnissa tai "sodassa älyä vastaan".

Monipuolinen ja laaja-alainen koulutus on nykyään kokoonpantu tarkasti määritellyistä osista, suorituksista tai moduuleista, joista jokainen pyrkii olemaan vastaus ongelmaan, jonka joku muu (yhteiskunta tai yritys) on jo asettanut, vastaus, joka on jo valmiina odottamassa ratkaisijaansa tai löytäjäänsä. Samalla tavoin monipuolinen ja laaja-alainen osaaja, jonka yritykset ja yhteiskunta koulutukselta haluavat, on nopea ja näppärä ratkaisemaan ongelmia annetussa kehyksessä. Tämä osaaja on oudon "motivoitunut" ja suorastaa uhkuu intoa vastatakseen oikein ja miellyttääkseen tilaajaa. Hänen monipuolisuutensa on hänen joustavuudessaan työmarkkinoiden kulloinkin tarjoamien tehtävien suhteen, eikä hänen innovatiivisuudessaan.

Gilles Deleuze kirjoitti aikoinaan:

"Itse asiassa erehdymme uskoessamme, että kysymys todesta ja valheesta on tekemisissä vain ratkaisujen kanssa, siis, että se alkaa asettua vain niistä lähtien. Kyse on yhteiskunnallisesta ennakkoluulosta (sillä yhteiskunta ja kieli, joka välittää sen käskyjä 'antavat' meille jo täysin valmiiksi muotoiltuja ongelmia - ikään kuin ongelmat olisivat 'hallintokäytäntöjä' - ja pakottavat meidät 'ratkaisemaan' ne jättämällä pienen vapauden marginaalin. Mutta kyse on myös lapsellisesta ja koulumaisesta ennakkoluulosta: opettaja 'antaa' meille tehtävän ja oppilaan on löydettävä ratkaisu. Meitä pidetään tällä tavoin eräänlaisessa orjuudessa, koska todellinen vapaus muodostuu päätösvallasta ja mahdollisuudesta rakentaa itse ongelma. Tämä 'puolijumalainen' voima saa aikaan sen, että valheelliset ongelmat katoavat ja todelliset ilmaantuvat luovasti..."1

Ongelman asettaminen ei ole jonkin jo olemassa olevan löytämistä, vaan keksimistä. Löytäminen viittaa siihen, mikä jo on ja millä on paikka, keksiminen tarjoaa olemassaolon sille, mikä ei ollut tai mikä olisi voinut olla olematta tai olisi voinut jättää tulematta. Siksi ihmiset saavuttavat vapauden kun he asettavat itse ongelmansa eivätkä ota niitä annettuina. Sikäli kuin koulutus muuttuu yhä enemmän "päivityksiksi", paleteiksi, työkaluiksi ja niin edelleen, joilla ratkaistaan yrityksen/yhteiskunnan asettamia ongelmia, puuttuu siitä ongelman asettamisen vapaus, ja se muuttuu reaktiiviseksi, vastaukseksi ympäristön asettamiin ongelmiin. Samalla eteemme asetetaan yhä enemmän valheellisia ongelmia, jotka vievät kaiken aikamme. Joudumme siis todistamaan tällä aikakaudella, joka pakkoluovuttaa ihmisen lajityypilliset ominaisuudet, hänen yleiset ja määrätystä ympäristöstä riippumattomat kykynsä joidenkin päämäärien palvelukseen, että käynnissä on ihmislajin muutos, eräänlainen antropologinen muutos: on syntymässä uusi ihminen. Näyttää siltä, että yksi tie tähän antropologiseen muutokseen kulkee ruumiillisen ja älyllisen toisistaan erottamisen kautta, siis erottamalla aivot ruumiista, ja toiseksi osa tätä erottamista on aktiivisen, älyllisen toiminnan tyhjentäminen ja "mekanisaatio" pelkiksi vastauksiksi.

Se, mikä merkitsee yhä vähemmän myös henkisessä työssä ja ammatillisessa erikoistumisessa, on "kulttuuri", siis se epämääräinen vyöhyke, jolla moderneissa yhteiskunnissa kyettiin käsittelemään asioita, joilla ei vielä ollut määrättyä paikkaa ja lopullista merkitystä yhteiskunnallisessa kommunikaatiossa ja joista ei vielä tiennyt, mitä niistä tulee. Nykyään on yhä vähemmän tilaa ajatuksille, keksinnöille tai asioille, jotka eivät jo valmiiksi näytä tarpeellisilta ja tilatuilta, siis vanhoilta ja tutuilta, kuten "erikoislahjakkaat lapset", joiden kohtalo on kirjoitettu tähtiin jo ennen heidän syntymäänsä. Tämän uudentyyppisen ihmisen kasvattajien olisi hyvä joskus muistaa, että yhteiskunnan kehityksen tarpeet eivät ole vääjäämätön kohtalo ja että:

"Men at some time are masters of their fates: The fault, dear Brutus, is not in our stars, But in ourselves, that we are underlings."
( W. Shakespeare, J. Cesar, 1.2.135)

Elämme maailmassa, jossa "ukkoina jo syntyy sylilapset ja nuori mies on hautaan valmis jo". Tässä mielessä voitaisiin puhua "sosiaalisen systeemin" sulkeutumisesta - ja juuri innovaatiopuheen runsaus on merkki tästä. Myös perinteiset kulttuurityöntekijät tekevät väitöskirjoja, suorittavat opintoviikkoja ja kirjoittavat tutkimussuunnitelmia. Mutta sekään ei riitä, myös heidän teoksensa ovat yhtä useammin "tutkimuksia". Näyttää siltä, että yksi tärkeä ero, joka määritti modernien yhteiskuntien tiedon tuotannon ja koulutuksen järjestelmiä, siis ero erikoistuneen ammatillisen "osaamisen" ja koulutuksen ja yleissivistävän yliopistokoulutuksen, käytännön ja teorian, teorian ja tekniikan välillä, on katoamassa, ja tilalle on tulossa eräänlaista ammatillista koulutusta ilman ammattia. Ammatillisen ja yleissivistävän koulutuksen eron hämärtyminen ja katoaminen kertovat ruumiillisen ja älyllisen, aistimellisen ja henkisen, aineellisen ja kielellisen uudesta sommitelmasta. Siitä syntyvä uusi erikoistunut koulutus on aiempaan verrattuna teoreettista ja henkistä, mutta siitä on karsittu pois kaikki kulttuuri, kaikki epämääräisyys ja keksimisen vapaus. Nyt - ja täysin riippumatta työsuorituksesta, on se sitten ruumiillinen, materiaalinen, aineeton, älyllinen, tieteellinen, taiteellinen - välttämätöntä on "osaajuus", ammatillinen koulutus, jonka on oltava jatkuvaa ja pysyvää, koska ilman sitä ei työmarkkinoilla voida vastata työnteon uusiin mahdollisuuksiin ja koska itsenäinen työ ja tuotanto ovat osaajuuden este.

Enemmän ja enemmän on kyse siis uudentyyppisestä koulutuksesta (myös perinteisen tutkimustyön piirissä), joka on alistettu suoraan tehokkaan yritystoiminnan ja yhteiskunnan välittömille vaatimuksille. Tämä alistaminen kohdistuu yhä suoremmin ja häpeilemättömästi ruumiiseen, kulttuuriin, toiveisiin ja ylipäätään elämän mahdollisuuksiin. Tähän henkiseen alistamiseen ei yksikään moderni diktatuuri tai totalitarismi aiemmin kyennyt. Sillä kun aivot pannaan töihin ja niistä tulee tuotantomekanismien välineitä ja usein jopa varsinaisia tuotantovälineitä, niin tulee välttämättömäksi aivojen ehdoton kontrolli ja niiden käytön tehostaminen ja suuntaaminen vain kulloinkin annettujen tehtävien optimaaliseksi ratkaisemiseksi. Aivoilta, aivojen välisestä yhteistyöstä, on karsittava turhat "rönsyt" pois. Toisin sanoen, ja tämä on yhteydessä palveluyhteiskuntaan ja sen mentaliteettiin/mielialaan, jokaisella on oltava erityiskykyjä, mutta ei koskaan käsitystä itsestään eikä minkäänlaista kulttuurista itsenäisyyttä, "epämääräistä menneisyyttä", notkahduksia, joiden aikana tuli tuhlattua aikaa, ei siis kaikkea sitä vapautta, mikä vasta tekee ongelmien asettamisen mahdolliseksi.

Ammatillinen koulutus ilman ammattia on se ydin, jonka ympärillä kehittyvät myös työnjaon uudet muodot. Missä kaikki vaadittava "motivaatio", "yhteen hiileen puhaltaminen" ja yrityksen menestykselle ehdoitta alistuminen opitaan? Tuskin missään muualla kuin kritiikittömän oppimisen ja ongelmanratkaisun prosessissa. Sieltä nousee uusi uljas ihminen, palvelushenkinen pohjoisen asukas, klooni vailla omia muistoja. Tämä uusien osaajien koulutukselle perustuva työnjakojärjestelmä voi kuitenkin levitä vain hävittämällä jokaisen ihmisen oma kulttuuritausta ja kokemus, kaikki se kollektiivinen muisti, jota ei kyetä koneellistamaan. Siksi ei ole ihme, että kansalliset koulutuksen ja tutkimuksen järjestelmät on kiireen vilkkaa sopeutettava tähän luomistehtävään ja niitä on kontrolloitava yrityskulttuurin vaatimusten mukaisesti.

V Luovat luokat2

1. "Luovista luokista" käydyn keskustelun taustalla on tuotannon yhteiskunnallistuminen: tehdas tuotantolaitoksena joutuu kaatamaan muurinsa, avautumaan yhteiskuntaan yhtäältä päästämällä kysynnän suoraan sisään itse tuotantoprosessiin ja toisaalta hajauttamalla tuotannon yhteiskunnan ja ihmiselämän jokaiseen huokoseen (yritykset ilman tehdasta ovat tästä yksi esimerkki). Ympäröivästä yhteiskunnasta tulee tuotannon olennainen resurssi. Siksi on rakennettava ympäristö, joka on mahdollisimman täydellisesti muokattu tehokkaan tuotannon tarpeiden mukaisesti ja joka vastaa nopeasti ja joustavasti "kansainvälisen kilpailutilanteen" vaatimuksiin.

Ei ole ihme, että Richard Floridan kirjassaan Rise of the Creative Class: And How It's Transforming Work, Leisure, Community and Everyday Life esittämä ajatus "luovista luokista" ja "luovasta kaupungista", joka voidaan rakentaa vanhoja teollisuuskaupunkeja saneeraamalla ja kulttuuritarjontaa monipuolistamalla, on levinnyt kulovalkean tavoin erilaisissa aluekehitysseminaareissa. Tuotannon yhteiskunnallistuessa myös työntekijän välittömälle tuotantoprosessille ulkopuolisesta ajasta, vapaa-ajan harrastuksista, perhesuhteista, maailmankatsomuksesta, jopa sukupuolisesta suuntautumisesta, kuten Floridan kirja kertoo, tulee eräänlaisia "yhteisöresursseja", jotka vastaavat teollisen yhteiskunnan luonnonvaroja. Nyt tärkeää on tietenkin, minkälaiset mielipiteet, perhesuhteet, maailmankatsomukset ovat helposti tuotantoelämässä hyödynnettävissä (kustannuksiltaan alhaisia), kenellä on niin sanotusti "oikea asenne" (eetos) ja vastaavasti minkälaisen "asenteen", maailmankatsomuksen, tapojen ja tottumuksien hyödyntäminen välittömästi tuotannossa on vaikeaa ja kustannuksiltaan korkeaa. Floridan ja hänen seuraajiensa liberaalisuus on jo pelkästään tästä näkökulmasta hyvin kyseenalaista. Näyttää siltä, että yhteiskunnallistuva kapitalistinen tuotanto työntyy (Weberin kuvaamia) eettisiä perusteitaan vastaan murtaessaan yksityisen ja julkisen, yksilöllisen ja kollektiivisen väliset erot etiikan muuttuessa välittömästi tuottavaksi ja vaihdettavaksi taloudelliseksi arvoksi.

Tuotannon yhteiskunnallistuminen, joka on näkynyt Suomessa muun muassa sellaisten termien kuin "seutu" ("metropolitan area") ja "rakennettu ympäristö" inflatorisena käyttönä erilaisissa seminaareissa ja raporteissa, on synnyttänyt siis ajatuksen hyvästä ja huonosta tuotantoympäristöstä, mutta myös ajatuksen hyvän tuotantoympäristön rakentamisesta. On rakennettava ympäristö, joka on mahdollisimman täydellisesti muokattu tehokkaan tuotannon tarpeiden mukaisesti ja joka vastaa nopeasti ja joustavasti "kansainvälisen kilpailutilanteen" vaatimuksiin. Tuotantoympäristön rakentamista säestää uudenlaisen, joustavan ja mitä tahansa tekemään valmiin ihmisen tekeminen, "tuottajan tuottaminen", tuottajan, joka "rakennetussa ympäristössään" toimii aina oikein ja mahdollisimman tehokkaasti. Tuotannon yhteiskunnallistumista vastaa siis yhteiskunnan tuottaminen. Juuri tässä "yhteiskunnan", "kulttuurin", "arvojen" ynnä muun sellaisen tuottamisessa kulttuuriteollisuudella on olennainen tehtävä.

Vasta yhteiskunnan tuottaminen ympäristönä ja ympäristöstä tuleviin ärsykkeisiin oikein ja tehokkaasti vastaavan ihmisen, jolla on oikea "asenne", tuottaminen voi tehdä käynnissä olevasta segregaatiosta (josta into "luovien luokkien" ympärillä kertoo) toimivaa. Syntymässä olevaa yhteiskuntaa kuvaavat erinomaisesti Jakob von Üexküllin sanat: "Eri lajien organismit elävät samassa tilassa, mutta liikkuvat eri ympäristöissä, koska ne maailman piirteet, jotka organismi voi tunnistaa biologisesti tärkeäksi signaaliksi, ovat erilaisia". Vaikka kärpäsen ja sammakon ympäristöt sivuavat toisiaan tai ovat kosketuksissa toistensa kanssa, on kärpäsen maailma erillinen sammakon maailmasta, eikä kumpikaan tunne toista sellaisenaan. Kärpänen ja sammakko eivät elä samassa maailmassa. Nuori Alexander de Tocqueville muotoili tämän (neo)konservatiivien credon seuraavin sanoin: "[K]un epätasa-arvo on yhteiskunnan yleinen laki, lopputulos on, että suurimmat epätasa-arvoisuudet eivät pistä silmään; kun kaikki ovat suurin piirtein samalla tasolla, silmään sattuvat pienimmätkin. Juuri siksi halu tasa-arvoon muuttuu aina vain enemmän tyydyttämättömäksi käsi kädessä tasa-arvon lisääntymisen kanssa."

2. Ei ole kovin pitkään siitä, kun yhteiskuntatieteissä ja erityisesti sosiologiassa juhlittiin luokkayhteiskunnan loppumista (ja siinä sivussa kilistettiin myös työyhteiskunnan lopulle). Näyttää kuitenkin siltä, että jotkut asiat eivät pysy haudattuina, vaan niillä on taipumus jäädä kummittelemaan zombeina, aaveina, jotka tyhjinä kategorioina joko palaavat jaottelemaan ihmisiä luoviin ja luomiskyvyttömiin, herroihin ja palvelijoihin tai siirtävät ihmisen vyöhykkeelle, jolla elämä ja työelämä, vapaa aika ja työaika muuttuvat erottamattomiksi.

Mistä tämä luova luokka (ja sen mukana uusi luokkayhteiskunta) on peräisin? Jos jätämme väliin R. Floridan teoksen alun tuskastuttavan Yhdysvaltojen yhteiskuntamallin ihailun (suosii luovuutta, tekee ennemmin tai myöhemmin jokaisesta rikkaan, vaikka ei kaikista yhtä rikkaita, perustuu suvaitsevaisuuteen ja yksilönvapauteen) ja epätoivoisen kommunitaristisen yrityksen käyttää "luovuuden" ylijäämä suurkaupunkien rappeutuvien alueiden saneeraamiseen hyvän naapuruuden hengessä, niin "luova luokka" ilmaisee ennen kaikkea työvoiman kategoriassa tapahtunutta muutosta: työvoima on yhä enemmän henkinen kategoria, jota on vaikea määritellä sen erityisen paikan tai sen erityisten suoritusten mukaan. Se on siis, käyttääkseni omaa luonnehdintaani, tilaltaan rajaton ja ajaltaan päättymätön, tai "yhteiskunnallistunut". "Luova luokka" hävittää elämän ja työn välisen eron ja juuri tämä "luovan luokan" välitön yhteiskunnallisuus, sen liike rajojen ja määrättyjen aikojen yli ja ali tekee siitä jatkuvan uhkan auktoriteetille, ennalta asetetuille rajoille, normeille ja valmiille tarpeille. Tulkitsemalla tällä tavoin positiivisesti Floridan ajattelua, voimme kysyä: Mihin yhteiskunnalliseen subjektiin nykykapitalismi on sidottu, jos perinteinen työväenluokka ja työvoiman fyysinen hallinnointi (kurin avulla) tilassa (tehdas) ja fyysisen työvoiman uusintaminen hyvinvointivaltiossa ei enää muodosta tuotannon, tuottavuuden ja uuden rikkauden luomisen ydintä?

Ilman muuta keskeisessä asemassa on nyt "aivotyö", "tietotyö" tai Gabriel Tarden luonnehdintaa käyttäen "aivojen välinen yhteistyö". Aivotyötä ei kyetä hallitsemaan, ohjaamaan tai mittaamaan perinteisen kapitalismin käsitteiden, kuten konepääoman tai palkkatyömuotojen avulla. Aivotyöläiset eivät muodosta kompaktia yhteiskunnallista luokkaa, jolla olisi tilallinen olemassaolo ja selkeät rajat. Se, mitä Florida ja hänen seuraajansa joko tahtoen tai tahtomattaan tekevät, on yhtäältä yritys hierarkisoida tämä uusi yhteiskunnallinen subjekti luomalla sen sisään jako luoviin ja ei luoviin työn muotoihin (palvelustyöhön). Lisäksi, kun "luovan luokan" työ on ensisijaisesti henkistä työtä, jota yritetään kontrolloida "tietona ajassa" tai "henkisenä kokonaisuutena", niin samalla tapahtuu eräänlainen ihmisruumiin unohtaminen: ihmisruumiin tilalle astuu ruumiiton, aineeton henki, ihminen puhtaasti henkisenä olentona. Lyhyesti: uusi tietokapitalismi yrittää ulkoistaa ihmisruumiin. Tämä ulkoistaminen on merkinnyt ihmisruumiin käytön liki täydellistä deregulaatiota maailman mitassa; yhtäältä ihmisruumis rinnastuu koneeseen tai laitteeseen, joka on vailla minkäänlaisia oikeuksia ja vapaasti käytettävissä siellä missä sen käyttö on kustannuksiltaan halvinta, toisaalta nykytyöläinen joutuu huolehtimaan "kunnostaan" itse.

Aivotyö ei siis ole yksinomaan toimenpiteiden kohde, vaan siitä on tullut myös poliittisen konfliktin "paikka", jossa poliittinen kamppailu ja tuotanto sekoittuvat toisiinsa (kun esimerkiksi yrityksen arvo ei ole enää patenteissa, softassa tai kiinteässä pääomassa, vaan "aivotyöläisissä" ja koko ympäröivässä yhteiskunnassa, kaikkialle levinneessä yhteiskunnallisessa toiminnassa, joka keksii uutta: uusia tarpeita, tunteita ja elämänmuotoja). Juuri tässä tilanteessa keskeiseen asemaan astuu kysymys elämän, aivojen ja koko yhteiskunnan suunnasta: onko aivot valjastettava palvelemaan joitain jo olemassa olevia tarpeita tai tilauksia, onko niiden käyttö aina alisteista ja välineellistä, vai onko aivojen käytön (ja elämän) oltava vapaata ja vailla ennalta asetettua suuntaa? Kysymys on myös ihmislajista: onko ihminen erityisestä ympäristöstä riippumaton olento, joka signaaleihin vastaamisen sijaan kykenee luomaan uusia merkityksiä ja uusia elämänmuotoja, vai onko hän vain ympäristöstä tuleviin signaaleihin vastaava passiivinen olento, jonkinlainen puutiainen?

3. On selvää, että vanha riiston käsite on hankalasti sovellettavissa työhön, joka ei ole paikallistettavissa määrättyyn tilaan tai tiettyihin tekoihin ja suorituksiin ja jota ei voida mitata aikayksiköissä. Tämä ei tietenkään poista riistoa tai tee siitä vähemmän tuntuvaa, vaikka se tekee riiston artikuloinnin vanhan teollisuuskapitalismin kielellä vaikeaksi. Yksi osoitus hankaluudesta on se, miten "luovan työn" tekijät kuvittelevat työskentelevänsä itselleen ("toteuttaessaan itseään"), kun esimerkiksi yritys, jossa he työskentelevät, ottaa ikään kuin takaa osan heidän työstään haltuunsa. Uusia riiston muotoja on yritetty määritellä muun muassa sellaisilla käsitteillä kuin "itseriisto" (F. Chesnais), "vapaaehtoinen orjuus"(Combes ja Aspes), "toisen asteen riisto" (Yan Moulier Boutang). Kyse on "ulkoisuuksien saalistamisesta" (A. Gorz) tai edellä mainittujen "yhteisöresurssien" hyväksikäytöstä, resurssien, jotka muodostavat yrityksen "inhimillisen pääoman", jota yritykset eivät ole olleet kasaamassa ja jonka yritykset yrittävät kaapata tai valloittaa. Tätä inhimillistä pääomaa, joka on kehittynyt tuotannon ja palkkatyön ulkopuolella, "itsen luomisessa" ja ihmiselämän ei-välineellisen puolen kehittämisessä ja jossa ovat kehittyneet yleisinhimilliset oppimiskyvyt ja sosiaalisen kanssakäymisen kyvyt, yritykset pitävät olennaisena osana kiinteää pääomaansa, eräänlaisena luonnonvarana, jonka uusintamisesta tai uusiutumisesta ei tarvitse maksaa korvausta. Kyse on siis jonkinlaisesta elämän riistosta, elämän mahdollisuuksien privaatioista ja rajaamisesta, joka muodostaa taustan myös "luovan luokan" monille tunne-elämän ja mielenterveyden ongelmille.

Kulttuuriteollisuutta tai "tietoisuusteollisuutta" olisikin tarkasteltava sekä yleisten inhimillisten (lajityypillisten) kykyjen hyväksikäytön ja kontrollin näkökulmasta, että ihmisruumiin uusintamisen ulkoistamisen näkökulmasta. Sen tehtävänä on innokkaan ja motivoituneen, monipuolisen, vähään tyytyvän ja tehokkaasti ympäristöön sopeutuvan ihmisen tuottaminen. Kulttuuriteollisuuden roolin keskeisen aseman ymmärtäminen nykytaloudessa ja yhteiskunnallistuvassa tuotannossa on yhtä itsestään selvää kuin sen kritiikitön positiivinen arvottaminen alueiden ja ihmisten vapauden ja itseilmaisun resurssina on käsittämätöntä.

Kun varhainen kapitalismi vaati työläistä unohtamaan kulttuurinsa, niin nykyinen vaatii kulttuuria, kuulumista johonkin "ympäristöön", joka kuitenkin on syntynyt ulkoisen pakon ja itse luomisen toisiinsa sulautumisesta eikä niiden vastakkaisuudesta, kuten esimerkiksi vanha "työväenkulttuuri".

4. Kuten edellä on sanottu, keskustelu "luovista luokista" ja "luovista kaupungeista" pitää sisällään segregaatioaspektin, siis pyrkimyksen hierarkisoida jotain sellaista, jonka hierarkkisoimiseen ei ole mitään selviä näkyviä perusteita tai hierarkisointi tapahtuu "mielikuvien" perustalta. Aivotyö, kommunikatiivinen työ on yhteistyötä ja vaatii toisia ihmisiä, yhteistä kieltä, mutta samalla se on yhteismitatonta työtä, siis työtä, jota ei voida arvottaa minkään itse työstä irrotetun objektiivisen mittarin avulla. Työnä se on kiinni sekä toisissa ihmisissä että tekijänsä kaikessa kokemuksessa ja persoonallisuudessa. Tämän työn jaotteleminen luovaan ja ei luovaan, tuottavaan ja tuottamattomaan voi tapahtua vain mielivaltaisesti ja manipuloimalla mielikuvia, siis julkista mielipidettä. Ja mielikuvien tasolla kaikki ajatuksenvaihto, argumentointi ja keskustelu ovat ajan haaskausta, kuten täysin segregoituneessa luokkayhteiskunnassa, jossa aatelisen ei tarvitse ymmärtää talonpojan kieltä tai herran palvelijansa mielenliikkeitä.

Mutta minkälainen on luova kaupunki? Sen korttelijako ei varmaankaan ole perinteinen tai edes paljaalle silmälle näkyvä, vaan pikemminkin henkinen. Siellä jokaisella ihmisellä on oma paikkansa ja siellä "luovalla" ihmisellä pitää olla käytettävänään ainakin filippiiniläinen "nanny", nigerialainen prostituoitu, brasilialainen transvestiitti, venäläinen viulunopettaja, koiraa ulkoiluttava opiskelija, värikäs köyhä taiteilija ja leegio muuta halpaa työvoimaa, joka voi palvella baareissa, kiikuttaa pizzaa ja niin edelleen. On siis oltava halpaa työvoimaa, joka ei luo, vaan palvelee, siis työvoimaa, joka on oikeudetonta ja siksi palveluhenkistä.

VI Aidon ongelma

Mistä lopulta on kyse oikean työn, todellisen tiedon, aidon informaation ja teeskentelyn tai näennäistiedon välisessä kiistassa? Sen ymmärtämiseksi on hahmoteltava työn luonnon - sillä siitä on kyse - muutosta informaatioyhteiskunnassa. Siitä löytyy myös avain parhaillaan käynnissä olevaan antropologiseen (ihmisluontoa koskevaan) muutokseen.

Kommunikaatiotaloudessa työ ja tuotanto ovat muuttumassa kahteen pääsuuntaan:

1. Kommunikaatio ja kieli saavat tuotannossa yhä tärkeämmän rooliin. Tuotanto muuttuu organisatorisiksi suorituksiksi välittömän tuotannon sijaan.

2. Työ on yhä useammin itsenäisestä, autonomista työtä, jossa työntekijän henkilökohtaiset ominaisuudet ovat ratkaisevassa asemassa.

Kommunikaation tarpeen lisääntyminen työelämässä ja tuotannossa on osin seurausta työn kasvaneesta eriytymisestä ja lisääntyneestä kansainvälisestä työnjaosta, sekä markkinoiden globaalistumisesta. Mutta 1970-luvulta alkaen on ollut havaittavissa eriytymisen sijaan pyrkimys työnjaon ylittämiseen ja työntekijöiden vastuun korostamiseen tuotannossa. Ositelluista ja mekaanisista työtehtävistä on siirrytty tiimityöhön ja projekteihin. Lisääntyvä kilpailu ja palkkatulojen ostovoiman aleneminen ovat tehneet markkinoista jännittyneempiä ja rajallisia. Tuotanto toimii vain käyttämällä hyväkseen kysynnän pienimpiäkin vaihteluita. Kysyntää ei voi enää jättää tuotantolaitoksen tai tehtaan ulkopuolelle. Se on otettava sisään tehtaaseen. On hengitettävä kysynnän mukaan. Tuottaminen merkitsee sopivan vastauksen löytämistä kysyntään, joka ei enää ole riippuvainen tarjolla olevien tuotteiden, "vastausten" määrästä ja hinnasta. Koska kysyntä, voisimme sanoa: viestin vastaanottaja, päättää, mitä hän haluaa, on yritettävä ennakoida ja manipuloida vastaanottajan tarpeita. Ennakointi on mahdollista vain mikäli onnistutaan ohjaamaan kysynnän kontekstia, sen kieltä. Näin tuotannon ja työn painopiste siirtyy erityisistä tuotteista tai määrätystä informaatiosta tuotannon ja työn yleisiin edellytyksiin. Syy on yksinkertainen: kun hallitaan kysynnän yleistä viitekehystä, sen kieltä, niin periaatteessa tämän viitekehyksen sisällä varsinaiset tuotteet ja informaatio voivat vaihdella lähes äärettömästi.

Kysynnän ja tarjonnan suhteiden kääntyminen ympäri on lähtökohtana kommunikaation astumiseen tuotantoprosessin sisään. Tässä kehityksessä kommunikaatiosta on tulossa työn ja tuotannon yleinen malli. Tuotantoketju itse on puolestaan kommunikatiivinen, kielellinen ketju, merkitysyhteys. Kommunikaatio on tuotannon raaka-aine, sen sähkövirta ja työväline. Se on näkymätön kone, joka on jatkuvasti toiminnassa, yhdistelemässä tuotannon eri segmenttejä ja luomassa uusia tuotteita ja merkityksiä, koska on oltava jatkuvasti kuulolla, valmiina vastaamaan vaihtelevan kysynnän vaatimuksiin. Kielen ja kommunikaation astuminen tuotannon sisään on tehnyt mahdolliseksi sen, mikä työnajolle perustuneessa teollisuusyhteiskunnassa oli mahdotonta: mekanisaation ja joustavuuden yhdistäminen. Työn mekanisaatio, työtehtävien osittelu, niiden irrottaminen työntekijän henkilöstä ja työnjaon kasvattaminen merkitsi aina joustavuuden menetystä. Nyt voidaan organisoida joustavia järjestelmiä tarvitsematta investoida yrityskohtaisesti koneisiin ja tietojärjestelmiin käyttämällä hyväksi tehtävien ulkoistamista, verkottamalla tuotantoketjua. Yritys voi laskea yhteiskunnan tehtaaseen ja vastaavasti levittäytyä itse yhteiskuntaan. Kommunikaatio näkymättömänä koneena ei tarvitse enää tehtaan fyysisen tilan rajoja. Seurauksena on suljetun tilan ja sille ominaisten organisaation ja kontrollin muotojen muutos: suljetulle tilalle ominaiset hierarkkiset käskyrakenteet sopivat huonosti kommunikatiiviseen yhteistyöhön. Työnjohdon tehtaan tilassa, palkan ja välittömän kontrollin avulla tapahtuvasta erityisten tehtävien ohjaamisesta siirrytään rahoittajan vaatimaan elämän hallintaan, jossa tärkeää ei ole se mitä tehdään, vaan se, että ylipäätään tehdään jotain. Tekemisestä, puhumisesta ja tietämisestä "yleensä" tulee tärkeätä.

Työn muuttuminen itsenäiseksi merkitsee työntekijän ja varsinaisen työsuorituksen eron katoamista. Työn organisointi pyrkii eroon erottelusta työn, työtehtävän ja tekijän välillä. Samalla työajan ja vapaa-ajan, oman ajan ja toisen palveluksessa käytettävän ajan välinen ero hämärtyy. Töihin joutuvat pikemminkin työntekijän mahdolliset ja yleiset kyvyt kuin hänen erityistaitonsa: kyky oppia, kyky käsitellä erilaista informaatiota, kyky kielellisiin suorituksiin. Työntekijä ei voi vain mekaanisesti suorittaa määrättyä tehtävää ja unohtaa niin tehdessään itsensä, vaan hän joutuu panemaan peliin tunteensa, aistinsa, koko elämänsä. Töihin joutuu tekijän koko elämä ja elämä muuttuu työelämäksi. Elämä saa merkityksen vain työssä ja työn kautta.

Uusien tekniikoiden ja jakelun verkosto-organisaation, sen tilallisen laajentumisen ansiosta, tieto ei materialisoidu erityisiin koneisiin ja laitteisiin, johonkin tekijälle ulkopuoliseen toiseen olioon, vaan sulautuu itse työhön. Kommunikaatiokielet ja koodit, yhteisesti jaetut merkitykset antavat tiedolle mahdollisuuden liikkua vapaasti, vailla suljettujen instituutioiden tilallisia rajoituksia. Tieto ja taidot eivät materialisoidu esineiksi, koneiksi tai omaisuudeksi. Työntekijä kantaa niitä aina mukanaan.

Paljolti tästä johtuu se, että tuottavuutta ei välttämättä määrää kyky alentaa tuotteiden yksikkökustannuksia kasvattamalla tuotteiden määrää. Sen sijaan sitä määrittää kyky vastata odottamattomiin ja ennalta näkymättömiin tilanteisiin, mahdollisuuksiin, jotka tarjoutuvat. Nämä tilanteet asettavat keskeiseen asemaan tilaisuuden ja sen hyväksikäyttämisen. Oleellista on kyky vastata mihin tahansa mahdollisesti tarjoutuvaan tilaisuuteen. Yrityksen kuten työntekijänkin on myös käytettävä jokainen tilaisuus hyväkseen. Kovan kilpailun ja persoonallisen työn olosuhteissa korostuvat itsen esiin tuomisen, mainostamisen ja myymisen kyvyt. Henkilö on tuotteistettava, on osattava kiinnittää huomiota. Mutta on myös tuotettava persoonallisia, erottuvia tuotteita, brändejä. Tämä joudutaan kuitenkin tekemään samoilla työvälineillä ja useimmiten samalla tekniikalla kuin kilpailijakin. Tuotantoa ei voi ennalta suunnitella muuten kuin kehittämällä yleisiä kykyjä vastata mihin tahansa kysynnän muutokseen ja tuottamalla tuotteita yleisenä viitekehyksenä toiminnalle. Niin tuotannon kuin työnkin vaatimukset muuttuvat vaatimuksiksi minkä tahansa teon yleisistä edellytyksistä. Nämä yleiset edellytykset astuvat nyt määrittämään kaikkea toimintaa, puhetta ja tietoa.

Kutsun näitä yleisiä edellytyksiä itsestäänselvyyksiksi. Periaatteessa itsestään selvä lausuma on keskustelun lähtökohta, josta edetään kohti erityistä informaatiota. Se on olettamus, jonka kaikki keskustelijat jakavat, mutta se voidaan ajatella myös teknologiaksi, joka on kaikkien käytettävissä. Se on lähtökohta, ei lopputuote. Nykyään se on kuitenkin yhä enemmän lopputuote, jonka tuottaminen ei ole marginaalinen ilmiö, eikä se jää television keskusteluohjelmien, tietovisailujen tai politiikan lausuntoautomaattien etuoikeudeksi. Kun Bill Gates vaatii, että tuotteet on tehtävä "helpoiksi", siis kuluttajaystävällisiksi, niin hän tarkoittaa, että ne on tehtävä helposti omaksuttaviksi ja huomaamattomiksi. Huomaamattomuuden ja helppouden vaatimus näyttää olevan ristiriidassa merkkien ja brändien tuottamisen vaatimuksen kanssa. Käsitteen itsestään selvä lyhyt tarkastelu auttaa ymmärtämään joitakin puolia tästä nykytalouden ristiriidasta.

Itsestään selvä lausuma on sisällöltään kiistämätön. Sen sisällöstä ei voi keskustella ja se voidaan vain hyväksyä, sitä voidaan jäljitellä tai se voidaan hylätä mallina. Itsestäänselvyyksien tuotanto on kiistämättömien, jäljiteltävien toimintamallien, tapojen ja tottumusten tuottamista. Niitä noudatetaan huomaamatta.

Miksi hyväksymme itsestäänselvyyden? Mikäli kyseenalaistaisimme kuin lapsi jokaisen toiminnan tai keskustelun edellytyksen, mikäli emme olisi yhtä mieltä mistään peruskategorioista, emme koskaan pääsisi itse asiaan, vaan kävisimme jatkuvaa metakeskustelua keskustelusta. Itsestäänselvyys on tässä mielessä keskustelun ja toiminnan lähtökohta, jotakin kaikkien tuntemaa ja yhteistä, josta lähtien voidaan luoda jotain erottuvaa. Hyväksymme itsestäänselvyyden siis säästääksemme aikaa ja kyetäksemme sanomaan tai tekemään jotain. Tämä tekee itsestäänselvyydestä modernin teknologian yhden keskeisen loogisen perustan (moderni tekniikka yrittää jäljitellä sitä, mikä on kaikille yhteistä).

Mitä tapahtuu kun hyväksymme itsestään selvän viestin päteväksi puheenvuoroksi, vaikka se ei välitä mitään erityistä informaatiota tai vastaa mihinkään erityiseen tarpeeseemme. Hyväksymme sen niin sanotusti sellaisenaan, pelkkänä jo sanotun toistona. Samalla tavoin, kun ostamme tuotteen, jolle ei ole erityistä tarvetta, ostamme sen "huvin vuoksi", ikään kuin lahjana tai lahjoituksena. Kyky saada läpi viesti, joka ei välitä mitään informaatiota määrittää auktoriteetin. Itsestäänselvyyksien tuottaminen on auktoriteetin tuottamista, tai hieman toisin sanoin: se on uskon tuottamista. Niin auktoriteetti kuin uskokin vaativat alistumista ilman järkisyitä. Ne ovat tekemisissä käskyn kanssa, ja käsky on sitä tehokkaampi, mitä vähemmän se nostattaa vastarintaa, mitä vähemmän siitä voidaan keskustella. Itsestään selvä on strukturoitu kuten käsky ja itsestään selvän tai helpon tuottaminen on käskyn tuottamista.

Kun hyväksymme itsestään selvän, hyväksymme sen esittäjän sellaisenaan, persoonana, emme siksi, mitä hän sanoo tai mitä hän tekee. Itsestään selvä, joka näennäisesti ei sano mitään onnistuu näin jollain tavoin välittämään tai persoonallisuutta kielellisen kommunikaation tai taloudellisen vaihdon alueella. Itsestäänselvyyden tuottaminen tuottaa persoonan lopputuotteena, brändinä.

Mihin itsestäänselvyys vetoaa? Koska sitä ei voida vastaanottaa sen sisältämän viestin takia tai tuotteen mahdollisuuden tarpeellisuuden ansiosta, vetoaa itsestään selvyyden esittäjä pelkkään hyvään tahtoon, siihen, että hyväksymme hänet niin sanotusti ihmisenä ja yhteisömme jäsenenä. Siksi se, joka haluaa tehdä itsestäänselvyyksistä tuotteen, panee ikään kuin töihin vain yleiset yhteisyön ja kommunikaation kyvyt vailla mitään konkreettista sisältöä. Helppo tuote on eräänlainen opportunisti, jota voidaan käyttää monin eri tavoin. Tässä mielessä itsestäänselvyyden tuottamisessa on kyse toiminnan ja puheen yleisten edellytysten tuottamisesta.

On kuitenkin syytä myös muistaa, että itsestäänselvyys muodostaa myös lepo- ja turvapaikan, jossa voidaan hengähtää tarvitsematta sanoa tai tehdä koko ajan jotain erityistä. Erityisen tärkeitä ne ovat vieraissa ympäristöissä, vierailla kielillä puhuttaessa ja koska ne ovat periaatteessa kaikkien ihmisten jakamia käsityksiä ja ne voidaan oppia ymmärtämättä niiden varsinaista sisältöä.

Itsestäänselvyyksien tuotanto ja vastaanotto eivät perustu informaation välittämiselle, vaan jäljittelylle. Mediayhteiskunnasta puhuminen on nähdäkseni järkevää vain sikäli kuin otetaan huomioon jäljittelyn keskeinen asema siinä. Voidaan sanoa, että mediayhteiskunta syntyy kun jäljittely ja kopiointi haastavat hitaaksi ja kalliiksi muuttuneen informaation välittämisen ja perinteisen tavaratuotannon. Jäljittelyssä on oleellista muiden toiminnan seuraaminen ja yritys ennakoida toimintaa pelkän muodon ("formaatin") ja tavan mukaan. Samoilla välineillä, yhteisillä toiminnan, puheen ja tiedon yleisillä edellytyksillä tuotetaan samannäköisiä tuotteita ja lausumia, klooneja, jotka kuitenkin onnistuvat jollain tavoin olemaan persoonallisia. Näistä klooneista tai kopioista on kuitenkin mahdotonta sanoa, missä erityisessä kohdassa ne eroavat esikuvastaan. Ne näyttävät samoilta kuin esikuvansa ja niiden vaikutukset ovat samoja. Jäljitelmä, klooni haastaa aidon ja epäaidon informaation, oikean ja teeskennellyn tai tuottavan ja tuottamattoman työn erottelulle perustuneet ajattelutavat niin talouden, oikeuden kuin tiedonkin piirissä. Kloonista, jäljitelmästä on vaikea sanoa, mistä yksilö, esimerkiksi oikeuksien kantajana alkaa tilassa ja ajassa, jos se ei millään tavoin eroa siitä, mikä on jo tehty tai sanottu. Siksi kloonin erottamiseen esikuvastaan ja toisistaan vaaditaan toisenlaista tietoa kuin oikean työn ja teeskentelyn erottelulle perustuva sanasto kykenee meille tarjoamaan. Omaan, omaisuuteen tai aitouteen sidotut käsitteet törmäävät jäljittelyssä muuriin, jota ne eivät onnistu läpäisemään, koska jäljittelijä ei kopioi esikuvansa erityisiä ominaisuuksia, jotka olisivat jotenkin rajattavissa, vaan esikuvaa sellaisenaan. Ja pelkkä kuva, pelkkä oleminen, puhuminen tai elämä sellaisenaan ei mahdu merkityksellisen tekemisen ja sanomisen perinteisiin kaavoihin. Päinvastoin, ne ovat epämääräisyytensä vuoksi aina aiheuttaneet turvattomuutta ja ahdistusta, jota on torjuttu joko pakottamalla ne marginaalisiksi ilmiöiksi tai turvautumalla moraaliseen närkästykseen jäljitelmän tai kloonin edessä.

Jo 1800- luvun lopulta lähtien on ollut selvää, että dualistinen ratkaisu aidon ja epäaidon, hengen (kielen) ja ruumiin toisistaan erottamiseksi ei ole mikään ratkaisu, vaan ilmaus ongelmasta. Erityisesti jakoa kohtaan kritiikkiä ovat esittäneet Nietzsche ja Bergson. Näillä ajattelijoilla, toisin kuin osalla 1900-luvun alun hermeneutiikkaa, kyse ei ole ihmistieteiden tai henkitieteiden oman erityisalueen perustelusta, vaan pyrkimyksestä ylittää ihmistieteiden ja luonnontieteiden ero sekä siitä juontuvat ajatukset esimerkiksi ihmisen käyttäytymisen tai poliittisen toiminnan autonomisuudesta. Tavoitteena oli kehittää sanastoa, joka soveltuisi molemmille alueille. Tämä ei - esimerkiksi juuri Nietzschen tai Bergsonin kohdalla - merkinnyt biologismia tai vitalismia, koska luopuminen dualismista merkitsi vääjäämättä myös biologisen elämän ja henkisen elämän rajojen ainakin jonkinasteista katoamista. Nykyään hengen "naturalisoinnin" tieteenä voidaan pitää yleistä systeemiteoriaa (kybernetiikkaa) ja Wienerin informaatiokäsitteelle perustuvia tieteitä. Samoja ihanteita löytyy laajemmin koko modernin monismin eri muodoista, joissa torjutaan ajatellun olion ja todellisen olion transsendentti ero (res cogitans/res extensa).

Ehkä juuri alkuperäisen ja kopion erottamisen hankaluus ja kopiointitekniikoiden keskeinen asema tuotannossa ja taloudessa on palauttanut takaisin yleiseen tietoisuuteen 1700-luvun keskustelujen tärkeän hahmon: automaatin tai koneen. Jos osataan rakentaa kone, joka on mestari shakissa, joka osaa säveltää oopperoita ja kykenee ylipäätään kaikkeen siihen, mihin elävä ihminen, mutta on ilman transsendenttia sielua (tai vailla erityistä "sosiaalista" sanoisi durkheimilainen sosiologi), niin onko tämä sieluton toiminta identtistä ihmisen kanssa? Vai onko ihmisestä löydettävissä jokin kätketty olemus tai muuttuja (henki, sosiologian "sosiaalinen"), jota ei voi palauttaa toimintojen moneuteen? Tämän sielu-ihmisen rinnalla automaatti (tai 1920 luvulla Karel Capekin keksimä työläinen, "robotti") on vain karikatyyri. 1700-luvulla kyse oli vielä matematiikan totuuksien ja uskon totuuksien yhteensovittamisesta, nykyään tätä tarvetta ei enää ole. Voidaan myös ajatella, että tuolloin kysymystä ihmisluonnosta ja yksilön transsendenssista varjosti vielä averroeslaisuuden ja brabantilaisuuden keskiaikainen haamu, joka ilmaantui mekanistisen filosofin uniin väittämään, että homo non intelligit.

Pään takominen muuriin, vetoaminen aidon tai alkuperäisen oikeuksiin ja kopioinnin haasteen torjuminen moraalisen närkästyksen nimissä näyttää turhalta tilanteessa, jossa kaikki joutuvat jäljittelemään toiminnan, puheen ja tiedon yleisiä edellytyksiä ja suunnistamaan maailmassa vain itsestäänselvyydet turvanaan, vailla mahdollisuutta aitoon informaatioon tai oikeaan työhön. Olisi vihdoinkin otettava jäljitelmä ja jäljittely tosissaan ja yritettävä niiden arvoituksen avaamista. Entä jos aidon ja jäljitelmän ero on vain (voimien) intensiivisyydessä, elämän intensiivisyydessä? Entä jos elämä on pelkkää aikaa ja aitoa on se, mikä kokoaa aikaa ja kopio on sitä, missä aikaa on mahdollisimman vähän? Aidon ja kopion, imitaation ja intuition väliseen ongelmaan tutustumisen voisi aloittaa vaikka katsomalla uudelleen Ridley Scottin mainion elokuvan Blade Runner.

Viitteet:
1G. Deleuze, Le bergsonisme, Presses universitaires de France, Paris 1966, s.5.
2Alun perin Kommenttipuheenvuoro Kulttuuripolitiikan tutkimuksen päivillä, Jyväskylässä 8.11.2004