2005-02-23

Purppuranvärisiä sormenosoituksia

Naomi Klein

Kääntänyt: Markus Termonen

Äskettäisiä Irakin vaaleja on pidetty suurena länsimaisen demokratian voittona. Naomi Kleinin mukaan liittouman poliittisten johtajien ja tiedotusvälineiden reaktioista paistavat läpi yhtäältä omahyväinen itsetyytyväisyys ja toisaalta täydellinen välinpitämättömyys vaaleissa kannatusta saaneita poliittisia linjauksia kohtaan. Vaaleissa oli kyse siitä, "mitä irakilaisten sisukas rohkeus sai amerikkalaiset tuntemaan heidän sodastaan", Klein kirjoittaa tuoreessa The Nation -lehden kolumnissaan.

"Irakin kansa antoi Amerikalle suurimman kiitoksen parhaalla toivomallamme tavalla." Lukiessani tätä Betsy Hartin, Scripps Howard News Servicen kolumnistin, vaalianalyysiä huomasin ajattelevani edesmennyttä isoäitiäni. Puoliksi sokeana ja uhkana Chevrolet'nsa ratissa hän kieltäytyi itsepäisesti autonsa avaimien luovuttamisesta. Hän oli vakuuttunut, että kaikkialla, missä hän ajoi (litistäen siinä samalla philadelphialaisia kotieläimiä), ihmiset heiluttivat käsiään ja hymyilivät hänelle. "He ovat niin ystävällisiä!" Meidän oli keskeytettävä huonoilla uutisilla. "He eivät heiluta koko kättään, mummo - ainoastaan keskisormeaan." Sama juttu koskee Betsy Hartia ja muita lyhytnäköisiä vaalitarkkailijoita: he luulevat, että Irakin kansa on lopulta lähettänyt Amerikalle kauan odotetut kukat ja karamellit, kun Irakin äänestäjät ainoastaan osoittivat heille (purppuranväristä) sormea.

Vaalitulokset ovat saapuneet: irakilaiset äänestivät musertavasti USA:n asettaman Iyad Allawin hallituksen syrjäyttämisen puolesta, hallituksen, joka kieltäytyi pyytämästä Yhdysvaltoja lähtemään. Ratkaiseva enemmistö äänesti yhdistynyttä irakilaisliittoa; toinen kohta sen vaaliohjelmassa kuuluttaa "aikataulua monikansallisten joukkojen vetäytymiselle Irakista".

Voittaneen liiton ohjelmassa on muitakin yksisormisia viestejä. Joitakin kohokohtia: "Sellaisen sosiaaliturvajärjestelmän omaksuminen, jossa valtio takaa työpaikan jokaiselle työkykyiselle irakilaiselle [...] ja tarjoaa kansalaisille välineistöä kotien rakentamiseen." Yhdistynyt irakilaisliitto myös lupaa "poistaa Irakin velat, kumota sotakorvaukset ja käyttää öljyvaurautta taloudellisiin kehitysprojekteihin". Lyhyesti, irakilaiset äänestivät Paul Bremerin, entisen USA:n johtavan lähettilään, määräämien ja äskettäin Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) kanssa solmitussa sopimuksessa lukkoon lyötyjen markkinoiden vapauttamista koskevien radikaalien linjausten poistamisen puolesta.

Joten tukevatko he, jotka liikuttuivat nähdessään irakilaisten parveilevan äänestyspaikoilla, näitä demokraattisesti valittuja vaatimuksia? Mitä vielä. "Aikatauluja ei aseteta", George W. Bush sanoi neljä päivää sen jälkeen, kun irakilaiset äänestivät juuri niiden puolesta. Samalla tavoin Iso-Britannian pääministeri Tony Blair kutsui vaaleja "suurenmoisiksi" mutta hylkäsi heti tiukan aikataulun. Yhdistyneen irakilaisliiton lupaukset julkisen sektorin laajentamisesta, öljyn pitämisestä ja velan poistamisesta kärsivät todennäköisesti vastaavan kohtalon. Ainakin jos Adel Abd al-Mahdi saa toimia linjansa mukaan - hän on Irakin valtiovarainministeri ja mies, jota yht'äkkiä ylistetään Irakin seuraavan hallituksen johtajana.

Al-Mahdi on Bushin hallinnon Troijan hevonen yhdistyneen irakilaisliiton sisällä. (Ette kai kuvitelleet, että he sijoittaisivat kaikki rahansa Allawiin, ettehän?) Lokakuussa hän kertoi American Enterprise Instituten kokousväelle suunnittelevansa "Irakin valtio-omisteisten yhtiöiden uudelleen järjestämistä ja yksityistämistä" ja teki joulukuussa jälleen yhden matkan Washingtoniin paljastaakseen "amerikkalaisille sijoittajille erittäin lupaavan" uuden öljylain suunnitelmat. Juuri al-Mahdi valvoi Shellin, BP:n ja Chevron Texacon kanssa solmittujen sopimusten puuskaa vaaleja edeltäneinä viikkoina ja juuri hän neuvotteli äskettäisen talouskuriohjelman Kansainvälisen valuuttarahaston kanssa. Joukkojen vetäytymisen osalta al-Mahdi ei kuulosta lainkaan puolueensa ohjelmalta ja sen sijaan Foxin uutisten mukaan hän näyttää seuraavan Dick Cheyneyn linjaa: "Se, milloin amerikkalaiset lähtevät, riippuu siitä, milloin meidän omat joukkomme ovat valmiita, sekä siitä, kuinka vastarinta reagoi vaaleihin." Mutta Sharia-lain osalta hän on hyvin lähellä papistoa, meille kerrotaan.

Irakin vaaleja lykättiin kerta toisensa jälkeen, samalla kun miehitys ja vastarinta tulivat vähitellen yhä kuolettavammiksi. Nyt näyttää siltä, että kaksi vuotta verenvuodatusta, lahjontaa ja takahuoneen kädenvääntöä olivat johtamassa tähän: sopimukseen, jossa ayatollah't saavat kontrollin perheeseen, Texaco saa öljyn ja Washington saa pysyvät sotilaalliset asemat (kutsuttakoon sitä "öljyä naisille -ohjelmaksi"). Kaikki voittavat paitsi äänestäjät, jotka riskeerasivat elämänsä pudottaakseen äänestyslippunsa hyvin toisenlaisten poliittisten linjausten puolesta.

Mutta mitä sillä on väliä. Tammikuun 30. päivässä, meille kerrotaan, ei ollut kyse siitä, minkä puolesta irakilaiset äänestivät, vaan siitä tosiasiasta, että he äänestivät, sekä siitä - mikä on tärkeämpää - mitä heidän sisukas rohkeutensa sai amerikkalaiset tuntemaan heidän sodastaan. Ilmeisesti vaalien todellisena tarkoituksena oli osoittaa amerikkalaisille, että "Irakin kansa arvostaa vapauttaan", kuten George W. Bush asian muotoili. Hätkähdyttävästi, tämä näyttäytyy uutisena. Chicagolaisen Sun-Times-lehden kolumnisti Mark Brown totesi, että äänestys oli "ensimmäinen merkki siitä, että vapaus voi todellakin merkitä jotain Irakin kansalle". The Daily Show -ohjelmassa CNN:n Anderson Cooper kuvaili sitä "ensimmäiseksi kerraksi, kun meillä on tavallaan ollut mittari siitä, haluavatko he vai eivätkö he halua ikään kuin astua eteenpäin ja tehdä jotain".

Tämä on tosiaan vaativa yleisö. Shiiojen kansannousu Saddamia vastaan vuonna 1991 ei selvästikään riittänyt vakuuttamaan heitä siitä, että irakilaiset haluavat "tehdä jotain" ja olla vapaita. Eikä myöskään riittänyt vuosi sitten pidetty 100 000 ihmisen mielenosoitus, joka vaati välittömiä vaaleja, tai spontaanit paikalliset vaalit, joita irakilaiset organisoivat miehityksen ensimmäisinä kuukausina - Bremer ampui molemmat ylimalkaisesti alas. Näyttää siltä, että amerikkalaisessa televisiossa koko miehitys on ollut yksi pitkä Fear Factorin jakso, jossa irakilaiset voittavat yhä haastavampia esteitä osoittaakseen, kuinka syvä on heidän halunsa voittaa maansa takaisin. Heidän kaupunkiensa hävittäminen maan tasalle, joutuminen kidutetuksi Abu Ghraibissa, tuleminen ammutuksi tarkastuspisteissä, journalistien sensuroiminen sekä veden ja sähkön katkaiseminen - kaikki se oli vain alkusoittoa lopulliselle kestävyystestille: pommien ja luotien väistelylle äänestyspaikalle pääsemiseksi. Lopultakin amerikkalaiset saatiin vakuutetuiksi siitä, että irakilaiset oikeasti, oikeasti haluavat olla vapaita.

Joten mikä on palkintona? Loppu miehitykselle, kuten äänestäjät vaativat? Älä ole hölmö - USA:n hallinto ei alistu millekään "keinotekoiselle aikataululle". Työpaikkoja kaikille, kuten yhdistynyt irakilaisliitto lupasi? Ei sellaista sosialistista hölynpölyä voi äänestää. Ei, he saavat palkinnoksi Geraldo Riveran kyyneleet ("tunsin itseni niin hupsuksi"), Laura Bushin äidillisen ylpeyden ("minusta ja presidentistä oli niin liikuttavaa katsoa ihmisten tulevan ulos purppuranvärisin sormin") ja Betsy Hartin rehellisen anteeksipyynnön siitä, että hän koskaan epäili heitä ("vau - olin väärässä").

Ja sen pitäisi riittää. Sillä ilman invaasiota irakilaisilla ei olisi edes vapautta äänestää vapautuksensa puolesta ja sitten saada äänestyksensä tulla jätetyksi täysin huomiotta. Ja se on todellinen palkinto: vapaus olla miehitetty. Vau - olin väärässä.

The Nation, February 28th, 2005.