2005-02-08

Kaikkien maiden prekaarit...

Jukka Peltokoski

Prekariaatti on yhteiskunnallisen tuotannon muutosta koskevan keskustelun viimeisimpiä uudissanoja. Se on leviämässä nopeasti, mutta se on myös vaarassa tylsistyä. Näin ennen kaikkea siksi, että käsite suomennetaan helposti vain pätkätyöläisyydeksi. Tämä teksti selventänee osaltaan prekariaattikeskustelua ja prekarisaation yhteyksiä yhteiskunnalliseen muutokseen.

On ehkä hyvä selventää, että työstin kirjoituksen valmistautuessani TV1:n Voimala-ohjelman kuvauksiin (lähetettiin 8.2.2005). Tarkoituksena oli vain jäsentää asioita itselleni. Lopulta ajattelin, että ehkäpä tekstistä on hyötyä muillekin, joten muotoilin jutun hieman ehyemmäksi ja jäsentyneemmäksi. Alkuperäinen tarkoitus näkynee edelleen tekstin paikoittaisena luettelomaisuutena.

Toinen ponsi tekstin valmistamiselle oli kuvausten jälkeinen tuntemus siitä, ettei sitä taas kerran, kaikesta valmistatutumisestaan huolimatta, kyennyt ilmaisemaan asioita niin tarkasti ja perusteellisesti kuin olisi halunnut ja mihin "oikeasti" kykenisi. Haastattelut ovat tempoilevia tilanteita, joissa ehtii osin vain reagoida tilanteen ärsykkeisiin. Vaikutuksensa on silläkin, että toimittajien kysymykset yhteiskunnallisista aiheista suuntautuvat enemmän haastateltavien toiminnallisten asenteiden ja mielipiteiden esiin nostamiseen kuin ilmiöiden käsitteelliseen ja aikaa vievään erittelyyn. Valtamedioilla on saavutettavissa huomiokeskittymiä. Asioiden perusteellinen puiminen tapahtuu muilla areenoilla.

Precario

Aloitetaanpa siis käsitteen erittelyllä. Mitä prekariaatti, tämä "vieraskielinen" termi tarkoittaa? Prekariaatti tulee latinan sanasta precarius, joka viittaa rukoilemiseen, toisen armoilla olemiseen, epävarmuuteen, turvattomuuteen, liikkuvuuteen, muuttuvuuteen, väliaikaisuuteen ja hetkellisyyteen. Englannissa se esiintyy yleisesti vain adjektiivina precarious, joka viittaa epävarmuuteen ja vaarallisuuteen. Ajatus armon anomisesta on englannissa eriytynyt sanaan pray, joka siis myös juontaa precarioon.

Prekariaatille ei ole ainakaan toistaiseksi löytynyt sanan lukuisia merkityksiä avaavaa suomenkielistä vastinetta. Vihreiden puheenjohtaja Osmo Soininvaara ehdotti hiljattain Suomen Kuvalehdessä vastineeksi tilapäistöä, joka vertautuisi pysyväistöön. Tilapäistö resonoi Suomessa jo tutummaksi tulleen tilapäistä työvoimaa ja pätkätöitä koskevan keskustelun kanssa. Sana avautuu prekariaattia paremmin ja sinänsä oikeaan suuntaan, mutta tulos on epätyydyttävä. Tilapäistö tavoittaa prekariaatin hetkellisyyteen ja katoavaisuuteen viittaavat merkitykset, muttei tuo esiin epävarmuuden, turvattomuuden ja armon anomisen ulottuvuuksia. Negaationa tilapäistö ei tuo esiin myöskään muuttuvuuteen liittyvää uuden aloittamisen merkitysulottuvuutta.

Yllä luetelluista prekariaatin merkityksistä tulee ilmi, ettei prekaariaatista puhuttaessa pyritä viittaamaan vain pätkätöissä tai tilapäisissä työsuhteissa olevien palkkatyöläisten työmarkkinasuhteeseen, vaan epävarmistettuun elämään laajassa mielessä. Prekariaatti nimeää elämän epävarmistamisen ilmiön ylipäätään, ei vain työmarkkinoiden piirissä. Toisaalta prekaariaatin ongelmat tulevat selvimmin näkyville pätkätyöläisissä, jotka eivät saa tai halua vakinaisia tai edes suhteellisen pitkäkestoisia työpaikkoja ja joilta on siten riistetty monet sosiaaliset perusoikeudet, kuten äitiysetuudet, sairausloma, eläkkeen kertyminen tai palkattujen lomien ylellisyys, ja jotka kohtaavat jatkuvasti ongelmia työsuhteittensa sovittamisessa palkkatyöyhteiskunnan institutionaaliseen järjestykseen, kuten tapahtuu esimerkiksi silloin, kun jokin keikkahomma aiheuttaa kohtuuttomia vaikeuksia työvoimaviranomaisten kanssa. Tällaisia työläisiä löytyy tänään eritoten koulutuksen, (uus)medioiden ja erilaisten palvelualojen piiristä. Siirtolaiset, varsinkin paperittomat maahanmuuttajat, ovat myös taho, jota prekariaatista käytävä keskustelu koskettaa. Siirtolaiset paitsi kohtaavat elämässään prekarisaation kaikki ulottuvuudet, myös vastaavat tilanteeseen rajat ja identiteetit läpäisevällä liikkuvuudella.Siirtolaiset ovat liikkuvan työvoiman paradigmaattinen esimerkki, ja "paperittomat" ovat paradigmaattinen esimerkki oikeudettomasta, työnantajien armoilla elävästä työvoimasta.

Voisi sanoa, että prekariaatille varmaa on vain se, että kaikki on epävarmaa. Vain mielivallan säännönmukaisen epäsäännöllinen esiintyminen ei ole sille mielivaltaista. Prekaariaatti on epäitsenäisyyteen ja epäitsellisyyteen pakotettua elämää, sillä toimeentulon epävarmuus ja mielivallan kokemukset syövät sen elämänhallintaa. Tällaista se on paradoksaalisesti kuitenkin vain siksi, että siihen sisältyy luovuttamattomia muutospotentiaaleja ja uuden aloittamisen voimia, valmiuksia rakentaa "omaa juttua" sovinnaisten ratkaisujen sijasta. Selvennän tätä paradoksia jäljempänä.

On tärkeää huomauttaa, ettei prekariaatti viittaa mihinkään selkeän kategoriseen ihmisryhmään. Se viittaa sosiaaliseen suhteeseen, prosessiin tai tendenssiin, joka koskettaa joitain vahvemmin, joitain heikommin. Tässä mielessä olisi ehkä kuvaavampaa puhua prekaarisuudesta tai prekarisaatiosta kuin prekariaatista. Prekarisaatio on tendenssi, joka on voimistunut yhteiskunnassa ja erityisesti työmarkkinoilla 2000-luvulle tultaessa. Julkisessa keskustelussa jo tutuksi tullut pätkätyöläisen käsite ei ole siten riittävä tavoittamaan prekariaatin, prekaarisuuden tai prekarisaation kaikkia merkityksiä.

Prekariaatti on ehkä vaikea sana, mutta on parempi käyttää vaikeaa sanaa kuin ilmiön merkityksiä heikosti tavoittavaa suomennosta. Ei proletariaattikaan ollut "alun perin" suomea, mutta siitä on tullut arkisesti viljelty sana. Ketä nykymaailmassa nyt ylipäätään kiinnostaa mikään "alkuperäinen"? (En tarkoita, etteikö olisi silti kätevää, jos prekariaatin rinnalle löytyisi suomenkielellä ajatteleville välittömästi avautuva, yllä mainittuja merkityksiä tavoittava käsite.)

Keskusteltaessa prekariaatista keskustellaan yhteiskunnallisesta ongelmasta. Prekariaatin ongelmana ei ole kuitenkaan joustavuus tai liikkuvuus sinänsä. Ongelma on se, että tällainen työvoiman dynaamisuus saa sisältönsä yritysten ehdoilla. Ratkaisu työvoiman prekaarisuuteen on tuskin kaikkien työsuhteiden vakinaistaminen tai entisenlaisten vakaiden työmarkkinoiden palauttaminen. Keskustelua ei voida käydä joustavuudesta tai ei-joustavuudesta, liikkuvuudesta tai ei-liikkuvuudesta, pätkätöistä tai ei-pätkätöistä. Ongelma on tällöin asetettu väärin. Yhteiskunta, markkinat ja työkulttuuri ovat epäilemättä muuttuneet pysyvästi dynaamisemmiksi, eikä tämä ole täysin työvoiman halujen vastaista. On keskusteltava dynaamisuuden ehdoista ja seurauksista. Prekaariuden vastakohta ei ole pysyvyys tai muuttumattomuus, vaan dynaamisuuden työvoimalähtöinen hallinta. Prekariaatin kamppailu käydään elämänhallinnasta ja elämän laadukkuudesta.

Prekariaatin kamppailu

Miten prekaari kamppailee? Kysymykseen vastaamiseksi olisi tehtävä "prekaaritutkimusta". Tällaista ei kuitenkaan varsinaisesti ole, onhan koko ilmiö vasta hahmottumassa. Omista lähtökohdistani arvioituna voimme puhua tänään ennen kaikkea vastarinnan verkostojen luomisesta. Käsite tulee liiketutkija Alberto Meluccilta, jonka mukaan yhteiskunnallisten ristiriitojen ympärille muotoutuu aina ensin latentteja, yhteiskunnalliselta julkisuudelta piilossa rakentuvia sosiaalisia verkostoja. Vasta myöhemmin ristiriidat tulevat julkisiksi poliittisten protestien välityksellä. Vastarinnan verkostot ovat Meluccin mukaan kollektiivista ja konfliktisuuntautunutta toimintaa, mutta ne tapahtuvat arkielämän verkostojen tasolla.

Meluccin ajatusta jäsentävät arkisen ja poliittisen sekä yksityisen ja julkisen dikotomiat ovat ilmeisen vanhentuneita, mutta parempia jäsennyksiä odoteltaessa latentin vastarinnan käsitys tavoittaa jotain oleellista prekariaatin tämänhetkisestä kamppailutilanteesta. Prekaarin latentti vastarinta voi olla näpistelyä kaupoista, pummilla matkustamista, hidastelua töissä, omien juttujen tekemistä työajalla, vertaisverkostojen ja oma-apuryhmien rakentamista, jurputtamista kahvipöydässä, sosiaalitukien huijausta... Mitä vain, minkä koetaan henkilökohtaisesti ja ystäväpiirissä tuovan elämään revanssihenkeä ja itsehallintaa. Vastarinnan verkostot rakentavat vastavaltaa suoraan omista erityisistä lähtökohdistaan.

Poliittisten vaikutusten tehokkuuden näkökulmasta arvioituna latenttia vastarintaa ei voi pitää tyydyttävänä vastavallan organisoitumisen tasona. Se myös voi ilmentää "pelkkää järjestelmänvastaisuutta" ilman uusia mahdollisuuksia luovaa ulottuvuutta. Jälkimmäiseen seikkaan viitaten mitä tahansa yhteiskunnan normien vastaista toimintaa ei voi romantisoida vallankumouksen siemeneksi. Toisaalta kaikkea omavaltaista normatiivisen järjestyksen vastustamista ei voi välittömästi luokitella "häiriökäyttäytymiseksi". On kyettävä näkemään vastarinnan verkostojen uutta luovat potentiaalit. Poliittisen tason konfliktin avaaminen ei voi tapahtua riippumatta näistä spontaanisti virinneistä ja ristiriidan luonteen latentilla tasolla jo kohdanneista verkostoista. Nämä verkostot muodostavat konfliktin yleistymisen välittömän mobilisaatiopohjan.

Ajatuksia summaten voidaan sanoa, että prekariaatin haasteena on tänään organisoida verkostojaan julkiseen konfliktiin ja institutionaalisen tason muutoksia hakevaan poliittiseen toimintaa. Erityisten kamppailujen on löydettävä yhteinen kamppailu kadottamatta erityisiä lähtökohtiaan. Keskeisin (työ)elämän prekarisaatiota politisoiva projekti tällä hetkellä on jo muutaman vuoden ikäinen MayDay-prosessi, jossa on kyse poikkieurooppalaisen tilan rakentamisesta prekaarien vaatimusten ja kamppailujen esiintuomiseksi. Suomessakin tullaan järjestämään vappuna 2005 MayDay-karnevaali Helsinkiin kokoamaan prekaarien verkostoja.

Ammattiyhdistyspolitiikka ja tuotannon yhteiskunnallistuminen

Koska puhumme työstä ja työtaisteluista, nousee eteen väistättämättä kysymys ammattiyhdistyksistä. Epäilemättä on aina riskialtista puhua liitoista yleisesti. Nekin muodostavat moninaisuuden, jota tulisi eritellä vähintään liittokohtaisesti. En kuitenkaan usko olevani yksin, jos muotoilen kaksi yleistä toivetta, joita prekaari voi liitoille esittää:

a) Konflikteja laajaan julkisuuteen avaavia työtaisteluja. "Epätyypilliset työsuhteet" ovat nopeiten kasvava työsuhteiden malli. Eikö siis olisi aika kutsua epätyypillisiä työsuhteita tyypillisiksi ja keskittää voimat niitä koskevien ristiriitojen esiintuomiseen. Näin eritoten, koska voidaan sanoa, että suhteellisen pysyviinkin työsuhteisiin on piirtynyt tänään epävarmuuden jälki. Prekaarisuus on läsnä kaikelle työvoimalle, vaikka se kärjistyykin pätkätyöläisten verkostoissa. Olisi hylättävä lähtökohtaisesti ajatus pysyvästä palkkatyöstä työn normina. Olisi siirryttävä ajattelutapaan, jossa kaikkea nykytyötä yhdistäväksi piirteeksi katsotaan prekaarisuus. Pysyvien työsuhteiden lähtökohdille rakennettuja oikeuksia voidaan tuskin venyttää prekariaatin mittoihin, sittemminkin kun prekariaatti ei taistele vain palkkatyöstä, vaan elämänhallinnasta ja -laadusta ylipäätään. On lähdettävä liikkeelle prekariaatista, ei toisin päin. Ei ole mitään järkeä yrittää saada vanhoja lähtökohtia sopimaan uuteen tilanteeseen. Sen sijaan työvoiman oikeuksien päivittäminen prekariaatin tilanteesta lähtien tarkoittaisi pysyväisemmänkin työvoiman etujen kasvattamista.

b) Työn ja tuotannon käsitteiden uudelleenmäärittelyä. Uuden työn ja työvoiman näkökulmasta keskeisin ongelma nyky-yhteiskunnassa ei ole vain palkkatyöstä saatu liian vähäinen palkka tai edes työttömyydeksi kutsumamme ilmiö. Sanotaan, että kyllä töitä tekevälle riittää. Tänään tämä pitää paikkansa täydellisesti. Jatkuvasti huomiotta jäävä ongelma on se, että ihmiset tekevät valtavasti työtä, josta ei makseta palkkaa ollenkaan ja jota ei tunnisteta ja tunnusteta työksi alkuunkaan. Palkkatyöyhteiskunnan olettamusten mukaan työ on sitä, mitä tapahtuu työpaikoilla. Perinteisesti työ on määritelty instituutiolähtöisesti (kuten politiikka on määritelty siksi, mitä tehdään valtion instituutioissa ja opiskelu oppilaitoksissa tapahtuvaksi toiminnaksi). Perinteisesti kaikella työllä on ollut aikansa ja paikkansa. Nyky-yhteiskunnassa työllä, tai ehkä vielä paremmin sanottuna tuotannolla, ei ole määrättyä aikaa ja paikkaa. On korkea aika tunnustaa, että yhteiskunnallista hyvinvointia ja rikkautta tuotetaan muuallakin kuin työpaikoilla viitenä päivänä viikossa ja kahdeksana tuntina päivässä. Perimmiltään ei pitäisi tehdä eroa elämän ja tuotannon välillä, mutta sikäli kuin tämän ajatuksen tavoittaminen tuntuu vaikealta, tulisi yhteiskunnallisen tuotannon piiriin laskea välittömästi ainakin 1) vapaaehtoistyö ja yhteiskunnallinen aktiivisuus kolmannella sektorilla, 2) uusintamistyö lastenhoidosta ja kotitöistä vanhusten hoitoon, 3) opiskelu, 4) harrastusorientoitunut toiminta. Sikäli kun näillä yhteiskunnallisen tuotannon aloilla maksetaan palkkioita tehdystä työstä, on sen taso pääsääntöisesti joko alhainen tai kohtuuttoman alhainen, eikä sen perusteena ole yleensä toiminnan tuottavuus sinänsä, vaan panostus tulevaan tuottavuuteen palkkatöissä (opinto-, harjoittelu- ja työllistämistuet) tai marginalisaation estäminen ("säälipalkat"). Usein korvausten taso on sidottu "lomalle" jäämistä edeltäneeseen ansiotyöhön, mistä säädyttömin esimerkki on 252 ? äitiyspäiväraha, jota pääsevät "nauttimaan" opiskelijat, työttömät ja ylipäätään kaikki, joilla ei ennen äitiys"lomalle" jäämistä ole ollut kuuden kuukauden yhtämittaista työtä. Tämä opiskelijoille, työttömille ja pätkätyöläisille varattu minimitaso edustaa lähinnä monetaristista rodunjalostustekniikkaa.

Palkka- ja sosiaaliturvajärjestelmät, joiden normaaliodotuksena on vakituinen työsuhde ja ylipäätään ajatus siitä, että ihmisten elämä kulkee siististi yhdestä instituutiosta toiseen (koulusta armeijaan, armeijasta töihin, töissä uraputkea pitkin eläkkeelle...) eivät yksinkertaisesti toimi yhteiskunnassa, jossa ihmisten elämä ei järjesty liukuhihnamallin mukaisesti rationalisoiduiksi vaiheiksi, vaan jossa elämäntilanteet limittyvät ja sekoittuvat sekä vaihtelevat kroonisesti (opiskelijat tekevät töitä, työntekijät sekä työttömät opintoja, koulusta mennään töihin, töistä kouluun, koulusta työttömäksi, työttömästä töihin, töistä uudelleenkoulutukseen...). Yksittäisenä esimerkkinä voidaan kysyä, mihin ammattiliittoon pitää kuulua, jos on yhdessä elämänvaiheessa opiskelija, samalla siivooja, sitten virastotyöntekijä, myöhemmin tutkija, välillä toimittaja, hetken aikuiskoulutettava ja aina välillä työtönkin...

Perimmäinen syy vaatimukselle määritellä työn ja tuotannon käsitteet kokonaan uusiksi ei kuitenkaan ole institutionaalisesti jäsennettyjen järjestysten murtuminen sinänsä, vaan se, että innovaatioille, luovuudelle, informaation prosessoinnille sekä työvoiman liikkuvuudelle ja "henkiselle pääomalle", kuten sanoa tavataan, rakentuva yhteiskunnallinen tuotanto ei enää sijoitu tilallisesti määriteltävissä olevien aika-paikka-raamien, siis muodollisten työpaikkojen ja -aikojen sisälle. Työ ja vapaa-aika, työ ja uusintaminen sekä työ ja työttömyys limittyvät toisiinsa. Erottelut näiden välillä käyvät mielivaltaisiksi.

Nimetkäämme tässä uuden työvoiman potentiaalit dynaamisuudeksi (liikkuvuus, joustavuus, mukautuvaisuus, kyky epätavanomaiseen) ja innovatiivisuudeksi (luovuus, moninaisen informaation prosessointi ja yllätyksellinen jäsentäminen, uusien mahdollisuuksien avaaminen). Jäsennystä käyttäen voidaan sanoa, että dynaaminen ja innovaatiolähtöinen informaatioyhteiskunta perustuu työvoiman kielellisille, älyllisille ja emotionaalisille voimille - siis yleisille inhimillisille kyvyille. Näiden kehittymistä ei voi rajata työpaikkojen tai -tehtävien sisälle yhtään sen enempää kuin niiden perustalta syntyviä tuotteitakaan. Niin uuden työvoiman potentiaalit kuin sen tuotteetkaan eivät ole yksilöominaisuuksia tai yksityisen työn tuotosta. Uusi työvoima on verkostosubjekti ja sen tuotteet ovat sosiaalisen vuorovaikutuksen synnyttämiä. Uutta työvoimaa luonnehtiva innovaatiivisuus ja dynaamisuus eivät katso aikaa tai paikkaa. Yhteiskunnallisen tuotannon kasvualustana on moneus, ei ykseys. Sikäli kuin ammattiliitot ovat työtaistelujen etujärjestöjä, tulisi niiden ennen kaikkea päivittää käsityksensä siitä, mitä työ ja tuotanto tänään tarkoittavat. Olisi kerta kaikkiaan hylättävä käsitykset siitä, että yhteiskunnallinen hyvinvointi ja rikkaus on kiinni siitä, kuinka paljon ihmiset paiskivat palkkatöitä. Tuotannon yhteiskunnallistumisen ajatus tuo esiin sen, että palkkatyöt ovat vain osa sitä kokonaisuutta, jossa ihmiset osallistuvat "yhteiskuntamme rakentamiseen", ja - itse asiassa - ne ovat pitkälti vain se osa, jonka välityksellä yrityselämä käärii voittonsa työvoiman omaehtoisissa verkostoissa tapahtuvasta tuotannosta ja niissä kehittyvistä tuotannollisista valmiuksista.

Tarvitaan nykyistä huomattavasti joustavampia institutionaalisia järjestelyjä sosiaalisen perusturvan takaamiseksi. Malli, joka tällöin nousee esiin on tietenkin vastikkeeton ja määrältään reilu perustulo (tuntee myös nimet "kansalaispalkka" ja "taattu toimeentulo"). Perustulo lieventäisi elämän epävarmuutta sallien kuitenkin työvoiman joustavuuden. Se myös vastaisi tuotantomallia, jossa tuotanto ei enää jäsenny palkkatyöyhteiskunnan raameissa, vaan tapahtuu yhteiskunnallisissa verkostoissa ylipäätään. Perustulo olisi keino maksaa korvausta jokaisen osallisuudesta tähän yleiseen yhteiskunnalliseen tuottavuuteen, jota ei voi palauttaa muodollisten työaikojen ja paikkojen sisälle, mutta jonka varassa yrityselämä(kin) yhtä kaikki toimii. Perustulo olisi rehellinen korvaus osallistumisesta yhteiskunnalliseen tuotantoon.

Samalla on turvattava sosiaalipalvelujen ilmaisuus ja laadukkuus. Yhteiskunnallistunut tuotanto voi kukoistaa vain yhteiskunnassa, jota luonnehtii perusturvallisuus, ei perusturvattomuus. Kysymys sosiaalipalvelujen tasosta ja tasokkaiden palvelujen avoimuudesta kaikille on välittömästi kysymys siitä, kenellä on varaa ja mahdollisuuksia olla innovatiivinen ja dynaaminen.

Workfare ja luovat luokat

Vaikka prekariaatti-käsitteellä pyritään kiinnittämään huomiota elämän epävarmistamiseen työmarkkinastatusta laajemmassa merkityksessä, kääntyy keskustelu prekariaatista jatkuvasti työmarkkinoita koskeviksi huomioiksi. Tämä on hieman harmillista, toisaalta ei ihan perusteetonta. Vaikka yhteiskunnallinen tuotanto tapahtuu tänään perustavasti työvoiman sosiaalisissa verkostoissa sinänsä, spontaanin ja itseorganisoituvan elämän alueella, kääntyy tämä tuotannon autonomia, työn ja elämän ykseys, muodollisen palkkatyömallin normatiivisessa järjestyksessä vain markkinaresurssiksi. Työvoiman spontaani elämä sinänsä on uuden talouden perusta, mutta tuolle spontaaniudelle annetaan vain välineellinen hyötyarvo. Miten tämä silmänkääntötemppu tapahtuu? Käännös liittyy selvästi ainakin workfare-yhteiskunnan tulemiseen. Workfare voitaisiin suomentaa vaikkapa työkyvyksi.

Workfare-yhteiskunnan tulemisella viittaan welfare- eli hyvinvointiyhteiskunnan purkautumiseen. Kaikkine nöyryyttävine mekanismeineenkin hyvinvointiajattelu sisälsi käsityksen ihmisten ja tarkemmin sanoen kansalaisten välisestä tasa-arvosta. Sosiaalivaltion oli kohdeltava kaikkia kansalaisiaan samalla ihmisarvon mitalla. Workfaressa arvoa aletaan mitata enenevästi työmarkkinalähtöisesti, työkyvyn näkökulmasta. Kun jokaisen ihmisen tulisi olla oman elämänsä yrittäjä, saa jokainen myös (hyvin kirjaimellisesti) ansionsa mukaan. Työllä ja hiellä on sinun arvosi ansaittava. Protestanttisen työetiikan perinteisessä mallimaassa workfarella on jo valmiiksi multava kasvualusta ilman uusliberalistisia uudistuksiakin.

Workfare ei ole tullut tai ole tulossa kertarysäyksellä. Mitään dramaattista käännekohtaa ei voida havaita. Ennemminkin juuri pienin askelein edenneet muutokset ovat juurruttanut workfaren osaksi työvoiman arkea. Opintotukea ja -oikeuksia on nipistelty, työttömyyskorvauksen ehtoja on kiristetty, nuorille on määritelty pakko hakeutua opiskelemaan, työttömiä koulutetaan suhtautumaan itseensä työnantajien näkökulmasta jne. Yhteistä muutoksille näyttäisi olevan myös se, että niillä pyritään optimoimaan ihmisten siirtyminen työelämään sekä pysyminen työelämän piirissä. Kaikki markkinoiden näkökulmasta hukkakäyntinä, joutilaisuutena tai harmaana vyöhykkeenä näyttäytyvä pyritään kitkemään. Turhat rönsyt on karsittava. On keskityttävä. Kaikessa korostuu hyötynäkökulma suhteessa työllistymiseen ja markkinoihin. "Laiskuudesta" tulee yhteiskunnallinen kysymys. Tehokkuusajattelu kiihtyy markkinoiden tahdittamana.

Tilanne on paradoksaalinen. Yhtäältä voimme sanoa, että workfare merkitsee inhimillisen luovuuden tukahduttamista, luovuus kun ei voi kukkia ilman hukkakäyntiä. Luovuus edellyttää tarpeetonta ja itsetarkoituksellista sosiaalista vuorovaikutusta. Luovuus on jonkin täysin uuden aloittamista. Se edellyttä kokeiluja, sekoiluja, sekasiittoisuutta ja annettujen mahdollisuuksien ylittämistä. Mitään uutta ei voi syntyä, jos vain seurataan ennalta määriteltyjä ajattelu- ja toimintatapoja, jotka johtavat mahdollisimman tehokkaasti jo tiedettyyn lopputulokseen. Turhien rönsyjen katkominen, tyhjäkäynnin ja joutokäynnin tukahduttaminen, tämä kaiken intohimoinen optimointi tarkoittaa luovuuden kasvualustojen kitkemistä. Äärimmilleen hiottu yhteiskunnallinen kellokoneisto ei tuota mitään uutta, vaan vain toistaa itseään.

Toisaalta tuotanto kuitenkin perustuu luovuudelle. Se edellyttää vapaita tiloja, joutilaisuutta, päämäärättömyyttä. Se edellyttää kokeiluja, jotka koettelevat tajunnan ja toiminnan mahdollisuuksia sekä päämäärätöntä ja hajamielistä vuorovaikutusta, jota hengailuksikin kutsutaan. Miten workfare-yhteiskunta ratkaiseen tämän ristiriidan? Kuinka boheemius turvataan optimoidussa yhteiskunnassa? Vastaus on: uudelleenrakentamalla vapaat tilat yritysten sisälle. Luovuuden tiloja karsitaan yhteiskunnasta ylipäätään, mutta niille rakennetaan tilaa yritysverkostojen sisälle. Boheemius pannaan töihin.

Pääsemme keskusteluun Richard Floridan luovasta luokasta. Mikä on Floridan avaaman keskustelun tarkoitus? Nähdäkseni se on yksinkertaisesti tämä: luovuus otetaan yritysmaailman haltuun sisällyttämällä se yritysmaailman puitteisiin ja kategorisoimalla se luokkaominaisuudeksi. Luovuudesta ei tällöin puhuta minkä tahansa luomisena, vaan yritysten kilpailuvalttina. Luova luokka on työvoimaa, jonka työnä on hengata ja elää töissä boheemielämää innovaatioiden tuottamiseksi yrityksen käyttöön. Luovan luokan käsite tunnustaa samat seikat kuin edellä kirjatut käsitykset luovuudesta: luovuus on sosiaalisten verkostojen ominaisuus, sen lähtökohtana on inhimillinen moneus ykseyden sijasta. Luova luokka on kuitenkin sidottu yritysmaailman viitekehykseen ja tarpeisiin. Näissä puitteissa se saa toteuttaa elämänsä innovatiivisuutta ja dynaamisuutta jokseenkin autonomisesti. Tuloksena on yritysten ostamaa luovaa elämää.

Uuden työvoiman hallinta

Kaikki se, mikä prekariaatissa näyttäytyy negatiivisena (epävarmuus, turvattomuus, eläminen yritysten ja sosiaaliviranomaisten armoilla, työn yksitoikkoisuus jne.), saa luovassa luokassa positiivisen ilmauksen (valoisat tulevaisuudennäkymät, itsemäärittely, nautinnollinen ja haastava työ, joka on yhtä paljon työtä kuin itsensä kehittämistä). Voidaan katsoa, että sekä luovalla luokalla että prekariaatilla on yhteinen, sinänsä neutraali ontologia. Ne ovat kumpikin uutta työvoimaa, jossa korostuvat kyvyt dynaamisuuteen ja innovatiivisuuteen. Yhteen määritelmään tiivistettynä, kummassakin korostuu kyky aloittaa jatkuvasti jotain uutta. Uutta työvoimaa luonnehtivat ennen kaikkea uuden aloittamisen ehtymättömät potentiaalit - elämän vitaalisuus. Keskustelu luovasta luokasta pyrkii kuitenkin polarisoimaan uuden työvoiman: osalle työvoimasta annetaan elämänhallintaa ja -laatua, massiakaan unohtamatta, toisille epäitsenäisyyttä ja toimeentulon epävarmuutta.

Voimme vihdoin tarkentaa, mitä tarkoitin alussa sanoessani, että prekariaatti on epävarmistettua ja epäitsenäisyyteen pakotettua työvoimaa paradoksaalisesti juuri siksi, että se sisältää uuden aloittamisen potentiaaleja. Puhumme työvoiman riistosta. Riistää voidaan tietenkin vain sellaista, jolla on jotain riistettävää. Joustavuutta voidaan odottaa vain työvoimalta, jolla on kykyjä joustaa. Prekariaatti on se osa uudesta työvoimasta, jonka kyvyt uuden aloittamiseen tunnistetaan ja tunnustetaan, mutta jolta niiden itsenäisyys on myös pidätetty ja ulosmitattu. Prekariaatin on kyettävä dynaamisuuteen ja innovatiivisuuteen, mutta vain siinä määrin kuin näitä voimavaroja tarvitaan varmistamaan valmius ottaa vastaan mitä tahansa työtä, milloin tahansa, millä tahansa ehdoilla. Huomio on tärkeä sillä, ilman sitä puhumme vain työelämän huonontumisesta ilman näkökulmaa työvoiman aktiivisuuteen ja autonomisuuteen. Prekarisaatiossa ei ole kyse vain sosiaalisten oikeuksien rapautumisesta "vapaiden" markkinoiden paineesta, jonkinlaisesta kollektiivisella tasolla tapahtuneesta työvoiman negatiivisesta urakehityksestä, vaan dynaamisen ja innovatiivisen työvoiman hallinnasta.

Jos siis prekariaatti on se osa uudesta työvoimasta, jolle myönnetään uuden aloittamisen tilaa vain siinä määrin, että se kykenee reagoimaan joustavasti työmarkkinoiden ailahteleviin tilauksiin, on luova luokka se osa työvoimasta, jolla on lupa aloittaa uutta itsemääräytyvästi, mutta yhtä kaikki yritysverkostojen suomissa puitteissa. Perimmiltään siis kumpaakin luonnehtivat samat potentiaalit ja sama toiminnan viitekehys. Siten kumpikin sisältää myös toisensa mahdollisuuden, eikä oikeastaan voida puhua kahdesta erillisestä kategoriasta, vaan polarisaatiosta, jota tuotetaan työvoiman hallinnan nimissä. Työvoima ikään kuin jaetaan kahtia, tuottavaan päähän ja palvelevaan ruumiiseen, "innovaattoreihin" ja päättäjiin sekä aina valmiiseen palvelusväkeen. Hajota ja hallitse -taktiikka oli Rooman imperiumin hallinnointikeino. Se näyttää pätevän myös uusliberalismin imperiaalisen verkostovallan aikana.

On esitettävä vielä yksi kysymys ja on esitettävä ikävä vastaus. Kuka tästä kaikesta kantaa vastuun? Yritys- ja palvelumuotoistuvassa yhteiskunnassa työvoimakin yritys- ja palvelumuotoistuu. Työntekijät mielletään yhä useammin oman elämänsä yrittäjiksi, jotka myyvät työvoimaansa palveluksina yrityksille. Tämä uusi palvelusväki on markkinaisäntiensä armoilla, mutta se on yhtä kaikki itse vastuussa kilpailukyvystään. Se on yhtä aikaa itsenäistä ja vapaata, mutta myös itsenäisyytensä ja vapautensa pakkoluovuttanutta työvoimaa. Epävarmistamisen hallintatekniikat pitävät huolen, että se on vapaudetonta kaikessa vapaudessaan. Epävarmistaminen on hallintatekniikka tilanteessa, jossa tuotannosta on tullut henkinen kategoria. Siten vapaa, mutta epävarmistettu työvoima kantaa käytännössä itse vastuun tilanteestaan. Oman elämänsä yrittäjät yrittävät aina vielä vähän kovemmin. Kukapa muu kuin "minä itse" voisi kantaa vastuun elämästään, elämäntyöstään, työelämästään. On tietenkin kokonaan eri kysymys, kenen pitäisi kantaa vastuu elämän prekarisaatiosta. Ei liene osoitettavissa mitään tiettyä päättäjää tai päätöstä, joka tilanteen on aiheuttanut. Verkostovallan aikana kuninkaalla ei ole yhtä päätä, joka voitaisiin mestata. Koska kysymys koskee elämänhallintaa yleisesti eikä vain palkkaa, on myös vaikea osoittaa yhtä ainoaa vastuunkannon tapaa tai tilanteen ratkaisua.

Sikäli kuin elämän prekarisaatio koskee kuitenkin kärjekkäästi juuri taloudellisen itsemääräämisen kysymyksiä ja sikäli kuin on selvää, että yritykset keräävät prekarisaatiosta taloudellisen hyödyn, on selvää, että yritysten on myös kannettava taloudellinen vastuu. Taloudellinen vaatimus prekaarien kamppailuille on tämä: perustulo, joka yritysten on maksettava. Sen varmistamiseksi prekaarien on nostettava kapinalippu.