2005-03-04

Väkivallan ikuinen ajankohtaisuus
Jeremy Varon: Bringing the War Home. The Weather Underground, the Red Army Faction and Revolutionary Violence in the Sixties and Seventies. University of California Press 2004.

Markus Termonen

Kun "liberaalia demokratiaa" ylläpitävien vallankäytön muotojen hegemonia on lähes täydellinen, väkivalta tai edes jonkinasteinen voimankäyttö osana poliittisten vaikuttamiskeinojen repertuaaria näyttäytyy joko täysin vanhanaikaisena tai sitten pelkästään "terroristeille" ominaisena. Samalla kuitenkin erityisesti silloin, kun yhteiskunnallisten liikkeiden sykli kiihtyy, kysymys "neutraalina" ja "legitiiminä" näyttäytyvän suvereenin väkivaltamonopolin haastamisesta tulee akuutiksi. Liikkeille, joiden kritiikki vallitsevaa järjestelmää kohtaan on "systeemistä" ja kokonaisvaltaista, ei tule kyseeseen väkivaltamonopolin varaukseton hyväksyntä tai luottamus siihen, että yhteiskuntaa on mahdollista muuttaa merkittävästi käyttämällä ainoastaan järjestelmän sallimia menetelmiä.

1960-luvun lopun läntisissä yhteiskunnissa kysymys väkivallan käytöstä yhteiskunnallisen vaikuttamisen (tai tarkemmin sanoen vallankumouksen tekemisen) menetelmänä nousi esiin tilanteessa, jossa mielenosoittamisen ynnä muun lain salliman mielipiteenilmaisun vaikutus monien "imperialistiseksi" nimittämään Vietnamiin sotaan oli osoittautumassa hyvin rajalliseksi - samalla tavoin kuin 2000-luvun alun globalisaatiokriittinen liikehdintä joutui kysymään itseltään, mitä tehdä, kun mielenosoituksilla ei ole juurikaan vaikutusta. Teoksen Bringing the War Home kirjoittaja Jeremy Varon viittaa osuvasti tähän analogiaan* ja löytää muitakin vastaavuuksia 1960- ja 1970-lukujen rauhan- ja vasemmistoliikkeen sekä viime vuosien globalisaatioliikehdinnän yhteiskunnallisen kontekstin välillä: siinä missä 1970-luvulla varsinkin Länsi-Saksa oli maa, jossa väkivaltaisten ryhmittymien kuten RAF:n toiminta antoi valtiolle käyttökelpoisen perusteen kansalaisvapauksien rajoittamiseen, 2000-luvun alun "terrorismin vastaiseen sotaan" liittyvän yhteiskunnallisen kontrollin eräs mallimaa on USA (Patriot Act jne.). Kummassakin tapauksessa valtio vahvistaa suvereniteettiaan toimimalla poikkeustilassa.

"We refuse to be good Germans"

Teoksen Bringing the War Home varsinaisena aiheena ovat kaksi aseelliseen toimintaan keskittynyttä ryhmittymää kahdesta eri maasta: selvästi tunnetumpi Rote Armee Fraktion (Länsi-Saksa) ja Weather Underground (USA), jonka saamasta viimeaikaisesta huomiosta toinen esimerkki on Sam Greenin ja Bill Siegelin dokumenttielokuva**. Varonin työ on ensimmäinen näiden kahden väkivaltaisen ryhmittymän systemaattinen vertailu. "Vasemmistolaista terrorismia" tutkivassa kirjallisuudessa on Varonin mukaan perinteisesti väitetty, että uusvasemmistolaista väkivaltaa syntyi merkittävästi ainoastaan maissa, jotka edustivat toisessa maailmansodassa ns. akselivaltoja, eli Saksassa, Italiassa ja Japanissa. Väitteen oletuksena on, että väkivaltaisen toiminnan kehkeytyminen oli vakiintuneiden liberaalidemokraattisten instituutioiden puuttumisen seurausta ja että USA:n tienä on ollut American exceptionalism, vapaan maailman etujen vaalimisen erityisasema, sekä Saksan tienä demokraattisten arvojen ja instituutioiden vakiintumiseen kohdistuvan vastarinnan "erityinen polku" (Sonderweg).

Varonin mukaan tällainen käsitys hämärtää saksalaisen ja amerikkalaisen yhteiskunnan silloisia yhtäläisyyksiä ja yhteyksiä. Ensinnäkin "amerikkalainen demokratia" oli 1960- ja 1970-luvulla kaikkea muuta kuin toimiva, sillä aikakauden ominaispiirteitä olivat esimerkiksi afroamerikkalaisten syrjintä ja poliittisten instituutioiden sekä oikeuslaitoksen vakavat kriisit (esimerkiksi Watergate, salaiset pommitukset Kamputseassa tai FBI:n tilinselvitys Hooverin kauden jälkeen). Keskittyminen "kansallisiin erityispiirteisiin" myös hämärtää sitä, että uusvasemmiston toimintatilan kannalta globaalin ja kansallisen kontekstin vuorovaikutus ja dynamiikka oli pitkälti samanlaista sekä USA:ssa että Länsi-Saksassa. Molempien maiden liikkeitä motivoi USA:n globaalin voimankäytön vastustus ja kolmannen maailman vallankumouksellisten liikkeiden kannatus, samalla kun sekä RAF:n että Weather Undergroundin rajoittuminen moraaliseen kokemukseen perustuvaan pikemminkin kuin käytännölliseen internationalismiin osoittaa yhtäläisyyksiä uusvasemmistolaisuuden kansainvälisyyden puutteissa kansallisesta kontekstista riippumatta. Olennaista on myös huomata, että toisen maailmansodan jälkeen USA ja Länsi-Saksa olivat kommunismin vastaisen rintaman tärkeimpiä maita ja että suhteella Amerikkaan (ja Natoon) oli äärimmäisen tärkeä erityisasema saksalaisessa politiikassa. Siksi länsisaksalaisille vasemmistolaisille USA:n kritisoiminen oli välittömästi myös oman maansa kritisoimista. Vastaavasti USA:n uusvasemmistolaiset taas käyttivät Saksaan liittyviä vertauskuvia: kansanmurhaa Indokiinassa verrattiin holokaustiin, ja Weather Undergroundin aktivistit julistivat kieltäytyvänsä olemasta "hyviä saksalaisia" (ts. kansalaisia, jotka uskollisena maalleen hyväksyvät sen toteuttaman kansanmurhan).

Sekä RAF että Weather Underground herättivät maidensa uusvasemmiston keskuudessa lievää sympatiaa mutta pääasiassa kielteisiä reaktioita. Ryhmittymien toimet keräsivät puoleensa niin moraalista tuomitsemista kuin syytteitä taktisista virhearvioinneista. Jos järjestöjen kannatus oli pieni jopa siinä joukossa, jonka olisi pitänyt edustaa niiden otollisinta kannatusperustaa, miksi sitten kyseessä on relevantti tutkimusaihe? Kuinka vaikutusvallaltaan ja kannatukseltaan marginaalisten ryhmien tutkiminen voi kertoa mitään olennaista uusvasemmistosta yleensä (saati sitten yhteiskunnasta)? Varon vastaa näihin olennaisiin kysymyksiin toteamalla, että vaikka väkivaltaisiin toimintamalleihin ryhtyneiden osuus oli tosiasiassa hyvin pieni, sekä määrällisesti että suhteellisesti, väkivallanteot on asetettava ensinnäkin uusvasemmiston aktivistien halujen kontekstiin. Vaikka vallankumouksellisen voimankäytön halut eivät johtaneet kuin pienen osan harjoittamaan väkivaltaa käytännössä ja vaikka tämä halu esiintyi harvoin ristiriidattomana - ilman sitä hillinneitä rationaalisia tai moraalisia vaikuttimia - ainakin osittaisesti ja potentiaalisesti positiivinen suhtautuminen vallankumoukselliseen voimankäyttöön oli varsin yleistä.

Toiseksi Varonin mukaan aiheenvalinnan relevanssia puolustaa se, että kysymyksellä väkivallan käytöstä oli hyvin merkittävä rooli liikkeiden sisäisessä keskustelussa. Kyseessä oli hyvin voimakkaita mielipiteitä herättänyt aihe, sillä se kytkeytyi suoraan kysymykseen siitä, mikä oli liikkeiden tavoittelemien yhteiskunnallisten muutosten laajuus. Oliko kyse vain järjestelmän pienestä muokkauksesta enemmän rauhaa ja tasa-arvoa korostavaan suuntaan? Vai oliko kyse siitä, että koska Vietnamin sota oli "imperialistinen" sota, ainoastaan perusteellinen ja rakenteellinen muutos, joka myös tuhoaisi kapitalistiset valtasuhteet, olisi riittävä, ja että mitään perusteellista muutosta ei ole mahdollista toteuttaa rauhanomaisesti? Se, että niin Weather Undergroundin kuin RAF:n toiminta sai uusvasemmiston piiristä osakseen pääasiassa tuomitsemista, ei tarkoita sitä, että niiden käsittelemät huolenaiheet tai kysymykset olisivat olleet marginaalisia; väkivallan käytön erityisen tapauksen tuomitseminen (taktisesti järjettömänä, huonosti ajoitettuna, moraalisesti kestämättömänä jne.) on eri asia kuin sen yleinen tuomitseminen. Mitä salaisempia ja peitellympiä vallankumouksellisen väkivallan halut olivat, sitä enemmän väkivallan käytännöllisen ilmenemisen järjettömyyteen pettyminen sai katkeria ehdottoman tuomitsemisen muotoja.

Mihin tarvitaan sääennustajia?

Sekä Weather Undergroundin että RAF:n toiminnan aloittivat aktivistit, jotka ennen maanalaista uraansa olivat pääasiassa julkisesti toimineita poliittisia militantteja. Weather Undergroundin ydinryhmän (Bernardine Dohrn, Bill Ayers, Jeff Jones jne.) yhteiskunnallisen aktiivisuuden ensimmäinen merkittävä vaihe oli SDS:n (Students for a Democratic Society), rauhanliikkeen vasemmistolaisten opiskelija-aktivistien laajan koalition, "valtaus", jonka tarkoituksena oli asettaa järjestö palvelemaan tehokkaammin vallankumousta ja käyttää sitä agitaation levittämisen välineenä. Käytännössä lopputuloksena oli tietenkin SDS:n hajoaminen, mutta sitä ennen ns. ydinryhmä onnistui kuitenkin lisäämään kaikkein militanteimpien ja taisteluvalmiimpien aktivistien rivejä sekä keskinäistä organisoitumista.

Weather Undergroundin alkuperäinen nimi Weathermen on peräisin Bob Dylanin Subterranean Homesick Blues -kappaleen säkeestä "You don't need a weatherman to know which way the wind blows", jonka mukaan nimetyn poliittisen dokumentin Revolutionary Youth Movement - SDS:n sisäinen fraktio, josta Weathermen sittemmin kasvoi - julkaisi kesällä 1969 juuri ennen SDS:n yleiskokousta, jossa monia tulevia Weathermenin aktiiveja äänestettiin SDS:n virkoihin. Dokumentin mukaan ajan keskeinen kamppailu käytiin USA:n imperialismin ja kansallisten vapaustaistelujen välillä. Tämän vuoksi USA:n sisäisen vallankumouksellisen organisaation luomisen kannalta oli keskeistä luopua siitä uskosta, että vallankumouksellinen impulssi voisi tulla ihonvärinsä tuomista etuoikeuksista nauttivien valkoisten työläisten taholta. Johtavan aseman dokumentti luovutti pikemminkin afroamerikkalaisten kansalaisoikeusliikkeen militanteimmille osille kuten Mustille panttereille, joiden taistelua nuorten valkoisten aktivistien piti tukea. SDS:n tehtävänä oli siten tämän nuoren valkoisen militanssin rohkaiseminen ja organisointi.

Weathermenin aktiivien mukaan eräs olennainen valkoinen etuoikeus oli pasifismi: väkivallattomasti voivat protestoida ainoastaan valkoiset, jotka tietävät, että heidän ei tarvitse pelätä poliisia. Vietnamilaisilla tai USA:n mustilla ei tätä etuoikeutta ole. Valkoisista etuoikeuksista luopuakseen valkoisten aktivistien oli siis todistettava, että he uskalsivat toimia väkivaltaisesti - aivan kuten USA:n sortamat vapaustaistelijat kolmannessa maailmassa tai mustat USA:n getoissa. Niinpä Weathermen organisoi Days of Rage -tapahtuman Chicagoon juuri tätä tarkoitusta varten agitoiden sitä ennen kiihkeästi kampuksilla ja friikkikommuuneissa. Paikalle piti saada tuhansia militantteja valkoisia aktivisteja osoittamaan kykyään ja uskallustaan vallankumoukselliseen väkivaltaan. Aiemmin Weathermenin aktiivit olivat kokeneet lähinnä pieniä katutaisteluja mm. kampusten valtausten yhteydessä, mutta tästä piti tulla jotain aivan muuta - jotain, mikä herättäisi kauhua valkoisessa Amerikassa. Enemmän kauhua kokemus herätti kuitenkin paikalle saapuneissa, sillä tuhansien sijasta osallistujia oli ainoastaan muutama sata, joista noin puolet pidätettiin.

Saapuneen porukan tarve todistaa kykyään vallankumoukselliseen väkivaltaan oli joka tapauksessa huomattavan suuri, sillä vaikka poliisin voitto oli varma, militantit uskaltautuivat katuyhteenottoihin ja omaisuuden kuten ikkunoiden ja autojen tuhoamiseen. Taisteluihin osallistuneet ovat kuvailleet jälkikäteen, kuinka kyse oli samanaikaisesti sekä tietoisen epätoivoisista että välttämättömistä teoista - epätoivoisista siinä mielessä, että teoillaan osallistujat käsittelivät omaa epätoivoaan, joka johtui kyvyttömyydestä tehdä yhtään mitään Vietnamin sodalle; ja välttämättömistä siinä mielessä, että ainoastaan tunne valmiudesta "mihin tahansa" vallankumouksen puolesta toi osallistujille kokemuksen siitä, että he olivat tekemässä jotain "todellista", siis jotain aivan muuta kuin kaikki se, mitä massakulutusyhteiskunnan "epätodellinen" roska televisioista jääkaappeihin edusti. Mitä suuremmaksi kasvoi todellisen intohimo, sitä enemmän katosi poliittiselle todellisuudentajulle ominainen todellisten taktisten hyötyjen ja haittojen arviointi. Juuri tässä on Days of Ragen "järjettömyyden järki".

Sekä "sotilaallinen tappio" että muun uusvasemmiston piiristä tullut arvostelu saivat Weathermenin kääntämään vähitellen huomionsa julkisista katutaisteluista pommi-iskuihin. Kyse oli aseellisen konfliktin tason nostamisen lisäksi suuntautumisesta entistä enemmän "debrayismin"*** suuntaan, käsitykseen, jonka mukaan vallankumouksellisen ryhmän tehtävänä on kattavan organisaation luomisen sijasta rohkaista esimerkillään vallankumoukselliseen toimintaan ja jota ryhmä arvioi uudelleen vasta vähän ennen hajoamistaan 1970-luvun puolivälissä. Varsinaisen ja lopullisen sysäyksen maan alle menemiseen antoi kuitenkin Weathermenin newyorkilaisen kollektiivin majapaikassa tapahtunut räjähdys, jossa räjähteiden valmistuksen yhteydessä kuoli vahingossa kolme aktivistia. Koska poliiseille oli nyt selvää, mitä Weathermen valmisteli, maan alle meneminen jäi ainoaksi vaihtoehdoksi. Samalla omien tovereiden kuolema oli jonkinlainen herätyskello. Aiempi väkivaltahehkutus, jossa välillä jopa Charles Mansonista käytettiin (positiivista) nimitystä "bad motherfucker" ja jota järjestö toteutti mm. rehvastelevassa Fire-lehdessään, kääntyi hieman lievempään ja "järkevämpään" muotoon. Ryhmän merkittävimmät aktiivit kiersivät kollektiiveissa ympäri maan ja yrittävät vakuuttaa näitä pidättäytymään materiaalisessa tuhoamisessa tappamisen sijasta, mikä vakiintuikin järjestön linjaksi. Tuhon kohteita olivat tästä eteenpäin esimerkiksi kansalliskaartin rakennukset, poliisilaitokset, armeijan toimitilat sekä suuryhtiöiden omaisuus - usein kostona jostain erityisestä valtion toimenpiteestä. Järjestö myös järjesti (maksusta) huumeguru Timothy Learyn vankilapaon.

Tässä suhteessa, kyvyssä edes jonkinasteiseen itsekritiikkiin ja sotilaallisten menetelmien rajoittamiseen, Weathermenin suuntautuminen poikkesi siis merkittävästi Rote Armee Fraktionin linjasta, joka eteni pikemminkin alkuvaiheen "imperialismia vastaan" suunnatuista sotilaallisista iskuista (USA:n tukikohtaan ym.) liikkeen johtajien vangitsemisen jälkeiseen sotaan Länsi-Saksan oikeuslaitosta ja poliisia vastaan - itsereferentiaalisesti korostuneeseen sodankäyntiin, jossa kenen tahansa turvallisuusviranomaisen tappaminen oli anti-imperialistinen teko, koska RAF oli "anti-imperialistinen" ryhmä, jota turvallisuusviranomaiset vainosivat. RAF:n pienemmästä kyvystä itsekritiikkiin kertoo myös se, että se jatkoi toimintaansa selvästi Weather Undergroundia pidempään (virallinen lakkautusilmoitus julkaistiin vasta 1998). Koska RAF:n iskut olivat todellisesta väkivaltaisuudestaan huolimatta ensisijaisesti symbolisia niiden "tarkoituksenmukaisuuden" perustuessa "esimerkin voimaan" ja koska tämä symbolismi oli kytköksissä ryhmän toiminnan jatkuvuuden kannalta välttämättömään vallan illuusioon, illuusiota oli mahdollista jatkaa ainoastaan terroristisin menetelmin.

Weather Undergroundin hajoamiseen taas vaikutti uuden, "maanpäälliselle" toiminnalle suopeamman analyysin syntymisen lisäksi se, että FBI luopui monista ryhmän aktiiveja vastaan nostetuista syytteistä niiden tutkinnassa ilmenneiden laittomuuksien vuoksi (Hooverin kaudella tällaisista pikkuseikoista tuskin olisi välitetty!). Yht'äkkiä monilla karkulaisilla ei enää ollut mitään mitä paeta, ja toiset taas antautuivat lupauksille pienistä tuomioista - muutamien vielä jatkaessa marginaalista aseellista toimintaa uusissa yhteyksissä. Vaikka maan alla pysyttelemisen pakko oli eristänyt Weather Undergroundin aktiivit maanpäällisistä mobilisaatioista ja kampanjoista, se oli toisaalta tutustuttanut heidät järjestäytyneen yhteiskunnan laitamien ainutlaatuisiin ilmiöihin: erämaiden helpottavaan rauhaan, köyhien ihmeellisiin selviytymistapoihin, pikkurikollisiin, kulkureihin, paperittomiin siirtolaisiin ja harmaan talouden elinkeinoihin. Jonkinlaisena saavutuksena voidaan pitää sitä, että Weather Underground onnistui luomaan toimivan turvapaikkojen verkoston sekalaisten aktivistien, hippien ynnä muiden eri puolille maata perustamien kommuunien ansiosta ja että järjestön aktiivit onnistuivat pakoilemaan FBI:n agentteja sekä soluttautujia varsin menestyksekkäästi (soluttautumista hankaloitti osaltaan se, että koko järjestön historian ajan kaikki uudet kiinnostuneet pakotettiin huumekokeiluihin sekä tuntikausia kestäneisiin kuulusteluihin).

"Serve the people shit"

Pohdittaessa Weather Undergroundin ja RAF:n välisiä yhtäläisyyksiä on Varonin mukaan tärkeää havaita ensinnäkin se, kuinka molempien toimintamotivaatio nojasi keskeisesti syyllisyyteen - Weather Undergroundin kohdalla valkoiseen ylivaltaan ja rotuerotteluun liittyvään syyllisyydentuntoon (white guilt) ja RAF:n kohdalla fasismin perintöön liittyvään syyllisyydentuntoon. Molempien toiminnassa oli siten kyse pyrkimyksestä puhdistautua tästä sukupolvijäsenteiseksi vihaksi kääntyneestä syyllisyydestä, joka näki "fasismia" kaikessa, mitä se yhteiskunnallisessa tilanteessa arvosteli ja mihin sen viha kohdistui - Atlantin molemmin puolin. Kuvaavimmin tämä rinnastus tuli esiin RAF:n operaatioista Hanns Martin Schleyerin kaappauksessa ja murhassa, edustihan Schleyer entisenä korkea-arvoisena natsina ja nykyisenä työnantajien keskusjärjestön pomona kolmannen valtakunnan kapitalismin ja sodan jälkeisen, parlamentaarisen kapitalismin joustavaa jatkuvuutta. (Länsi-Saksassa autoritääristä reaktiota vastauksena RAF:n iskuihin puolustaneet taas siirsivät oman syyllisyydentuntonsa fasismin vuosista syytöksiin uusvasemmiston "uudesta fasismista" ja antidemokraattisuudesta.) Varonin mukaan eräs ryhmien virheistä oli juuri tämä yhteiskunnallisen analyysin kyvyttömyys nähdä sotien jälkeisen yhteiskunnan valtarakenteen ja massakulutusyhteiskunnan ainutlaatuisuudessa paljonkaan muuta kuin fasismin ominaisuuksia (samalla kun juuri äärimmäisten nimien antaminen vallankäytön muodoille oli keskeistä voimakkaan motivaation luomiseksi).

Juuri "fasismin" keskeisyys ryhmien yhteiskunta-analyysissa - siinä määrin kuin ne edes kokivat yhteiskunnallisen analyysin, siis sanojen, olevan lainkaan merkittävää tekojen rinnalla - selittää osaltaan sitä, miksi molemmat suhtautuivat niin ylenkatseisesti julkiseen organisointityön ja kannatusperustan rakentamiseen: fasismia ei voi "uudistaa" laillisesti, se on tuhottava laittomasti. Kuvaavaa on tässä suhteessa Weather Undergroundin alkuvaiheissa käyty sisäinen keskustelu siitä, voiko järjestö julistaa palvelevansa "kansaa", joka on valmis hyväksymään maansa hallituksen toteuttaman kansanmurhan ja sorron. Aktiivien mielissä eli voimakas ristiriita: yhtäältä oikea iskulause oli "Serve the people", koska vallankumouksen tavoitteena on "kansan vapauttaminen", mutta toisaalta sopivampi iskulause oli pikemminkin "Serve the people shit" (kuten eräs iskulause-ehdotus tosiasiassa kuuluikin!), sillä juuri sen saman etuoikeuksistaan nauttivan ja konservatiivisen kansan turvallisuudentunnetta ja rauhaa piti järkyttää ja juuri siihen samaan kansaan kuuluvia vihollisia tuli olla tarvittaessa valmis tuhoamaan. Vapauttamisen haluun liittyi siis voimakas pettymys vapauttamisen kohteen todellisista ominaisuuksista.

"Kansan" ja muun uusvasemmiston kriittisiä tai vihamielisiä reaktioita selvästi vaikeampaa Weather Undergroundin oli käsitellä ongelmallisia suhteita afroamerikkalaisiin militantteihin kuten Mustiin panttereihin. Chicagon Days of Rage -tapahtuman jälkeen Mustien panttereiden paikallinen johto arvosteli jyrkästi Weathermenin vastuuttomuutta ja heikkoja taktisia kykyjä, mihin Weather Underground ei vastannut sanallisesti, koska katsoi, että ainoastaan teot olisivat riittävä vastaus. Myöhemmin välit tosin hieman paranivat, kun Weathermen teki valkoisten aktivistien taholta poikkeuksellista tukityötä poliisin murhattua pantterijohtaja Fred Hamptonin Chicagossa 1969.

Toinen Varonin korostama mielenkiintoinen kiistanalainen kysymys on naisten asema Weather Undergroundin piirissä. Yhtäältä muutamat liikkeen naiset, kuten Bernardine Dohrn, Kathy Boudin tai Cathy Wilkerson, pääsivät johtavaan asemaan, ja naisia hyväksyttiin poikkeuksellisiin rooleihin. Järjestö jopa muutti nimeään, koska Weathermen oli monien mielestä liian maskuliininen nimi. Lisäksi uusvasemmistolaisille liikkeille tyypillisesti feminismin vaikutteillakin oli osansa aktivistien ajattelussa - vaikka rajana olikin toki se, että ensisijaisesti vihollinen oli imperialismi eikä patriarkaatti. Toisaalta "our women can kick ass" -asenne, joka hyväksyi naisetkin "hyviksi sotilaiksi", rajasi vallankumouksellisen naiseuden sisällöksi maskuliinisesti määritetyn vallankumouksellisuuden. Ryhmän sisäinen dynamiikka oli kaikkea muuta kuin vapaata sukupuolisesta vallankäytöstä: miesjohtajat saattoivat siirtää tiettyjä naisaktivisteja alaisuuteensa voidakseen olla sukupuolisessa kanssakäymisessä näiden kanssa (ja aktivistien välinen sukupuolinen kanssakäyminen ja kokeilu oli enemmän sääntö kun poikkeus).

Psykologisoinnista yhteiskunnallisiin syihin

Kaiken kaikkiaan Bringing the War Home on vakuuttavasti kirjoitettu teos aiheesta, jota on hyvin hankala käsitellä. Varonin menetelmä on ensisijaisesti teoreettinen ja poliittinen, ei moraalinen, mikä varmasti aikaansaa monissa tarkoitushakuisissa arvostelijoissa tulkintoja terrorismin "ymmärtämisestä". Kuitenkin on selvää, että samalla kun Varon välttää sekä pasifistisen ("väkivalta on väärin aina ja kaikkialla") että porvarillisen kritiikin (ilmiön käsittely kulttina tms. hairahtaneiden yksilöiden toimintana, irrallisesti yhteiskunnallisesta kontekstista ja vedoten etuoikeuksiensa suojelemien moraaliin), tuloksena on parhaimmillaan hyvin terävää ja älykästä kritiikkiä liikkeiden dogmaattisuudesta, suunnattomasta ristiriitaisuudesta ja taktisesta kyvyttömyydestä. Varon tasapainoilee onnistuneesti tekojen psykologisoinnin sekä niiden "yhteiskunnallisten syiden ymmärtämisen" välimaastossa ja onnistuu paljastamaan väkivaltaisen tien valinneiden "hulluuden" rationaliteetin sitä ihannoimatta. Kirjan kiinnostavuuden kannalta on lisäksi myönteistä, että Weather Underground on selvästi enemmän käsittelyn keskiössä: Weather Underground on Rote Armee Fraktionia kiehtovampi ilmiö, koska sitä ei voi niin yksiselitteisesti käsitellä järjettömänä ääriryhmänä (mm. tietyn itsekritiikin kyvyn vuoksi) ja koska se on toistaiseksi tapauksena vähemmän tunnettu.

Teoreettiseen viitekehykseensä Varon on valinnut teoreetikkoja kuten Marcusen ja Baudrillardin osittain siitä syystä, että nämä olivat vaikuttajia ja teoreetikkoja jo tutkimuskohteena olevalla aikakaudella. Varon rohkenee tuoda mukaan myös Carl Schmittin, jonka teorian valossa Varon tarkastelee Länsi-Saksan vallanpitäjien ja viranomaisten reaktioita RAF:n pyrkimykseen haastaa valtion väkivaltamonopoli. Varonin mukaan USA:ssa ei tällaista väkivaltamonopolia koskevaa teoreettista pohdintaa ole perinteisesti harrastettu, minkä syynä hän pitää maan poliittisen kulttuurin pragmatistista korostusta. Kenties osittain juuri tästä puutteesta ovat peräisin Varonin keskeiset, väkivallan käytön ikuista ajankohtaisuutta käsittelevät tutkimuskysymykset: kuinka ja miten väkivalta kehittyy yhteiskunnallisissa liikkeissä; missä olosuhteissa valtion kieltämää väkivaltaa pidetään legitiiminä; kuinka poliittinen viha voidaan kääntää rakentavaksi toiminnaksi; ja mitä rajoitteita liikkeiden on asetettava toimilleen, jotta ne pysyvät yhteensopivina liikkeiden arvojen kanssa? Juuri tämän arvion alussa mainittu globalisaatiokriittistä liikehdintää koskeva analogia tuo yhteiskuntahistorialliset pohdinnat ja analyysit kontekstiin, jossa niistä voi olla hyötyä virheistä oppimisen ja kenties jopa militanssin jatkuvuuksien löytämisen kannalta.

* Ks. myös Jeremy Varon: "Everybody's Talking About the Weather". The Nation, April 12th 2004.
** Ks. www.imdb.com/title/tt0343168/
*** Ks. Régis Debray: Revolution in the Revolution? Armed Struggle and Political Struggle in Latin America. MR Press, New York 1967. Debrayn mukaan Kuuban vallankumousta ei tehnyt kommunistipuolueen johtama massaliike vaan pienehkö guerrillaryhmien joukko, jonka väkivaltainen esimerkki rohkaisi joukkoja massatason kapinaan. Kuubalainen vallankumous siis yksinkertaisesti jätti väliin ennalta organisoidun mobilisaatiovaiheen.