2005-02-02
Kääntänyt: Miika Saukkonen
Vuonna 1971 ryhmä Potere Operaiossa toimineita naisia perusti feministisen suuntauksen, joka tunnettiin nimellä Lotta Femminista. Liike keskittyi naisten tekemän uusintamistyön analyysiin ja siihen liittyviin kamppailuihin palkasta/toimeentulosta. Yksi liikkeen perustajista, Mariarosa Dalla Costa, tuo oheisessa artikkelissa esille kokemuksiaan feministiliikkeen kamppailuista 1970-luvun Italiassa. Artikkeli koostuu otteista Dalla Costan puheenvuorosta operaismon historiaa käsitelleessä seminaarissa "L'operaismo a convegno", joka pidettiin Roomassa 2002.
[...]
1970-luvulla italialaisessa feminismissä oli kaksi pääsuuntausta: toinen niistä oli itsetietoisuus (autocoscienza) ja toinen Lotta Femministan operaistinen feminismi, joka kehittyi ryhmiksi ja komiteoiksi, joiden keskeisenä vaatimuksena oli palkka kotityöstä.
Lotta Femminista toimi ympäri maata, ja erityisen voimakas se oli Veneton ja Emilian kaltaisilla alueilla, sen sijaan heikompi kaupungeissa kuten Milano, missä itsetietoisuus oli vallitseva suuntaus, tai Rooma, missä molemmat ryhmittymät olivat läsnä. Olimme laajentuneet jopa Sisiliassa sijaitsevaan Gelaan saakka, missä meillä oli yksi ryhmä. Ja ennen kaikkea, vuoden 1972 jälkeen, perustettuamme International Feminist Collectiven edistämään keskustelua ja toimintaa eri maissa, meillä oli laaja kansainvälinen verkosto, joka oli aktiivinen erityisesti Yhdysvalloissa ja Kanadassa kuten myös joissakin Euroopan maissa, erityisesti Iso-Britanniassa ja Saksassa. Järjestimme paljon kansainvälisiä konferensseja koordinoidaksemme toimintaamme. Verkostoon kuului myös afroamerikkalaisia naisia. He sanoivat, että italialaisten voimakas mukanaolo oli saanut heidät pitämään verkostoon liittymistä varteenotettavana mahdollisuutena. Tämä perustui siihen, että italialaisilla naisilla oli vähän valtaa (olimme siten kolmannen maailman naisia heidän silmissään). Jos verkosto olisi pitänyt sisällään vain valkoisia amerikkalaisia tai englantilaisia naisia, he eivät olisi liittyneet siihen.
Muistan kuinka matkustelin 1970-luvun alusta lähtien kaikkialla Yhdysvalloissa ja joissakin Kanadan metropoleissa viedäkseni kotityötä koskevaa diskurssiamme Atlantin rannikolta Tyynenmeren rannikolle (ja minulta ryöstettiin El Pasossa vähäiset rahani). Lennot ja bussimatkat saatiin maksettua kiitos amerikkalaisten tovereiden, jotka laittoivat kukin yhden dollarin likoon saadakseen minut puhujavieraakseen. Samanaikaisesti jotkut yliopistot, joissa The Power Of Women And The Subversion Of The Community oli otettu kirjallisuuslistaan feminismin klassikkona, kutsuivat minua konferensseihinsa. Sain siis hieman rahaa matkoihin myös tällä tavoin. Newyorkilainen yliopisto tarjosi minulle vuonna 1973 opetustöitä. [...] Mutta kun olin palannut Italiaan, kirjoitin heille aikovani luopua virasta. En voinut ajatella lopettavani poliittista työtä (Lotta Femminista oli yhä pieni organisaatio, joten en voinut jättää sitä oman onnensa nojaan). He eivät ymmärtäneet kirjoittamaani vastausta ja he olivat hyvin vihaisia. Mutta kaikki elämän valinnat olivat aina alisteisia tälle työlle ja poliittiselle tutkimukselle. Myös tässä mielessä Potere Operaio oli tehnyt minusta militantin.
Kuinka joidenkin naisten lähtö Potere Operaiosta synnytti Lotta Femministan? Omalla kohdallani minun on sanottava, että kun liityin Potere Operaioon, eräs vanhempi toveri, Teresa R., kysyi minulta "Miksi liityit?" ja antamatta minun edes vastata hän sanoi: "Halusit oikeutta, eikö niin?" "Kyllä", minä vastasin. Hän oli oikeassa ja vastaus tuntui minullekin ilmeiseltä. Jos taas minulta kysyttiin, miksi erosin Potere Operaiosta kesäkuussa 1971 ja kokosin ryhmän naisia, jotka muodostivat Lotta Femministan ensimmäisen solun, saatoin vastata: "Kyse oli arvokkuudesta". Siihen aikaan miehen ja naisen välinen suhde, erityisesti liikkeen intellektuellien keskuudessa, ei ollut mielestäni tarpeeksi arvoa-antava. Sen jälkeen esittelin näille tovereille pamfletin, josta tuli Potere femminile e sovversione sociale: pieni kirja, jonka kansainvälinen feministiliike otti välittömästi omakseen ja joka käännettiin kuudelle kielelle [englanniksi The Power Of Women And The Subversion Of The Community]. Tämä oli tapahtuma, josta alkoi naisten autonominen organisoituminen operaismo-suuntauksen sisällä, mutta pian mukaan tuli naisia toisista ryhmistä ja myös ryhmien ulkopuolelta, koska mitä ilmeisimmin asiat eivät yleisemminkään menneet miesten ja naisten välillä kovin hyvin.
Toinen syy oli, että tarvittiin jotain, mitä silloin kutsuttiin itse-identifikaation prosessiksi. Identiteettinsä rakentamisen autonomisessa prosessissa naiset eivät enää määritelleet itseään miesten silmien ja miesten odotusten kautta. Muistan paljon kiertäneen amerikkalaisen tekstin, joka oli otsikoitu oudosti - "Woman identifies woman" - mutta monet muut olivat samalla aallonpituudella. Kun olimme pelastaneet arvokkuutemme ja identiteettimme (vaikkakin enemmän psyykkisesti kuin ajallisesti), alkoi pohdinta siitä, mikä oli meidän kohtaamiemme hankaluuksien lähde, eli mikä oli naisten riiston ja alistamisen alkuperä. Me tunnistimme sen uusintamistyössä, palkattomassa kotityössä, sikäli kuin se oli määrätty naisille kapitalistisessa sukupuolisessa työnjaossa. Jotkut meistä kuitenkin halusivat mennä historiassa kauemmas taaksepäin naisten huono-osaisuuden alkuperän tutkimisessa ja tämän vuoksi tutkivat myös esihistoriallisia mies-nainen -suhteita, matriarkaattia ja patriarkaattia, ja nämä tutkimukset ovat olemassa. Oli kuitenkin akuutti (operaistinen) tarve analyysille, joka olisi hyödyllinen intervention kannalta, niinpä keskityimme kapitalismiin. Paljastimme uusintamisen arvoituksen analysoimalla, kuinka työvoiman tuottaminen ja uusintaminen muodosti piilotetun vaiheen kapitalistisessa kasautumisessa.
Paljastimme arvoituksen, mutta emme salaisuutta. Minun on nimittäin sanottava, että jokaisella uusintamisella on oma salaisuutensa. Laajensimme luokan käsitettä sisällyttämään naiset työvoiman tuottajina ja uusintajina. Kohdistimme katseemme nimenomaan proletaarisiin ja työväenluokkaisiin naisiin. Kodin suljettujen ovien takana naiset vastasivat työstä, josta ei maksettu korvausta, johon ei kuulunut työaikaa eikä vapaapäiviä, se täytti kaiken ajan heidän elämässään. Tämä työ koostui materiaalisista ja immateriaalisista tehtävistä ja asetti ehtoja kaikille naisten tekemille valinnoille. Määrittelimme perheen tuotannon paikaksi sikäli kun se päivittäin tuotti ja uusinsi työvoimaa; siihen asti muut olivat väittäneet, ja yhä väittivät, perheen olevan pelkästään kulutuksen tai käyttöarvojen tuottamisen paikka, tai pelkkä reservityövoiman alue. Me sanoimme, että kodin ulkopuolinen työ ei poistanut eikä merkittävästi muokannut kotityötä, se pikemminkin lisäsi toisen pomon ensimmäiselle [...]. Siten emansipaatio kodin ulkopuolisen työn kautta ei koskaan ollut meidän tavoitteemme. Eikä tavoitteemme ollut myöskään tasa-arvo miesten kanssa. Kehen nähden meidän pitäisi olla tasa-arvoisia, jos meidän taakkanamme oli työ, jota mies ei tekisi? Lisäksi, aikana jolloin työstäkieltäytymisen diskurssi oli niin vahva, miksi meidän olisi pitänyt taistella jonkin sellaisen puolesta, josta miehet pyrkivät vapautumaan?
Sen ajan postfordistisessa yhteiskunnassa olimme siis paljastaneet, että tuotanto sai alkunsa kahdesta poolista, tehtaasta ja kodista, ja että nainen, sikäli kun hän tuotti työnsä kautta kapitalismille välttämättömän tavaran, työvoiman, hänen käsissään oli yhteiskunnallisen vallan keskeinen vipusin: hän pystyisi kieltäytymään tuottamasta. Tässä mielessä nainen muodosti – kuten me siihen aikaan sanoimme - "yhteiskunnallisen kumouksen" keskeisen hahmon, toisin sanoen keskeisen hahmon taistelussa, joka voisi johtaa yhteiskunnan radikaaliin muutokseen. Minun on sanottava, että huolimatta myöhemmin tuotantomuodossa tapahtuneista syvällisistä muutoksista, tämä uusintamista koskevan feminiinisen vastuun perusta ja uusintamistyön keskeinen merkitys ovat yhä ratkaisemattomia kysymyksiä, mikä tuo perustavan kaksijakoisuuden jatkuvuuden jälleen esille. Mutta kaksijakoisuus, ennen kaikkea maskuliinisen ja feminiinisen välinen, on minun näkemykseni mukaan kaiverrettu maailmankaikkeuteen. Ehkä meidän pitäisi nähdä ja ymmärtää tämä kaksijakoisuus paremmin, jotta emme niin helposti pitäisi sitä häviämässä olevana pyrkiessämme muuttamaan sitä vähemmän epätasa-arvoiseksi.
Kuten jo aiemmin sanoin, toiminnassamme kiinnitimme huomiomme proletaarisiin ja työväenluokkaisiin naisiin. Mutta uusintamistyö edusti naisten aseman perustavaa elementtiä yleisellä tasolla. Tätä alisteista asemaa vastaan kulkeminen tarkoitti ennen kaikkea kieltäytyvää asennetta uusintamistyötä kohtaan sikäli kun se oli palkatonta ja ensisijaisesti naisille määrättyä. Se tarkoitti neuvottelujen avaamista valtion kanssa, jotta tälle työlle tunnustettaisiin osuus tuotetusta rikkaudesta, sekä rahan että palvelujen muodossa, ja jotta sille voitaisiin varata oma aikansa sen sijaan, että teeskenneltäisiin sen olevan omavalintaisia ja helposti kodin ulkopuolisen työn kanssa yhteensovitettavia tehtäviä. Kieltäytyminen koski sekä materiaalista että immateriaalista uusintamista. Naiset luopuivat naiseudesta, joka oli tehty työstä muita varten - siitä, että naisen elämän tarkoitus on palvella muita - vaihtaen sen naiseuteen, jossa kaikki tämä oli redusoitu antamaan tilaa uusintamiselle heitä itseään varten. Toisaalta kotityön teemalla oli vahva kytkös seksuaalisuuteen, josta oli tehty lisääntymis-uusintamisfunktio. Siten taistelut, jotka koskivat työtä, seksuaalisuutta, terveyttä ja väkivaltaa, olivat äärimmäisen yhteenkietoutuneita. Muutamat toverit tekivät tästä hyvin teräviä tutkimuksia, jotka ovat tietenkin yhä olemassa. Uusintamistyössä pelissä olivat ruumiit ja niiden mukana myös suhteet sekä tunteet.
Taistelimme asuinalueilla (ne olivat hienoja taisteluja asuntojen puolesta, ja tämä oli ensimmäinen taistelumme ja ainoa, josta meillä ei ole muistiinmerkittyä tietoa), sairaaloissa, kouluissa ja tehtailla. Padovassa 5. kesäkuuta 1973 käynnistimme kamppailun aborttioikeuden puolesta kääntämällä poliittiseksi mobilisaatioksi oikeudenkäynnin, jossa syytettynä oli eräs abortin tehnyt nainen. Koko feministiliikkeen kanssa harjoitetun, vuosia kestäneen mobilisoinnin jälkeen, vuonna 1978, saavutimme lain 194, jossa tunnustettiin naisten oikeus keskeyttää raskaus lääkärin avustuksella. Vuonna 1974 me organisoimme Padovassa naisten terveyskeskuksen, joka oli naisten itsehallinnollinen neuvola. Se oli ensimmäinen Italiassa ja muissa kaupungeissa seurattiin sen esimerkkiä. Itsehallittujen neuvoloiden kokeilulla pyrittiin luomaan malli naisten ja lääketieteen välisen suhteen muuttamiselle, erityisesti gynekologian alueella, ottaen huomioon perhesuunnittelukeskukset instituoivan lain 405 voimaanastuminen vuonna 1975. Sairaaloiden synnytysosastoilla, jotka tunnettiin silloin "äitiysleireinä", toteutimme suuria kamppailuja (muistan erityisesti toimintamme Padovassa, Ferrarassa ja Milanossa). Tehtailla käydyistä taisteluista Solarin taistelu oli esimerkillinen ja sitä käytettiin mallina muille. Siellä naispuoliset työläiset vaativat pomoiltaan oikeutta terveyspalveluihin ja gynekologisiin rutiinitarkastuksiin palkallisen työajan puitteissa ilman, että he joutuisivat menettämään työpäiviä tai luopumaan itsenäisestä terveytensä hoidosta. Ja erityisen tärkeä oli eräässä venetolaisessa kylässä käyty kamppailu tehdasta vastaan, joka saastutti alueen ilmaa ja vesistöjä.
Kuten aiemmin sanoin, meillä oli sekä valtakunnallisia että kansainvälisiä organisaatioita, mutta hämmästyttävää oli se, miten vähäisillä resursseilla kaikki tämä toiminta toteutettiin. Kommunikaatiovälineinä olivat lähinnä lentolehtinen ja lehti, jolle oli operaistiseen tapaan annettu nimi Le operaie della casa ("kodin työläiset"). Militanssimme, joka oli niin raivokas ja totalisoiva, ettei se jättänyt elämässämme tilaa millekään muulle, juontui varmasti Potere Operaion kokemuksesta, mutta arvelen, että tuohon aikaan muissa ryhmissä tilanne oli samankaltainen. Erityisen raskasta tämä oli meistä niille, joilla oli johtava rooli.
1970-luvun lopulle tultaessa tällainen elämä ja militanssi oli ajanut meidät uuvuksiin. Kaikki uusintamisen marginaalimme olivat ehtyneet, marginaalit, jotka olivat tunnetusti kapeammat kuin ne, mistä miehet, myös toverit, tavallisesti nauttivat. [...] Noin kymmenen vuoden jälkeen naisten ruumis - militanteillakin on ruumis, vaikka se usein kiistetäänkin - tunsi biologisen kellon määrittävän muita deadlineja. Esimerkiksi niiden naisten, jotka halusivat synnyttää lapsen ja olivat sen kannalta jo myöhässä, oli päätettävä kenen kanssa ja missä ympäristössä kasvattaa lapsensa. Kun sosiaalinen muutos ei ollut samalla tasolla kuin uusi feminiini yksilöllisyys, alkoi antautumisen prosessi. Monien oli annettava periksi. Kuinka paljon ja miten, se riippui siitä, minkä verran näillä naisilla oli rahaa käytettävissään, kuinka paljon vapaata aikaa heillä oli ja millaista työtä heidän oli tehtävä saadakseen rahaa. Naisten rahanpuutteen vanha ongelma, jonka parissa olimme niin kovasti taistelleet, paljasti meille jälleen kerran, etenkin tässä vaiheessa, kaikki dramaattiset ulottuvuutensa.
Samoihin aikoihin kriisin kanssa saapui repressio ja sen myötä meidän feministisen suuntauksemme, sen taistelujen ja työn täydellinen poispyyhkiminen, joka tapahtui erityisesti vasemmistolaisten naissosiologien ja -historioitsijoiden toimesta. Polda [Leopoldina "Polda" Fortunati] ja minä olimme kuitenkin huolehtineet taistelun ja mobilisaation hetkien sekä keskustelussa esiin nostettujen kysymysten dokumentoinnista - yleensä uhraamalla siihen lauantait, sunnuntait ja juhlapyhät - saimme ne talteen pamflettien, paperikokoelmien ja sanomalehtien muodossa, ja kaikki tämä materiaali on yhä olemassa. 1980-luvulla, repression ja normalisaation vuosina, perusteellisesti kulttuurinen feminismin suuntaus otti kaikkien noiden suurten kamppailujen ja vaatimusten paikan, ja samalla se otti itselleen naisten vaatimusten ja naisten äänten kontrolloinnin ja valikoinnin funktion. Me jouduimme pannaan. Osa historiallisista ja teoreettisista töistä saatiin valmiiksi muutamien toverien toimesta, olosuhteista johtuen hyvin uuvuttavan työn tuloksena. Mutta monet niistä töistä, joita pidettiin 1970-luvulla osana kokonaisvaltaisia projekteja, jäivät valmistumatta. Jos sanoisimme, että noiden töiden leviäminen estyi, käyttäisimme eufemismia. Ne yksinkertaisesti katosivat (lukuun ottamatta sitä hetkellistä olemassaoloa, jonka ne saivat minun yliopisto-opetukseni kautta). Vihamielinen poliittinen tahto ja toisenlaisesta tehtyjen tutkimusten tulva saivat ne hukkumaan. Meidän tuotantomme tuli myös laajalti ryöstetyksi meiltä ja kesytetyksi. Naisten asemaa koskevassa tutkimuksessa instituutiot pistivät peliin kaiken valtansa suunnaten rahoitusta uudelleen ja ohjaten verkostoja sekä tutkimusta hyvin tarkasti. Kuvitteellisia instituutioita ja aloitteita perustettiin. Uusintamistyön ongelmaa ei noteerattu. Pannaan joutui myös kotityön palkitsemisen diskurssi. Kysymys sai hyvin osittaisen ja keinotekoisen ratkaisun siirtolaisten työvoimasta, joiden harteille uusintamisen tragediat vuorostaan jäävät (esimerkkinä siirtolaisten pienet lapset, jotka jäävät isovanhempiensa luokse [lähtömaahan], eivätkä enää halua palata heille tuntemattomiksi jääneiden vanhempien luo, ja isovanhemmat, jotka ovat jääneet hoitamaan lastenlapsiaan, vihastuvat, kun lastenlapset tullaan viemään heiltä pois).
Eräässä vaiheessa synkkää 1980-lukua jouduin kohtaamaan elämässäni tiettyjä vaikeuksia - myös militanteilla on elämä, vaikka siitä on ollut tapana luopua - tunsin tarvetta reflektoida mennyttä ajanjaksoa uusista näkökulmista ja alistaa tuo ajanjakso tunteiden erehtymättömään testiin. Minun on tunnustettava, että minulla ei Potere Operaion militanttina eikä feministiliikkeessä toimiessani ollut koskaan ainuttakaan ilon hetkeä. Muistin ainoastaan suunnattoman väsymyksen. Väsymyksen, jota vaati Potere Operaiossa oikeudentunto, feministiliikkeessä arvokkuuden tunne ja identiteetin rakentamisen tarve. Varmasti kokemus Potere Operaiossa oli antanut minulle hyvät välineet, joilla tulkita todellisuutta, ja feministiliikkeessä saamani kokemus antoi uusien tulkinnan välineiden lisäksi minulle, kuten lukemattoman monille muille naisille, paljon voimaa, kestävyyttä ja tasapainoa, jota yksikään mies ei enää pystyisi rikkomaan. Saimme maata jalkojemme alle. Muistan myös monia tovereita, jotka kertoivat minulle, kuinka feministiliike oli pelastanut heidän mielenterveytensä. Mutta en muista ainuttakaan ilon hetkeä. Molempiin kokemuksiin liittyi paljon kärsimystä. Miksi? Suhteessa feministiliikkeeseen olen yrittänyt ottaa huomioon kaiken, myös sen alakuloisuuden, mitä aiemmasta ryhmästäni irtautuminen minulle aiheutti. Loppujen lopuksi, kuten sanoin aiemmin, olin syntynyt ja kasvanut Potere Operaiossa, joten täydellinen ero siitä keskustelusta tuotti minulle suurta ahdistusta. Seurauksena tästä erosta, toverit, jotka eivät tienneet juuri mitään meidän keskeisiä teemojamme koskevan diskurssin kehityksestä, eivät kyenneet keskustelemaan asioista kanssamme kuin barbaarien tasolla. Samaan aikaan me jäimme pimentoon heidän keskustelustaan, samalla kun olisi ollut tarpeen käynnistää keskustelua tietyistä yhä tärkeämmiksi käyvistä kysymyksistä. Ainakin minä koin tämän tarpeen. Vaikka olimme autonomisia, myös kanssakäymisen hetkiä olisi tarvittu. En tiedä, olisiko tämä ollut tuolloin mahdollista Italiassa ja missä määrin, mutta minulla ei koskaan ollut mitään ongelmia keskustellessani amerikkalaisten tovereideni, esimerkiksi Midnight Notes -ryhmän ihmisten kanssa. Kyseisen ryhmän perustaminen tosin oli ollut seurausta Wages for Housework (palkka kotityöstä) -ryhmien noususta Yhdysvalloissa, ja se oli uudelleen orientoinut lähestymistapansa kapitalistisen kehityksen luentaan uusintamistyölle annetun keskeisen sijan pohjalta. Joten he olivat tutkijoita, jotka olivat omaksuneet meidän feministisen analyysimme, jonka he hallitsivat erittäin hyvin. He ovat tuottaneet tähän päivään saakka hyvin kiinnostavia tutkimuksia ja merkittäviä poliittisia aloitteita.
Tosiasia on se, että yrittäessäni löytää syytä ilon puutteeseen, minun oli myönnettävä, että konteksti jonka puitteissa 1970-luvulla kamppailin tehtailla ja kodeissa - käsitepari aika-raha (yhdistettynä tehtaan saasteisiin ja vaaroihin, ja feministiliikkeen tapauksessa, taisteluihin koskien synnyttämistä, aborttia, työn sukupuolittuneisuutta ja väkivaltaa vastaan jne.) muodosti pohjan, joka ei onnistunut tuottamaan minussa elinvoiman virtauksia. Tämä on syy, miksi en tuntenut iloa [...]. Se, mikä minulta puuttui, oli juuri se jokin, joka olisi kyennyt liikuttamaan tunteitani positiivisesti, tuottamaan voimakkaita mielikuvia ja avaamaan erilaisia näköaloja. Minun oli löydettävä toisia kysymyksiä ja uusia subjekteja, jotka halusivat ja joilla oli kyky ajatella toisenlaista maailmaa. Osan 1980-luvusta jatkoin edelleen harhaillen huoneesta toiseen uusintamisen talossa. Kunnes jossakin vaiheessa löysin oven puutarhaan: löysin maakysymyksen.
1970-luvun jälkeen Mariarosa Dalla Costa on kirjoittanut mm. rakennesopeutusohjelmien vaikutuksista uusintamistyöhön ja naisten autonomiaan kehitysmaissa. Tätä nykyä Dalla Costa työskentelee sosiologian dosenttina Padovan yliopistossa.
Käännetty Arianne Boven ja Pier Paolo Frassinellin englanninkielistä käännöstä apuna käyttäen.