2004-12-15

Marhaba Europe!

Toimitus

Kääntänyt: Markus Termonen

Marhaba Europe! on Lähi-idän aktivisteista koostuva euroopanlaajuinen puhujakiertue, joka vieraili Suomessa joulukuun 2004 alussa. Kiertueen tarkoituksena on kertoa alueen kansalaisliikkeistä, jotka vastustavat vanhoja sekä uusia sorron muotoja Israelin miehitysvallasta patriarkaattiin sekä seksuaalisen monimuotoisuuden tukahduttamisesta öljysotiin ja jotka luovat yhteiskunnallisia vaihtoehtoja verkostoituen keskenään. Megafoni haastatteli erästä kiertueen aktiiveista, israelilaista Moshe Robesia ennen Jyväskylässä järjestettyä "Vaihtoehtoja sotatilalle"-yleisötilaisuutta.

Esittelisitkö Marhaba Europe! -puhujakiertueen osallistujien taustajärjestöjä sekä kiertueen syntyä.

Marhaba Europe! -kiertueen taustajärjestönä on ensinnäkin International Solidarity Movement, kansainvälinen liike, jonka aktiivit vierailevat Palestiinassa tehdäkseen suoraa toimintaa ja auttaakseen palestiinalaisia jokapäiväisessä elämässä. Eräänä kampanjoinnin aiheena on koulunkäynnin edellytysten parantaminen. Järjestö kampanjoi myös oliivipuiden tuhoamista vastaan, siirtokuntien asukkaat nimittäin häiritsevät oliivipuiden sadonkorjuuta. Liikkeen perusideana on hyödyntää sen aktiivien "valkoista" etnisyyttä ja eurooppalaista kansalaisuutta, sillä Israelin armeija ampuu kyllä palestiinalaisia mutta paljon harvemmin eurooppalaisia. Toki esimerkiksi Rachel Corrie tapettiin, mutta se oli poikkeustapaus.

Libanonista ovat mukana Indymedia-Beirut ja Helem, joka on homojen oikeuksia puolustava järjestö. Minä toimin järjestössä nimeltä Mahapach ("suuri muutos"). Siinä on mukana köyhiä asukkaita monista eri yhteisöistä. Pyrimme luomaan yhteyksiä sekä israelilaisten että palestiinalaisten köyhien yhteisöjen välille. Teemme pedagogista työtä lasten ja perheiden parissa, emme ainoastaan auttamalla läksyissä vaan myös auttamalla yhteiskunnallisten hierarkioiden käsittämisessä. Työskentelemme yhteisöjen organisoimisen parissa ja yritämme saada useampia ihmisiä kiinnostumaan yhteisöjen asioista. Järjestämme mielenosoituksia, teemme suoraa toimintaa, lobbaamme... Haluamme perustaa solidaarisuuden yhteisten intressien emmekä sympatian varaan. Pyrimme myös haastamaan köyhiä syyllistävän sosiaalisen stigmatisoinnin.

Olen mukana myös Green action -nimisessä anarkistiryhmässä, joka aloitti reiluun kauppaan ja ekologisiin kysymyksiin liittyvien asioiden parissa. Yritämme painottaa ympäristökysymysten ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden välisiä yhteyksiä. Kampanjoimme myös siviilipalveluksen puolesta. Ja sitten on Anarchists against the wall, joka tekee jatkuvasti suoraa toimintaa muuria vastaan yhdessä palestiinalaisten kanssa ja järjestää mielenosoituksia. Näissä aktioissa sen jäsenet käyttävät hyväkseen juutalaista taustaansa, sillä armeija ei mielellään ammu juutalaisia. Eräs Marhaba Europe! -kiertuetta avustanut eurooppalainen aktivisti toimii irakilaisia ammattiliittoja avustavassa projektissa.

Sitten projektin alkuperästä... Viime vuonna Barcelonassa järjestettiin kansainvälinen tapaaminen erityisesti Välimeren alueen yhteiskunnallisille liikkeille. Tapaamisen järjesti Escanda, järjestö, joka työskentelee moniin aloihin, kuten ekologiseen viljelyyn, rauhaan ja globalisaatioon, liittyvien kysymysten parissa. Tapaamisen osallistujien kesken oli selvää, että alueen eri maiden liikkeiden välillä on liian vähän kommunikaatiota, osittain johtuen siitä, että joissain maissa ei ole minkäänlaista demokratiaa. Samalla juuri rajat ylittävien verkostojen luominen on tärkeää oppositiovoimien kehittämiseksi. Eräs tapaamisessa syntyneistä ideoista oli luoda puhujakiertue, joka yrittää kerätä Lähi-idän liikkeistä kiinnostuneita ihmisiä kesällä 2005 järjestettävään päätöstapaamiseen. Vielä ei siis ole selvää, mikä tulee olemaan projektin lopullinen muoto - onko se pakolaisapua, suoraa toimintaa vai mitä... Mikä tahansa on mahdollista. Tarkoituksena on luoda tila, jossa Lähi-idän ja Euroopan aktivistit voivat toimia yhdessä. Ryhmiä on kaksi, ja kumpikin koostuu yhdestä israelilaisesta, palestiinalaisesta ja libanonilaisesta. Yritimme alun perin saada mukaan myös jonkun irakilaisen, mutta se ei onnistunut.

Mitkä ovat mielestäsi toistaiseksi olleet kiertueen kiinnostavimmat kokemukset?

Olemme juuri kiertueen alussa. Meitä on siis kaksi ryhmää, joista toinen kävi jo Iso-Britanniassa ja Irlannissa. Me kävimme jo Ruotsissa. Toistaiseksi kiinnostavinta on ollut nähdä, mitä Euroopassa tapahtuu ja miten eurooppalaiset aktivistit käsittelevät yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiä, sillä Lähi-idästä käsin näyttää usein siltä, että esimerkiksi Skandinaviassa ei ole lainkaan köyhyyttä. Kiinnostavaa on huomata sittenkin, että täälläkin on työttömyyttä ja köyhyyttä ja että täälläkin kamppaillaan sosiaalisten oikeuksien puolesta. Kaikissa maissa on paikallisia kamppailuja. Emme halunneet tämän kiertueen näyttävän siltä, että asenteenamme olisi "me olemme köyhiä, ja te eurooppalaiset voitte auttaa meitä" - pikemminkin haluamme kehittää yhteistyön ja tasa-arvon dynamiikkaa.

Puhutaan seuraavaksi "sivilisaatioiden yhteentörmäystä" (clash of civilisations) koskevasta diskurssista, johon kiertueenne esittelyssäkin viitataan väittäen, että nykyiset globalin politiikan suvereenit toimijat toteuttavat "sivilisaatioiden yhteentörmäyksen" (Samuel Huntington) taktiikkaa. Eikö tämä väite ole kuitenkin virheelllinen, kun otetaan huomioon, että huntingtonilaiset ovat käytännössä paitsiossa mitä tulee esimerkiksi USA:n hallintoon ja sen ulkopolitiikkaan? Huntingtonin ehdotusta - joka on pikemminkin kutsu sotaan kuin nykytilanteen kuvaus - voidaan toki kritisoida, mutta silloin ei kritisoida suvereenia osapuolta, jonka tarpeita "sivilisaatioiden yhteentörmäys" -taktiikka ei pysty ennakoimaan. USA ei pyri (kylmää sotaan muistuttavaan) tilanteeseen, jossa on kaksi vastapoolia tai -blokkia, sillä sen vihollinen ("terrorismi") on tilalliset rajat ylittävä verkostomainen rakenne. Tämä ei tarkoita sitä, että USA:n hallinto liittolaisineen olisi immuuni rasistisille käsityksille vihollisesta - pikemminkin kyse on siitä, että "sivilisaatioiden yhteentörmäys" on liian rajoittunut käsitys suhteessa vallitseviin globaalin hallinnan visioihin. Imperiumi ei saa tuntea ulkopuolta, ja ulko- ja sisäpuolen logiikan sijasta sen on noudatettava hierarkkisen sisällyttämisen taktiikkaa (väestöjen sisällyttäminen työvoimana annettuine taloudellisine funktioineen jne.). On myös huomattava, että USA:lla on paljon islamilaisia valtioita liittolaisinaan. "Sivilisaatioiden yhteentörmäys" nykytilanteen kuvaajana on lisäksi sikäli ongelmallinen, että siitä puuttuu suvereenin toiminnan taloudellinen funktio: maailmanmarkkinoiden toiminnan takaaminen. Nykyisten suvereenien toimijoiden taktiikkaan sopii paljon paremmin Fukuyaman käsitys liberaalin demokratian levittämisen projektista "historian loppuna", ei tietenkään siinä mielessä että tämä idealistinen visio olisi "totta" (myös liberaali demokratia tarvitsee aina tarvittaessa poikkeustilaa ja diktatuureja). Vai onko sittenkin kyse siitä, että - kuten Slavoj Zizek on todennut - "historian loppu" ja "sivilisaatioiden yhteentörmäys" sopivat yhteen, koska postpolitiikan aikakaudella - varsinaisten poliittisten konfliktien puuttuessa ja politiikan ollessa lähinnä "hallinnointia" - pseudo-naturalisoidut konfliktit ovat vallitseva konfliktin muoto? Kommentteja? Haluatko täsmentää näkemyksiänne?

Bush on julistanut sodan islamia vastaan ja sanoi sen hyvin suoraan 9/11:n jälkeen...

Onko tämä nyt suora lainaus vai tulkinta?

Tarkoitan hyvän ja pahan välistä, mustavalkoista taistelua, jossa vihollinen ovat fundamentalistit ja terroristit...

Mutta silti, eikö hän sanonut selvästi, etteivät kaikki muslimit suinkaan ole vihollisia. En tietysti täysin usko häntä, mutta hän sanoi esimerkiksi, että USA:n omia muslimiyhteisöjä on suojeltava kiihkoilijoilta.

Mutta kun julistetaan sota terrorismia vastaan, on huomattava, ettei terrorismi ole mikään alue...

Mutta ei myöskään sivilisaatio...

Mutta se on jotain, mitä ei voi määrittää, ja siksi sille annetaan määritelmiä. Eikä hän maininnut juutalaisia fundamentalisteja, japanilaisia fundamentalisteja, kristittyjä fundamentalisteja...

Omassa maassaan.

Niin, hän ei maininnut muita kuin muslimeja. Lisäksi terroristia ei voi tunnistaa. Muslimin voi tunnistaa, ja jokaisesta muslimista tulee epäilysten kohde, potentiaalinen terroristi. Viittaan nyt seuraavaksi tuoreeseen Sorosin kirjaan: hänen mukaansa kyse ei ole ainoastaan siitä, että presidentin on sanottava tiettyjä asioita, kun maa joutuu hyökkäyksen kohteeksi tai kun julistetaan sotatila. Kyse on siitä, että Bush meni Afganistaniin ja Irakiiin - ja kaikki tietävät, että Irakilla ei ollut mitään tekemistä terrorismin kanssa, tai ei ainakaan Al-Qaidan kanssa, ja että se ei ollut fundamentalistis-islamilainen valtio...

Itse asiassa se oli varsin maallinen valtio verrattuna alueen muihin valtioihin.

Aivan. Mutta paljon vähemmän on puhetta Pohjois-Koreasta tai Intian ja Pakistanin välisestä kriisistä. Bush teki sen hyvin tarkoituksellisesti. Sodan yhteydessä oli kätevää yhdistää vihollinen ja islam. Tällainen oli dynamiiikka ennen sotaa. Sodan jälkeen hän sanoi sitten, että Irakin kansa vapautettiin Saddamista. Ennen sotaa kansasta ei ollut puhettakaan. Eikä tarkoituksena tietenkään ollut kansan auttaminen. Tämä on se, mitä Bush konkreettisesti tekee. Hän puhuu sivilisaatioista ja kulttuureista, vähän hienostuneemmalla tavalla mutta kuitenkin. Mitä tulee kysymyksen huomautukseen siitä, että kyse on monimutkaisemmasta asiasta: tietenkin, se on paljon monimutkaisempaa, intressi on taloudellinen. On tosiasia, että arabivaltiot kontrolloivat öljyä, se on tärkeää huomata.

Israelin ja Palestiinan välisen sotatilan tulevaisuus näyttää tällä hetkellä siltä, että vaihtoehtoina ovat joko sotatila asioiden normaalina tilana tai kaksi modernia, suvereenia valtiota, jotka suhtautuvat toisiinsa pysyvän vihamielisesti ja joiden välistä kanssakäymistä ja liikennettä valvotaan tiukasti. Modernien kansallisvaltioiden historiasta tunnemme modernin suvereniteetin ratkaisemattomat ongelmat: yhtäältä kansan "edustamisen" ja toisaalta kansan "yhtenäisyyteen" kuuluvan me/muut-jaottelun. Euroopassa on viime vuosina vähitellen suunnattu kohti jonkinlaista sekamallia (kansallisvaltiot + postkansallinen eurofederalismi). Esittämättä suoraa analogiaa, olisiko Lähi-idässä mahdollista pyrkiä kohti "Lähi-idän unionia" (esimerkiksi Israel, Palestiina ja Libanon) vaihtoehtona sekä (uskonnollisesti yhtenäisille) kansallisvaltioille että pysyvälle sotatilalle, monikansallista unionia, jolla on maallinen perustuslaki? Onko olemassa merkittäviä liikkeitä, jotka kannattavat tällaista mallia?

Tämä on hyvä kysymys. Ensin on otettava esille kysymys "paluuoikeudesta"... Ehkä minun pitäisi täsmentää, mitä se tarkoittaa. Vuonna 1948 Israel valloitti Palestiinan ja siirsi merkittävän määrän palestiinalaisväestöstä. Siirretyt vaativat paluuoikeutta, oikeutta palata takaisin omaan maahansa. Israelilla ei pitäisi olla oikeutta jättää huomiotta tällaisia vaatimuksia. Kyse on hyvin tunteita herättävästä, voimakkaasta asiasta. Kahden erillisen valtion ratkaisu ei ole todellinen vastaus. Monet palestiinalaispakolaiset haluavat palata valloitettuihin ja tuhottuihin kyliin, alueille, jotka ovat osa Israelia (Jaffa, Haifa jne.) eivätkä palestiinalaisten itsehallintoaluetta. Toki kahden erillisen valtio ratkaisu voisi olla lyhyen aikaa hyvä ratkaisu, pieni askel eteenpäin. Mutta joka tapauksessa aktivistiverkostossamme ollaan tällaista ratkaisua vastaan ja kannatetaan yhtä valtiota. Mutta kun puhumme yhdestä maasta, kysymys suhteesta ympäröiviin arabivaltioihin on hyvin mutkikas. Libanonissa asuu paljon palestiinalaispakolaisia, joilla ei ole kansalaisoikeuksia tai edes passia, ei oikeutta maahan tai koulutukseen. Ja Libanonin kanta on se, että se odottaa paluuoikeuden täytäntöönpanoa. Meidän näkemyksemme on se, että näillä ihmisillä tulisi olla oikeus mennä minne he haluavat. "Lähi-idän unionista" puhuminen on hyvää ajattelua, mutta toistaiseksi se on hyvin optimistista, nyt kun patriotismi on vallitsevaa. Mutta veihän se Euroopaltakin kauan. Emme tosin ole hirveän innoissamme EU:sta. Mitä liikkeisiin tulee, radikaali vasemmisto puhuu yhdestä valtiosta, johon kuuluisivat myös Libanon, Syyria ja Jordania, mutta ei Egypti. Mutta yksikään merkittävä poliittinen voima ei puhu tästä. Jotkut palestiinalaiset intellektuellit, kuten Edward Said, ovat puhuneet aiheesta.

Tarkentaaksemme, EU:n uusi "perustuslaki" on toki uusliberalistinen, mutta samalla Euroopan unioniin liittyy myös positiivisia, postnationalistisia puolia: monet alkavat jo mieltää itsensä enemmän eurooppalaisiksi kuin tietyn kansallisvaltion kansalaisiksi. Se on siis kamppailun paikka, toistaiseksi jossain määrin avoin prosessi...

Niin, se on tapa kontrolloida taloutta ja muuttoliikkeitä. Luin äskettäin artikkelin eurooppalaisesta identiteetistä, mutta en tiedä kuinka vahva se todella on.

Marhaba Europe Helsingissä 7.12.2004

Moshe esitelmöi Lähi-idän tilanteesta myös Helsingissä 7.12.

Eräät merkittävät globaalin politiikan asiantuntijat ovat viitanneet nykyiseen tilanteeseen jatkuvana poikkeustilana. Poikkeustila tarjoaa suvereenille mahdollisuuden irtautua lain muodollisista sisällöistä ja toimia pelkkänä voimana, irtautua suvereenin toimintaa sääntelevistä sopimuksista ja riisua vihollisina pitämiltään kaikki oikeudet sekä sulkea nämä "leireihin". Voitko kertoa jotain niistä erityisistä tavoista, joilla tämä suuntaus esiintyy Israelissa?

Israelissa ainoa "perustuslaki", johon korkein oikeus viittaa, on itsenäisyysjulistus. Siinä mielessä Israelissa ei ole perustuslakia. Ja tuomarit tulkitsevat itsenäisyysjulistusta hyvin vapaasti. Esimerkiksi käy laki, jonka mukaan Israel hyväksyy ainoastaan juutalaisia maahanmuuttajia. Ainoastaan ne, jotka pystyvät todistamaan juutalaisuutensa, saavat täydet kansalaisoikeudet ja -etuudet. Tämä on hyvin rasistinen laki, sillä sen määrittämä "paluuoikeus" ei koske palestiinalaisia. Erään toisen lain mukaan taas Israelin kansalainen ei voi mennä naimisiin palestiinalaisen kanssa. Ilmeisesti et kuitenkaan ajanut takaa aivan tätä... No, erään brittiläisen kolonialismin ajalta periytyvän lain mukaan Israel on poikkeustilassa oleva valtio (emergency state), ja sitä se on ollut vuoden 1948 jälkeen, mikä tarkoittaa sitä, että valta voi tehdä mitä lystää. Tämä merkitsee jokseenkin rajattomia pidätysoikeuksia, siis mahdollisuutta säilyttää henkilö pidätettynä ilman oikeudenkäyntiä. Tämä koskee mm. tuhansia palestiinalaisvankeja. Sitten toinen esimerkki. Valtion budjetin laatimisen ja siitä äänestämisen jälkeen on tapana äänestää laista, jonka perusteella voidaan lykätä koulutus- ym. sosiaalisten oikeuksien voimassaoloa. Vuonna 1952 säädettyä lakia oikeudesta ilmaiseen koulutukseen ei itse asiassa ole koskaan pantu täytäntöön. Ja sitten on kysymys maasta. Vaikka monilla Israelin palestiinalaisilla on todistus maaomistuksesta, Israel on kansallistanut heidän maaomaisuutensa. Erityisen äärimmäisellä tavalla tämä koskee perinteisesti liikkuvaista beduiiniväestöä, jolla on hyvin rajalliset elämänmahdollisuudet.

Lähi-idän islamilaisten maiden uskonnollisuuden ilmenemismuodot herättävät useimmissa länsimaisissa tarkkailijoissa arvostelua, mutta on selvää, että länttä ei kiinnosta esimerkiksi Irakissa tukea voimia, joiden näkemykset vastaisivat kaikkein parhaiten maallista katsomusta, siis vasemmistolaisia ryhmiä. Toisaalta esimerkiksi Israelin ja Palestiinan välinen konflikti on siitä paradoksaalinen, että vastakkain ovat yhtäältä ns. "moderni" kansallisvaltio, joka perustaa vaatimuksensa uskonnolliseen näkemykseen juutalaisista valittuna kansana, ja toisaalta "fundamentalistinen" Palestiina, jonka vaatimukset ovat enimmäkseen maallisia ja jonka väestöltä puuttuvat miehityksen vuoksi modernin kansallisvaltion väestön kansalaisoikeudet. Kertoisitko jotain Israelin vasemmistolaisten ryhmien toimintatilasta sekä mielestäsi tärkeimmistä tai potentiaalisimmista vasemmistolaisista suuntauksista? Sotatilassa olevassa maassa opposition toiminta katsotaan perinteisesti maanpetokseksi. Millä tavoin tällainen ilmapiiri on rajoittanut Israelin (ei-sionististen) oppositiovoimien toimintaa?

Oslon sopimuksen jälkeen Israelin vasemmisto on ollut jakautunut sionistiseen vasemmistoon ja radikaaliin vasemmistoon. Kun puhumme sionistisesta vasemmistosta, puhumme ihmisistä, jotka aloittivat Oslon prosessin, jonka tarkoituksena oli luoda Israelille taloudellinen ylivalta suhteessa palestiinalaisiin sekä pystyttää Israelin ja Palestiinan välinen vapaamarkkina-alue, jossa Palestiina on kolmatta maailmaa ja Israel ensimmäistä maailmaa, lähellä toisiaan, uudessa Lähi-idässä, jossa vallitsee taloudellinen apartheid. Oslon prosessissa he loivat tilanteen, jossa palestiinalaiset eivät voi elää oikeaa elämää, ja jakoivat Länsirannan. Liikkumisvapaudessa on vakavia puutteita. Muuri rakennettiin vasemmiston aloitteesta. Kun puhumme sionistisesta vasemmistosta, puhumme sionistisesta liikkeestä, joka haluaa erottaa juutalaisväestön sekä palestiinalaisväestön ja luoda tilanteen, jossa useimmat palestiinalaiset, ja useimmat ei-juutalaiset, elävät autonomiassa tai valtiossa ja useimmat juutalaiset toisessa valtiossa.

Toisaalta tietenkin keskiössä on taloudellinen tilanne. Oslon sopimuksen mukaan palestiinalaisilla ei ole oikeutta tuoda maataloustuotteita Egyptistä, ja Israelista tulevat maataloustuotteet ovat tietenkin paljon kalliimpia. He siis loivat paljon lakeja ja sääntöjä, jotka estävät Palestiinan taloudellisen itsenäisyyden ja pakottavat Palestiinan tuomaan tarvikkeita Israelista. Oslon jälkeinen israelilainen vasemmisto vastaa oikeistoa, joka sanoo, että Arafat ei ole neuvottelukumppani, ettei tämä kanssa voi saavuttaa rauhaa, että tämä on korvattava, että Palestiinalla tulisi olla toinen johto, jonka kanssa Israel voisi puhua, ja että palestiinalaiset tuhosivat Oslon sopimuksen, eivät juutalaiset tai Israel. Joten voidaan sanoa, että tällä hetkellä vasemmiston ja oikeiston välillä on konsensus siitä, että ongelma ovat palestiinalaiset ja että nyt on kyseessä Israelin ja Palestiinan johdon välinen sota. Siis palestiinalaisia ei pidetä siviileinä, jotka kamppailevat sortoa vastaan, vaan ihmisinä, joilla on johto tai valtio. Valtion kanssa voi sotia. Sodassa on kaksi tasa-arvoista osapuolta... siinä mielessä, että on enemmän OK käydä sotaa kahden maan välillä kuin vapauden puolesta taistelevia tottelemattomia siviilejä vastaan. Se on kokonaan toinen asia. Tästä terminologiasta on tärkeää olla tietoinen.

Tämän päivän Israelin mainstream-vasemmisto torjui rauhan. Radikaalilla vasemmistolla ei ole minkäänlaista poliittista valtaa. Puoluemuotoisesti sen ryhmittymistä toimii ainoastaan kommunistinen puolue, joka ei oikeastaan enää ole kommunistinen... Suurin osa sen äänestäjistä on Israelin palestiinalaisia. Sitä pidetään ei-juutalaisena. Se edistää juutalaisten ja arabien välisiä suhteita. Sen kolmesta kansanedustajasta aiemmin yksi oli kristitty, yksi juutalainen ja yksi arabi. Viime vaaleissa juutalaisen edustajan tilalle tuli entinen Arafatin neuvonantaja, pikemminkin uusliberalisti kuin kommunisti. Israelin palestiinalaisten ryhmän päätavoitteena on luoda yksi valtio, juutalaisten ja palestiinalaisten valtio.

Radikaalilla vasemmistolla ei siis ole valta-asemia. Se, mitä radikaali vasemmisto tekee, on enimmäkseen suoraa toimintaa, mielenosoituksia ja tiedon levittämistä. Anarchists against the wall tekee suoraa toimintaa muuria vastaan. Women watchin juutalaiset naiset käyttävät äidillistä läsnäoloaan ja äidillisyyttään israelilaisia sotilaita vastaan, jotta palestiinalaisia kohdeltaisiin humanitaarisemmin tarkastuspisteissä ja muualla. Ja sitten on Táaius, jonka nimi tarkoittaa palestiinalaisten ja juutalaisten välistä kumppanuutta. Se on kansalaisliike, joka koostuu Israelin palestiinalaisista sekä juutalaisista ja joka toimii yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta sekä Israelissa että Länsirannalla ja Gazassa. Järjestö on esimerkiksi rakentanut teitä ja lastentarhoja. Se on aika suuri, ei-radikaali järjestö. Sitten on A.I.C. (Alternative Information Center), jolla on todella hyvät nettisivut. Sitten on Betzlem, humanitaarinen järjestö, joka dokumentoi ihmisoikeustilannetta Länsirannalla ynnä muualla. Vihreätä puoluetta Israelissa ei ole, vain vihreitä kansalaisjärjestöjä ja ryhmiä.

Seuraava asia on minusta hyvin tärkeä: israelilaista politiikkaa koskee täydellinen taloudellisen, sosiaalisen sekä ympäristöllisen tilanteen ja palestiinalaiskysymyksen erottaminen. Tämä erottaminen on hyvin manipuloivaa. Esimerkiksi joka kerta budjettileikkauksia tehdessä sanotaan, että olemme sodassa ja että siksi budjettikysymyksestä ei voida käydä kiistaa. Aina kun ympäristökysymykset nousevat esiin, sanotaan, että olemme sodassa ja että siksi ei voida kamppailla ympäristöongelmia vastaan. "Meidän elämämme on uhattuna, ja te puhutte muurista, hyvinvoinnista" jne. Useimmat israelilaiset vasemmistolaiset ovat käytännössä uusliberalisteja, israelilainen vasemmisto on uusliberalistista, kuten tietysti oikeistokin. Ainoa ero niiden välillä on palestiinalaiskysymys. Nyt kun siitäkin aiheesta on konsensus, ainoa ero on asenne-ero: Sharon on paljon aggressiivisempi, manipuloivampi ja väkivaltaisempi. Samalla toisaalta ainoastaan oikeisto pystyy tekemään rauhan, sillä vaikka se ajattelee samalla tavalla kuin vasemmisto, sillä on enemmän julkista tukea. Kaikki, minkä se tekee suhteessa palestiinalaisiin, saa hyväksynnän sekä oikeistolta että vasemmistolta, kun taas se, minkä vasemmisto tekee, saa hyväksynnän ainoastaan vasemmistolta.

Onko sinulla mitään erityisiä kokemuksia Lähi-idässä vierailleista eurooppalaisista rauhanaktivisteista? Entä israelilaisten aseistakieltäytyjien liike? Minkälaisia suuntauksia siinä on, ja miten suhtaudut niihin?

Rauhanaktivisteja on tullut sekä Euroopasta että USA:sta. Heidän työnsä on hyvin tärkeää, koska se luo solidaarisuutta ja osoittaa, ettei maailman julkinen mielipide hyväksy kaikkia Israelin toimia. Rauhanaktivistien toiminta asettaa painetta Israelin hallitukselle, joka on hyvin herkkä kansainväliselle paineelle. Ja tietenkin varsinaisessa käytännössä rauhanaktivistit tekevät hyvää työtä: he pelastavat elämiä, tekevät solidaarisuusaktioita. Samalla he tuovat Palestiinan väestölle uusia ideoita, kuten radikaaleja käsityksiä demokratiasta. He osoittavat vaihtoehtoja sekä maailmalle että palestiinalaisille, muitakin kuin nationalistisia tapoja katsella tilannetta.

Mitä tulee aseistakieltäytyjien liikkeeseen, siinä on kaksi pääsuuntausta. Ensimmäinen on Courage to refuse, vasemmistosionistinen liike, joka puhuu lähinnä humanitaarisista kysymyksistä ja jonka aktiivit eivät halua olla osa miehitystä. Sitten on järjestö nimeltä New profile, joka puhuu Israelista militaristisena yhteiskuntana mutta myös sukupuolikysymyksistä, pedagogiasta, monista israelilaisen yhteiskunnan ja kulttuurin aspekteista sekä siitä, kuinka ne edustavat militaristista ajattelutapaa ja armeijan vaikutusvaltaa. Viimeisen 5-7 vuoden ajan on ollut käynnissä ikävä juttu: monet kenraalit pääsevät armeijasta vapauduttuaan helposti yliopistonrehtoreiksi, mikä osoittaa kuinka syvällistä militarismi on. New profile rohkaisee hylkäämään sotilaspalveluksen kokonaan, koska kyseessä on sortava armeija. Äskettäisessä tapauksessa 18-vuotias nuorimies ilmoitti, ettei mene armeijaan lainkaan, koska on pasifisti, ja joutui vankilaan varsin pitkäksi aikaa. Lopulta armeija hyväksyi vakaumuksen kieltäytymisen perusteeksi. Naisille kieltäytyminen käy helposti, miehille sen sijaan aiheutuu paljon vaikeuksia ennen kuin pasifismi hyväksytään.

Äskettäin eräs viiden hengen ryhmä totesi, ettei sen kieltäytymisen perusteena ole pasifismi ja että se ei ole sinänsä armeijaa vastaan, vaan pikemminkin sitä vastaan, että armeijaa käytetään miehitykseen. Ryhmä oli vankilassa vuoden ajan, mikä oli ankara rangaistus. Heidät vapautettiin muutama kuukausi sitten. Courage to refusen aktiivit eivät ole varsinaisia asevelvollisuusikäisiä, vaan he ovat pikemminkin siinä iässä, että heidän on palveltava armeijassa noin kuukausi vuodessa. Se on siis sionistinen liike, joka kieltäytyy tehtävistä miehitetyllä maaperällä. Se on nykyään varsin iso liike. Järjestön mukaan 25% armeijassa palvelevista on sitä mieltä, että on hyväksyttävää kieltäytyä tehtävistä miehitetyllä maaperällä, mikä on yllättävältä ja optimistiselta kuulostava arvio. Aiemmin näin ajattelevia pidettiin pettureina, mutta nyt heillä on jonkin verran legitimiteettiä.

Kun puhutaan militarismista Israelissa, on tärkeää ymmärtää, että suurimmalle osalle alemmista sosiaaliluokista tuleville asepalvelusta suorittaville armeija on myös tapa edetä yhteiskunnassa. Asepalvelus parantaa työnsaantimahdollisuuksia. Ilman asepalvelusta on hankalaa saada työtä. Rikkaille tämä ei tietenkään ole ongelma, mutta keski- ja alaluokkaisille on. Kaikkein alaluokkaisimpia ei itse asiassa edes haluta armeijaan, koska heitä pidetään rikollisina ja alikoulutettuina - kaikki nämä köyhiä koskevat stereotypiat... Rikollisina tms. pidetyille on tosin armeijassa myös joitain erillisiä erikoisosastoja.

Armeijalla on siis kaikkiaan erittäin vahva asema yhteiskunnassa. Nykyään entistä useammat jättävät armeijan väliin, mutta syitä on muitakin kuin miehityksen vastustus. Ensinnäkin, joitain ei vain kiinnosta, ja nämä ovat yleensä riittävän varakkaita kieltäytyäkseen. Tämä on tyypillistä erityisesti Tel Avivissa, joka on Israelin maallinen keskus, vasemmistolaisempi ja individualistisempi kaupunki. Toiseksi on ihmisryhmä, joka ei sinänsä vastusta miehitystä vaan on yksinkertaisesti peloissaan eikä näe riittävän hyvää syytä henkensä riskeeraamiseen armeijassa. Tai sitten ei ole taloudellisesti mahdollista mennä armeijaan, on lapsia ja perhe elätettävänä. Tai sitten meneillään oleva poliittinen kamppailu tuntuu vieraalta. Arvioisin, että nykyään n. 50% väestöstä ei mene armeijaan, mutta silti mainstream-yhteiskunta on hegemoninen: jos haluaa päästä yhteiskunnassa eteenpäin, on mentävä armeijaan. Itse kävin armeijan nuorena. Sen jälkeen kävin kallonkutistajan juttusilla, eikä armeijalla ole nyt minulle juuri mitään käyttöä. Tehtävänäni on soittaa muutamalle ihmiselle, kun heillä on sotatehtäviä tai harjoitukset.


Linkkejä:
Escanda
Rachel Corrie
International Solidarity Movement
Indymedia-Beirut
Helem
Mahapach
A.I.C. (Alternative Information Center)
Courage to refuse
New profile