2005-01-19

Sotaporno, sotapunk!
Autonominen videopoiesis sota-aikana

Matteo Pasquinelli

Kääntänyt: Markus Termonen

"Sotapunk on laivue B52-koneita, jotka viskovat libidinaalisia pommeja ja radikaaleja kuvia läntisen kuvaston sydämeen."

Irvistävät apinat

Kuinka kuvittelette voivanne lopettaa sodan ilman aseita? Sodanvastainen julkinen mielipide, joka täyttää aukioita maailmanlaajuisesti, ja kansainvälisten oikeusistuimien kosmeettinen demokratia seisovat voimattomina raivoavan USA:n armeijan edessä. Järki ei voi vallita suurvallan eläinvaistoja vastaan: surmaavan voiman voi pidättää vain toinen voimakkaampi voima. Joka päivä todistamme darwinilaista näytöstä: historiaa toistamassa itseään voimien julman kohtaamisen kautta, samalla kun se, mikä lepää, on olohuoneissa harjoitettava sananvapaus. Myös pasifistit ovat vaistomaisten voimien rikoskumppaneita, sillä eläimellinen aggressiivisuus on meidän kaikkien sisällä. Radikaalille vasemmistolle (eikä ainoastaan konformistiselle enemmistölle) kuuluvan itsesensuurin pinnan alla olisi myönnettävä julkisesti, ettei Abu Ghraibin pornografisten kidutuskuvien katsominen skandalisoi meitä, vaan päinvastoin se pikemminkin kiihottaa meitä, täsmälleen samalla tavalla kuin pakkomielteinen tirkistely, joka vetää meitä 9/11-videoiden pariin. Sellaisten kuvien kautta tunnemme tukahdutettujen vaistojen ilmaisua, nautintoa, joka nousee konsumerismin, teknologioiden, tavaroiden ja kuvien narkotisoinnin jälkeen. Näytämme hampaamme, kuten apinat tekevät, kun niiden aggressiivinen irvistys näyttää kauhistuttavasti ihmisen hymyltä. Nykyaikaiset ajattelijat kuten Baudrillard ja Zizek tiedostavat läntisen kulttuurin sisäisen pimeän puolen. Jos 9/11 oli shokki läntiselle tietoisuudelle, Baudrillard esittää paljon shokeeraavamman teesin: meidän länsimaisten ihmisten oli määrä haluta 9/11-tapahtumaa, supervallan kuolemanviettinä, vallan, joka luonnolliset rajansa saavutettuaan ei tunne ja halua mitään muuta niin paljon kuin itsetuhoa ja sotaa. Suuttumus on tekopyhyyttä, videokuvaruudun takana puhuu aina eläin.

Videosodan taistelutantereella

Ennen kuin apina vedetään ulos tv-vastaanottimesta, meidän on keskityttävä taistelutantereeseen, jolla mediakamppailu käydään. Mitä enemmän todellisuus on massatasoisten, henkilökohtaisten ja verkostoituneiden laitteiden lisäämistä, sitä enemmän sodista tulee mediasotia, vaikka ne tapahtuvatkin aavikolla. Ensimmäinen Globaali Sota alkoi 9/11-katastrofin suorasta lähetyksestä ja jatkui videosissi-episodein: saamme joka päivä Irakin rintamalta miehittäjien, aseistautuneiden ryhmittymien ja journalistien kuvaamia videoita. Kaikki toiminta sellaisessa mediasodassa muotoillaan etukäteen sopimaan spektakulaarisiin seurauksiinsa. Terroristit ovat oppineet kaikki spektakulaarisen konfliktin säännöt, samalla kun imperiaalinen propaganda, paljon asiantuntevampi, ei koe tunnonvaivoja pelaamisesta väärennöksillä ja huijauksilla (esimerkiksi asiakirjoilla joukkotuhoaseista). Byrokraattiset propagandasodat ovat menneisyyden juttu. Uusi media on synnyttänyt sissitaistelun avaten ylösalaisin käännetyn vastarinnan molekulaarisen rintaman. Siviilien hallussa olevat videokamerat, itsenäisten journalistien päivittämät weblogit, amerikkalaisten sotilaiden Abu Ghraibin vankilassa käyttämät kehittyneet puhelimet: kukin edustaa hallitsematonta muuttujaa, joka voi mullistaa propagandakoneiston. Television tuottama videokuvasto punotaan nyt yhteen digitaalisen, verkostoituneen median anarkkisen, itseorganisoituneen infrastruktuurin kanssa, josta on tullut pelkoa herättävä jakelun väline (minkä todistaa Nick Bergin mestaamisvideon kapillaarinen leviäminen). Tämän päivän propagandaa käytetään kollektiivisen kuvaston pikemminkin kuin kollektiivisen spektaakkelin hallitsemiseksi, ja tiedustelupalvelut pystyttävät näennäisiä kuvia totuudesta verkostoitumisteknologioihin perustuen.

Sivilisaatioiden videoyhteentörmäys

Horisontaalisen ja vertikaalisen median välisen teknokonfliktin rinnalla kaksi maallista kuvakulttuuria on vastakkain kansainvälisessä mediamaisemassa. USA ilmentää videokratian viimeistä vaihetta, oligarkkista teknokratiaa, joka perustuu liikakasvuiseen mainostukseen ja infoviihdykkeeseen sekä maailmanlaajuisen kuvaston kolonisaatioon Hollywoodin ja CNN:n välityksellä. 1900-luvun ideologiat kuten natsismi ja stalinismi olivat läheisesti kytköksissä idea-kuvan fetisismiin (kuten kaikki läntinen ajattelu periytyy platonilaisesta idealismista). Islamilainen kulttuuri sen sijaan on perinteisesti ikonoklastista: Jumalan sekä Profeetan ja yleensä ylipäätään minkään elävän olennon kuvien esittäminen on kiellettyä. Vain Allah on Al Mussawir, hän, joka synnyttää muodot: hänen luomiseleensä jäljittely on synti (vaikka sellaista määräystä ei koskaan esiinny Koraanissa). Islamilla, toisin kuin kristinuskolla, ei ole ikonografista keskusta. Moskeijoissa Kiblah on tyhjä syvennys. Sen voima ei ole peräisin kuvan kieltämisestä vaan sen keskittävän roolin kieltämisestä, kehittäen tällä tavoin materiaalisen, antispektakulaarisen ja horisontaalisen kultin. Tosiaankin, tuomiopäivänä maalareiden on tarkoitus kärsiä enemmän kuin syntisten. Vaikka modernisaatio etenee television ja elokuvien välityksellä (joilla paradoksaalisesti ei ollut samaa kohtelua kuin maalaamisella), ikonoklastinen perusta pysyy aktiivisena ja hyökkää läntisiä symboleita vastaan, kuten tapahtui World Trade Centerin tapauksessa. Läntiseen epäjumalanpalvontaan iskemiseksi pseudoislamistisesta terrorismista tulee videoklasmi, joka valmistelee suoraan lähetykseen suunniteltuja iskuja sekä käyttää satelliittikanavia propagandansa kaikukeinoina. Al-Jazeera lähettää kuvia kuoliaaksi ammutuista irakilaissiviileistä, samalla kun läntinen massamedia poistaa nämä kuvat sotilaallisen esityksen eduksi. Idän ja Lännen välille on kehittymässä epäsymmetrinen kuvasto, ja sitä seuraa epäsymmetrinen raivo, joka pursuaa vastaiskuin seuraavien sukupolvien ajan. Sellaisessa videokratian ja videoklasmin välisessä yhteentörmäyksessä kolmas toimija, globaali liike, yrittää avata aukon ja kehittää siinä paikassa autonomisen videoluomisen (videopoiesis). Vaihtoehtoisen kuvaston valmistaminen ei perustu ainoastaan itseorganisoituvaan itsenäiseen mediaan vaan myös myytin ja ruumiin ulottuvuuden takaisinvoittamiseen. Videoluomisen tulisi puhua - samanaikaisesti - apinoiden vatsalle ja aivoille.

Globaalit video-aivot

Läntisen median ja tietoisuuden herätti suorana lähetettyjen kuvien fyysinen voima, eivät uutiset kidutuksista Abu Ghraibin vankilassa tai Nick Bergin mestauksesta. Televisio on media, joka opetti massat reagoimaan kuviin pavlovilaisesti. Se on myös media, joka tuotti kollektiivisen tajunnan globalisaation (joka on jotain monimutkaisempaa kuin ajatus julkisesta mielipiteestä). Massojen tunteet ovat aina olleet matelijamaisia: se, minkä medialisääntyminen vakiinnutti, on tunteiden videomutaatio, kollektiivisten aivojen ja kollektiivisen kerronnan videoksi-tuleminen. Tässä ei ole kyse teorian työstämisestä vaan kykyjemme luonnollisen laajentuman tiedostamisesta. Elektroniset ja taloudelliset kehityskulut liikkuvat liian nopeaa vauhtia, jotta kollektiivisella tajunnalla olisi aikaa kommunikoida ja kehitellä viestejä puheessa, on aikaa vain visuaalisiin stimulantteihin reagoimiseen. Kollektiivinen kuvasto ilmaantuu, kun mediainfrastruktuuri ilmaisee ja toistaa samoja kuvia miljoonissa kopioissa tuottaen yhteisen tilan; yksimielisen hallusinaation saman objektin ympärille (josta jälkikäteen tulee sana-suu tai elokuvateollisuus). Tv-median tapauksessa sellainen miljoonien kuvien sarjakommunikaatio on paljon kuolettavampaa, koska se on äkillistä. Toisaalta verkostoitunut kuvasto toimii vuorovaikutuksellisesti ja ei-äkillisesti, tästä syystä kutsumme sitä yhdistäväksi kuvastoksi. Kuvasto on saman kuvan kollektiivista sarjalähetystä eri medioiden poikki. Goebbelsin mukaan miljoona kertaa toistetusta valheesta tulee julkista diskurssia, osa jokapäiväisiä keskustelua, ja sitten hyväksytty totuus. Kollektiivinen kuvasto on paikka, jossa media ja halu tapaavat toisensa, jossa sama toistettu kuva muovaa miljoonia ruumiita samanaikaisesti ja kirjaa nautintoa, toivoa ja pelkoa. Kommunikaatio ja halu, mediasfääri ja psykosfääri, ovat kaksi napaa, jotka kuvailevat sotaa globaalille massalle, tapa, jolla sota saavuttaa ruumiimme kaukana todellisesta konfliktista ja jolla kuva kirjaa itsensä lihaan.

Eläinkertomuksia

Miksi todellisuus on olemassa vain voimakkaan tv-verkoston kehystämänä? Miksi iltauutiset vaikuttavat tapahtumien kulkuun? Kollektiiviseen tajuntaan ei vaikuta ainoastaan massateknologioiden video-evoluutio, vaan siihen vaikuttavat myös ihmiskunnan luonnolliset vaistot. Poliittisena eläimenä (Aristoteles) ihmisellä on taipumuksena pystyttää kollektiivisia kertomuksia, jotka edustavat omaan lajiin kuulumisen vaistoa. Kutsuttakoon niitä eläinkertomuksiksi. Tästä syystä televisio on "luonnollinen" media, sillä se vastaa tarpeeseen luoda yksi kertomus miljoonille ihmisille, yksittäinen eläinkertomus kokonaisille kansakunnille, samalla lailla kuin toiset kerrontagenret, kuten eepos, myytti, Raamattu ja Koraani, tekivät ja tekevät yhä. Televisio edustaa, ennen kaikkea, esi-isiltä perittyä tunnetta kuulumisesta yhteen Lajiin, joka on metaorganismi, johon me kaikki kuulumme. Kullakin geopoliittisella areenalla on oma video-makropuoleensavetäjä (CNN, BBC jne.), johon loput mediat ovat suhteessa. Makropuoleensavetäjien rinnalla ovat metapuoleensavetäjät, jotka esittävät niiden vastaisen kriittisen tietoisuuden roolia, funktiota, jota usein pitävät hallussaan lehdistö ja nettimediat (esimerkiksi Guardian). Tietenkin malli on paljon monimutkaisempi: lista voisi jatkua ja päättyä blogeihin, jotka voimme määrittää ryhmä-mikropuoleensavetäjiksi, pienimmän mittakaavan sellaisiksi, mutta riittäköön, kun sanotaan tässä, että yleisön ja pääpuoleensavetäjän voiman varmistaa luonnollinen eläinvaisto. Tämä massamedioiden määritelmä saattaa tuntua oudolta, koska ne eivät enää ole työntömedioita, jotka kommunikoivat yksisuuntaisin tavoin (yhdeltä-monille), vaan vetomedioita, jotka vetävät puoleensa ja ryhmittävät yhteen, medioita, joihin sijoitamme halumme (monilta-yhdelle). Lainaten Reichin huomautusta fasismista voimme sanoa, että sen sijaan, että mediaestablishment aivopesisi massoja, johonkin kuulumisen halun perversio pitää yllä ja haluaa mediaestablishmentia.

Digitaalista anarkiaa. Videopuhelin vs. Imperiumi

Perinteinen mediasota liittää kokonaisuuteen Internetin, ja verkostoitunut kuvasto (televisio, Internet, matkapuhelimet ja digitaalikamerat) muuttuu taistelutantereeksi: henkilökohtaiset mediat kuten digitaalikamerat tuovat sodan julmuuden suoraan olohuoneeseen, ensimmäistä kertaa historiassa Internet-imuroimisen vauhdilla ja minkäänlaisen hallituksen kontrollin ulkopuolisesti. Tätä verkostoitunutta kuvastoa ei voida pysäyttää, kuten ei voida myöskään teknologista evoluutiota. Absoluuttinen läpinäkyvyys on väistämätön kohtalo meille kaikille. Videopuhelin-aikakausi vähentää merkittävästi yksityisyyttä kuten myös kaikenlaista salassapitoa, mukaan lukien valtiollista salassapitoa. Rumsfeldin raivonpurkaus USA:n senaatin asepalveluskomitean (US Senate Committee on Armed Services) edessä Abu Ghraibin skandaalista on äärimmäisen groteski: "Me toimimme [...] rauhanajan rajoituksin, laillisine vaatimuksineen, sota-ajan tilanteessa, informaatioaikakaudella, jolloin ihmiset juoksevat ympäriinsä digitaalikameroineen ja ottavat näitä uskomattomia valokuvia ja laittavat sitten ne eteenpäin, vastoin lakia, medialle, yllätykseksemme, kun ne eivät - ne eivät ole saapuneet edes Pentagoniin". Muutama päivä myöhemmin Rumsfeld kielsi minkäänlaisen kameran tai videopuhelimen käytön Irakissa palvelevilta amerikkalaissotilailta. Rumsfeld itse oli kuuluisan videon Internet-levityksen "uhri", videon, joka näyttää hänet kättelemässä kohteliaasti Saddam Husseinin kanssa vuonna 1983. Uusi digitaalinen media näyttää luoneen arvaamattoman digitaalisen anarkian, jossa videopuhelin voi taistella Imperiumia vastaan. Kuvat kidutuksesta Abu Ghraibissa ovat koneiden sivilisaation sisäinen kostaja, sivilisaation, jolta loppuu sen luojien ja demiurgien kontrolli. On olemassa konekostaja mutta myös kuvakostaja: kuten Baudrillard toteaa, spektaakkelin Imperiumi alistetaan nyt spektaakkelin itsensä liikakasvulle, sen omalle himolle kuvien perään, autoeroottiselle pornografialle. Digitaalisen teknologian äärettömästi toistettava luonne mahdollisti copyright-kulttuurin kuoleman P2P-verkostojen kautta, mutta se salli myös digitaalisen spämmin sekä verkon sisällön valkoisen melun lisääntymisen. Videopuhelimet ovat luoneet verkostoituneen megakameran, superkevyen panoptikonin, horisontaalisen Ison Veljen. Valkoinen talo takertui tähän verkkoon. Digitaalinen toisto ei enää luovuta meitä postmodernin heikon ajattelun peilien pelille - kuvalle itsereferentiaalisena näennäiskuvana - vaan pikemminkin keskinäiskytköksiseen maailmankaikkeuteen, jossa videoluominen voi liittää kaukaisimmat pisteet ja aiheuttaa kuolettavia oikosulkuja.

Sotaporno

Todellakin, se, mikä tuli päivänvaloon Abu Ghraibin mediaskandaalin myötä, ei ollut väliaikainen oikosulku vaan imploosio sodan, median, teknologian, ruumiin ja halun kuolettavaan pyörteeseen. Filosofit, journalistit ja kommentaattorit kaikilta puolilta ovat kiiruhtaneet esittämään erilaisia näkökulmia analyysin uudeksi rungoksi. Abu Ghraibin ja Nick Bergin kuvien uutuus (fiktiota tai ei, se ei ole keskeistä) koostuu siitä tosiseikasta, että ne takoivat kollektiivisen kuvaston uuden kerrontagenren. Ensimmäistä kertaa snuff-elokuva heijastettiin globaalin kuvaston kuvaruudulle, ja Internet-alakulttuurit, tottuneena sellaisiin kuviin, tulivat lopulta ulos kaapista: rotten.com saavutti lopulta massat. Sen sijaan, että olisivat tehneet selkoa traumaattisesta kokemuksesta, sanomalehdet ja weblogit maailmanlaajuisesti omistautuivat uuden kuvagenren kauaskantoisten poliittisten, kulttuuristen, sosiaalisten ja esteettisten seurausten kuvaamiselle, kuvagenren, joka pakottaa meidät parantamaan immuniteettijärjestelmäämme ja kommunikaatiostrategioitamme. Kuten Seymour Hersh totesi, Rumsfeld tarjosi maailmalle hyvän tekosyyn jättää tästä eteenpäin huomiotta Geneven sopimus. Mutta hän myös laski näkyvän sietotasoa pakottaen meidät hyväksymään sen, että asumme yhdessä Kauhun kanssa. Englanninkielinen journalismi määrittää sotapornoksi suosittujen iltapäivälehtien ja hallituksen talk show -ohjelmien viehätyksen suurikokoisiin aseisiin ja hyvin kiillotettuihin univormuihin, hi-tech-tankkeihin ja infrapunaohjaimin varustettuihin pommeihin, kuvien sota-asun, jonka jotkut määrittävät oikean pornografian bakteerittomaksi korvikkeeksi. Nimetäksemme erään esimerkin, Ridley Scottin Black Hawk Down oli sota-hardcorea. Adbusters määritti puhtaaksi sotapornoksi Time-lehden kannen, jossa amerikkalainen sotilas valittiin vuoden henkilöksi: "Kolme amerikkalaista sotilasta seisomassa ylväästi, puolittaisten hymyjen välkehtiessä heidän kasvoillaan, kiväärit heidän käsivarsiensa suojassa". Sotaporno on myös alagenre roskapornosta - joka on vielä suhteellisen tuntematonta, tullen verkon pimeältä puolelta. Se simuloi sotilaiden välisiä väkivaltaisia seksikohtauksia tai siviilien raiskauksia (yleensä Itä-Euroopassa kuvattuja pseudoamatöörielokuvia, jotka pannaan kiertämään oikeina). Sotaporno vapautetaan nettialakulttuurin statuksestaan: sen sairaalloisesta kiinnostuksesta ja fetissistä sotakuvaston perään tulee poliittisia aseita, tirkistelyä ja massojen painajaisia. Onko sattumaa, että sotaporno ilmaantuu Irakin rämeistä juuri tähän aikaan?

Digitaalisen ruumiin hylkääminen

Sodan metaforinen yhdistäminen seksiin, yhdistäminen, joka pönkittää suurta osaa angloamerikkalaisesta journalismista, osoittaa johonkin syvempään, jota ei koskaan aiemmin tehty niin eksplisiittisesti: libidoon, joka, vaurauden vieraannuttamana, odottaa sodan antavan vapaan vallan esi-isiltä perityille vaistoille. Sota on yhtä vanha kuin ihmislaji: luonnollista aggressiivisuutta ilmennetään kollektiivisissa ja institutionaalisissa muodoissa, mutta teknologian lukuisat tasot ovat erottaneet tämän päivän sodan sen eläinperustasta. Me tarvitsimme Abu Ghraibin kuvia tuodaksemme pinnalle eläinenergian ruokottoman taustan, joka sijaitsi demokraattisen rakenteen alapuolella. Tapahtuiko tämä tukahdutetun historiallinen pinnalle tuleminen yksinkertaisesti digitaalikameroiden ja videopuhelimien massaleviämisen vuoksi? Vai onko ruumiin ja teknologian välillä syvempi yhteys, jonka on määrä osoittautua kuolettavaksi ennemmin tai myöhemmin? Samalla kun massamediat ovat täynnä traagisia ja sairaita uutisia, digitaalisten medioiden muodostumisesta näyttää puuttuvan jotain sen alusta saakka. Tämä voisi olla se todellisen intohimo (Alain Badiou), joka, kuvaruudulle maanpakoon ajettuna, räjähtää pois kontrollista. Uudet henkilökohtaiset mediat ovat suoraan yhteydessä jokapäiväisen elämän psykopatologiaan, voisimme sanoa, että ne luovat sille uuden formaatin ja uuden kommunikaatiogenren, mutta ennen kaikkea ne vakiinnuttavat suhteen ruumiin kanssa, suhteen, jota televisiolla ei koskaan ollut. Sotaporno näyttää antavan merkin alitajuisten voimien teknologian hylkäämisestä, voimien, jotka ilmaisevat itseään saman median kautta, joka tukahduttaa niitä: tämä hylkääminen saattaisi osoittaa ruumiin jatkuvaa digitaaliseen mukautumista. Digitaalisen proteesin lisääntyminen ei ole yhtä rationaalista, bakteeritonta ja immateriaalista kuin miltä se näyttää. Elektroninen media näyttää tuoneen ihmissuhteisiin teknologisen rationaalisuuden ja viileyden, silti digitaalisen varjot tulevat uudelleen pinnalle. Tulee piste, jolloin teknologia poistaa fyysisesti rajoitteet vastakohdaltaan. Internet on paras esimerkki: immateriaalisen ja ruumiista vapautuneen teknologian pinnan alla sijaitsee pornosisällön liikenne, joka käyttää puolet kaistanleveydestä. Samanaikaisesti orwellilaista videokameroiden lisääntymistä, joka jää kauas apollonisen läpinäkyvyyden maailman tuottamisesta, painostavat väkivalta, veri ja seksi. Seuraava Endenmolin Isoveli muistuttaa Battle Royalia, jossa Takeshi Kitano pakottaa opiskelijoiden ryhmän saarelle ja kuolemanpeliin, jossa voittaja on viimeinen henkiinjäänyt. Olemme aina pitäneet mediaa ihmisrationaalisuuden proteesina ja teknologiaa logoksen uutena ilmentymänä. Mutta myös uudet mediat ilmentävät läntisen maailman pimeää puolta. Sotapornosta löydämme tämän libidosta ja mediasta, halusta ja kuvasta tehdyn siamilaisen ruumiin. Kaksi radikaalia liikettä, jotka ovat sama liike: sota uudelleenvarustaa vieraantuneen libidon, henkilökohtaiset mediat ovat niiden vieraannuttaman, epätoivoisen libidon täyttämiä. Alitajuinen ei voi valehdella, ja luurangot alkavat ennemmin tai myöhemmin koputtaa kaapin oveen.

Kuvaston uudelleenkäynnistys

Sota johtuu kyvyttömyydestä nähdä unta, kaiken libidinaalisen energian proteesien, hyödykkeiden ja kuvien virtaan tyhjentämisen jälkeen. Sotaväkivalta pakottaa meidät uskomaan jälleen jokapäiväisen elämän kuviin, ruumiin kuviin kuten myös mainonnan kuviin. Sota on kuvaston uudelleenkäynnistys. Sota tuo mainostusta koskevan huomion ja kiihokkeen takaisin nolla-asteeseen, josta mainostus voi alkaa uudelleen. Sota pelastaa mainostuksen orgasmin lopulliselta tuholta, kulutuksen nirvanalta, arvojen inflaatiolta ja yhdentekevyydeltä. Sota tuo uuden talouden takaisin vanhaan talouteen, perinteisiin ja lujittuneisiin hyödykkeisiin, se hankkiutuu eroon immeriaalisista hyödykkeistä, joiden riskinä on hajaannuttaa talous suureksi omaisuuden lahjoittamisen festivaaliksi sekä Internetin edustaman lahjan epätaloudeksi. Sodan "positiivisena" vaikutuksena on luovuttaa meidät uudelleen "radikaalille" ajattelulle, representaation poliittiselle vastuulle, "heikon ajattelun", semiotiikan ja postmodernismin (jossa postmodernismi tarkoittaa läntistä kuvaa etsimässä alibia voimattomuudelleen), tulkinnallisia pakenemisia vastaan. Kuten sanoimme, sodan pornografiset kuvat ovat taloudellisen ja sosiaalisen järjestyksemme tukahduttaman eläinvaiston takaisinvirtaamista. Mutta me tavoittelemme libidinaalisen energian "fyysisen" analyysin suorittamista pikemminkin kuin psykoanalyysia, joka oikeuttaa reaktiivisesti uudet tavat ja muodot. Sota-aikana näemme kuvien ilmaantuvan uudestaan uudella autonomisella ja itseluovalla voimalla. On olemassa erilaisia kuvia: sotaporno-kuvat eivät ole representaatioita, ne puhuvat suoraan ruumiille, ne ovat julma, kirkas ja affirmoiva voima, kuten Artaudin teatteri, ne ovat uudelleenmagnetisoituja kuvia, jotka eivät aiheuta epäuskoisuutta, ne ovat selkärangan moottoriteillä juoksevia hermoikoneja, kuten Ballard sanoisi. Radikaalit kuvat luovuttavat ruumiin uudelleen meille, radikaalit kuvat ovat ruumiita, eivät näennäiskuvia. Niiden vaikutus on ensin fyysinen, sitten kognitiivinen. Liike-kuva ja virta-aines ovat rigorisesti yksi ja sama asia (Deleuze). Kuvan kirottu perinne on palannut Artaudin teatterin psyykkisen ja tarttuvan voiman kera, konemainen kuva, joka liittää yhteen materiaalisen ja immateriaalisen, ruumiin ja unelman. Fiktio on neurologian haara (Ballard). Libidinaalisessa räjähdyksessä sotaporno vapauttaa läntisen yhteiskunnan eläinenergiat kuin pommi. Sellaisia energioita voidaan ilmaista fasistisissa reaktioissa kuten myös vapauttavissa kapinoissa. Radikaalit kuvat ovat kuvia, jotka pystyvät yhä olemaan poliittisia, sanan voimakkaassa mielessä, ja niillä voi olla massoihin vaikutus, joka on samanaikaisesti poliittinen, esteettinen ja lihallinen.

Videoluominen: ruumis-kuva

Kuinka voimme käyttää televisiota älykkäästi? Ensimmäinen älykäs reaktio on panna se pois päältä. Aktivistikollektiivit kuten Adbusters.org (Canada) ja Esterni.org (Italia) organisoivat vuosittain tv-lakkoja edistäen päivän tai viikon pidättymistä televisiosta. Voiko läntinen yhteiskunta ajatella ilman televisiota? Ei voi. Vaikka lopettaisimme tv:n katselun maailmanlaajuisen pimennyksen tai ydinsodan vuoksi, kuvastomme, toiveemme ja pelkomme jatkaisivat ajattelemista televisoidussa aivokehyksessä. Tässä ei ole kyse riippuvaisuudesta, video on yksinkertaisesti ensisijainen kollektiivinen kielemme: kerran olivat uskonto, mytologia, eepos ja kirjallisuus. Voimme tukahduttaa rituaalin (tv:n katsomisen) mutta emme myyttiä. Voimme panna tv:n pois päältä mutta emme kuvastoamme. Tästä syystä autonomisen videoluomisen ideassa ei ole kyse vaihtoehtoisesta informaatiosta vaan kollektiivisen kuvaston uusista myyttisistä laitteista. Täydellisen Kuvan - ts. kuvan, joka pystyy lopettamaan Sodan, kumoamaan Imperiumin ja aloittamaan Vallankumouksen - etsinnässään globaali liike on teoretisoinut ja harjoittanut videoaktivismia (Indymediasta katutelevisioon) sekä myytin luomista (Luther Blissettistä San Precarioon). Se ei kuitenkaan koskaan yrittänyt sulauttaa noita strategioita videoluomiseksi, joka kykenee Bin Ladenin, Bushin ja Hollywoodin haastamiseen myytin tasolla, videoluomiseksi uusia ikoneja ja formaatteja varten, kuten esimerkiksi netissä levitettävät William Gibsonin Patter recognitionin videopätkät. Videoluominen ei tarkoita kameroiden lisääntymistä aktivistien käsissä vaan videokertomusten luomista, uutta lajityyppien ja formaattien muotoilua pikemminkin kuin vaihtoehtoista informaatiota. Haaste sijaitsee ruumis-kuvassa. Videoluomisen kautta meidän on toivotettava tervetulleiksi globaalin liikkeen tukahdutetut halut ja avattava puolikatolilaisen ja "kolmasmaailmalaisen" retoriikan alle haudattu kysymys ruumiista. Samalla kun läntistä kuvastoa täyttävät sankareiden paloitellut ruumiit, globaali liike on yhä vaivautunut haluistaan. Sotaporno on haaste liikkeelle, tuottaa kauhun yhtäläistämisen sijasta kuvia, jotka herättävät ja joiden kohteena on nukkuva ruumis. Kautta historiansa televisio on tuottanut makroruumiita, mediavallan suurentamia myyttisiä, valtavia ruumiita, yhtä vaikeasti käsiteltäviä kuin Ikivanhat Jumalat. Televisiojärjestelmä tuottaa hirviöitä, liikakasvuisia ruumiita kuten USA:n presidentin kuva, Al-Qaida-brändi ja elokuvatähdet, samalla kun verkko ja henkilökohtainen media yrittävät pilkkoa niitä ja tuottaa uusia ruumiita niiden raadoista. Videoluomisen on eliminoitava tiedostamaton itsesensuuri, jonka löydämme yhteiskunnan useimmista liberaaleista ja radikaaleista osista ja joka, salakatolilaisen kuvaston takaa, piilottaa apinan irvistyksen. Kun salauskonnollinen itsesensuuri kerran on tuhottu, videoluominen voi aloittaa paloiteltujen ruumiiden luovan uudelleenkokoamisen.

Sotapunk. Pidän katsomisesta!

Julmien kuvien katsominen on sinulle hyväksi. Se, mitä läntisen maailman on tarpeen katsoa, ovat sen omat varjot. Ballardin teoksessa The Atrocity Exhibition sotauutiset ja väkivaltaiset kohtaukset parantavat aikuisten seksuaalista aktiviteettia ja psykoottisten lasten tilaa. Sotaherrat täyttävät kollektiivisen kuvaston raa'alla voimalla. Miksi antaa niiden tehdä se rauhassa? Jos todellisessa maailmassa olemme aina väkivallattomuuden kiristyksen uhreja, kuvaston ja mielikuvituksen valtakunnassa voimme lopulta ruokkia märkiä uniamme. Jos amerikkalainen kuvasto sallii ajelehtimisen kohti natsismia ja tarjoaa puolustusta ja oikeutusta minkälaiselle väkivallalle tahansa, meidän vastauksemme voi olla vain vastarinnan ja toiminnan puolustus, ts. sotapunk. Sotapunk ei ole houraileva alakulttuuri, joka omaksuu aseet esteettisessä eleessä. Päinvastoin se käyttää radikaaleja kuvia oikeutetun puolustuksen aseina. Lainatakseni japanilaista sanontaa, sotapunk varastaa sodalta ja Imperiumilta kuoleman koristelun taiteen. Sotapunk käyttää sotapornoa traagisesti, voittaakseen läntisen kulttuurin ja sen vastakulttuurin itsesensuurin. Ennen kaikkea pelkäämme amerikkalaisten sotaherrojen röyhkeää ylpeyttä, tapaa, jolla he kohtaavat minkä tahansa esteen astumalla kaikkien kirjoitettujen ja kirjoittamattomien sääntöjen yli. Mitä järkeä on asettua vastakkain tämän uhan kanssa uhrin kuvastolla, joka nostaa ylös valkoiseksi maalatut kädet? Uhrius on huono neuvonantaja: se on natsismin lopullinen oikeutus, lampaan "bää", joka tekee suden vielä välinpitämättömämmäksi. Globaali liike on varsin hyvä esimerkki "heikosta ajattelusta" ja reaktiivisesta kulttuurista. Ehkä tämä johtuu siitä, että, toisin kuin sotaherrat ja terroristit, se ei koskaan kehittänyt tapaa ajatella traagista, sotaa, väkivaltaa ja kuolemaa. Traaginen ajatus on katse, joka voi tanssia minkä tahansa pohjattoman syvyyden kuvan päällä. Chris Kordan I like to watch -videossa (imuroitavissa osoitteesta www.churchofeuthanasia.org) suuseksin ja masturbaation pornokohtaukset sekoitetaan amerikkalaisen jalkapallon ja baseball-otteluiden kohtauksiin sekä tunnettuihin NY911-kuviin. Fallinen kuvasto saavuttaa kliimaksin: Pentagoniin törmää siemensyöksy, lukuisat erektiot muuttuvat NY911-siluetiksi, kaksoistorneista itsestään tulee arkkitehtuurifellaation kohde. Video on projektio amerikkalaisen yhteiskunnan alhaisimmista vaistoista, yhteisestä perustasta, joka sitoo spektaakkelia, sotaa, pornografiaa ja urheilua. Se on kuvien orgia, joka osoittaa lännelle sen todellisen taustan. Sotapunk on laivue B52-koneita, jotka viskovat libidinaalisia pommeja ja radikaaleja kuvia läntisen kuvaston sydämeen.

Bologna, toukokuu 2004. Julkaistu alun perin italiaksi www.rekombinant.org -sivuilla. Käännetty englanninkielisestä versiosta.