2004-11-30

Territorio ja deterritorio
ESF 2004: sisäpuolella ja ulkopuolella, uudet liikesubjektiivisuudet

Rodrigo Nunes

Kääntänyt: Tapio Laakso

Tie vuoden 2003 Euroopan sosiaalifoorumista alla kuvattuihin Lontoon tapahtumiin oli paljon kiemuraisempi kuin pelkkä Kanaalin ylitys. Matkaan liittyi useita täyskäännöksiä ja onnettomuuksia, jotka nostavat esiin tärkeitä kysymyksiä Euroopan liikkeiden nykyisestä tilasta keskellä deterritorialisoitumis- ja reterritorialisoitumisprosesseja.1

1. Pariisista Lontooseen

Socialist Workers Partyn (SWP) ja Greater London Authorityn (GLA) yhteisymmärryksen tuloksena Lontoota esitettiin ESF:n järjestämispaikaksi edellisessä foorumissa Pariisissa. Asiasta keskusteltiin ja esitys hyväksyttiin suljetussa kokouksessa, joita edelleen sosiaalifoorumeissa riittää. Esimerkkinä mainittakoon Social Movements' Assemblyjen 2 esityslistojen laatiminen. Lontoon ehdokkuudesta ei käyty lainkaan keskustelua Iso-Britannian liikkeiden keskuudessa. Itse asissa GLA (ja taustaryhmä, pieni Labour-faktio nimeltään Socialist Action, joka koostuu lähinnä pormestari Ken Livingstonen avustajista) ei ollut aikaisemmin osoittanut pienintäkään kiinnostusta prosessia kohtaan. Maailman sosiaalifoorumissa WSF:ssä ja ESF:ssä aktiivinen SWP oli puolestaan pyrkinyt lukuisten peitejärjestöjensä (Globalise Resistance, Stop the War -koalitio, Project K jne.) avulla pysäyttämään systemaattisesti kaikki spontaanisti syntyneet paikalliset sosiaalifoorumiprosessit mm. Lontoossa, Manchesterissä, Leedsissä ja Cardiffissa. GLA:n mukaantuloa vaativat muutamat keskeiset eurooppalaiset toimijat, kuten Ranskan Attac, että projektin rahoitus olisi vakaalla pohjalla. Järjestelyprosessin alkaminen joulukuussa Lontoossa tuli yllätyksenä monille.

Tästä eteenpäin asiat eivät olisi voineet mennä huonommin. Ensimmäisessä vaiheessa SWP ja GLA asettivat vastakkain "oikeiden järjestöjen" (satunnaisesta kritiikistään huolimatta edelleen Blairia tukevat brittiläiset ammattiliitot) ja ilman hallinnollista hierarkiaa, keskitettyä päätöksentekoa toimivien, epämuodollisesti sekä horisontaalisesti organisoitujen ryhmien ja verkostojen osallistumisen. Tästä se alkoi: 1990-luvun puolivälin jälkeen potentiaalinsa osoittaneiden liikkeiden merkityksen kieltäminen keskeisten ryhmien välittömän agendan ja provinsiaalisen poliittisen pragmatismin hyväksi. Ongelma tuotiin "mannermaisten" toimijoiden (COBAS, Transnational Institute, Attac-ryhmät eri maista, Kreikan sosiaalifoorumi jne.) tietoisuuteen. Lontoossa helmikuussa järjestetyssä valmistelutapaamisessa edellytettiinkin, että britit etsivät jonkinlaisen yhteisen koostumuksen "vertikaalien" (SWP, Socialist Action ja ammattiliitot) ja "horisontaalien" (kaikki muut) välillä.

Yksi asia tuli kuitenkin rakenteellisesti estämään tämän tapahtumisen: sosiaalifoorumin organisaatiota vainoava "julkinen salaisuus", poliittisten puolueiden naamioitu osallistuminen. Hegemoniset ryhmät Briteissä kieltäytyivät tunnustamasta ongelmaa puolueiden ja liikkeiden väliseksi jännitykseksi, koska ne kieltäytyivät tunnustamasta itseään puolueiksi. Tämä tuli skandaalimaisen selväksi ns. mobilisaatioprosessin aikana: ilmoittamattomia kokouksia järjestettiin eri sektorien kanssa (mustat, muslimit, naisten liikkeet jne.), kaikki GLA:n sisällä ja lähes ainoastaan sellaisten ryhmien kanssa, joiden johtajat olivat jossain määrin tekemisissä SWP:n tai SA:n kanssa. "Horisontaalien" tuodessa esille läpinäkyvyyden puutteet, "vertikaalit" jatkoivat teeskennellen, ettei se ole heidän ongelmansa. Suurin osa "eurooppalaisista" kyllä tuki aktiivisesti "horisontaaleja", mutta heidänkin puuttumisellaan oli kaksi selkeää rajoitusta: kukaan ei halunnut mennä niin pitkälle, että vaarantaisi koko foorumin järjestämisen (GLA ja ammattiliitot uhkasivat toistuvasti vetää pois rahoituksensa, ellei heidän vaatimuksiinsa suostuta), ja toisaalta syvälliseen keskusteluun poliittisten puolueiden osallistumisesta ei haluttu lähteä, koska se olisi aiheuttanut yleistä epämukavuutta. Näin syntyi ajatus "englantilaisesta poikkeuksesta" - prosessi oli poikkeava, mutta se täytyi kulkea loppuun asti.

Sitä prosessi todellakin oli, epänormaali: poliittisen ja taloudellisen läpinäkyvyyden puute, organisatorinen kyvyttömyys (hoitaa tavallisia ongelmia kuten viisumeita, majoitusta tai virallista nettisivua, joka niukan interaktiivisuuden ja pitkän toimimattomuuden lisäksi hostattiin GLA:n palvelimella) ja silkka ilkeys (ryhmien uhkailu ja "erottaminen" sekä suhde "eurooppalaisiin") johtivat lopulta siihen pisteeseen, että juuri ennen kesäkuussa Berliinissä järjestettyä valmistelutapaamista italialaiset ja ranskalaiset ryhmät pohtivat julkisesti koko prosessista vetäytymistä. Seurauksena oli hyvin vihamielinen ilmapiiri "vertikaaleja" kohtaan, mikä auttoi "horisontaaleja" saamaan tärkeän voiton: kaikki itseorganisoituneet tilat saatiin sisällytettyä viralliseen ohjelmaan.

Viimeisten kuukausien aikana tilanne vain paheni. Virallisten plenaarien puhujalistaa yritettiin pariin kertaan "muotoilla uusiksi" (ensimmäisen kerran jälkeen joukko brittiläisiä kansalaisjärjestöjä uhkasi vetäytyä prosessista). Kävi myös selväksi, että GLA oli sivuuttanut Englannin järjestelyprosessin kaksi rakennetta (Organizing and Coordinating Committee). Kaikki keskeiset päätökset tehtiin suljetuissa kokouksissa GLA:n avustajien kesken. Plenaarien aiheiden määrittäminen "vertikaalien" ja "eurooppalaisten" kesken käydyissä monimutkaisissa neuvotteluissa teki kahden hegemonisen ryhmän aikeet foorumia kohtaan selviksi. SWP halusi käyttää kaikin puolin perusteellisesti sodan ja Lähi-idän teemoja antaakseen tekohengitystä Stop the War -koalitiolleen ja promotoidakseen uutta peitepuoluettaan Respect-koalitiota, joka itsessään on aiempi yritys antaa lisäpotkua sodanvastaiselle liikkeelle. Ken Livingstone puolestaan etsi ohjelmaa, jolla voisi lisätä hieman "punaista" kuorrutusta muuten täysin liberaalin hallituksen imagoon, väittäen olevansa mies monikulttuurisen Lontoon takana (niin hänet kuin hänen avustajansa rotukysymyksissä Lee Jasper nimitettiin puhujiksi rasisminvastaiseen plenaariin). Kokonaisuudessaan agenda vastasi prosessin ahdasmielisyyttä, ja monet teemat kuten Euroopan unionin perustuslain vastustaminen (jota Britannian ammattiliitot sattumalta tukevat) jäivät taustalle.

2. Virallinen territorio: Alexandra Palace

Suurin osa virallisesta ohjelmasta järjestettiin Pohjois-Lontoon perukoilla sijaitsevassa Alexandra Palacessa, joka toimii normaalisti suurten musiikkitapahtumien näyttämönä. Valtava tila oli jaettu osiin kevyillä väliseinillä. Järjestelyn akustiikka kuvasti erinomaisesti koko järjestelyprosessin luonnetta. Kaiuttimista tulvi äänten kaikuva sekamelska. Paitsi että tarjolla oli paljon edellisvuosia vähemmän kiinnostavia plenaareja, seminaareja ja puhujia, tila itsessään kuvasti kaikkia järjestelyissä tehtyjä virheitä. Epämääräisesti "kolmanteen maailmaan" liittyvät seminaarit oli sijoitettu syrjäiseen kulmaan; ruoasta vastasivat huonosti palkattua työvoimaa käyttävät catering-palvelut, jotka levittelivät muovisia pakkauksia ja brändejään kaikkialle; mediakeskus oli pieni ja huonosti varusteltu, ja kansalaisjärjestöjen, puolueiden ja ammattiliittojen kojut levittivät sellaiset määrät lentolehtisiä, papereita ja tarroja, että niillä hukuttaisi pienen kaupungin.

Asiat olisivat voineet olla toisin, jos Euroopan liikkeiden luovimpien ja tuottavimpien osien sisällyttämiseksi olisi nähty yhtään vaivaa. Eivätkö Indymedian vapaaehtoiset olisi voineet pystyttää tehokkaamman ja vapaita ohjelmistoja hyödyntävän mediakeskuksen? Eivätkö reilun kaupan yrittäjät ja "aktivistikeittiöt" olisi pystyneet hoitamaan sopivamman ruokailun? Esimerkkejä riittää. Ainut ESF:n hyödyntämä "liikkeen oma palvelu" oli Babels-verkoston hoitama tulkkaus. Jopa tämä oli kovin hataralla pohjalla. Babels uhkasi viikkoa ennen ESF:ää vetäytyä koko tapahtumasta, kun majoitukseen, matkustamiseen ja ESF:n nettisivun päivittämiseen liittyviä ongelmia ei edelleenkään oltu ratkaistu.

Ei, foorumi ei ollut täällä - missä ohjelma oli poliittisesti lähes homogeeninen ja tyhjä tai arka, kun tuli puhe ehdotuksista. Prosessi oli onnistunut eliminoimaan kaikki ristiriidat pakotetun konsensuksen alta. Tuloksena ei ollut lähentyminen vaan tyrmäävä onttouden tunne, jota vain lisäsi plenaariformaatin käyttökelvottomuus latteuksiaan saarnaavine "asiantuntijoineen" ja "johtajineen". Alexandra Palace oli kuollut maantieteellinen sumupilvi.

3. Deterritorio: autonomiset tilat

Konfliktin ulossulkeminen sisältä johti sen leviämiseen ja keskittymiseen ympäröiville alueille. Lontoossa ei ollut vain yhtä vaan useita vaihtoehtoisia tiloja, jotka muodostivat melkeinpä oman fooruminsa. Leviäminen oli jossain määrin seurausta julkisten tilojen puutteesta. Ei ollut siis ihme, että kolme tapahtumista järjestettiin vallatuissa sosiaalikeskuksissa. Tämä oli myös "autonominen" ratkaisu virallisen tapahtuman majoituskriisiin, jota järjestäjät eivät olleet selvittäneet vielä viikkoa ennen foorumin alkua (jolloin pormestari vuokrasi valtavan ja tarpeettoman Millenium Domen, johon pääsi majoittumaan maksamalla 10 puntaa, 30 punnan rekisteröitymismaksun päälle).

On kiintoisaa huomata, että tämän vuoden ESF:n "oppositio" oli vähemmän "ideologinen" kuin koskaan aiemmin. Jopa foorumeita vanhemman ja niihin hyvin kriittisesti suhtautuvan antikapitalistisen Peoples' Global Action -verkoston heinäkuisessa konferenssissa oli läsnä paljon ryhmiä, jotka olivat kiinnostuneet "toinen jalka sisällä, toinen ulkona" -lähestymistavasta. Kyse oli ennen kaikkea läsnäolosta ja oman äänen kuuluville saamisesta. Se, että kävi niin kuin kävi, oli paljon vähemmän seurausta "periaatteellisesta vastustuksesta" kuin valmisteluprosessin luonteesta ja siitä, että Lontoossa eletään naamioituneessa poliisivaltiossa. Beyond the ESF (suurin) ja muutamat muut autonomiset tilat olivat jatkuvan valvonnan alla. Helikopterit lentelivät yläpuolella, ja ovella poliisit kuvasivat sekä tarkkailivat ulos ja sisään kulkevia ihmisiä.

Kerääntynyt jännitys tuli pintaan lauantaina, kun noin 300 ihmistä valtasi plenaarin, jossa Ken Livingstonen ja Lee Jasperin oli tarkoitus puhua (ensin mainittu oli perunut tulonsa hiukan aikaisemmin, mahdollisesti poliisin varoituksesta). Aktioon osallistuivat mm. Wombles, Xarxa de Mobilitzacio Global ja Reseau Intergalactique. Mielenosoittajat valtasivat lavan ja levittivät banderolleja tekstillä "Another World is for Sale". Kritiikin kohteena oli GLA:n kontrolli tapahtumasta. Lisäksi luettiin Babelsin ja Indymedia UK:n kannanotot, jälkimmäinen liittyen Indymedian palvelinten takavarikkoon.

Tämä tarkoitti valvonnan kiristämistä seuraavana päivänä. Noin kahtakymmentä ihmistä seurattiin matkalla Beyond ESF:stä keskustaan, jossa heidän tarkoituksenaan oli liittyä päätösmielenosoituksen antikapitalistiseen blokkiin. King's Crossin asemalla yli kaksinkertainen määrä poliiseja saartoi ryhmän ja pidätti neljä ihmistä (kotoisin Iso-Britanniasta, Italiasta ja Kreikasta). Trafalgar Squaren päätöstilaisuudessa joukko ihmisiä - ärsyyntyneenä siitä, että Brysselin valmistelukokouksessa sovitusta puhtaasta kulttuuritapahtumasta oli muotoutunut SWP:n, Respectin ja Stop the War -koalition johtajien kauneuskilpailu - yritti päästä lavalle kertomaan tapahtuneista "ennaltaehkäisevistä" pidätyksistä. Stop the War -koalition (jolle mielenosoituksen järjestelyt oli ulkoistettu) järjestysmiehet, jopa "eurooppalaisten", kuten COBAS:n Piero Bernocchin välitysyrityksistä huolimatta, kutsuivat poliisit ja seisoivat katselemassa, kun vielä kaksi aktivistia pidätettiin.

On tarpeetonta edes huomauttaa kuinka kamalaa on, että ESF:n organisaatio turvautui poliisiin osallistujia vastaan. Kuitenkin arviointi, joka keskittyisi liikaa tähän, unohtaisi tyystin tärkeimmän asian näissä kahdessa päivässä. Autonomiset tilat olivat ennen kaikkea hyvin antoisia. Radical Theory Forumissa ja muuallakin keskusteltiin "aktivistitutkimuksesta" ja "tutkivasta aktivismista". Beyond ESF:ssä käytiin erinomaista keskustelua prekariaatista ja siirtolaisuudesta. Life Despite Capitalism -seminaari käsitteli yhteisen (commons) ideaa. Laboratory of Insurrectionary Imagination järjesti luovan ja nautinnollisen uusien protestointitapojen etsinnän. Tai keskustelut mediasta ja tiedosta sekä No Vox -ilta Camden Centerissä - tiloissa vallitsi todellinen lähentymisen ja subjektiuden luomisen tuntu. Kyse oli "vähemmän ideologisesta" oppositiosta, ei siksi, että ideoita tai vaihtoehtoisia esityksiä olisi ollut vähemmän, vaan siksi, että vältettiin pinnallisia kaksijakoisuuksia - yksinkertaistettuja jakoja "meihin ja niihin", "sisäpuoleen ja ulkopuoleen" - ja suosittiin uusien eurooppalaisten liikkeiden vähiten reaktiivisia ja tuottoisimpia näkökulmia.

4. Uudet eurooppalaiset liikkeet deterritorialisaation ja reterritorialisaation välissä

Monet ESF:ssä aktiivisista poliittisista voimista ovat 1960- ja 1970-lukujen deterritorialisaation hetkien, esimerkiksi vapun 1968 ja rauhanliikkeen, kerrostumia. On oireellista, että kahden hegemonisen brittiryhmän historiaan ei liity mitään tällaista. Kolmas Euroopan sosiaalifoorumi on tuonut mukaan liikkeet, jotka syntyivät 1990-luvun jälkipuoliskolla. Tämä risteys avaa uusia vaihtoehtoja ja mahdollistaa siirtymisen eteenpäin.

Toisaalta, osa näistä ryhmistä on edelleen kiinni vanhassa identiteetissään. Globaalien toimintapäivien sankarilliset ajat ja valtaisat protestit kansainvälisiä instituutioita vastaan ajautuivat umpikujaan Genovan jälkeen vallinneessa väkivallan ilmapiirissä. Nämä ryhmät elävät jännitteessä julkisen alueen kutistumisen ja kohti umpikujaa ajavan etenevän kriminalisoinnin välissä sekä yhteiskunnan kanssa käytävän dialogin avaamisen ja väkivallan eskaloitumisen vaaran välissä. Tuo aika oli todella merkittävää uuden poliittisen subjektiuden, uuden poliittisen sukupolven syntymiselle. Kuitenkin muutokset poliittisessa ympäristössä ja siirtymä kohti pysyvää globaalin sodan aikaa asettavat uusia kysymyksiä, joihin on löydettävä vastauksia. Muuten riskinä ovat eristäytyminen, hajaannus, alakulttuuriksi muuttuminen. Tuon ajan subjektiuden selviytymisen ehtona on löytää tapoja ylittää se.

Erityisesti Laboratory of Insurrectionary Imagination luotasi kiinnostavia taktiikoita ja lähestymistapoja suoraan toimintaan. Esimerkiksi (poliisin keskeyttämäksi joutunut) yritys järjestää ilmaisen joukkoliikenteen bileet metrossa. Yomangon oli määrä "vastata" ruoasta ja juomista, Plankan tarjotessa kokemuksensa siirtolaisten ja työttömien organisoimisessa joukkoliikenteen yksityistämisestä vastaan Ruotsissa. Painopiste ei ollut spektaakkelimaisessa mediajulkisuudessa vaan suorassa kontaktissa yhden maailman kalleimman joukkoliikennejärjestelmän käyttäjiin. Toinen kiinnostava idea oli Clandestine Insurgent Rebel Clown Army, jonka työryhmä Beyond ESF:ssä oli tupaten täynnä. Taktisesti monipuolisena se voi toimia vaihtoehtona suurissa mielenosoituksissa (missä sen etuna on eskaloitumiseen johtavien dikotomioiden välttäminen), pienen mittakaavan suorassa toiminnassa sekä kansanteatterissa ja -valistuksessa. Valistus onkin yksi keskeisistä Dissent-verkoston sisällöistä valmistauduttaessa G8-ryhmän tapaamiseen Skotlannissa kesällä 2005.

Tämä uusi kiinnostus kansanvalistukseen ei ole osoitusta ainoastaan globaalien toimintapäivien jakson saavutusten - tietoisuuden kohottamisen, hegemonisen diskurssin huomiotta jättämän tyytymättömyyden ilmaisun, jotka kaikki, "kamppailun" "representaatioina", putoavat helposti "teon propagandan" kategoriaan - tuolle puolen menemisen tarpeen toteutumisesta vaan erityisesti myös ehkä vielä varovaisesta askeleesta "aktivistikulttuurin" mukavan identiteetin tuolle puolen, kaikkine itsereferentiaalisuuden riskeineen. (Täytyy sanoa, kuten yleinen kritiikki kuuluu, että autonomiset tilat olivat enimmäkseen nuorten valkoisten yliopisto-opiskelijoiden juttu.)

Niin globaalista Etelästä kuin nyttemmin myös Pohjoisesta on kantautunut kritiikkiä suurten mielenosoitusten palauttamaa edustuksellisuutta kohtaan - huolimatta horisontaalisuuden ja edustamisesta kieltäytymisen periaatteista. Mielenosoitukset tapahtuivat "Pohjoisessa", nuoren valkoisen enemmistön kesken, joka väitti "vastarinnan olevan kaikkialla", mutta lopulta kyse oli kuitenkin ongelmista, jotka eivät olleet kovin lähellä toimijoita itseään. Kyse on osin Euroopan tilanteen väärinymmärtämisestä. Esimerkiksi vallatut talot ja sosiaalikeskukset eivät ole "hemmoteltujen valkoisten kakaroiden" vaatimuksia vaan kapitalismin rakennemuutosten ja sosiaaliturvan leikkausten epävarmuuteen ajaman nuorison kamppailua. Nämä kamppailut avautuvat (ainakin potentiaalisesti) myös siirtolaisten, paperittomien ja työttömien suuntaan. Kritiikissä on kuitenkin myös totuuden siemen. Mielenosoitusten kärki kohdistui aina kamppailuihin muualla, siellä missä pääoman pimeä puoli on selvemmin näkyvissä. Kotona vallitsevia konflikteja ei määritelty kovinkaan tarkkaan. Vastarinta pääomaa vastaan todellakin on kaikkialla, jopa keskusalueilla (eikä koskaan toisteta tarpeeksi sitä, että keskusta ja periferia ovat kumpikin löydettävissä kaikkialta maailmasta, myös niiltä alueilta, joita pidetään ainoastaan periferiana). Yksi tuona aikana muodostuneista subjekteista on kuitenkin erityisen kiinnostunut ruohonjuuritason organisoitumisprosesseista esimerkiksi Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa, joissa Euroopan PGA:n tukiryhmän tapaiset rakenteet ovat, ilmiselvistä materiaalisista syistä, auttaneet keskeisellä tavalla kontaktien luomisessa, keskustelunavauksissa ja rahoituksessa.

Kolmas subjektiivisuus on kääntynyt erityisesti paikallisten kamppailuiden suuntaan ja alkanut keskittyä välittömiin eurooppalaisiin kysymyksiin. Tämä on havaittavissa esimerkiksi ryhmistä, jotka mobilisoivat Euroopan perustuslakia vastaan. Toinen poikittainen mutta välittömän paikallinen kamppailu, joka oli näyttävästi esillä Lontoossa, on kysymys copyleftistä ja tiedon omistamisesta. Kyse on asiasta (toisin kuin voisi luulla), joka on merkittävä kaikille eikä vain tietokoneohjelmia kirjoittaville nörteille. Tiedon välitön tendenssi muuttua yhteiseksi (common) nykyisessä tuotantotavassa on ilmiselvästi merkittävää jokaiselle keskustelulle tiedon tulevaisuudesta - yliopistoista lääketeollisuuteen - ja työlle itselleen.

Eniten huomiota ESF:n aikana veti kuitenkin syvempi (uudelleen) ymmärtämisen prosessi, joka osoittaa kohti niin tilallista kuin poliittistakin reterritorialisaatiota.

Merkittävintä on uuden luokkatietoisuuden tarjoaminen viime vuosien muutosten aikana levittäytyneille ja epäyhteinäisille subjekteille. Moninaisuuden käsite osoittautui liian abstraktiksi poliittiseen käyttöön, mutta tänä vuonna nähtiin "prekariaatin" nousu. Tämä on nimenomaan uusi "luokka", jonka on synnyttänyt joustava tuotantotapa. Joustavat ja joustavasti riistetyt (flexploited) maailman työläiset. Ilman vakituista työpaikkaa ja pääsyä hyvinvointipalveluihin prekariaatti on poikkeus kapitalismin historiallisesta trendistä kohti lyhyempää muodollista työaikaa. Prekariaatti tekee enemmän työtä vähemmällä. Lisäksi käsite tekee mahdolliseksi nyky-yhteiskunnnan poikittaisanalyysin, sillä epävarmuuden, prekaarisen elämän ajatusta voidaan laajentaa sisällyttämään esimerkiksi kysymykset asumisesta ja laillisesta statuksesta. Näin syntyy yhteys esimerkiksi paperittomien ja siirtolaisten kamppailuihin, jotka myös olivat laajasti esillä autonomisissa tiloissa.

On tuskin liioittelua sanoa, että keskustelu oli yksi ESF:n tuloksekkaimmista ja johti kutsuun euroopanlaajuisen MayDay-paraatin, kuten tänä vuonna tehtiin Milanossa ja Barcelonassa (http://www.euromayday.org), organisoimiseksi vuonna 2005. Silti on edelleen selvää, että monia ongelmia on jäljellä. Esimerkiksi teoreettisen ratkaisun löytäminen immateriaalista ja materiaalista työtä tekevän prekariaatin selvästi erilaisiin tilanteisiin. Tai kysymys siitä, missä suhteessa tämän uuden eurooppalaisen liikkeen identiteetti on kamppailuihin muualla (kyse on "kansainvälistä solidaarisuutta" pidemmälle menevän aidosti "globaalin" vastarinnan keskeisestä ongelmasta). Jää myös nähtäväksi, mihin suuntaan tämä muutos lähtee kulkemaan - avoimia vaihtoehtoja on monia, mukaan lukien uuden ammattiyhdistystoiminnan viritteleminen. Yksi asia tosin on selvä: keskustelun ja huomion paljous ei vielä itsessään merkitse uuden subjektiuden luomista tai olemassaoloa. On huomattava, että ryhmillä, jotka allekirjoittivat "Middlesexin julistuksen", on vain vähän kosketusta aiheeseen ja vielä vähemmän kokemusta käytännön toiminnasta. Siksi niiden, jotka lähtivät Lontoosta oman positionsa voittoa juhlien, pitäisi muistaa soveltaa liikkeen rakentamiseen Bologna'77:n opetusta: lavorare con lentezza (työskennellä hitaasti).

5. Lontoon ja Ateenan välillä

Matka Lontoosta 2004 Ateenaan 2006 alkaa marraskuussa Pariisin valmistelukokouksessa päättyneen prosessin arvioinnilla ja tulevan avaamisella. Ei ole paljon sanottu, että tapaaminen tulee olemaan brittiläisen vaiheen hautajaistilaisuus. On erittäin epätodennäköistä, että Socialist Action tulee osallistumaan enää tulevaisuudessa, ja SWP jätetään yksin puolustelemaan sellaista, mitä ei voi puolustaa. Kuitenkin, jos tuloksena on ainoastaan "brittiläisen poikkeuksen" tuomitseminen, se merkitsee myös tärkeän tilaisuuden hukkaamista, tilaisuuden keskustella ESF:n ja sosiaalifoorumiprosessin tulevaisuudesta.

On helppo kuvitella, että arvioinnista tulee tyly, mutta voimme myös ennustaa, että jotkut asiat eivät tule muuttumaan. On vaikea uskoa, että tähän asti merkittävimmästä panoksestaan huolimatta uudet eurooppalaiset liikkeet olisivat kaiken jälkeen yhtään vähemmän epäluuloisia foorumia kohtaan. On myös totta, että Lontoon virallinen tapahtuma yritti kovemmin kuin koskaan homogenisoida keskustelua välittömien poliittisten tarkoitusperien vuoksi.

Juuri tästä epäonnistuneesta kontrollointiyrityksestä, joka Alexandra Palacessa onnistuttuaan johti vain autonomisten tilojen vahvistumiseen, meidän on etsittävä joitain alustavia johtopäätöksiä.

Ensinnäkin sisällä/ulkona-keskustelu on enemmän kuin koskaan osoittautunut tyhjäksi. Mitä oli ESF? Alexandra Palace vai Beyond ESF, Life Despite Capitalism, Laboratory of Insurrectionary Imagination? Oikeimmin ESF oli ne kaikki. Jos foorumi kykenee ilmaisemaan liikkeen (liikkeiden) monimuotoisuuden, jonka se sanoo tuovansa yhteen toimiakseen julkisena areenana, se johtuu kyvystä sisällyttää konfliktit, ei niiden kätkemisestä valheellisen konsensuksen alle. Tässä mielessä Britannian prosessi kaikista heikkouksistaan huolimatta näyttää osoittavan lupaavan mahdollisuuden suuntaan tunnustettuaan (hiljaisesti tai suoraan, viralliseen ohjelmaan sisällyttämisenä) muiden tilojen olemassaolon. Foorumi, joka olisi useiden itseorganisoituneiden kokoontumistilojen muodostelma ilman selkeää keskusta vaikuttaisi huomattavasti kiinnostavammalta kuin nykyinen formaatti.

Seuraavalla foorumilla on hyvät mahdollisuudet osoittaa formaattitietoisuutta ja ylittää nykyiset, selvästi näkyviin tulleet rajoitukset. Plenaariformaatti "isoine nimineen" johtaa yleensä lähinnä yleisluontoisiin analyyseihin ja latteuksiin ilman näkyvää vaikutusta, ja kahden tunnin seminaareissa ja työryhmissä mikään todellinen lähentyminen tai yhteisen toiminnan syntyminen on hyvin epätodennäköistä. Toisenlaisesta käytännöstä käy esimerkiksi vaikkapa puolitoistapäiväinen Life Despite Capitalism monine yhteennivotuneine osioineen. Toinen esimerkki ovat prekariaattiteemasta käydyt keskustelut (joita ei varsinaisesti oltu järjestetty kokonaisuudeksi, mutta tulos oli kuitenkin sama), jotka johtivat ja rakensivat lopulta europrekariaatin tapaamisen. Tähän asti foorumin järjestäjät ovat kyselleet itseltään kuinka tehdä tapahtumasta rakentavampi ja vähemmän diagnosoiva, haastamatta formaatin perusoletuksia. Esimerkiksi plenaarit ovat Brasiliassa järjestetyn ensimmäisen WSF:n jäänne. Tapahtuma oli selkeästi tarkoitettu ainutkertaiseksi keskustelutilaisuudeksi, ei poliittiseksi prosessiksi. Lontoon kokemukset osoittavat uusiin suuntiin, joita tosin on aina kokeiltu sosiaalifoorumiprosessin laitamilla (nuorisoleirillä Porto Alegressa, Argentiinan sosiaalifoorumissa jne.), mutta ilman ansaitsemaansa huomiota keskeisiltä toimijoilta.

Toinen opetus Alexandra Palacen surullisesta spektaakkelista on liikkeiden luovan potentiaalin käyttöönsaamisen tärkeys. Ne voivat tarjota käyttökelpoisia ja tehokkaita - sekä poliittisesti haastavampia ja paljon yhteistyöhön perustuvampia ja osallistavampia - ratkaisuja kommunikaation, tulkkauksen ja ruokahuollon tapaisiin kysymyksiin.

Jäljelle jää yksi vakava ongelma eli rahoitus. Kaikki näkivät tapahtuman GLA:lle "myymisen" negatiiviset seuraukset. Se oli ainut taho, joka pystyi vastaamaan järjestelyistä sellaisena kuin ne oli ajateltu. Jos tämä on hinta, joka täytyy maksaa, kyse ei voi olla GLA:n tuomitsemisesta, vaan koko foorumin rakenteen ja formaatin vakavasta uudelleen pohtimisesta - mikä johtaa meidät takaisin kahteen edelliseen kohtaan.

Niin oudolta kuin se tuntuukin, tämän vuoden suurin opetus on edelleen se, jonka kaikki ovat jo kuulleet tuhansia kertoja, näkemättä sitä koskaan todella käytännössä. Tapahtumana ajateltuna foorumi on kelvoton, tyhjä spektaakkeli ilman konkreettisia tuloksia. Sen sijaan prosessina se avaa uusia deterritorialisaatioita ja reterritorialisaatioita, yhdistelmiä ja uudelleenyhdistelyjä - juuri näiden pitäisi olla syy, miksi foorumeja ylipäänsä järjestetään.

Jäljelle jäävä ongelma on prosessin itsensä sulkeutuminen. Näyttää siltä, että todella sitoutuneiden tahojen keskuudessa ei alun alkaenkaan ole juuri tapahtunut uudistumista (kritiikki, joka voidaan kohdistaa sosiaalifoorumeihin lähes missä tahansa). Tämä johtaa autistiseen ja itsekeskeiseen prosessiin. Tänä vuonna seuraus oli ilmiselvä. Lontoon foorumin järjestelyt otti hoitaakseen siihen asti aktiivisin ryhmä valitsemiensa kumppanien kanssa. Kuitenkin niin kauan kuin tapahtumalla on selkeä keskus kuten plenaarit tai teema-akselit, "vallan keskusta ei ole" -mantran toisteleminen ei riitä hävittämään vallan keskittymistä harvoihin, hyvin tiedettyihin käsiin. WSF:llä on tänä vuonna mielenkiintoinen kokeilu on-line-konsultaation järjestämisestä, mutta miksi ei samantien syvempi, ruohonjuuritason hajautettu prosessi, jollaista on esittänyt mm. European Social Consulta.

Niin sanottu "sosiaalifoorumiprosessi" ei ole olemassa tyhjiössä. Se voi olla vain niin tuottava kuin olemassa olevat sosiaaliset prosessit, mutta sen voima voi olla myös paljon vähäisempi, se voi olla jopa tuhoisa jo olemassa oleville yhteyksille ja suhteille. Prosessi voi olla sitä, mitä sen pitää vain, jos se toimii palautesilmukkana meneillään olevan poliittisen prosessin ja organisaation välillä. Foorumi voi olla avoin tila vain, jos sen organisaatio levittäytyy käynnissä oleviin poliittisiin kamppailuihin eikä ole mikään muutamien toimijoiden (kuinka hyväntahtoisia tahansa) ennalta määrittelemä liikkeiden luokse "ulkopuolelta" tuleva möykky. Niin kauan kuin se yrittää luoda liikkeen, joka on suurempi ja yhtenäisempi kuin liike todellisuudessa on, tuloksena on todennäköisimmin vain hajaannusta.

Ehkäpä muutokset Euroopan tilanteessa ja tämän vuoden foorumin herättämä yleinen tyytymättömyys luovat mahdollisuudet tämänsuuntaiseen muutokseen. Toisaalta tähän mennessä mukana olleiden ammattiliittojen ja poliittisten puolueiden sosiaalinen pohja on vakiintunut ilman juurikaan toivoa kasvusta, ja toisaalta uudet liikkeet ovat suuntautumassa kamppailuihin "kotona". Tämä sekä erityisesti eurooppalaiset kysymykset luovat mahdollisuuden - tai ennemminkin välttämättömyyden - avata dialogin, joka ei luo konsensusta tai sovittelua, vaan tapoja, jotka mahdollistavat vähemmän kireät ja tuottavammat kontaktit tulevaisuudessa.

1) "Territorialisaatio", "reterritorialisaatio" ja "deterritorialisaatio" ovat termejä, jotka liittyvät erityisesti Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin teoreettiseen tuotantoon. "Territorialisaatio" tarkoittaa tiettyyn rajattuun alueeseen kytkeytyvää prosessia, kun taas "reterritorialisaatio" merkitsee prosessia, joka määrittää alueet rajat uudelleen, ja "deterritorialisaatio" prosessia, joka irtautuu rajoista kokonaan. Toisin sanoen "territorio" viittaa "alueeseen" ja "deterritorio" siis eräänlaiseen "epäalueeseen". Laajemmin terminologiaa selventää suomenkielisistä teoksista esimerkiksi Deleuze, Gilles: Autiomaa.

2 Social Movements' Assembly kirjoittaa esimerkiksi ESF:n päätösdokumentin. Ks. http://www.fse-esf.org/en/?x=2234&als(SSECTION)=Home