2004-12-13

Oikeus paeta

Sandro Mezzadra

Kääntänyt: Markus Termonen

Pako on aina ollut poliittisena kategoriana epäilyttävä. Sillä näyttää olevan läheisiä yhteyksiä petokseen, opportunismiin ja pelkuruuteen - kaikki kategorioita, jotka ovat sekä epäpatrioottisia että vieraita poliittisen toiminnan perinteisille hyveille. Paolla kansalaistottelemattomuuden muotona on kuitenkin ollut jotain menestystä rauhan- ja ympäristöliikkeissä 1970-luvulta saakka, ja massiivinen exodus entisestä DDR:stä, exodus, joka merkitsi reaalisosialismin loppua, oli todellakin poliittinen liike. Jos pako on ollut lähes antipoliittinen kategoria, sillä on ollut muitakin konnotaatioita, kuten seikkailun, tutkimusretken, elämänjanon ja -nälän konnotaatiot. Se on aina sidoksissa liikkeen ja levottomuuden käsitteeseen. Se on ollut yksi perustyökaluista, joilla kieltäytyä jokapäiväisen elämän banaalisuudesta ja toistavuudesta sekä sen tukahduttavista rajoituksista. Tällä tavoin pako on ollut lähes etuoikeutettu rata subjektiivisuuteen, tie vapauteen ja itsenäisyyteen.

I

Menneitä ovat ne päivät, jolloin Italiassa voitiin puhua ulkomaalaisten siirtolaisten läsnäolosta uutena tekijänä maan historiassa, maan, joka oli kokenut massatason maastamuuton kivuliaalla tavalla. Nyt tuo läsnäolo on vakiinnuttanut itsensä ja edustaa demografisen kokoonpanon rakenteellista osasta sekä työvoiman kokoonpanon tosiseikkaa, jota ei ole riittävästi painotettu. Sen tähden on tullut aika tehdä ensimmäinen arviointi tavasta, jolla maahanmuuttajia on kohdeltu viime vuosina. Tällä en tarkoita niinkään tapaa, jolla hallitseva yleinen diskurssi, pingottuneena turvallisuuspakkomielteen ja uusien nationalismien sekä rasismien väliin, on esittänyt "ulkomaalaisen" ja maahanmuuttajan", oikeuttaen hallituksen politiikan ja lainsäädännön tuoman poissulkemisen.1 Tämän lisäksi on välttämätöntä päästä käsiksi siihen mielikuvaan, joka esittää maahanmuuttajan heikkona subjektina, jota nälkä ja kurjuus kovertavat ja joka tarvitsee ennen kaikkea huolenpitoa ja apua, mielikuvaan, jota on levitetty 1980-luvun lopusta saakka erityisesti niiden keskuudessa, jotka ovat kohdelleet siirtolaisia suuremmalla hyväntahtoisuudella. Epäilemättä tämän mielikuvan ympärille ovat kasvaneet, maallikkojen ja katolisten vapaaehtoistyöntekijöiden keskuudessa, jaloimmat siirtolaissolidaarisuuden kokemukset. Heillä on usein ollut olennainen rooli viittauspisteiden tarjoamisessa siinä sosiaalisessa kudoksessa, jonka muiden "sosialisaation toimijoiden" - ennen kaikkea hyvinvointivaltion ja työväenliikkeen perinteisten organisaatioiden - kriisi on hylännyt. Yleisemmin sanottuna on kuitenkin tarpeen panna merkille, että tämä mielikuva tarjoaa helposti itsensä sellaisten "paternalististen" logiikkojen uusintamiselle, jotka uusivat diskurssijärjestystä ja käytäntöjen yhdistelmää, jotka alentavat siirtolaiset alempiarvoiseen asemaan eväten heiltä kaiken mahdollisuuden tulla subjekteiksi. Samalla tavoin, erilaisella mutta kuitenkin rinnakkaisella tasolla, "eron oikeuden" korostus, joka luonnehtii poliittisen ja yhteiskunnallisen vasemmiston enemmistön jakamaa "multikulturalistista" ymmärrystä, päätyy, siirtolaisten stereotyyppisen esittämisen (jossa "kulttuuri" ymmärretään usein "kansantiedon" osaseksi) eduksi, poistamaan olennaisen osan siitä asemien ja ongelmien paljoudesta, joka määrittää siirtolaisen hahmoa nykyisessä yhteiskunnassa.2

II

Tämän siirtolaisia koskevan mielikuvan ylittämisen edellytykset ja siitä seuraavat vaikutukset ovat tänään poliittisesti tunnettuja. Esimerkiksi Italiassa, ja suhteessa "liikkeiden liikkeen" kehitykseen, 19.7.2001 mielenosoitus, joka avasi Genovassa protestit G8-kokousta vastaan iskulauseella "Liikkumisen vapaus - vapaus ilman rajoja", asetti ensimmäistä kertaa siirtolaisten kysymykset Seattlessa syntyneen "globaalin liikkeen" eteen. Seuranneen syksyn ja talven aikana, Bresciasta Genovaan, Trevisosta Mestreen, Napolista Casertaan, Marchesta Sisiliaan, todistimme Bossi-Fini-lain suunnitelmien3 vastaisten aloitteiden kiihtymistä, joka johti erikoislaatuiseen mielenosoitukseen Roomassa 19.1.2002, jolloin yli 100 000 ihmistä marssi ilman suurten ammattiliittojen tai vasemmistopuolueiden tukea. Siitä päivästä saakka, huolimatta Bossi-Fini-lain hyväksymisestä, mobilisaatio tätä lakia vastaan on jatkanut Italian poliittisen maiseman muokkaamista johtaen toimintasarjaan säilöönottokeskuksia vastaan ja kamppailuihin siirtolaisten asuntojen ja työntekijäoikeuksien puolesta, käsittäen lopulta huomattavan osan perinteisistä työväenliikkeen organisaatioista (kaikkein merkillepantavimmin ammattiliitot). Kaikille näille aloitteille on ollut kuvaavaa niiden siirtolaisten poikkeuksellinen johtava rooli, jotka ovat seuranneet läheltä "sosiaalifoorumien" liikettä pakottaen ne tosiasiassa tekemään maahanmuuttajien kysymyksestä erään poliittisen toimintansa keskeisistä kentistä. Juuri tämä siirtolaisten johtava subjektiivinen rooli asettaa näiden kolmen viime vuoden kamppailut objektiivisesti 1990-luvun aikana tuotettujen aloitteiden puolustuksellisen, erityisesti antirasistisen, luonteen tuolle puolen. Tästä näkökulmasta on varsin merkittävä se tosiasia, että "sosiaalifoorumien" sisällä on näihin teemoihin liittyen voimistunut väittelyn ja järjestäytymisen ilmapiiri, joka tähtää siirtolaisten aseman paradigmaattisten kapasiteettien poliittiseen kehittämiseen. Tämä väittely yhdistää kamppailut "väliaikaisen oleskelun keskuksia" (kuten säilöönottokeskuksia nimitetään Italiassa) vastaan "siirtolaistyövoiman lakon" iskulauseeseen, joka nousee voimakkaasti esiin erityisesti siellä, missä siirtolaisten vakiintuminen teollisuudessa ja heidän tunkeutumisensa ammattiliittodynamiikkoihin on yhtenäisempää. Ja siirtolaistyövoiman ensimmäinen lakko tapahtui tosiaankin toukokuussa 2002 Vicenzan kaupungissa, maan koillisosassa, käsittäen yli 30 000 siirtolaistyöläistä.4

III

Tässä kontekstissa tulee kiireelliseksi, myös tutkimuksen ja teoreettisen väittelyn kentällä, tarkistaa oleellisesti tapaa, jolla siirtolaisuuksia tarkastellaan: siirtolaisten subjektiivisuus on asetettava huomion keskipisteeseen. Tämä operaatio tulee jopa sitä välttämättömämmäksi mitä enemmän se muotoillaan vastatendenssinä tiettyä "kriittisen vasemmiston" nykyistä ymmärrystä vastaan, kuten myös sitä tapaa vastaan, jolla siirtolaisuudet esitetään hallitsevassa julkisessa diskurssissa ja kuinka niitä on historiallisesti tutkittu yhteiskuntatieteiden valtavirrassa. Koskien "kriittisen vasemmiston" näkemystä, voidaan esimerkiksi panna merkille, että kirjoituksissa "uusliberalismista" siirtolaisten kehot esitetään enimmäkseen pääoman "globaalin mobilisaation" raahaamina ja musertamina yksinkertaisina objekteina. Koskien hallitsevaa julkista diskurssia, ajatelkaamme median pakkomielteistä naturalististen metaforien ("siirtolaisuusvirrat", "siirtolaisuuden patosulut", "siirtolaisuustulvat" jne.) käyttöä ja demografiasta peräisin olevia tulkinnallisia kaavoja - jotka esittävät siirtolaisuudet välttämättömänä tuloksena, muokattuna kommunikaatiokanavien toimintojen ja erilaisten läheisten maantieteellisten alueiden väestökehitysten epätasapainoista lainatun mekanismin mukaisesti - sen ymmärtämiseksi, kuinka syvästi sitä ehdollistaa mielikuva siirtolaisuuksista "objektiivisina" prosesseina, jotka määräytyvät täysin itsenäisesti suhteessa subjektien toimintaan. Yhteiskuntatieteitä taas omalta osaltaan on luonnehtinut 1900-luvun aikana "hydraulisten" mallien olennainen vallitsevuus, mallien, jotka myös supistavat siirtolaisuudet täysin "objektiivisiin" syihin etsien "työnnön" ja "vetämisen" tekijöitä ja korostaen erityisesti kansainvälisen työnjaon naturalisoituja epätasapainoja.5 Myös silloin kun siirtolaisten käyttäytyminen on varsinaisesti ollut sosiologisen tutkimuksen keskiössä, kuten Chicagon koulukunnan tapauksessa 1920-luvulta saakka, tutkimusta on yhä suoritettu "vastaanottavan maan" näkökulman unilateralistisesta oletuksesta käsin.6 Tämän osoittaa erityisesti siirtolaisten "integraatiosta" ja "assimilaatiosta" huolehtimisen vallitsevuus näissä töissä, vaikka ne ovatkin hyvin innovatiivisia ja omaperäisiä.

IV

Niistä teoreettisista lähestymistavoista, jotka ovat kyseenalaistaneet yhteiskuntatieteiden - kuten myös useiden "uusmarxilaisten" analyysien - sisäisen hallitsevan siirtolaisuuksia koskevan paradigman, mieleeni tulee erityisesti feministinen tutkimus.7 Keskittymällä erityisesti siirtolaisten alkuperäyhteiskunnissa ja kohdemaissa vallitsevaan sukupuolten välisten suhteiden erityiseen rakenteeseen, se on asettanut naissiirtolaisuuksien määräytymisessä painotuksen juuri sellaisten tekijöiden ratkaisevaan rooliin, jotka eivät ole yksinkertaisesti "taloudellisia". Mutta samanaikaisesti, haastaen juuri siirtolaisuusprosessien valtavirtatutkimuksen implisiittisen oletuksen - jonka mukaan ainoa millään lailla tärkeä siirtolainen on mies, ja nainen otetaan huomioon vain asemassaan perheen sisällä - feministinen tutkimus on asettanut yhä terävämmin keskiöön siirtolaisnaisten subjektiivisuuden: ennen kaikkea se on alleviivannut sitä, kuinka perhedynamiikkojen ulkopuolisten naisten siirtolaisuus ei edusta yksinkertaisesti ainoastaan pakonomaista vastausta naimattomien naisten, leskien tai eronneiden taloudellisten tarpeiden olosuhteisiin, vaan johtuu useammin kuin kuvittelemmekaan tietoisesta päätöksestä jättää taakse patriarkaatin hallitsemien yhteiskuntien pitkät varjot. Näitä ja muita ehdotuksia työstäessäni olen äskettäin ehdottanut käytettäväksi "paon oikeuden" käsitettä.8 Sen tarkoitus on korostaa subjektiivisuuden elementtejä, jotka tunkeutuvat siirtolaisliikkeisiin ja jotka on pidettävä mielessä, jos halutaan tuottaa näistä liikkeistä kuvaa yhteiskunnallisina liikkeinä täydessä merkityksessä. Haluan painottaa, että en tarkoita tällä "objektiivisten syiden" - sotien ja kurjuuden, ympäristökatastrofien ja planeetan laajoilla alueilla vallitsevien poliittisten sekä yhteiskunnallisten tyrannioiden - väittämistä irrelevanteiksi nykyaikaisten siirtolaisuuksien synnyssä. Keskeinen asia on alleviivata sitä tosiasiaa, että siirtolaisuuksien olemassaolon edellytyksenä on yksilöllinen paon liike (jonka tekee konkreettisesti nainen tai mies, varmastikin upotettuna perheeseen ja sosiaalisiin "verkostoihin" mutta kuitenkin toimijuuteen kykenevänä) kentältä, jolla nuo "objektiiviset syyt" operoivat; siis juuri "paon oikeuden" vaatiminen", joka, vaikkakin suurimman osan ajasta epätietoisesti, muodostaa kansainvälisen työnjaon materiaalisen kritiikin ja merkitsee syvällisesti siirtolaisen subjektiivisuutta myös maassa, johon asettumisen hän valitsee.

V

On täsmennettävä, että "paon oikeuden" käsite, sovellettuna nykyaikaisten siirtolaisuusliikkeiden analyysiin ja työvoimien muodostumiseen, toimii tietenkin eri tavoin riippuen monenlaisista siirtolaisten ja pakolaisten hahmoista, joihin huomio keskitetään. Jos katsomme esimerkiksi viime vuosien erilaisten "paikallisten" ja "globaalien" sotien aiheuttamia kokonaisten väestöjen destabilointeja, kohtaamme liikkuvuuden tilanteen, jossa siirtolaisuuden subjektiivisen "vapaaehtoisuuden" aste on varsin rajoittunut, ellei olematon. Erilainen tapaus ovat ne "laittomat" siirtolaisuudet, joiden kohdalla liian usein, varsinkin vasemmiston sisällä, on taipumuksena keskittää huomio ainoastaan niitä hoitavien rikollisjärjestöjen rooliin. "Ihmiskauppiaiden", "uuden orjakaupan" ja "uuden orjuuden" retoriikat eivät voi piilottaa sitä tosiseikkaa, että vaikka "toivon matkojen" järjestämiseen sisältyy pakon elementtejä, suurin osa niiden osallistujista, toisin kuin kaikkien aikojen orjat, ryhtyvät matkaansa omasta tahdostaan.9 Mutta yleisemmin, nykyaikaisten siirtolaisten "keskimääräinen" kokemus (kuten esimerkiksi USA:n latinojen tai Italian marokkolaisten ja senegalilaisten olosuhteista tehty tutkimus osoittaa) näyttää selvästi, kuinka siirtolaisuuteen ryhdytään usein tarkoituksellisesti. Se edustaa siten aitoa organisaatiostrategiaa "alhaalta ylös" yhteiskunnallisen uusintamisen "poikkikansallisessa" ulottuvuudessa laajoilla "alistetuilla" sektoreilla maissa, joiden rajaamista globaalin järjestelmän periferiaan kapitalistinen komento jatkaa. Ja lopulta, painotuksen asettaminen siirtolaisten subjektiivisuuteen ja heidän kantamiensa "rikkauksien" elementteihin ei tarkoita anglosaksisen "kulttuurintutkimuksen" teoreettiseen asenteen omaksumista, asenteen, joka pitää siirtolaista postmodernin subjektin juurettoman ja "hybridin" luonteen paradigmaattisena hahmona, ei enää sidoksissa minkäänlaisiin juuriin ja vapaana leikkaamaan nomadisesti kulttuurien ja identiteettien väliset rajat. Siirtolaisten aseman paradigmaattiset luonteenpiirteet ovat muutoksen instansseja, jotka eivät koske ainoastaan siirtolaisia. Pikemminkin nämä instanssit ilmaantuvat siellä, missä asemalle ominainen ambivalenssi tulee alleviivatuksi, niin jännittynyt kuin se onkin vapauden radikaalin instanssin valtaamisen ja hallinnan sekä hyväksikäytön vanhojen ja uusien mekanismien toiminnan välille.

VI

Mutta valo, jota nykyaikaisten siirtolaisuuksien poliittinen tulkinta levittää juuri globalisaation prosesseihin, on ambivalentti. Ensinnäkin se johtaa siihen, että keskiöön asetetaan näiden prosessien pääluonteenpiirre: tendenssi hävittää tavaroiden ja pääomien jokainen este, samalla kun rajojen lisääntyminen ja voimistuminen pysäyttää työvoiman - naisten ja miesten, jotka ovat työvoiman kantajia - vapaan kierron. Edessämme on todella globaali tendenssi, joka ilmaisee itseään Euroopan unionin ulkorajoilta USA:n ja Meksikon väliselle rajalle ohittaen Hong Kongin ympärille nostetut työvoiman liikkuvuuden vastaiset uudet muurit, eteläiseen Kiinaan ja vuoden 1997 kriisin ahdistamiin Kaakkois-Aasian maihin. Todellinen sota on vuosia ollut käynnissä näillä ja muilla "globaaleilla rajoilla", jotka ovat aiheuttaneet (ja aiheuttavat jatkuvasti) tuhansien pakolaisten ja siirtolaisten kuolemia heidän yrittäessään ylittää niitä. Omaksumalla teesi, jonka on esittänyt Yann Moulier Boutang10 tärkeässä teoksessaan, voidaan väittää, että sellaisten kamppailujen intensiteettiä määrittää väkivalta, jolla siirtolaisuuksissa oleva vapaus - kosmopolitaaninen objektiivisessa mielessä - törmää työvoiman liikkeisiin kohdistuvaan pakottavaan kontrolliin. Tänä päivänä tämä imperatiivi - yhä keskeisempi kapitalistiselle tuotantomuodolle - löytää itsensä siirtolaisuusliikkeitä merkitsevien ennalta-arvaamattomuuden ja "turbulenssin" erilaisten elementtien haastamana globaalissa mittakaavassa. 11 Juuri tällä epävakaalla maaperällä markkinoiden "uusliberalistinen" apologia, kuten myös sen edistämien yhteiskunnallisten suhteiden "nestemäinen" ja joustava luonne, kohtaa ja elää ilman suuria hankaluuksia yhdessä "pienten kotimaiden" retoriikan ja kulttuurien oletetun puhtauden usein avoimesti xenofobisen ja rasistisen puolustamisen kanssa vaihtelevassa mittakaavassa, "padanialaisesta" "läntiseen". Samanaikaisesti siirtolaisuuksien analyysi kuitenkin sallii myös toisenlaisen globalisaation, tai pikemminkin nykyisten globalisaatioprosessien vaietun genealogian, valaisemisen. Viime aikoina on väitetty varsin vakuuttavalla tavalla, että yllä mainitut prosessit luonnehtivat historiallista vaihetta, jossa juuri 1900-luvun proletaaristen ja anti-imperialististen kamppailujen rytmin seuraamisen välttämättömyys pakottaa pääoman komennon ulottamaan itsensä planetaariseen mittakaavaan.12 Kommunistinen internationalismi, antikolonialistiset kapinat ja vuoden 1968 globaali kansannousu muodostavat kaikki tässä mielessä perustavanlaatuisia siirtymiä globalisaation "salattuun historiaan". Ne kuvaavat samanaikaisesti planeetan yhdistämisen näköalan pääoman hegemoniasta radikaalisti poikkeavalla tavalla, pääoman, joka on ohjannut sen kehitystä viimeisen 200 vuoden ajan. Vastaavasti, vaikkakin varsin erilaisella tasolla, uudet siirtolaisuusliikkeet edustavat kunnioitettavaa laboratoriota siitä, mitä voimme kutsua "globalisaatioksi alhaalta käsin" ja joka on edennyt ja vahvistunut Seattlesta ja Genovasta saakka. Absoluuttisen perustavassa mielessä, juuri siirtolaisuuksien kautta miljoonat naiset ja miehet ovat organisoineet materiaalisesti omaa olemassaoloaan, omia sosiaalisia suhteitaan, omaa tuotantoaan ja uusintamistaan, antamatta ajatusta valtioiden välisille rajoille ja rakentaen uusia "poikkikansallisia sosiaalisia tiloja".13

VII

Siirtolaisten asema paljastuu paradigmaattiseksi, jälleen ambivalenssissaan, suhteessa muutoksiin, jotka ovat vaikuttaneet kansalaisuuden ulottuvuuteen. Se kertoo meille universalismin murtumasta ja sosiaalisen kansalaisuuden inklusiivisen ja integratiivisen mallin kriisistä - kansalaisuuden, joka on tunnustettu "lännessä" maailmansotien jälkeen, erityisesti hyvinvointivaltion rakentamisen kontekstissa.14 Tämä sosiaalisen kansalaisuuden malli ei ollut maanpäällinen paratiisi, ja sitä ovat todellakin riisuneet ja kritisoineet - kauan ennen uusliberaalia politiikkaa - 1960- ja 1970-luvuilla työläisten kamppailut ja liikkeet, jotka, näkökulmien paljoudesta käsin, ovat paljastaneet sen tendenssin hallintaan ja yhteiskunnalliseen kuriin. Mutta epäilemättä se muodosti aidosti demokraattisen materiaalisen luottamuksen, joka kääntyi erityisiksi voitoiksi ja löysi hyväksyntänsä oikeuksien sarjan tunnustamisessa.15 Kapitalistinen offensiivi on vastaavasti hyökännyt materiaalisesti tuon luottamuksen kimppuun viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Siirtolaisiin rajoittumattoman poissulkemisen problematiikan uudelleenilmaantuminen on oire siitä, kuinka syvällisesti se on vaikuttanut kansalaisuuden nykyprofiilin uudelleenmuotoiluun. Siirtolaisten asema on esimerkkinä "lainsuojattoman" haamusta, juuri "oikeuden omata oikeuksia" (H. Arendt) radikaalista kieltämisestä, joka löytää häiritsevimmän ruumiillistumisensa siinä skandaalissa, jota keskusta-vasemmistolaisen hallituksen 1998 läpiajama laki kutsuu "väliaikaisen oleskelun ja avun keskuksiksi" (oikeita keskitysleirejä, joihin vangitaan subjekteja, jotka eivät ole tehneet mitään rikosta).16 Mutta se vihjaa itsestään myös kansalaisuuden muodollisen tilan sisällä, tilan, joka on hyvinvointivaltion kriisin "toteuttaneen" politiikan pirstoma. Tämän profiilin alla siirtolaisten asema voidaan siten määrittää paradigmaattiseksi, koska se paljastaa täydessä valossa kansalaisuuden destrukturoinnin ja sosiaalisen stigmatisoinnin "negatiivisten" prosessien sarjan. Mutta ei tässä kaikki: siirtolaiset kertovat meille myös "henkilöllisyyden keskeyttämisen" asenteesta ja ongelmallisesta suhteesta kaikesta huolimatta määritettyyn kuulumiseensa, jota he kokevat ja joka, jos sitä tutkitaan kunnolla, asetetaan resonanssiin suhteessa liikesarjaan ja sosiaaliseen käytökseen, jotka kantavat ambivalenssin "positiivista" merkkiä. Pohtikaa vaikkapa epäluottamusta, jolla monet siirtolaiset, vaikka ovatkin varsin päättäväisiä saamaan tietyt kansalaisoikeudet, suhtautuvat "integraation" näköalaan. On totta, että tämä epäluottamus muuttuu - jäykän sosiaalisen ja poliittisen poissulkemisen olosuhteissa, joissa siirtolaiset tuomitaan elämään "vastaanottajayhteiskunnassa" - "kommunitaariseksi" käänteeksi (jota on tutkittava sen merkitysten monimutkaisuudessa ja ambivalenssissa). Mutta on myös totta, että se tuo jälleen esiin yksilöllisten ja yhteisöllisten kokemusulottuvuuksien välisen suhteen positiivisesti problemaattisen luonteen, joka on ilmaissut itseään muun muassa kohtalossa, joka "moninaisuuden" käsitteellä17 on ollut. Ja se tulee esiin esimerkiksi myös, vaikkakin hyvin abstraktilla tasolla, "integraation" tietyn mallin kieltämisen jatkuvuuden linjassa - mallin, joka perustuu patriarkaaliseen perheeseen ja jota feministinen liike on kritisoinut juuri hyvinvoinnin sosiaalipolitiikan eräänä ilmaisemattomana ennakko-oletuksena.

VIII

Vastaava diskurssi voidaan tehdä koskien työtä.18 Siirtolaistyö itse asiassa täyttää itsensä "paradigmaattisilla" voimilla siinä määrin kuin se on esimerkki oikeuksien riisumisen radikaalista tilanteesta, joka koskettaa koko yhteiskunnallisen työn problematiikkaa. Tästä näkökulmasta Bossi-Fini-lain tarkoitus on - vaikka se asettuukin monessa suhteessa jatkumoon Turco-Napolitano-lain sekä Euroopan unionin tasolla Schengenin sopimuksen määrittämän siirtolaisvirtojen hallinnointimallin kanssa - tuottaa olennainen laadullinen harppaus. Erityisesti "oleskelusopimuksen" muoto, hyvin tiukka linkki, jota edellytetään ehdotetussa laissa työsopimuksen ja oleskeluluvan välille, osoittaa, kuinka oikeistohallituksen aloite kääntyy yleisesti siirtolaisia vastaan. Se onnistuu kyseenalaistamaan juuri "vakituisen" ja "lainsuojattoman" välisen jaon: sidottuna yksityisen yrittäjän henkilökohtaisen mielentilan voimaan, yrittäjän, jonka kanssa hän solmii työsopimuksen, "vakituinen" siirtolainen asetetaan päivittäin ja eksplisiittisesti alttiiksi asemansa epävakaudelle, takaisin "lainsuojattomuuteen" putoamisen uhalle ja siten "karkotettavaksi" tulemiselle hetkenä minä hyvänsä. On ilmeistä, kuinka tässä avautuu ehdotetun Bossi-Fini-lain määrittämän siirtolaisten aseman ja Maronin Valkoisen kirjan, joka on ollut perusta hallituksen suorittamalle yritykselle muuttaa dramaattisesti työmarkkinoiden rakennetta pidemmälle viedyn "joustavoittamisen" suuntaan, ennustaman työllisyyssuhteiden täydellisen uudelleenmäärittämisen välinen objektiivisen lähentymisen tila.19 Myös tästä syystä analyysi ei saa pysähtyä tähän. Sen sijaan on vahvistettava, kuinka siirtolaisnaisten ja -miesten liikkuvuus on kansainvälisen työnjaon jäykkyyksistä tapahtuvan paon subjektiivisten liikkeiden sarjan ilmaisua. Nämä paon liikkeet muodostavat erään radikaalien muutosten juuriltaan revityistä ja kielletyistä moottoreista, muutosten, jotka ovat vaikuttaneet kapitalistisiin tuotantomuotoihin kahden viime vuosikymmenen aikana. Se asettuu siten määrättyyn jatkumoon niiden työläisten kieltäytymisten kanssa, jotka ovat näytelleet johtavaa roolia fordistiseksi määritetyn kasautumisen järjestelmän materiaalisessa kriisiin asettamisessa: kieltäytymiset erityisestä teollisen työn organisationaalisen ja "biografisen" jäykkyyden mallista juuri "läntisten" maiden sisällä, kuten parhaiten asioihin perehtynyt sosiologia nyt tunnustaa.20 Siirtolaistyön liikkuvuuden voiman ja immanentisti poliittisen luonteen havaitseminen voi tässä mielessä olla ratkaiseva teoreettinen askel artikuloitaessa sellaista kapitalismin kritiikkiä, joka kykenee vastaamaan nykyaikaisen elävän työn kokoonpanon liikkeelle panemiin haasteisiin.

Julkaistu alun perin Ephemera-lehden numerossa 4/3 (August 2004).

Viitteet

  1. Tästä ilmeisen relevantista asiasta on olemassa paljon kirjallisuutta. Viittaan tässä vain teokseen A. Dal Lago (1999): Non-persone. L'esclusione dei migranti in una società globale. Milano: Feltrinelli.
  2. Multikulturalismin aiheesta ks. seuraavat provokatiiviset työt: G. Hage (1998): White Nation. Fantasies of White Supremacy in a Multicultural Society. Annandale: Pluto Press Australia; ja G. Hage (2003): Against Paranoid Nationalism. Searching for Hope in a Shrinking Society. Annandale: Pluto Press Australia, erityisesti sivut 108-119. Vaikka Hagen analyysi keskittyy australialaiseen kokemukseen, hän tarjoaa myös paljon yleisemmän multikulturalismin epäselvyyksien tulkinnallisen kehyksen aikakaudella, jota hän kutsuu "transsendentaalisen" globaalin kapitalismin aikakaudeksi.
  3. Bossi-Fini-laki - laki numero 189 (heinäkuun 30. päivä 2002) - yhdessä ns. Turco-Napolitano-lain (25. heinäkuuta 1998, laki numero 286) kanssa modifioi "normeja maahanmuutto- ja turvapaikka-asioissa". Se heikentää siirtolaisten juridista asemaa monin tavoin: Italian konsulaatit voivat evätä turistiviisumeja yleisen järjestyksen ja kansallisen turvallisuuden perusteella; oleskeluluvan saamiseksi maahan on pakollista antaa sormenjäljet; oleskeluluvan saamiseksi on välttämätöntä olla työsopimus. Se myös lisää vankiloihin säilöönotettujen siirtolaisten määrää, sillä se lisää rikoksia, joista siirtolaisia voidaan vangita. Siirtolaiset rikkovat lakeja, jotta voisivat saada paperit; he yksinkertaisesti väärentävät nimensä. Laki vie helposti siirtolaiset lainsuojattomaan tilaan: riittää kun menettää työnsä eikä saa uutta kuuden kuukauden sisällä. Vankilaan tuomittuina siirtolaiset on karkotettava, eivätkä he enää saa kantaa papereita. Jos ei-EU-kansalainen, jolla ei ole oleskelulupaa, karkotetaan hallinnollisesta määräyksestä, karkotus on pantava täytäntöön poliisin toimesta saattamalla tämä rajalle, paitsi siinä tapauksessa, että ulkomaalainen on pysynyt Italian maaperällä oleskelulupansa päättymisen jälkeen yli 60 päivää eikä ole hakenut sen uudistamista (tässä tapauksessa karkotusmääräys sisältää käskyn jättää maa 15 päivän sisällä). Bossi-Fini-laki kieltää palaamisen Italiaan 12 vuoden aikana, ja karkotetut ulkomaalaiset, jotka palaavat Italiaan ilman oleskelulupaa, tekevät rikoksen. Bossi-Fini-laki myös rajoittaa maahanmuuttajien mahdollisuutta liittyä yhteen Italiassa vanhempiensa ja lastensa kanssa.
  4. Analyysiksi lakosta, ks. F. Raimondi ja M. Ricciardi (toim.) (2004): Lavoro migrante. Esperienze e prospettive. Rooma: DeriveApprodi, erityisesti sivut 62-73.
  5. Kritiikiksi tästä lähestymistavasta, ks. N. Papastergiadisin (2000) tärkeä teos The Turbulence of Migration: Globalization, Deterritorialization and Hybridity. Cambridge: Polity Press.
  6. Erinomaiseksi historialliseksi selonteoksi, ks. R. Rauty (1999): Il sogno infranto. La limitazione dell'immigrazione negli Stati uniti e le scienze sociali. Rooma: Manifestolibri.
  7. Hyödyllinen synteesi on E. Kofman ym. (2000): Gender and International Migration in Europe. Employment, Welfare and Politics. Lontoo: Routledge, s. 21-24.
  8. Ks. S. Mezzadra (2001): Diritto di Fuga. Migrazioni, cittadinanza, globalizzazione. Verona: Ombre corte.
  9. Erinomaiseksi valaisevaksi esimerkiksi tästä näkökohdasta, viitaten naisten "kauppaamiseen" prostituutiossa, ks. R. Andrijasevic (2003): "The Difference Borders Make: (Il)legality, Migration, and Trafficking in Italy among 'Eastern' European Women in Prostitution", teoksessa S. Ahmed, C. Castaneda, A Fortier ja M. Sheller (toim.): Uprootings/Regroundings: Questions of Home and Migration. New York: Oxford University Press.
  10. Y. Moulier Boutang (1998): De l'esclavage au salariat. Economie historique du salariat bride. Pariisi: Puf.
  11. "Turbulenssin" käsitteestä sovellettuna nykyaikaisten siirtolaisten liikkeiden analyysiin, ks. jälleen Papastergiadisin The Turbulence of Migration.
  12. Vrt. M. Hardt ja A. Negri (2000): Empire. Cambridge, MA: Harvard University Press.
  13. Tämän käsitteen vihjaama tutkimusnäköala on yksi kiinnostavimmista, joita siirtolaisuuksien kansainvälinen tutkimus on seurannut: johdatukseksi teemaan, ks. Th. Faist (2000): The Volume and Dynamics of International Migration and Transnational Social Spaces. Oxford: Oxford University Press; ja raportti "Emigrare, immigrare, transmigare", Afriche e Oriente, II (2000), 3/4 (mukana F. Calvanesen, R.D. Grillon, B. Riccion, R. Salihin ja K. Koserin artikkelit).
  14. Analyysiksi kansalaisuuden muutoksista viimeisen kahden vuosikymmenen aikana, ks. Balibarin lukuisat aiheelle omistetut tärkeät tutkimukset: esim. E. Balibar (2001): Nous citoyens d'Europe? Le frontières, L'Etat, le people. Pariisi: La Découverte; tai E. Balibar (2003): We, the people of Europe? Reflections on Transnational Citizenship. Princeton, NJ: Princeton University Press.
  15. Tästä näkökohdasta, ks. S. Mezzadra (2002): "Diritti di cittadinanza e Welfare State. Citizenship and Social Class di Tom Marshall cinquent'anni dopo", esipuhe teokseen T.H. Marshall: Cittadinanza e classe sociale. Rooma ja Bari: Laterza, s. v-xxxiv.
  16. Ks. S. Ragazzoni (2002): "La nuova frontiera dei campi di detenzione per migranti", DeriveApprodi, 21: 23-26; ja F. Sossi (2002): Autobiografie negate. Immigranti nei lager del presente. Rooma: Manifestolibri.
  17. Tämän käsitteen kehittelyksi, ks. P. Virno (2002): Grammatica della moltitudine. Rooma: DeriveApprodi; ja S. Mezzadra sekä F. Raimondi (2002): "Oltre Genova, oltre New York. Tesi sul movimento globale", teoksessa La guerra dei mondi. Scenari d'Occidente dopo le Twin Towers. Rooma: DeriveApprodi, s. 194-224.
  18. Ensimmäiseksi selonteoksi kentän lukuisista Italiassa toteutetuista "militantin tutkimuksen" kokemuksista, ks. jälleen Ricciardin ja Raimondin Lavoro migrante.
  19. Maronin Valkoinen kirja hyvinvoinnista on työmarkkinareformia koskeva asiakirja. Marco Biagi, oikeustieteen professori Modenasta, oli valmistelemassa uudistusta, kun uudet "punaiset prikaatit" murhasivat hänet Bolognassa 2002. Se liberalisoi käytännössä kaikentyyppisen "epätyypillisen" työsopimuksen käytön.
  20. Ks. L. Boltanski ja E. Chiapello (1999): Le nouvel esprit du capitalisme. Pariisi: Gallimard.