2005-01-13
Kääntänyt: Mikko Jakonen
"Homoseksuaalit tekevät usein itsemurhan", kertoo psykiatrinen tutkimus. Tämä sana "usein" kiehtoo minua. Voimme kuvitella pitkiä, solakoita ja kalpeita olioita, jotka ovat kyvyttömiä ylittämään kynnyksen vastakkaisen sukupuolen luo, jotka ovat kasvokkain kuoleman kanssa koko elämänsä ajan, ainoastaan päättääkseen sen lopulta paukauttaen oven voimalla kiinni (mikä onnistuu aina ärsyttämään naapureita). Vastakkaisen sukupuolen naimisen sijasta he avioituvat kuoleman kanssa. Toinen sukupuoli korvataan toisella puolella. Mutta kuten tarina kertoo, he ovat aivan yhtä kykenemättömiä kuolemaan kuin elämään. Tässä naurettavassa kertomuksessa itsemurha ja homoseksuaalit on kuvailtu yhdessä siten, että ne saavat toisensa näyttämään pahoilta.
Katsotaanpa sitten mitä on sanottavissa itsemurhan tukemiseksi. Kovinkaan paljon ei voi sanoa sen laillistamisen tai sen "moraaliseksi" tekemisen puolesta. Liian monet ihmiset ovat jo valmiiksi haukkuneet lyttyyn nämä ylevät asiat. Sanotaan sen sijaan jotain niitä hämäriä suhteita, nöyryytyksiä ja tekopyhyyksiä vastaan, joilla sen parjaajat yleensä sen ympäröivät: niitä mielikuvia vastaan joissa itsemurhan tekijöiden nähdään hätäisesti keräävän rasian täyteen pillereitä, etsivän kunnon vanhanaikaisen partakoneenterän tai kuolaavan asekaupan ikkunoissa ja saapuvan johonkin paikkaan ainoastaan ollakseen kuoleman partaalla.
Minun mielestäni ihmisellä tulisi olla oikeus siihen, että häntä ei hoputeta, sillä se on hyvin kiusallista. Itse asiassa itsemurhan suorittamiseen vaaditaan aika paljon keskittymistä ja kompetenssia. Sinulla tulisi olla mahdollisuus keskustella laajasti erilaisten aseiden ominaisuuksista ja mahdollisuuksista. Olisi hyvä, jos myyjällä olisi kokemusta näistä asioista: että hänellä olisi leveä hymy, hän olisi rohkaiseva, mutta hieman varautunut (ei liian suulas) ja että hän olisi tarpeeksi valistunut ymmärtääkseen olevansa tekemisissä ihmisen kanssa, joka on pohjimmiltaan hyväsydäminen, mutta hiukan kömpelö, ja jolla ei ole koskaan aikaisemmin ollut ajatusta sellaisen koneen käyttämisestä, joka ampuu ihmisiä. Olisi myös sopivaa, jos myyjän innokkuus ei estäisi häntä opastamasta sinua muiden vaihtoehtoisten keinojen olemassaolosta, keinojen jotka olisivat enemmän chic, ehkä enemmän sinun tyyliäsi. Tämän kaltainen bisnestyyppinen keskustelu on tuhat kertaa arvokkaampaa kuin se juoruilu ruumista, joka kulkee ruumishuoneen työntekijöiden keskuudessa.
Jotkut ihmiset, joita emme edes tunteneet ja jotka eivät myöskään tunteneet meitä, järjestivät asiat niin, että eräänä päivänä aloimme olla olemassa. He näyttelivät uskovansa, epäilemättä vilpittömästi, että he odottivat meitä. Joka tapauksessa he valmistautuivat maailmaan tuloomme huolella (ja usein eräänlaisella toisen käden vakavuudella). On siis aika käsittämätöntä, että meille ei ole annettu mahdollisuutta valmistautua kuolemaan kaikella sillä tunteella, intensiteetillä ja tarkkaavaisuudella, jolla haluaisimme, mukaan lukien ne kuolemaan liittyvät pienet vivahteet, joista olemme uneksineet niin pitkään, ehkä jopa lapsuudesta tai jostain lämpimästä kesäpäivästä lähtien. Ihmislajin elämä näyttää olevan hyvin helposti särkyvää ja kuolema näyttää aika varmalta. Miksi meidän täytyy tehdä tästä varmuudesta pelkkä sattuma?
Filosofiat, jotka lupaavat opettaa meitä ajattelemaan kuolemaa ja sitä, kuinka kuolla, tylsistyttävät minua ja saavat minut kyyneliin. Minua eivät alkuunkaan liikuta ne asiat, joiden pitäisi "valmistaa meitä siihen". Ihmisen täytyy valmistaa se itse pala palalta, koristella se, järjestää se yksityiskohtaisesti, löytää lisukkeet, kuvitella se, saada neuvoja siihen, saada se toimimaan ilman katselijoita; jonain mikä on olemassa vain hänelle itselleen, vain sen pienimmän elämän hetken ajan. Ne, jotka vain "selviytyvät" elämästä, näkevät itsemurhan tietenkin ainoastaan taikauskoisena jälkenä, yksinäisyytenä, outoutena ja vastaamattomina hätähuutoina. Nämä ihmiset eivät voi olla kysymättä "miksi?" Se on ainoa kuolemaa koskeva kysymys, jota ei pitäisi kysyä.
"Miksi? Koska halusin." On totta, että itsemurha jättää usein lannistavia jälkiä. Mutta ketä pitäisi syyttää? Luuletko, että on mukavaa joutua hyppäämään kiikkuun keittiössä siten, että kielesi myöhemmin roikkuu ulkona aivan sinisenä. Tai joutua jättämään pieni pala aivojasi lojumaan kadulle niin, että koirat voivat tulla haistelemaan sitä. Luulen, että saamme näinä aikoina todistaa "itsemurhakierrettä", koska monet ihmiset, jotka suhtautuvat itsemurhaan kunnianhimoisesti, ovat niin masentuneita näistä inhottavista asioista, joita heidät pakotetaan ajattelemaan (asioista kuten poliisi, ambulanssi, hissimies, ruumiinavaus ja mitä lie), että useat tekevät mieluummin itsemurhan kuin jatkavat tämän kaiken ajattelemista.
Tässä joitakin neuvoja ihmisyyden rakastajille. Jos todella haluatte nähdä laskua itsemurhaluvuissa, tukekaa ainoastaan niitä itsemurhia, jotka tehdään ennakkoon suunniteltuina, hiljaisesti ja ilman epäröintiä. Itsemurhaa ei saa jättää surullisille ihmisille, jotka saattavat hutiloida sen kanssa tai saada aikaan kunnon sotkun. Joka tapauksessa iloisia ihmisiä on paljon vähemmän kuin surullisia. Minua aina oudoksuttaa, kun ihmiset sanovat, että kuoleman suhteen ei ole mitään syytä murehtia, koska elämän ja tyhjyyden välillä kuolema ei ole mitään muuta kuin raja. Mutta onko totta, että tämä on todellakin kaikki, mitä on pelissä? Tehkää siitä jotain, jotain hienoa.
Ei ole epäilystäkään, että olemme jääneet paitsi monesta nautinnosta ja että olemme saaneet joitakin hyvin keskinkertaisia nautintoja: muut olemme päästäneet lipumaan ohitsemme joko pelkkää laiskuuttamme tai siksi, että emme ole kiinnittäneet asiaan tarpeeksi huomiota, mielikuvitusta tai sinnikkyyttä. Meidän pitäisi pitää itseämme onnekkaina, koska meillä on itsemurhan ansiosta käsissämme jokin hyvin ainutkertainen kokemus: se, joka yli kaiken muun ansaitsee suurimman huomion - niin että voit tehdä siitä mittaamattoman nautinnon, jonka pitkämielinen ja heltymätön valmistelu tulee valaisemaan elämääsi.
Itsemurhafestivaalit ja itsemurhaorgiat ovat vain kaksi mahdollista menetelmää. On olemassa muitakin paljon monimutkaisempia ja oppineempia tapoja. Kun näen "hautajaiskoteja" amerikkalaisissa kaupungeissa, en ole ainoastaan kauhistunut siitä, kuinka kammottavan banaaleja ne ovat, ikään kuin kuoleman täytyisi tukahduttaa kaikki mielikuvituksen yritykset, vaan minusta on myös sääli, että ne myös palvelevat kuolleiden ruumiita ja heidän onni-että-olemme-vielä-elossa -perheitään. Tulisi olla myös hieman mahdollisuuksia niille, joilla on vain vähän varoja, ja niille, jotka ovat varttuneet tiedostaviksi reflektoituaan tarpeeksi, jotta heidän ei tarvitsisi turvautua näihin valmiiksi pakattuihin, tylsiin ja kalliisiin keinoihin. Esimerkiksi sellaisia vaihtoehtoja, joita japanilaiset ovat käyttäneet (he kutsuvat niitä "rakkauden hotelleiksi") harrastaakseen seksiä. He tietävät paljon enemmän itsemurhasta kuin me.
Jos sinulla on mahdollisuus mennä Chantilyyn Tokiossa, niin ymmärrät mitä tarkoitan. Aistit siellä sellaisten kartattomien ja kalenterittomien paikkojen olemassaolon, joihin voit astua sisään kaikkein absurdeimmissa asuissa nimettömien kumppaneiden kera, etsimään tilaisuutta kuolla vapaana kaikista stereotypioista. Siellä sinulla on määrittelemätön määrä aikaa - sekunteja, viikkoja, ehkä kuukausia - ennen kuin tuo hetki ilmestyy sinulle kaikessa kirkkaudessaan. Tunnistaisit sen välittömästi. Et voisi olla huomaamatta sitä. Sillä olisi täysin yksinkertaisen nautinnon muodoton muoto.
Julkaistu alun perin teoksessa Sylvère Lotringer (toim.): Foucault Live: Collected Interviews, 1961-1984. SEMIOTEXT(E), New York 1996. s. 295-297.