2003-09-12

Tietotyön autonomia ja ristiriidat

Markus Termonen

Tietotyön lisääntymiseen on liittynyt yleinen puhetapa sen "osaajien" työaktiviteetin luonteesta "vapaana" ja "itseohjautuvana". Innovaatioiden tai muotisanojen kuten "tiimityön" yleistymisen yhteydessä on luotu kuvaa työyhteisöistä, joita luonnehtii hierarkioiden poissaolo. Puhetapaan, jossa tietotyöläiset pärjäävät "omalla osaamisellaan", kuuluu ylipäätään intressiristiriitojen häivyttäminen. Empiirisen tutkimuksen, jota valottaa esimerkiksi Blomin, Melinin ja Pyöriän "Tietotyö ja työelämän muutos", perusteella tilanne ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Kaikessa tuotannon ja työelämän muutoksia koskevassa abstraktissa teoriassakaan ei suinkaan takerruta muotisanojen latteuteen tai katteettomiin arvioihin ristiriitojen katoamisesta.

"Tietotyö" ja "immateriaalinen työ"

Tietotyön yleistymistä selvittävät analyysit selvästikin koskettavat tuotannossa tapahtuneita todellisia muutoksia. Tutkijoiden keskuudessa vallitsee suuri yksimielisyys siitä, että tiedon ja informaation hankinnalla on perustavanlaatuiseksi muodostunut merkitys työelämän käytännöissä. Informationaalisessa tuotannon tavassa tuottavuuden lähde on tiedon luomisen, käsittelyn ja jalostamisen käytännöissä. Blom, Melin ja Pyöriä nimittävät "tietotyöksi" tietotekniikan soveltamiseen painottuneita suunnittelu- ja asiantuntijatehtäviä, jotka ainakin jonkin verran edellyttävät luovuutta ja innovatiivisuutta. Näin ollen tietotyön ydin on yhteistyökykyisessä yksilössä sekä tämän kyvyssä täyttää virtualisoitumisen asettamia ristiriitaisia vaatimuksia, kuten vuorovaikutus- ja viestintävalmiudet. Keskeistä tietotyön kannalta eivät ole välttämättä romantisoidut uusmedian sisällöntuotantoalat vaan (myös) "arkipäiväiset" opetus- ja tutkimustyön tai sosiaalialan asiantuntijatehtävät.

"Tietotyö" on käsitteenä lähellä "immateriaalista työtä". Postfordistisia tuotantojärjestelyitä analysoineisiin teoreetikoihin lukeutuvan Lazzaraton mukaan nimitys "immateriaalinen työ" viittaa kahteen aspektiin, sekä informationaaliseen että kulttuuriseen sisältöön. Ensinmainittu viittaa mainittuihin tietotyölle ominaisiin piirteihin. Mitä tulee aktiviteettiin, joka tuottaa hyödykkeen "kulttuurista sisältöä", immateriaalinen työ käsittää aktiviteettisarjoja, jotka liittyvät kulttuuristen ja artististen standardien, muotien, makujen, kuluttajanormien sekä yleisen mielipiteen muokkaamiseen. "Mentaalisen" ja "manuaalisen" työn vanhat kaksijakoisuudet epäonnistuvat tämän tuottavan toiminnan luonteen kuvaamisessa, sillä jaot ideoimisen ja toteuttamisen tai kirjoittajan ja yleisön välillä ylitetään työprosessin sisäisesti. Tässä yhteydessä työ voidaan määrittää kapasiteetiksi aktivoida ja hallita tuottavaa yhteistyötä.

Siinä missä Blom, Melin ja Pyöriä suhtautuvat oikeutetun kriittisesti "tietotyön" käsitteen "lepsuun", liian universaaliin käyttöön, Lazzarato korostaa, että vaikka korkeataitoisessa työläisessä tietotyön kommunikatiivinen malli on rakentuneena, sen kapasiteetti on kuitenkin läsnä myös työttömissä tai "epävarmoja" töitä tekevissä työläisissä. Tällä Lazzarato viittaa niihin historiallisiin kamppailuihin, joiden kautta fordistiset työläiset aikanaan pyrkivät vapautumaan työstä, tai joita on käyty kulttuurisen itsehallinnan alueella.

Työn informationaalisuus avaa kiinnostavia huomioita myös tuotannon ja kulutuksen suhteen kannalta. Lazzaraton mukaan immateriaalisen työn tuloksena olevan hyödykkeen kuluttaja on sisäänkirjoitettu tuotteen valmistamiseen perustavanlaatuisella tavalla: kyse on tuottavasta yhteiskunnallisesta prosessista, jota määrittää kommunikaatio. Tuotteiden valmistus ja tarpeen arviointi tapahtuvat vuorovaikutuksellisesti ketjussa, jota on mahdotonta jakaa selvärajaisiksi vaiheiksi. Immateriaalisen työn kautta tuotetun hyödykkeen erityisyys liittyy myös siihen tosiseikkaan, että se laajenee, muuttuu ja luo kuluttajan ideologista sekä kulttuurista ympäristöä. Immateriaalisella työllä on arvoa vain jos se onnistuu tuottamaan innovaation, tuotannon ja kulutuksen suhteen. Työ ei siten tuota ainoastaan hyödykkeitä vaan se tuottaa pääomasuhdetta.

Aktiivinen ja yhteistyökykyinen subjekti

Lazzaraton mukaan työtehtävät vaativat nyt yhteistyötä ja kollektiivista koordinointia. Siispä tuotannon subjektien tulee olla kommunikaatiokykyisiä. Koska subjektiivisuutta ei ole mahdollista rajata pelkästään toimeenpaneviin tehtäviin, nykyaikaiset hallinnointitekniikat pyrkivät tekemään työläissubjektin kyvykkyyden yhteensopivaksi tuotannon olosuhteiden ja komennon kanssa. Työläisten odotetaan tulevan "aktiivisiksi subjekteiksi" erilaisten tuotannon tehtävien koordinoinnin suhteen. Iskulause "subjektiksi tulemisesta" jää kuitenkin kauas hierarkian ja yhteistyön tai komennon ja autonomian välisten vastakkaisuuksien tuhoamisesta: täytyy ilmaista itseään, täytyy puhua, kommunikoida, tehdä yhteistyötä.

Lazzaraton mukaan pääoma vaatii tilannetta, jossa komento asustaa subjektin sisällä sekä kommunikatiivisen prosessin sisällä. Työläisen tulee olla vastuussa omasta kontrolloimisestaan sekä motivaatiostaan työryhmän sisällä, ilman että esimiehen täytyy puuttua, ja esimiehen rooliksi määrittyy helpottajana toimiminen. On mielenkiintoinen ristiriita, että työnantajat ovat pakotettuja tunnistamaan työn autonomian ja vapauden ainoaksi mahdolliseksi tuotannon yhteistyön muodoksi, mutta toisaalta säilyttääkseen voittojen kasaamisen he ovat pakotettuja olemaan jakamatta valtaa, jota työn uusi laatu ennakoi.

Itse asiassa työläisen ja yrittäjän raja hämärtyy, sillä työvoiman laatua eivät määritä ainoastaan sen professionaaliset kapasiteetit, vaan myös sen kyky "hallita" omaa aktiviteettiaan ja toimia muiden immateriaalisen työn koordinoijana. Palkkatyön ja suoran alaisuuden ensisijaisuuden tilalle tulee itse työllistettu autonominen työ, intellektuaalinen työläinen, "yrittäjä", joka liikkuu ajallisesti ja tilallisesti muutosalttiiissa verkostoissa.

Laajan ja pitkän aikavälin käsittävän kyselyaineiston valossa tehdyt Blomin, Melinin ja Pyöriän havainnot osoittautuvat suurelta osin yhtäpitäviksi Lazzaraton arviointien kanssa. Tietotyöläiset ovat ensinnäkin muita enemmän sijoittuneet työpaikoille, joissa on alettu soveltaa tiimityöskentelyä, joissa työntekijöille maksetaan tuloksellisuuteen perustuvia lisiä tai palkkioita, joissa työn vaatima ammattitaito on kasvanut ja joissa työvälineiden teknisyys on lisääntynyt.

Toisaalta tietotyöläiset ovat muita useammin strategisissa, muodollisesti työnjohtoon liittyvissä tehtävissä. Itse asiassa työnjohtotehtävissä työskentelevien määrä on kaikkiaan lisääntynyt, mikä johtuu lähinnä yritysten taipumuksesta ulkoistaa toimintojaan. Ulkoistamiset vaikuttavat käytännössä myös siten, että tiukassa tulosvastuussa oleva yksittäinen työntekijä on yrittäjän asemassa: tulos tai ulos. Lisäksi suhteessa tiimityön lisääntymiseen tulospalkkioden käyttö on ollut vähäistä.

Blom, Melin ja Pyöriä korostavat tietotyöläisten osallisuutta omassa valvonnassaan, sillä luovuuden ja innovatiivisuuden vaatiminen yhdistyy kontrolliin, jonka uusintaminen edellyttää sen kohteen aktiivista panosta. Tietotyöläisen autonomiassa on siten kyse autonomiasta, joka mahdollistaa luovuuden ja oppimisen - ja vaatii niitä. Käytännössä autonomia toimii pitkälti yrityksen voittojen ja osinkojen kasvattamisen ehdoilla. Lisäksi ajan merkitys autonomiaa määräävänä tekijänä korostuu.

Blomin, Melinin ja Pyöriän tutkimuksen perusteella tietotyöläisten valvonta on ensisijaisesti tuloksellisuuden ja laadun valvontaa eikä niinkään ajankäytön valvontaa, ja ensinmainittu taso tuli intensiivisemmäksi 1990-luvun aikana. Työn valvonta yleensä ja tuloksellisuuden ja laadun valvonta eriytyvät toisistaan, samalla kun kontrolli saattaa tulla pehmeäksi ja hienovaraiseksi. Joka tapauksessa on kiistatonta, että myönteinen autonomian ja vaikutusvallan kokemus on tietotyöläisillä yleisempää kuin työntekijöillä keskimäärin. Tietotyöläisen ristiriita voidaankin kiteyttää siten, että positiivisten ainesten (autonomia ja palkkiot) vastapainona on tuloksellisuuden kontrolli, suorituspaineet ja stressi siten, että jälkimmäisiin sopeutuminen on ensinmainittujen saamisen ehto.

Työ, vapaa-aika ja uupumus

Lazzarato nimeää immateriaalisen työn olosuhteiden piirteiksi epävarmuuden, hyväksikäytön, liikkuvuuden ja hierarkian. Itsenäisen, "itsetyöllistyneen" työläisen nimikkeen takaa löydämme intellektuaalisen proletaarin. Tämänkaltaisessa työn olemassaolossa tulee lisääntyvässä määrin vaikeaksi erottaa vapaa-aikaa työajasta: elämästä tulee erottamatonta työstä.

Blomin, Melinin ja Pyöriän mukaan noin puolet suomalaisista tietotyöläisistä kokee, että työstä on vaikea irtautua edes vapaa-aikana. Ylitöiden tekeminen koskettaa neljää viidesosaa kaikista palkkatyöntekijöistä, ja palkaton ylityökin on varsin yleistä. Noin 40% tietotyöläisistä tekee ylitöitä säännöllisesti ja noin 60% "vie töitä kotiin". Työn ja vapaa-ajan uudelleenmäärittely on sekä riski että mahdollisuus: toisaalta se saattaa tehdä elämästä liian työluontoista, mutta toisaalta se saattaa purkaa asetelmaa, jossa "työ" on keinotekoisesti rajattu tietyn ajan ja paikan sisään, ja jossa "työajan" ulkopuolella tapahtuvaa tuottavuutta ei arvosteta.

Kiire, uupumus ja suoranainen pahoinvointi työyhteisöissä kasvoivat koko 1990-luvun ajan henkilöstöjoustojen, taloudellisten leikkausten ja lakisääteisistä perustehtävistä huolehtimisen ristipaineissa. Tietotyöläisten kohdalla on ilmeistä, että rasitus on ensijaisesti henkistä. Blomin, Melinin sekä Pyöriän tutkimustulosten perusteella tämä rasittavuus kasvoi 1990-luvun aikana, ja lisäksi se on suurempaa kuin muiden työntekijäryhmien henkinen rasitus.

Uupumus liittyy tiiviisti jatkuviin lisäkouluttautumisen vaatimuksiin. Blomin, Melinin ja Pyöriän tutkimuksen mukaan tietotyöläisistä 90% kokee tarvitsevansa jonkin verran tai paljon lisäkoulutusta selviytyäkseen työstään, mikä on selvästi enemmän kuin mitä muut työntekijät kokevat. Teknologinen kehitys (ja sen tietty sosio-kulttuurinen käyttö) on jatkuvasti kasvattanut työntekijöihin kohdistuvia vaatimuksia matkalla kohti yhä kustannustehokkaampia ja tuottavampia työn organisoinnin tapoja. "Tietovyöryn" alla aivojen rajallinen kapasiteetti törmää informationaalisen työn vaatimusten rajattomuuteen: ihmisen kyky omaksua uusia asioita ei kulje käsi kädessä tietotekniikan kehittymisen kanssa.

Vaikka joustavuuden lisääntyminen ei olekaan ollut yksipuolisesti työnantajapuolen tarpeisiin sitoutumista, silti Blomin, Melinin ja Pyöriän mukaan näyttää siltä, että kilpailun lisääntyminen on yhteydessä uusiin työaikajärjestelyihin, joiden organisoinnissa työnantajapuolen tavoitteet ovat usein määräävimpiä. Todellinen valinnanvapaus työajoissa ja muissa työjärjestelyissä on vain harvojen ja valittujen herkkua. Joka tapauksessa tietotyöläisten arviot työpaikkansa pysyvyydestä ovat keskimäärin positiviisempia kuin muiden työntekijäryhmien. Kyse on luottamuksesta omaan osaamiseen aseman takaajana. Tämä selittää myös positiivista suhtautumista uraliikkuvuuteen.

Tuotantosyklin ristiriidat

Blom, Melin ja Pyöriä korostavat, että erityisesti hyvinvointivaltion laajentumisen ajan jälkeisen järjestelmän ominaisuutena on ollut suostutella heikossa neuvotteluasemassa olevia hyväksymään asetelma, jossa "jokainen vastaa omalla panoksellaan". On luotu esitys "yhteisestä hyvästä", joka peittää alleen ristiriitoja ja vastakkaisuuksia: ihmiset saadaan mieltämään varauksetta "oman yhteisönsä" päämäärät omikseen.

Tietotyöläisten kohdalla tämä näyttää olleen tehokasta, sillä ensinnäkin tietotyöläisten samaistuminen keskiluokkaan (tai luokkien ulkopuolelle) on hyvin vallitsevaa, mitä selittää tosin myös näiden tosiasiallinen yleinen sijoittuminen työpaikkojen hierarkiassa professionaalis-manageriaalisiin tehtäviin. Toiseksi tietotyöläisten yleistä suhtautumistapaa luonnehtii konservatiivinen individualismi: tuottavuuden käsittäminen kunkin "oman panoksen" tulokseksi kilpailussa, joka toteutuu parhaiten kun markkinatalouden annetaan pyöriä "vapaasti".

Myös Lazzarato korostaa ristiriitoja, jotka usein peittyvät auktoriteetittomana esitetyn tietotyön kuvan alle. Ensinnäkin immateriaalisen työn tuotantosykliä määrittää sen operointi yhteiskunnassa kokonaisuudessaan, "immateriaalisen työn altaassa". Tuottavat yksiköt, jotka ovat usein kooltaan pieniä, organisoituvat täsmällisiksi, erityiseen tehtävään liittyviksi projekteiksi, ja saattavat olla olemassa vain juuri näiden työtehtävien ajan. Tuotantosykli käy toimimaan vain kun kapitalistinen talous niin edellyttää: kun tehtävä on hoidettu, sykli purkaantuu verkostoihin ja virtoihin, jotka tekevät mahdolliseksi sen tuotannollisten kapasiteettien uusintamisen ja rikastuttamisen. Immateriaalisen työn altaita ovat metropolit - myös Suomessa tietotyöläisten osuus on suurin ns. kasvukeskuksissa (Helsinki, Turku, Salo, Tampere, Jyväskylä, Oulu), jotka osaavat yhdistää älypotentiaalin ja sijoituspääoman saatavuuden.

Kommunikaatiotuotannon prosessilla on taipumus tulla välittömästi arvottumisen prosessiksi. Immateriaalinen työ edellyttää ja aiheuttaa tuottavan yhteistyön laajentumista, johon sisältyy kommunikaation tuotanto ja uusintaminen. Jos fordismi yhdisti kulutuksen pääoman uusintamisen prosessiin, postfordismi yhdistää siihen kommunikaation. Se tosiasia, että immateriaalinen työ tuottaa samanaikaisesti subjektiivisuutta ja taloudellista arvoa, osoittaa miten kapitalistinen tuotanto on miehittänyt elämämme kokonaisuudessaan ja murtanut kaikki vastakkaisuudet talouden, vallan ja tiedon välillä.

Lazzaraton mukaan immateriaalisen tuotannon syklin lähtöpisteenä on itsenäinen työvoima, joka kykenee organisoimaan sekä omaa työtään että suhteitaan liike-elämän yksiköiden kanssa. Pääoma ei tuota immateriaalisen työn muotoja ja sisältöjä, ei edes innovaatioita. Kapitalistiselle taloudelle jää immateriaalisen työn aktiviteetin hallinta ja sääntely sekä kommunikaatioprosessien kontrolli. Immateriaalinen työ rakentaa itseään välittömän kollektiivisissa muodoissa, jotka ovat olemassa verkostoina ja virtoina. Tämän yhteistyön muodon ja näiden taitojen käyttöarvon asettaminen kapitalistisen logiikan alaisuuteen ei vie pois immateriaalisen työn autonomiaa ja rakentumista. Sen sijaan tämä suhde avaa vastakkaisuuksia ja ristiriitoja.

Kirjallisuus:

  • Blom, Raimo; Melin, Harri & Pyöriä, Pasi: Tietotyö ja työelämän muutos. Gaudeamus, Helsinki 2001.
  • Lazzarato, Maurizio: Immaterial labor. Teoksessa Hardt, Michael & Virno, Paolo (toim.): Radical Thought in Italy. University of Minnesota Press 1996. Kirjoituksen suomenkielinen käännös: http://www.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/lazza.htm