2004-11-10

Konfliktit, moraalittomuus ja subjekti - uusi vihreä tie

Kalle Seppä

Heti kunnallisvaalien tuloksen selvittyä vihreiden piirissä on äänekkäästi toivottu poliittista keskustelua tappion syistä ja vastausta vanhaan tuttuun kysymykseen: mitä on tehtävä?

"Suurtekoja ovat tehneet nimenomaan sellaiset ruhtinaat, jotka eivät juuri ole pitäneet lukua lupauksistaan. He ovat viekkaasti puhuneet toiset ympäri ja päässeet näin lopulta voitolle niistä, jotka ovat ottaneet rehellisyyden ohjenuorakseen." (Niccolò Machiavelli)

Aloitetaan alusta ja puhutaan tappiosta, koska romahdus Helsingissä on selkeä merkki muuttuneesta tendenssistä. Vihreän liiton kannatus tulee laskemaan tulevaisuudessa myös muissa suurimmissa kaupungeissa. Tappio ei siis ole rengasrikko, joka voi aina sattua matkan varrella, vaan merkki uudesta tilanteesta, joka on muodostumassa ja joka tulee vahvistumaan, elleivät vihreät ryhdy nopeisiin vastatoimiin.

Katkennut yhteys

Tendenssi on muuttunut, koska yhteiskunnallisten liikkeiden ja Vihreän liiton yhteys on katkennut. Peruspalvelujen leikkauksia vastaan protestoivat ihmiset, kaupunkiliikenteen yhtiöittämistä vastustavat kuljettajat perheineen ja kunnan asukkaat, jotka eivät hyväksy kirjastojen sulkemista, eivät äänestäneet vihreitä. Syy on selvä: vihreät sulkivat portit yhteiskunnallisten liikkeiden edustajilta. Monet liikkeiden aktivistit sinnittelevät edelleen puolueessa ja sen nuorisojärjestössä, mutta idylli on särkynyt. Tämä kirjoitus on eräänlainen yritys palauttaa preerian pienen vihreän talon ihanuus ennen kuin preeria syttyy.

Kunnallisvaaleissa monet aktivistit päätyivät äänestämään Vasemmistoliittoa. Monet muut jättivät äänestämättä. Näpäytys vihreille. Jos keskeisimmät tunnetut aktivistiehdokkaat, esimerkiksi sellaiset, jotka olivat järjestämässä Valtavirta-verkoston suurta ydinvoimaa vastustavaa mielenosoitusta, ovat kampanjoineet vihreiden oikeistolaistumista vastaan, kai siihen on jokin syy oltava. Kuten jokin syy on oltava sille tosiasialle, että kaikista järjellisistä käsityksistä huolimatta Vasemmistoliiton kannatus pysyy vakiona ja että arkeologiset löydökset, jotka kulkevat nimellä kommunistit, saavat Helsingissä peräti ehdokkaansa läpi ja esimerkiksi Jyväskylässä jopa lisäävät valtuustopaikkamääräänsä yhdestä kahteen.

Vasemmistoliitto on nuortumassa, ja monet vihreitä tukeneet nuoret ovat siirtyneet tai siirtymässä puolueen piiriin. Samalla puolue muuttuu vihreämmäksi ja postmodernimmaksi. Vasemmistoliitosta siirtyy ay-väkeä demareiden piiriin, vanhat kommunistit à la Tennilä suunnittelevat eläkkeelle siirtymistä ja samanaikaisesti puolueen sisälle tulee nuoria, jotka ovat perin kyllästyneitä vihreiden valumiseen oikealle. Muutokset ovat hitaita, mutta ne ovat varmoja.

Tällaisessa tilanteessa on käsittämätöntä, että eräät vihreät eivät ole vieläkään ymmärtäneet, että puolue on kasvattanut kannatustaan aina kun se on kyennyt tuottamaan yhteiskunnallisia konflikteja tai keskustelemaan taistelevien liikkeiden kanssa: ydinvoimasta makasiineihin, eläinten oikeuksista globalisaatiokriittisyyteen. Kun ei olla mukana taisteluissa eikä ole dialogia, kannatus romahtaa. Tulevaisuudessa Vasemmistoliitto tulee olemaan se puolue, jonka kautta tulevien jälkiteollisten liikkeiden voimat kanavoituvat institutionaaliseen politiikkaan. Melkoinen paradoksi puolueelle, jonka perinne on syntynyt tehtaiden kanssa ja piti kuolla niiden kanssa...

Kettu ja leijona

Vihreiden toinen suuri ongelma on ollut kummallinen tauti, jota voisimme kutsua sanahirviöllä "administratismi". Politiikka on sekoitettu hallintoon, ja hallinnollisen vastuun nimissä on toteutettu leijonan rohkeudella epäsuosittuja ratkaisuja. Kuten Machiavelli opettaa, poliitikon on oltava sekä leijona että kettu. Kettuna oleminen ei kuitenkaan ole onnistunut puoluekartan moralistisimmalta puolueelta: tehdään epäsuosittuja päätöksiä ja julkisuudessa puolustetaan niitä. Politiikan ohittamaton oppikirja kertoo kuitenkin jotain aivan muuta. Epämiellyttäviä päätöksiä on ehkä tehtävä, mutta niistä on aina syytettävä muita.

Moralismi ilmenee myös toisella tavalla: vihreiden on oltava henkilökohtaisella tasolla moitteettomia. Demari voi hakata vaimoaan ja kokoomuslainen voi ajaa kännissä, mutta vihreä ei saa polttaa pilveä. Vika ei ole mediassa, jos vihreiden kommellukset saavat suhteettomia mittasuhteita. Vika on vihreiden moralistisessa politiikassa. Totta kai kansanedustaja tai kansanedustajaehdokas saa polttaa pilveä, tietysti kansanedustaja ajaa kännissä ja hakkaa vaimoaan. Näitä inhimillisiä heikkouksia on aina olemassa, ne eivät katoa kieltämällä. Siksi tässä tapauksessa on toimittava ketun eikä leijonan lailla. Vihreän ei tarvitse aina lajitella roskiaan, vihreän ei tarvitse olla aina parempi kuin muut, vihreän ei tarvitse noudattaa hallinnollisia "pakkoja", vaan vihreä voi tarvittaessa sysätä vastuun muille.

Prekariaatti ja luova luokka

Kolmas, luonteeltaan yhteiskunnallinen, vihreiden ongelma liittyy siihen, että puolue ei ole kyennyt muuttumaan jälkiteollisen yhteiskunnan tuottavien subjektien puolueeksi. "Tavallisen epätavallisissa" työsuhteissa oleva moninaisuus, prekariaatti, ei ole löytänyt vihreistä puoluetta, joka edustaisi heitä. Vihreät ovat toiminnassaan erottaneet keskenään kaksi ryhmää: luovan luokan ja prekariaatin. Koulutettua ja hyvin palkattua luovaa luokkaa on kiva edustaa, huonosti palkattua älykästä prekariaattia ei. Tässä on ongelman ydin. Ytimen ydin on tietenkin se, että luovaa luokkaa ja prekariaattia ei ole mahdollista erottaa. Pikaruokalan myyjä ja mainostoimiston tähti tuottavat ja elävät samalla tavalla. Heillä on samat tarpeet: perusvarmuus muuttuvassa luovassa elämässä. Perusvarmuus, jota ei ole mahdollista taata työn kautta.

Vihreät ovat menettäneet suuren tilaisuuden olla puolue, joka vihdoinkin tunnustaisi, että hyvinvoinnin avain ei ole täystyöllisyys tai työ sellaisenaan. Askel, joka edelleen on liian vaikea Vasemmistoliitolle ja muille työn puolueille. Vihreät eivät ole onnistuneet kohtaamaan uutta tuottavaa subjektia kokonaisuudessaan, vaan ovat valikoineet subjektin piiristä tiettyjä segmenttejä, jotka kieltämättä äänestävät vihreitä. Mutta miten käy, kun epävarmuus kasvaa? Miten käy, kun luova luokka alkaa kasvavassa määrin määritellä itseänsä prekariaatiksi?

Lyhyt muistilista:

  1. kerran suljetut ovet on avattava yhteiskunnallisille liikkeille sekä niiden aktiiveille ja oltava aktiivisesti mukana tuottamassa konflikteja
  2. on luovuttava moralismista ja käytettävä koko moraalitonta ja valheellista politiikan teon arsenaalia
  3. on ymmärrettävä, että uusi yhteiskunnallinen subjekti, jonka edustajia vihreät olisivat kenties voineet olla, on kokonaisuus, johon kuuluu vihreitä tukevan luovan luokan lisäksi myös prekariaatti.