Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan

André Gorz: työn lakkauttaminen

Ongelmat, kuten pysyvästi työttömien ihmisten reservin muodostuminen, palkkatyölle perustuvan yhteiskunnan rasittavuus (työuupumus, vapaa-ajan käyttö työstä toipumiseen jne.) sekä massatuotannon ja -kulutuksen yhteys ekologiseen katastrofiin ovat saaneet monet yhteiskuntatieteilijät yrittämään ongelmavyyhdin selvittämistä. Eräs näistä teoreetikoista on André Gorz, jonka lähtökohdat ovat paljolti marxilaisia, mutta kuitenkin nykyiseen tilanteeseen soveltavalla tavalla. Gorz korostaa taatun toimeentulon takaamisen ja palkkatyön merkityksen vähentämisen (jotka hänen mukaansa liittyvät olemuksellisesti toisiinsa) kannalta erityisesti automaation kehitystä, vaikkakin (muodollisen) työajan lyhentämisessä on työväenliikkeelläkin ollut osansa.

Gorz erottaa toisistaan palkkatyön ja "itsemääräytyvän toiminnan". Jälkimmäinen tarkoittaa toimintaa, joka on oma päämääränsä luoden "esineitä", joiden kuluttajat ja käyttäjät ovat samoja ihmisiä, jotka loivat ne (tai ovat heitä "lähellä"). Gorzin mukaan "työn lakkauttaminen" ei siis merkitse toiminnan halun tai tarpeen lakkauttamista, vaan sen "välttämättömyyden" lakkauttamista, että ostamme oikeutta elämiseen (oikeutta palkkaan) myymällä omaa elämäämme. Työn lakkauttaminen on ajan vapauttamista siten, että yksilöt voivat hallita itse ruumistaan, toimintaansa koskevia valintoja ja niin edelleen. Työn lakkauttamisen ajan "työläinen" on monitaitoinen ja kyvykäs juuri sen vuoksi, että tämä vuorottelee paljon, harjoittaa (myös) itsenäistä tuotantoa ja on yhteistyökykyinen.

Gorz korostaa, että "työttömyysyhteiskunnassa" on jatkuvasti kasvava (tai suurena pysyvä) työttömien joukko toimeentulo- ja arvokkuusongelmineen sekä "suojattujen työläisten aristokratia". Voidaan tosin kysyä, missä määrin jälkimmäinen todella on "suojattu", sillä työsuhteiden lyhyys ja arvaamattomuus ovat kasvaneet sitten 1980-luvun. Joka tapauksessa, jopa ne työläiset, jotka vihaavat työtään (eivät välttämättä kaikkea, mitä siihen kuuluu, kuten sosiaalisuutta, mutta sen tylsyyttä ja alistavaa luonnetta kuitenkin), katsovat usein, että jokainen uusi automaation ja työn vähentymisen askel on pelon ja epävarmuuden aihe - osittain, koska ne aiheuttavat toimeentulon menetyksen pelkoja, osittain, koska ne syövyttävät heidän samaistumisperustaansa. Koska ammattiyhdistysliike toimii "työn puolesta", työn lakkauttamisen subjekti on Gorzin mukaan "ei-työläisten epäluokka".

Gorz huomauttaa, että työttömyys ei ole ainoastaan kriisin seurausta, vaan se on kuuliaisuuden ja kurin ylläpitämistä. Työttömien kannalta "oikeus työpaikkaan" on jo vanhentunut vaatimus. Nyt pikemminkin ajankohtainen on "oikeus toimeentuloon" tai "oikeus yhteiskunnalliseen työhön" (ts. oikeus käyttöarvojen itsenäiseen tuotantoon). Vasemmiston ja oikeiston suhdetta tulee varmasti tulevaisuudessa jakamaan erityisesti suhde näistä jälkimmäiseen (ainakin oikeistolle lienee helpompaa myöntää oikeus toimeentuloon kuin käyttöarvojen itsenäiseen tuotantoon). Gorz toteaa: "Itsenäinen tuotanto tulee kehittymään [...] kaikkialla, missä se mitä määrätyssä ajassa voi tehdä itselleen on arvokkaampaa kuin se mitä voi ostaa työskentelemällä tämän ajan saadakseen palkkaa."

Gorzin mukaan automatisaation aikakaudella mahdollisuudet luoda kasvua löytämällä uusia markkina-alueita loppuvat vähitellen. Äärimmäisyyteen viety massatuotanto on ehkä saavuttanut kasvun rajat eikä tuotteiden elinkaaren lyhentäminen kasvun takaajana sekään ole epäekologisuutensa vuoksi suotavaa tai mahdollista pitkälle. Näin ollen mahdollisuudeksi jää voiton luominen pikemminkin tuottavuuden ja tehokkuuden lisäysten kautta, mikä tarkoittaa samalla sitä, että kasvu ei välttämättä luo uusia työpaikkoja, vaan pikemminkin tuhoaa niitä. Kaikkiaan työn lakkauttamisen ekologiset perusteet ovat Gorzille tärkeitä, sillä samaan hengenvetoon hän korostaa kulutusyhteiskunnan suuntausten heikentämistä tai lakkauttamista sekä sitä, että käyttöarvojen tuotannon jakaminen niiden monopolisoinnin ja pääoman kasautumiselle ehdollistamisen sijaan mahdollistaa ekologisemman tarpeiden ja tuotannon suhteen suunnittelun.

Gorzilla on myös heikkouksia. Ensinnäkin hänen väitteensä työn depersonalisaatiosta ja standardoinnista ovat sikäli vanhanaikaisia, että postfordismissa työltä vaaditaan esimerkiksi luovuutta, ainutlaatuisuutta, diversiteettiä, kommunikaatiivisuutta ja aloitekykyä. Toisaalta voidaan puhua juuri mainittujen ominaisuuksien standardoinnista tai siitä, että "tuotantotiimien itsehallinto" on yleensä vahvasti ulkoapäin rajattua. Toiseksi Gorzin ongelmana on ulkoapäin määräytyneen toiminnan ja itsemääräytyneen toiminnan (heteronomian ja autonomian) kaksijakoinen käsittäminen. Kun nämä alueet erotetaan jyrkästi toisistaan, saattavat kadota mahdollisuudet tarkastella yhteiskunnallisia suhteita ja niiden muodostumista. Mitä ovat ne yksilöiden "omat" tarpeet ja tavoitteet, joista Gorz kirjoittaa? Kuinka on mahdollista erottaa mitään täysin omaa yhteiskunnassa, jossa subjektiivisuuden rakentuminen on erottamaton osa valtaa sekä tuotantoa?