2003-02-07

Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan

Markus Termonen

Kansalaispalkka, kansalaistulo, sosiaalinen tulo, yhteiskunnallinen palkka, perustulo. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Kaikki nämä nimet viittaavat kansalaisuuden perusteella jaettavaan tulonsiirtoon, jonka ehtona ei ole palkkatyösuorite tai aktiivinen työmarkkinoiden käytettävänä oleminen. Tällainen ehdotus taatun toimeentulon takaamiseksi on viime vuosikymmenien aikana kuultu monenlaisilta tahoilta, monenlaisin perusteluin. Joillekin se on ensisijaisesti byrokratian vähentämisen ja yritteliäisyyden lisäämisen keino, joillekin perustavanlaatuinen kansalaisoikeuskysymys ja joillekin yhteiskunnallisten kamppailujen vaatimus työn ja pääoman välisten ristiriitaisuuksien uudessa vaiheessa.

Mikä taatun toimeentulon nimistä on sopivin? Nimikkeet, joihin sisältyy "palkka", ovat sikäli epäkelpoja, että yleiseltä merkitykseltään "palkka" viittaa työstä saatavaan vastikkeeseen. Toinen kiistanalaisuus liittyy sanaan "kansalainen", sillä se viittaa kansallisvaltiolliseen jäsenyyteen, mikä on ristiriidassa taatun toimeentulon valtioiden rajat ylittävän oikeudenmukaisuuden tavoitteen kanssa. "Perustulo" lienee neutraaliudessaan sopivin.

On olemassa useita perustulon käyttöönottoa puoltavia yhteiskuntien muutoksiin liittyviä perusteita. Ensinnäkin, pysyvä joukkotyöttömyys pakottaa meidät ilmeisesti myöntämään, että julkinen valta ei voi taata työtä jokaiselle. Elämme tilanteessa, jossa yhtäältä pidetään epätoivoisesti kiinni työstä ihmisarvon ja toimeentulo-oikeuden mittana, toisaalta muun muassa automaation ja informaatioteknologisen kehityksen myötä tunnustetaan, että palkkatyötä ei välttämättä riitä kaikille.

Vailla palkkatyötä olevat eivät elä näin ollen ainoastaan toimeentuloepävarmuuden ja monista yhteiskunnallisen osallisuuden muodoista syrjäytymisen alaisina, vaan myös "työideologiaan" nojaavan syyllistämisen keskellä. Avainsana on "joustavuus", työmarkkina- ja sosiaaliturva-aseman ailahtelevaisuuden, mielivaltaisten työaikojen, pätkätöiden ja heikkojen työehtojen merkityksessä. Samanaikaisesti epävarmuuden lisääntymisen kanssa korkeimpien tuloluokkien tulot ovat kasvaneet huomattavasti.

Hyvinvointivaltio oli niin sanotun fordistisen kehityksen vastinpari, pääasiassa vähemmän koulutettua työvoimaa käyttävän standardoidun massatuotannon ja normalisoidun massakulutuksen kumppani. Hyvinvointivaltio oli yksi osa "yhteiskuntasopimusta", joka mahdollisti sen, että työntekijät hyväksyivät fordismin liukuhihnatylsyyden. Fordismi on ollut historiaa jo kauan: nyt älyn, luovuuden, kommunikaation ja jatkuvan koulutuksen suuret osuudet työsuoritteessa ovat itsestäänselvyys. Samalla on tullut entistä mahdottomammaksi rajata työsuorite ja sen tulokset yksilöllisen panoksen tai muodollisen työajan mukaisesti. Koska rikkaus on yhteisesti tuotettua ja koska jokainen tekee työtä työmarkkinastatuksestaan riippumatta, ketään ei tulisi sulkea pois toimeentulosta.

Postfordistisen kehityksen (jota tässä yhteydessä on mahdollista käsitellä vain hyvin lyhyesti) kanssa samanaikaisesti merkitykseltään lisääntynyt globalisaatiokehitys on johtanut kansallisvaltioiden merkityksen vähentymiseen ja muuttumiseen. Hyvinvointivaltioiden päätöksenteon ja jakopolitiikan itsenäisyys on pienentynyt. Joillekin tämä on syy hyvinvointivaltion ja fordismin liiton haikailuun, joillekin peruste toimeentulo-oikeuden rajaamiseen. Joka tapauksessa globaalien markkinoiden aikakaudella eri valtioiden tuotantorakenteiden välillä on pikemminkin aste- kun luonne-eroja: informaatioteknologian merkitys on kasvanut kaikkialla, työelämän epävarmuus ja pysyvä työttömien joukko ovat todellisuutta kaikkialla ja niin edelleen.

Huomattavan keskinäisriippuvaisuuden tilanteessa yhteisiä ovat paitsi ongelmat niin myös ratkaisut. Siksi yksittäisiin kansallisvaltioihin rajatut perustuloratkaisut eivät ole ainoastaan mahdottomia, vaan myös menneisyyteen tuijottavia malleja. Ainoa riittävä yleisyyden taso valtaisan köyhyyden, nälän, valta-asetelmien epätasa-arvoisuuden ja muiden ongelmien voittamiselle on globaali ulottuvuus (tai ehkä voidaan aloittaa Euroopasta!). Inhimilliseen elämiseen tarvittava rahamäärä toki vaihtelee maailmankolkasta toiseen ja nämä erot on otettava huomioon globaalien perustulosuunnitelmien laadinnassa.

Vasemmistolaista, oikeistolaista vai...?

Erilaisten perustuloratkaisujen perustelut vaihtelevat paljon. Perusteluista (ja vasta-argumenteista) löytyy niin "oikeistolaisia" kuin "vasemmistolaisia" piirteitä, mikä kertoo vanhojen jakolinjojen kyvyttömyydestä jäsentää kysymystä. "Liberaalille oikeistolle" perustulo näyttäytyy "porvarillisten yksilönvapauksien" ja "yksilön riippumattomuuden" edistysaskeleena, sillä ilman taloudellisia resursseja henkilökohtaiset vapausoikeudet ovat vain näennäisiä (tästä "vasemmistolaiset" tuskin ovat eri mieltä). Lisäksi "oikeistolaisia" perusteluja ovat perustulon kytkeminen minimipalkka- ja työaikarajoitusten poistamiseen eli työväenliikkeen saavutusten murtamiseen (tätä kutsutaan "työmarkkinoiden vapauttamiseksi"). Samoin tähtäimessä ovat useat tarveharkintaiset etuudet ja ylipäätään "byrokratia".

"Vasemmistolaisille" taas lienee "oikeistolaisia" tyypillisempää korostaa, että byrokratian monimutkaisuutta tarvitaan vastaamaan ihmisten elämäntilanteiden mutkikkuuteen - olkoonkin että "tarpeettomien" hallinnointikulujen vähentämistä sinänsä tuskin kukaan vastustaa. Siinä missä "vasemmistolaisille" perustulouudistus saattaa kuitenkin näyttäytyä hyvinvointivaltion "upean kehityskaaren" huippuna, "oikeistolaisille" siinä on kielteistä "passivointi" ja "hyysääminen". Perustulouudistus uhkaisi kuitenkin myös "vasemmiston" tärkeimmän linnakkeen, ammattiyhdistysliikkeen, valtaa (tulopoliittisten ohjauskeinojen merkityksen vähentyessä), joten sikäli se herättää epäluuloja.

Jätettäköön vanhojen jakolinjojen mukainen argumentoiminen niihin juuttuneille. On keskeistä, että perustulouudistus vähentäisi viranomaisten mahdollisuuksia nöyryyttää tuenhakijoita ja penkoa heidän yksityiselämäänsä. Perustulon käyttöönotto myös lieventäisi jyrkkää jakoa työssä käyvien ja työttömien välillä. Tosin tulos saattaisi olla myös päinvastainen, mikäli perustulouudistus kävisi tekosyystä pysyvästi palkkatyöhön osallistumattomien ja heikosti toimeentulevien ongelmien hyväksymiselle.

Perustulo lisäisi työntekijöiden mahdollisuuksia itsenäiseen joustavuuteen työelämässä, sillä kuluttavimpiin, tylsimpiin jne. tehtäviin löytyisi tekijöitä vain nykyistä paremmalla palkalla. Myös työn laadullisiin ominaisuuksiin (viihtyvyys, haastavuus, itsensä toteuttaminen jne.) olisi kiinnitettävä enemmän huomiota. Ylipäätään perustulo vähentäisi työn hyödykeluontoisuutta ja työntekijän pakkoa myydä työtään sekä aikaansa hinnalla millä hyvänsä. Lisäksi perustulon ansiosta olisi mahdollista ottaa vastaan alle minimipalkan olevia tehtäviä, kuten kolmannen sektorin töitä. Hyvin olennaista olisi työn merkityksen uudelleenajattelu: myös muu tuottava työ kuin virallinen palkkatyö olisi hyväksyttävä kansalaisen statukseen ja toimeentuloon oikeuttavaksi perusteeksi.

Toisaalta vaikka perustulo lisäisikin yksittäisen kansalaisen valintamahdollisuuksia työelämässä, on huomattava, että työajan ja -panoksen myymisen suhteen palkkatyöläiset ovat pääoman kollektiivinen vastapuoli. Osapuolet ovat vastakkain rakenteellisesti, eivät ainoastaan yksilöllisesti. Tästä ovat osoituksia muun muassa työn yleisten myyntihintojen merkitys paikallisten työsopimusten kannalta, eri alojen keskinäinen riippuvuus hintojen määräytymisessä sekä pääoman yleinen pyrkimys pienentää työvoimakulujen suhteellista osuutta.

Erilaiset mallit ja niiden hyötyjät

Erilaiset perustulomallit vaihtelevat muun muassa perustulon tason, veroprosentin, verojakauman sekä tuloharkinnan suhteen. Myös perustuloon siirtymisen mallit vaihtelevat aloittamis- ja laajentamiskeinojen mukaan. On esitetty ensinnäkin aloittamista nuorista (ongelmana se, että työnantajat saattaisivat suosia perustuloa saavia nuoria "markkinoita vääristävällä" tavalla), toiseksi liikkeelle lähtöä niistä väestöryhmistä, jotka ovat selvimmin työmarkkinoiden ulkopuolella, kuten vanhuksista ja pitkäaikaistyöttömistä (ongelmana se, että perustulon täydelliseen laajennukseen ei välttämättä ole poliittista painetta, sekä se, että "aktiiviväestö" voi olla tyytymätön uudistukseen, jossa se ei ole välitön hyödynsaaja) sekä kolmanneksi perustulon kattavaa aloittamista sen tason asteittaisen nostamisen kautta.

Usein perustulon sijaan on esitetty työajan lyhentämistä vastauksena työttömyysongelmiin. Ehdotuksen ongelmana on se, että se on yhä "oikeus työhön" -kontekstissa eikä "oikeus toimeentuloon" -kontekstissa. Lisäksi työajan lyhentäminen saattaa ensinnäkin heikentää pienellä voittomarginaalilla toimivien yritysten selviytymismahdollisuuksia, toiseksi vähentää mahdollisuuksia palkankorotuksiin ja kolmanneksi olla kykenemätön vastaamaan työntekijöiden keskinäisen solidaarisuuden vähenemisen tuomiin vaikeuksiin. Yhdessä perustulo ja työajan lyhentäminen voisivat kuitenkin olla mielenkiintoinen ratkaisu.

Perustulon hyötyjäryhmänä olisivat ensinnäkin pienyrittäjät, sillä mitä pienemmästä yrityksestä on kyse, sen suurempi merkitys on niin sanotuilla kiinteillä kustannuksilla. Pienyritykset selviytyvät usein yrittäjien ja heidän perheenjäsentensä raskailla työpanoksilla sekä palkkauksen ja työajan joustoilla. Heidän kannaltaan perustulo madaltaisi riskinottokynnystä sekä vähentäisi monimutkaisen yritystukiviidakon tuntemisen ongelmia.

Naisista perustulouudistuksen hyötyjinä on esitetty vastakkaisia arvioita. Yhtäältä perustulo mahdollistaa suuremman riippumattomuuden aviomiehistä ja se saattaisi lisätä hoivatöiden arvostusta sekä nostaa palkkoja naisten "miehittämillä" matalapalkka-aloilla. Toisaalta perustulo saattaisi vakiinnuttaa naisten tuottavuuden arvostuksen entiselle tasolle, sitoen naiset "naisten töihin" mitättömällä rahavastikkeella. Myös nuoret olisivat hyötyjäryhmä, sillä nuorten yleisiä ongelmia ovat taloudellisen itsenäisyyden puute, heikkotasoinen sosiaaliturva ja alempi palkkataso. Tämä koskee erityisesti opiskelijoita, onhan opintoraha heikoimmin viime vuosina "kehittynyt" etuus.

André Gorz: työn lakkauttaminen

Ongelmat, kuten pysyvästi työttömien ihmisten reservin muodostuminen, palkkatyölle perustuvan yhteiskunnan rasittavuus (työuupumus, vapaa-ajan käyttö työstä toipumiseen jne.) sekä massatuotannon ja -kulutuksen yhteys ekologiseen katastrofiin ovat saaneet monet yhteiskuntatieteilijät yrittämään ongelmavyyhdin selvittämistä. Eräs näistä teoreetikoista on André Gorz, jonka lähtökohdat ovat paljolti marxilaisia, mutta kuitenkin nykyiseen tilanteeseen soveltavalla tavalla. Gorz korostaa taatun toimeentulon takaamisen ja palkkatyön merkityksen vähentämisen (jotka hänen mukaansa liittyvät olemuksellisesti toisiinsa) kannalta erityisesti automaation kehitystä, vaikkakin (muodollisen) työajan lyhentämisessä on työväenliikkeelläkin ollut osansa.

Gorz erottaa toisistaan palkkatyön ja "itsemääräytyvän toiminnan". Jälkimmäinen tarkoittaa toimintaa, joka on oma päämääränsä luoden "esineitä", joiden kuluttajat ja käyttäjät ovat samoja ihmisiä, jotka loivat ne (tai ovat heitä "lähellä"). Gorzin mukaan "työn lakkauttaminen" ei siis merkitse toiminnan halun tai tarpeen lakkauttamista, vaan sen "välttämättömyyden" lakkauttamista, että ostamme oikeutta elämiseen (oikeutta palkkaan) myymällä omaa elämäämme. Työn lakkauttaminen on ajan vapauttamista siten, että yksilöt voivat hallita itse ruumistaan, toimintaansa koskevia valintoja ja niin edelleen. Työn lakkauttamisen ajan "työläinen" on monitaitoinen ja kyvykäs juuri sen vuoksi, että tämä vuorottelee paljon, harjoittaa (myös) itsenäistä tuotantoa ja on yhteistyökykyinen.

Gorz korostaa, että "työttömyysyhteiskunnassa" on jatkuvasti kasvava (tai suurena pysyvä) työttömien joukko toimeentulo- ja arvokkuusongelmineen sekä "suojattujen työläisten aristokratia". Voidaan tosin kysyä, missä määrin jälkimmäinen todella on "suojattu", sillä työsuhteiden lyhyys ja arvaamattomuus ovat kasvaneet sitten 1980-luvun. Joka tapauksessa, jopa ne työläiset, jotka vihaavat työtään (eivät välttämättä kaikkea, mitä siihen kuuluu, kuten sosiaalisuutta, mutta sen tylsyyttä ja alistavaa luonnetta kuitenkin), katsovat usein, että jokainen uusi automaation ja työn vähentymisen askel on pelon ja epävarmuuden aihe - osittain, koska ne aiheuttavat toimeentulon menetyksen pelkoja, osittain, koska ne syövyttävät heidän samaistumisperustaansa. Koska ammattiyhdistysliike toimii "työn puolesta", työn lakkauttamisen subjekti on Gorzin mukaan "ei-työläisten epäluokka".

Gorz huomauttaa, että työttömyys ei ole ainoastaan kriisin seurausta, vaan se on kuuliaisuuden ja kurin ylläpitämistä. Työttömien kannalta "oikeus työpaikkaan" on jo vanhentunut vaatimus. Nyt pikemminkin ajankohtainen on "oikeus toimeentuloon" tai "oikeus yhteiskunnalliseen työhön" (ts. oikeus käyttöarvojen itsenäiseen tuotantoon). Vasemmiston ja oikeiston suhdetta tulee varmasti tulevaisuudessa jakamaan erityisesti suhde näistä jälkimmäiseen (ainakin oikeistolle lienee helpompaa myöntää oikeus toimeentuloon kuin käyttöarvojen itsenäiseen tuotantoon). Gorz toteaa: "Itsenäinen tuotanto tulee kehittymään [...] kaikkialla, missä se mitä määrätyssä ajassa voi tehdä itselleen on arvokkaampaa kuin se mitä voi ostaa työskentelemällä tämän ajan saadakseen palkkaa."

Gorzin mukaan automatisaation aikakaudella mahdollisuudet luoda kasvua löytämällä uusia markkina-alueita loppuvat vähitellen. Äärimmäisyyteen viety massatuotanto on ehkä saavuttanut kasvun rajat eikä tuotteiden elinkaaren lyhentäminen kasvun takaajana sekään ole epäekologisuutensa vuoksi suotavaa tai mahdollista pitkälle. Näin ollen mahdollisuudeksi jää voiton luominen pikemminkin tuottavuuden ja tehokkuuden lisäysten kautta, mikä tarkoittaa samalla sitä, että kasvu ei välttämättä luo uusia työpaikkoja, vaan pikemminkin tuhoaa niitä. Kaikkiaan työn lakkauttamisen ekologiset perusteet ovat Gorzille tärkeitä, sillä samaan hengenvetoon hän korostaa kulutusyhteiskunnan suuntausten heikentämistä tai lakkauttamista sekä sitä, että käyttöarvojen tuotannon jakaminen niiden monopolisoinnin ja pääoman kasautumiselle ehdollistamisen sijaan mahdollistaa ekologisemman tarpeiden ja tuotannon suhteen suunnittelun.

Gorzilla on myös heikkouksia. Ensinnäkin hänen väitteensä työn depersonalisaatiosta ja standardoinnista ovat sikäli vanhanaikaisia, että postfordismissa työltä vaaditaan esimerkiksi luovuutta, ainutlaatuisuutta, diversiteettiä, kommunikaatiivisuutta ja aloitekykyä. Toisaalta voidaan puhua juuri mainittujen ominaisuuksien standardoinnista tai siitä, että "tuotantotiimien itsehallinto" on yleensä vahvasti ulkoapäin rajattua. Toiseksi Gorzin ongelmana on ulkoapäin määräytyneen toiminnan ja itsemääräytyneen toiminnan (heteronomian ja autonomian) kaksijakoinen käsittäminen. Kun nämä alueet erotetaan jyrkästi toisistaan, saattavat kadota mahdollisuudet tarkastella yhteiskunnallisia suhteita ja niiden muodostumista. Mitä ovat ne yksilöiden "omat" tarpeet ja tavoitteet, joista Gorz kirjoittaa? Kuinka on mahdollista erottaa mitään täysin omaa yhteiskunnassa, jossa subjektiivisuuden rakentuminen on erottamaton osa valtaa sekä tuotantoa?

Perustulon kamppaileva käyttö

Erilaisista aloittamismalleista valitsemisen lisäksi perustulon toteuttamisen tekee ongelmalliseksi se, että siitä hyötyvien joukko ei ole organisoitunut ajamaan asiaa. Töissä käyvät eivät edes välttämättä tunnista perustulon puutetta ongelmaksi työelämän lisääntyneestä epävarmuudesta huolimatta. Tulonsiirtojen kustantajien taholta esiintyy jopa yleistä vihamielisyyttä julkisesti rahoitettuja etuuksia sekä niiden saajia kohtaan (kuitenkin juuri universaali perustulo välttäisi tämän ongelman). Perustulovaatimus on myös hankalasti kanavoitavissa "oikeistoon" ja "vasemmistoon" jakautuneessa puoluekentässä.

Samoin rahoitus on ongelmallinen seikka. Ensinnäkään täsmällisiä laskelmia ei voi tehdä, koska huomioonotettavia muuttujia on niin paljon, toiseksi elinkustannusten suuret vaihtelut tekevät hankalaksi "köyhyysrajan" mittaamisen, kolmanneksi kansalaistulon jakelu edellyttänee jonkinlaista keskitettyä hallintoa ja neljänneksi itse rahoituksen löytäminenkään ei ole helppoa samanaikaisesti kun useimmat valtiot kamppailevat velkojensa kanssa. Tobinin verokin vaikuttaa vanhanaikaiselta rahoitusehdotukselta, kun valuuttojen määrä vähenee. Lisäksi jos kansalaistulon toteuttamiseen tarvittavat varat otetaan niiltä, jotka ovat menestyneet maailmanmarkkinakilpailussa parhaiten, onko jakelun toimimisen ehtona voittajiin ja häviäjiin jakautumisen jatkuminen ja palkkatyöjärjestelmän säilyttäminen ennallaan?

Suomessa keskustelu perustulosta alkoi varsinaisesti 1980-luvulla. On huomattava, että silloisessa tilanteessa, ennen lamaa, luotaessa pohjoismaisen hyvinvointivaltion viimeisiä silauksia, sosiaalisten etuuksien laajentaminen oli vielä suosittu ajatus. 1990-luvun alun jälkeen yleisemmäksi on tullut "välttämättömyyden retoriikka". Perustulosta puhuminen on jäänyt melko marginaalisten yhteiskunnallisten liikkeiden lisäksi pienille puolueille, kuten Vihreälle liitolle ja Vasemmistoliitolle. Myös eräät yhteiskuntatieteilijät, esimerkiksi Jan Otto Anderson, ovat jatkaneet perustulomahdollisuuksien tutkimista, jopa rohkaisevin tuloksin - tosin Andersson kytkee perustulon kansallisvaltion suvereniteetin vahvistamiseen.

Vaikka perustulon kannatuksen laajentuminen puolueiden piirissä olisi myönteinen merkki, paineen ja visioiden luominen on ensisijaisesti yhteiskunnallisten liikkeiden tehtävä. Mikäli se on kiinni (suurimpien) puolueiden (ja niiden sidosryhmien) tahdosta, perustulo jää toteutuessaan "kiltiksi" byrokraattisten kulujen vähentämiseksi ja lieväksi perusoikeuksien laajentamiseksi, joka säilyttää kapitalistisen tuotantotavan hallitsevuuden sekä toimii oikeutuksena yhteiskunnallisiin ongelmiin puuttumattomuudelle. Yhteiskunnallisten liikkeiden harteille jää siis taatun toimeentulon käyttö valta-asetelmien muuttamiseksi ja niiden ihmisten eduksi, joiden tuottavaa panosta luonnehtii pääoman toteuttama hyväksikäyttö. Näiden ihmisten - sanottakoon heitä vaikkapa "postfordistiseksi proletariaatiksi" - kannalta perustulon on merkittävä omien tarpeiden ja arvokkuuden lisäämistä sekä pääomalle hyväksikäytöstä koituvan hinnan kasvattamista.

Palkkatyöjärjestyksestä kieltäytyminen on tietystä pääomasuhteesta kieltäytymistä, ei tuottavuudesta kieltäytymistä. Sen tulee merkitä pyrkimystä käyttäarvojen itsenäiseen tuotantoon. Erityisesti yhteydessä ihmisten vapaaseen liikkumiseen, joka entisestään kasvattaa hyväksikäytön hintaa sekä haastaa pääoman oikeuden hallita liikkuvuutta, taatun toimeentulon vaatimus on yhteiskunnallisen kamppailun ase. Jos yhteiskunnallinen kamppailu on ikään kuin tasapainoilua suoran konfliktin ja "exoduksen" (poistumisen) välillä, taatun toimeentulon puolesta käytävässä kamppailussa painottuu jälkimmäinen, hyväksikäytön hinnan ja vapaa-ajan kasvattamisena. Kuitenkin joskus tulee myös tilanteita, joissa on kohdattava suora konflikti...

Kirjallisuus: