2004-11-15
Vuosien 1999-2001 kamppailusyklin päättyminen on kohdattu monin tavoin.* Kiinnostavimmat näistä tavoista tarjoavat meille yhdistelmän, jolla tulkita liikkeiden suhteellista kyvyttömyyttä, ensinnäkin, toimia ns. yhteiskunnallisen kooperaation voimien kentällä ja, toiseksi, käyttää valtaa, toisin sanoen toimia subjektina suhteessa suvereeniin. Ensimmäinen aspekti viittaa kokonaiseen postfordistisen ja biopoliittisen tuotannon kentään, toinen voimien suoraan kohtaamiseen, jota ilman, kuten joku saattaisi sanoa, mikään teko ei ole todellinen.
Liikkeet kokonaisuudessaan edustavat ristiriidassa olevien voimien yhteenlaskettua summaa. Mutta ristiriitoja ei ole ainoastaan suhteessa toisiin suuntauksiin vaan myös sisäisesti, yhtäaikaisissa valinnoissa ja käytännöissä. Ei ole olemassa käytännöllistä ratkaisua, joka voi puhdistaa itsensä ristiriidasta. Ristiriita ei ole elementti, josta on päästävä eroon. Se on tuottava suhde. Ristiriidat ovat osa politiikkaa, tai toisin sanoen, politiikka tarkoittaa ristiriidan polulla kulkemista. Tärkeä esimerkki sisäisen ristiriidan ilmaantumisesta todettiin jo alussa: tarve toimia sekä yhteiskunnallisen kooperation että suoran antagonismin kentällä. Tarkastelen tätä ristiriitaa lähemmin jakamalla sen neljään tasoon.
Sana "exodus" viittaa pakoon toiselle kentälle annetun kentän olosuhteiden muuttamiseksi. Exoduksen näköpisteestä konflikti ei ole liikkumaton horisontti: se koostuu voimien dynamiikasta ja vaihtelusta. Suotavimmassa muodossaan exodus ei tapahdu epätoivon viimeisellä hetkellä, köyhyydessä, vaan pikemminkin kollektiivisten kykyjen rikkaudessa ja luomalla (joskus väliaikaisia) ystävyyden siteitä liikeradallaan. Exoduksen käytäntö tarkoittaa myös sitä, että vihollisuuden geometriassa tapahtuu muutos: vihollinen ei enää esiinny peilikuvana (kuten sisällissodan tilanteessa) vaan ennemminkin segmenttinä, joka leikkaa paon viivaa.
Exoduksen eri muotojen syvällisempi pohdinta ei ole tässä yhteydessä tarpeellista.** Riittää kun pannaan merkille, kuinka pako sinänsä, ilman kollektiivisten kykyjen rikkautta, on vain sen "primitiivinen" muoto ja kuinka pako ei välttämättä tapahdu suhteessa maantieteelliseen alueeseen vaan myös suhteessa palkkatyöjärjestelmään. Tässä mielessä exodus tarkoittaa pakoa tuotannon itsehallintoon ja yleisen älyn neuvostojen muodostamiseen.
Exodus on esimerkki menetelmästä, joka vastaa päämääräänsä: se ei ole vastustamiensa voimien saastuttama, sillä se on autonominen. Mutta samanaikaisesti politiikassa on aina tilanteita, joissa on tarve pelata myös "institutionaalista korttia", tapana löytää suojelua (kuten "ystäviä korkeilla paikoilla") ja voimavaroja - ei ainoastaan materiaalisia voimavaroja vaan myös verkostoitumisen ja kommunikaation voimavaroja. On totta, että spektaakkelin ja instituutioiden hyväksikäyttöä ei voi tehdä ilman itsensä hyväksikäyttöä, mutta oliko mitään alkuperäistä rehellisyyttä tai puhtautta koskaan olemassakaan?
Puhtaasti moralistisesta näkökulmasta saastuminen on tuomittavaa, mutta moralistinen näkökulma liittyy idealistiseen versioon politiikasta, joka, samalla kun se näkee politiikan pelkästään "yhteisten asioiden hoitamisena", joko harjoittaa likaista peliä itse sitä tunnistamatta tai joutuu likaisen pelin uhriksi tunnistaen sen liian myöhään. Materialistisesta näkökulmasta tämä on hyvin kummallinen ja samalla käyttökelvoton versio, koska politiikka ei ole ainoastaan jonkin yhteisen rakentamisen alue vaan myös raakojen vihollisuuksien ja kylmäveristen pelien alue. Juuri tässä kontekstissa kannattaa ymmärtää exoduksen politiikka totaalisen hylkäämisen ja neuvottelun välisenä vaihteluna.
Keskeinen asia ei ole naiivi "opportunismin" tuomitseminen vaan pikemminkin käsitys, jonka mukaan "opportunismi" ei ole mitään ilman orgaanista suhdetta moninaisuuden luokkakokoonpanon rakentumiseen. Politiikan "kylmä peli" ei ole mitään ilman tottelemattomuutta, vastarintaa ja exodusta. Muodollinen politiikka on aina toissijainen taso, koska sen palkinto, suvereniteetti, on juuri se, minkä pitäisi olla tuhoamisen eikä tavoittelun kohde.
Tällä tasolla ristiriita liittyy olennaisella tavalla väitettyyn kamppailusyklin loppuun. Kuinka antaa jatkuvuutta epäjatkuvuudelle, kun spontaanisuus ei näytä olevan tarpeeksi? "Spontaanisuus" sinänsä ei kuitenkaan koskaan ollut tarpeeksi, sillä tulokset olivat (melkein) aina riittämättömiä. Mikään ei koskaan ole täysin spontaania vaan aina myös ohjaamisen tulosta. Spontaanisuuden rinnalla on aina syytä korostaa organisaatiota, ensinnäkin suojana ja aseena reformistista haltuunottoa vastaan ja toiseksi "ammattimaisesti", joskin käytännössä osa-aikaisesti, poliittista työtä tekevien verkostona.
Siinä, että poliittista työtä tekevien verkosto toimii yhteiskunnallisena subjektina, ei ole kyse määrällisestä enemmistöstä vaan pikemminkin laadullisesta enemmistöstä, poliittisen työn korkeasta tasosta. Tämä tarkoittaa mm. kykyä muuttaa taktista linjaa hyvin lyhyen aikavälin sisäisesti, kykyä olla joustava suotavimman olosuhteen tuottamiseksi. On paradoksaalista, että jos virtuositeetti on eräs postfordistisen tuotannon edellyttämistä kyvyistä - samalla kun postmodernilla politiikalla on hyvin pieni määrä autonomiaa ja kun se on luovuttanut virtuositeetin ja "mahdollisen" hallinnan etuoikeutensa taloudelle - nyt on kyseessä tämän virtuositeetin siirtäminen takaisin politiikan kentälle antagonistisen toiminnan muodossa.
Organisaation korostaminen on aina samalla subjektin korostamista. Koska moninaisuus ei muodosta yhtenäistä luokkaa, moninaisuus ei voi olla yhtenäinen subjekti. Se, mikä moninaisuutta yhdistää, on yhteinen tuotannon perusta ja samalla yhteinen tuotannon tuloksena. Vain tältä perustalta moninaisuuden sisältä löytyvät subjektit voivat toimia yhdessä ja tunnistaa yhteisyytensä. Toisaalta moninaisuudesta puhuminen on tapa ajatella uudestaan subjektiivisuutta, päästä yli siitä subjektikäsityksestä, jossa ero on kahden subjektin välillä. Moninaisuuden - ja moninaisen subjektin - ero on sisäinen. Toisin sanoen spontaanisuuden ja organisaation ristiriitaa jäsentää myös kysymys erosta: kuinka käsittää ero samanaikaisesti sekä erona toiseen (koska moninaisuuden sisäisten subjektien tunnistaminen edellyttää erottelukykyä) että erona itseen (koska sisäinen ero mahdollistaa modernin, yhtenäisen subjektikäsityksen ylittämisen).
Spontaanisuuden ja organisaation ristiriita voidaan ymmärtää myös "strategian" ja "taktiikan" välisen eron kautta. "Strategia" viittaa moninaisuuden luokkakokoonpanon autonomiseen rakentumiseen, jota ei saa alistaa millekään ulkoiselle (mutta jota voidaan suojella ulkoapäin, poliittista työtä tekevien verkostosta käsin). "Taktiikka" taas viittaa poliittisten valintojen tarkkaan arviointiin annetuissa olosuhteissa niiden muuttamiseksi. Uusliberalismia vastustavien liikkeiden oikeisto-vasemmisto-jakoa on mahdollista tarkastella juuri tässä kontekstissa: siinä missä "vasemmisto" (anarkistit) näkee kärsimättömyydessään päivittäisen taktiikan pitkäaikaisena strategiana, "oikeisto" (attacilaiset) näkee maltillisuudessaan pitkäaikaisen strategian päivittäisenä taktiikkanaan. Jotta voidaan välttää näiden virheiden tekeminen on siten toteutettava taktiikan ja strategian erottaminen. Jotta moninaisuuden liikkeet voivat olla autonomisia, niitä ei tule sellaisenaan viedä institutionaaliselle tasolle.
"Ei-paikan" merkitys teoksessa Empire viittaa lyhyesti sanottuna imperiaalisen vallan läsnäoloon kaikkialla sekä globaalien markkinoiden toteutumiseen. Imperiumin tilassa ei ole yhtä vallan paikkaa, sillä se on sekä kaikkialla että ei missään. Sama koskee inhimillisen luovuuden universaaliutta postmoderneissa tuotantosuhteissa: "Imperiumi on maailman tuotannon ei-paikka, jossa työtä riistetään."***
Poliittisen toiminnan kontekstissa tämä "ei-paikallisuus" korostaa sen muuttuvaa, nomadista ja liikkuvaa luonnetta. "Ei-paikallinen" politiikka poikkeaa selkeästi "attacilaisesta" rakkaussuhteesta kansallisvaltioon. Se on samalla vaihtoehtoinen ratkaisu sellaiselle käsitykselle politiikasta, joka näkee paikallisyhteisön tai kunnan ensisijaisena politiikan paikkana ja jonka mukaan se, mikä ihmisiä viime kädessä yhdistää, on jäsenyys paikallisyhteisössä ikään kuin yhteinen "kuntalaisuus" takaisi harmonian.
"Ei-paikan" korostus ei kuitenkaan saa toimia perusteena konkreettisen poliittisen paikan kysymyksen laiminlyönnille. Poliittisista tiloista on erilaisia muunnoksia eri tasoilla: paikallisten vastavaltojen tapauksessa tämä tila voi olla esim. sosiaalikeskus, ja toisaalta on mobilisaatioita, jotka tapahtuvat pelkästään kansallisella tasolla. Mutta jos ajattelemme, että kansallisvaltio ei enää ole suvereeni ja että suvereniteetti on kohdattava, meillä täytyy olla idea poliittisesta tilasta, jossa tämä kohtaaminen tapahtuu. Historiallisesti poliittisen toiminnan paradigma on aina ollut yhteydessä tiettyyn poliittiseen tilaan.
Tällä hetkellä Eurooppa, sen instituutiot ja sen ulkoparlamentaariset yhteiskunnalliset dynamiikat, on ainoa näkyvä poliittinen tila, jossa on mahdollista toimia kansallisvaltion ehtojen ja globaalin hallinnoinnin epämääräisten unelmien tuolla puolen (ja siten, kansallisen ja globaalin vallankumouksen tuolla puolen). Se, täytetäänkö tämä potentiaali, riippuu paljolti kyvystä rakentaa antagonistista vuorovaikutusta institutionaalisen ja sosiaalisen Euroopan välillä. Siten Eurooppa on ennen kaikkea kamppailun paikka. Paikka, jossa on mahdollista vaatia uutta perustuslakia, absoluuttista poliittista demokratiaa ja kansalaisoikeuksia, joita kansallisella tasolla pidetään "kansallisen edun vastaisina". Vaatia Eurooppaa, joka on sekä anti-imperiaalinen että postkolonialistinen. Vaatia uudistuksia, jotka ovat kamppailujen tuloksia ja joiden kautta on mahdollista tuottaa murtumia.
Teoria, kuten organisaatiokin, on myös yksi suojista ulkoista haltuunottoa vastaan. Tämä on yksi syistä, joiden vuoksi on välttämätöntä pitää yllä ja kehittää sen korkeaa tasoa. Spektaakkelin kykyjä imeä itseensä mitä tahansa sitä vastaan suunnattuja kritiikkejä ei voida yliarvioida. Mitä enemmän teorialla on autonomiaa sen korkean tason seurauksena, sitä immuunimpi se on haltuunotolle, vaikka mitään täydellista immuniteettia ei olekaan, vaan on pikemminkin erilaisia saastumisen asteita.
Missä muodossa käsittelemämme ristiriita ilmenee teorian kentällä? Eikö ole totta, että aiemmin autonomisia liikkeitä (kuten Indymediaa) on analysoitu rihmastomaisina muodostelmina, rihmastoina ilman keskusinstansseja, useine sisään- ja uloskäynteineen, muodostelmina jatkuvassa itsekonstituutiossa, joka pyrkii laajenemaan? Ja eikö ole myös totta, että rihmastojen vastakohta, puumaiset muodostelmat, on samaistettu viholliseksi, sekä itsessämme olevana taipumuksena, jota meidän vastustettava, että vihollisena yhteiskunnallisten voimien joukossa? Samalla ennen niin puumainen suvereeni on alkanut toimia verkostomaisesti, eräänlaisena valerihmastona.
Jos kamppailusykli siis todella on päättynyt, onko tapahtunut myös muutos analyysin keskittymisessä, eräänlainen teoreettinen käänne suvereeniin analyysin kohteena, paluu "kovaan politiikkaan"? Onko tapahtunut käänne asioiden ajattelemiseen "poikkeustilan" käsitteen kautta ja siten subjektina toimimisen käsittämiseen poikkeustilan julistamisen haltuunottona? Liikkeiden syklin päättyminen oli selkeästi yhteydessä siihen, että vallan kohtaamiset johtivat väkivaltaan ja esittivät meillä kirkkaan kuvan viime kädessä suvereenin hallussa olevasta menetelmästä, rajan asettamisesta elämän ja kuoleman välille. Tässä suhteessa "teoreettinen käänne" edellisessä merkityksessä olisi hyvin looginen askel.
Toisaalta on hyvin kyseenalaista, onko tämä "teoreettinen käänne" totta ja pitääkö liikahdus rihmastosta suvereeniin analyysin kohteena todella paikkansa: ei ole sattumaa, että Hardt ja Negri kirjoittivat teoksensa Empire ennen moninaisuuden analyysiä (Multitude), aivan kuten ei ole sattumaa, että Marxin työ oli pääoman analyysiä pikemminkin kuin työväenluokan tulevaisuuden kuvailua. Joten kumpi tulee ensin? Ehkä "ensimmäistä" ei ole, sillä halut kulkevat käsi kädessä todellisten riistosuhteiden kritiikin kanssa ja kamppailu sinänsä on konstitutiivista. Kamppailu on se, mikä yhdistää näitä tasoja: ei ole vallan analyysiä ilman niiden näkökulmaa, jotka vihaavat valtaa ja kamppailevat sitä vastaan, aivan kuten ilman heidän kamppailunsa analyysiä ei ole analyysiä siitä, mitä he luovat.
* Ks. esim. Yhteiset paikat (http://megafoni.kulma.net/index.php?art=157) tai Sykli ja liike, politiikka ja päätös (http://megafoni.kulma.net/index.php?art=171).
** Ks. esim. Exoduksen poliittinen teoria (http://megafoni.kulma.net/index.php?art=51).
*** "Empire is the non-place of world production where labor is exploited."