2004-10-20

Eläköön luottamus!

Markus Termonen

Jos on uskominen tuoretta tv-mainosta, jossa etsitään kilpailijoita kamppailemaan työpaikasta Jari Sarasvuon yrityksessä, tällä hetkellä keskeinen käsite on "huomiotalous": huomiokyky, empatia ja palvelusuuntautuneisuus ovat menestyksen edellytyksiä. Yrityselämäkeskustelun piirteisiin kuuluu tietty trendivaihtelu, mutta olisi yksinkertaistettua olettaa, että tämän vaihtelun ja käytettyjen muotikäsitteiden tai niiden tehtävien välinen suhde olisi puhtaasti satunnainen. Tärkeä esimerkki tästä on "luottamuksen" ja "sosiaalisen pääoman" asema nykyisessä talous- ja yrityskeskustelussa, sillä käsitteiden käyttötavat liittyvät olennaisella tavalla sekä nykyaikaiselle taloudelle luonteenomaisiin toimintamalleihin että niiden hallintaan.

"Luottamuksen" ja nykytalouden suhteen tarkastelemiseksi on ensin tarkasteleva käsitteen merkitysrakennetta. Ensinnäkin, luottamus on alttiiksi asettumista. Jotta voi luottaa johonkin, on oltava jotain menetettävää ja jotain epävarmaa. Toiseksi, luottamusta ei ole ilman suhdetta kahden tai useamman osapuolen välillä. Luottamussuhteelle on siis ominaista vastavuoroisuus. Kolmanneksi, luottamus suuntautuu tulevaisuuteen. Se, mikä asetetaan alttiiksi, voidaan menettää tulevaisuudessa. Neljänneksi, luottamukseen kuuluu arviointi. Luottamusta ei voida määrätä yksipuolisesti, vaan henkilökohtainen panos on välttämätöntä. On myös erotettava henkilöiden tai organisaatioiden välinen luottamus siitä, että henkilön tai järjestelmän toimintaa voidaan ennakoida tai siihen voidaan suhtautua luottavaisesti. Ennakoitavuus on luottamuksen osa, mutta ennakoitavuus ei välttämättä merkitse luottamusta.

Ei ole sattumaa, että luottamuksesta puhutaan nykyään paljon, sillä nykyaikaista taloutta luonnehtii verkostomaisuus. Verkostotaloudessa toimii loputon määrää liikkuvia ja kommunikoivia solmukohtia. Solmukohta voi koostua hyvin pienestäkin määrästä ihmisiä, ja niin onkin parempi, jotta toiminta voi uusiutua joustavasti. Verkoston solmukohtien rakenne ei ole kiinteä, eikä niiden rikkaus riipu niinkään aineellisista rakenteista ja investoinneista vaan ensisijaisesti joustamis-, oppimis- ja kommunikointikyvyistä. Verkoston kommunikaatio ei ole ennaltamäärättyä tai yksisuuntaista vaan avointa ja monikeskistä. Verkostomaisessa taloudessa luottamus on sekä verkostojen toiminnan tuote että edellytys. Siis yhtäältä luottamus syntyy kokemuksista koskien toimintaa toisten kanssa, ja toisaalta verkostot eivät voi toimia ilman luottamusta, koska riskinotto ja pyrkimys suhteiden luomiseen on välttämätöntä. Sosiaalinen pääoma taas tarkoittaa kaikkia niitä verkoston tehokkaaseen toimintaan liittyviä inhimillisiä kykyjä ja resursseja, jotka osaltaan parantavat luottamuksen syntymisen mahdollisuuksia. Sosiaalinen pääoma ja luottamus ovat siten keskinäisessä sidoksessa.

Tehtaasta yritykseen

Keskeinen tekijä luottamuksen merkityksen lisääntymisessä on tendenssimäinen siirtymä ositelluista tuotantolinjoista ja selkeistä vastakkainasetteluista sitouttamiseen ja verkostomaisuuteen. Näitä kahta vaihetta, joiden välillä ei tosin kulje mitään selkeää rajaa ajallisesti tai käytäntöjen tasolla, määrittää kaksi erilaista tuotantolaitoksen mallia: tehdas ja yritys. Samalla siirtymä koskee myös niitä tehtaita, jotka ovat yhä jäljellä.

Petri Ruuskanen esittää teoksessaan Verkostotalous ja luottamus (Jyväskylän yliopiston SoPhi-julkaisusarja, 2003) esimerkin muutoksista suomalaisessa paperitehtaassa. Perinteisesti tehtaan luottamustilanteelle oli keskeistä se lähtöoletus, että työntekijät teeskentelevät tekevänsä töitä ja työnantaja yrittää estää teeskentelyn erilaisin kontrollin välinein. Kyse oli intressiristiriitojen selkeydestä sekä siitä, että työn suppea sisältö ei kannustanut sitoutumaan enemmän kuin oli tehtävän suorittamisen kannalta välttämätöntä. Samalla työntekijöiden keskuuteen ei syntynyt fraktioita ainoastaan puoluejäsentyneesti (demarit vs. kommunistit väännössä ammattiyhdistysvallasta) vaan ositelluissa tuotantolinjoissa kullakin olevan aseman perusteella. Kaikki tämä aiheutti sen, että jokainen vain "hoiti omat asiansa" välittämättä kokonaisuudesta.

Ruuskasen mukaan toisenlainen luottamustilanne syntyy vaiheessa, jossa työntekijät sitoutetaan pidempiaikaisiin ja kattavampiin sopimuksiin. Tämä ei ole keskeistä ainoastaan "työrauhan" kannalta vaan myös sen kannalta, miten parhaiten mahdollistaa tuotannollisten uudistusten edellyttämä joustavuus. Enää sopimusneuvotteluja ei tarvinnut tehdä uudistuksia toteutettaessa jokaisen tuotantolinjan kohdalla erikseen. Samalla edistettiin tiedonkulkua ja lievennettiin hierarkioita ikään kuin palkkiona työntekijöiden suuremmasta sitoutumisesta tehtaan mahdollisimman hyvään taloudelliseen tulokseen.

Paperitehdas on kuitenkin siitä huono esimerkki luottamustilanteen muutoksesta, että paperialalla voidaan suhtautua monia muita aloja paljon luottavaisemmin markkinoihin ja kysynnän säilymiseen. Osittain juuri tämä tekee mahdolliseksi sitouttamisen sekä pidempiaikaisten sopimusten solmimisen. Kuvaavampana esimerkkinä verkostotalouden problematiikasta Ruuskanen nostaa esiin alihankkijasuhteet, joiden tarve korostuu yritysten keskittyessä "ydinosaamiseensa" ja ulkoistaessa toimintojaan.

Riippuvaisuus ja luottamuksen tarve alihankkijayrityksen ja palvelua ostavan yrityksen välillä on molemminpuolinen, mutta suhde ei ole symmetrinen, sillä alihankkijayrityksen koko toiminta voi olla suhteen varassa (ostavan yrityksen toiminta harvemmin). Alihankkijasuhteille on tyypillistä, että alihankkijayritykset luovat omia keskinäisiä verkostojaan pyrkimällä siten kauppaamaan jotain suurempaa kokonaisuutena, jonka tarjoamiseen ne eivät yksin pystyisi. Toimivimmillaan kyse on synergiaedusta - yhteistoiminnasta syntyvästä hyödystä, joka on suurempi kuin yksittäisten osien summa - mutta ongelmia syntyy erityisesti silloin, kun verkostoituneet yritykset alkavat kilpailla keskenään toistensa täydentämisen sijasta. Lisäksi heikoimmilla ovat aina yritykset, jotka ovat verkoston reunalla, sillä ne ovat kaikkein riippuvaisimpia toisista yrityksistä ja kaikkein eniten luottamuksen varassa. Verkoston reunalla oleminen saattaa myös tuottaa kokemuksia itsenäisyyden ja kokonaisvaltaisen työn - "yrittäjyyden" keskeisten määritteiden - puutteesta.

Verkostotalouskeskustelussa korostetaan usein, kuinka yrittäjien tulisi välttää vanhanaikaisia ja luutuneita käsityksiä siitä, että heidän on "tehtävä kaikki itse" ollakseen todella riippumattomia työssään. Olisi uskallettava keskittyä ydinosaamiseen. Ruuskasen mukaan tällaisten yrittäjien "vanhanaikaisuudessa" on paljolti kyse pikemminkin siitä, että yrittäjillä on huonoja kokemuksia verkoston reunalle joutumisesta - siitä, että suhde palvelua ostavaan yritykseen alkaa tuntua toisen palveluksessa olemiselta ja liiaksi yhteen asiaan keskittymiseltä. Työntekijän kohdalla tilanne taas näyttäytyy päinvastaisena: kun työntekijältäkin vaaditaan enemmän kokonaisuuden hallintaa ja henkilökohtaista sitoutumista, työntekijästä tulee eräänlainen "yrittäjä" - tai alihankkija, joka myy palveluitaan yritykselle.

Luottamuksen hallinta

Jo Ruuskasen esimerkki alihankkijasuhteista osoittaa, että verkostotalous ei ole vapaa epäsymmetrisistä suhteista ja että se ei ole mikään "vapauden valtakunta", jossa kaikki virtaa rajoituksetta. Jos valta määritetään suhteeksi voimien välillä, verkostotalous koostuu lukemattomista valtasuhteista. Tyypillisessä yrityselämäkeskustelussa ja siihen liittyvässä luottamuspuheessa juuri valtasuhteiden läsnäolo loistaa poissaolollaan. Luottamuksen esiintyminen näyttäytyy valtasuhteiden olemattomuutena ikään kuin sillä perusteella, että luottamus on rationaalisten toimijoiden vapaaseen arviointiin perustuva valinta.

Palataksemme esimerkkiin työntekijöiden sitouttamisesta, kyse on luottamuksen tuottamisen, siis sen hallitsemisen, menetelmästä. Sitouttamista ei voida toteuttaa ilman valtaa tehdä niin, ilman sellaista sopimusosapuolten välistä suhdetta, jossa työnantajapuoli pystyy tehokkaasti - uhkaamalla supistuksilla, irtisanomisilla, tuotannon siirtämisillä jne. - edellyttämään sitoutumista. Lisäksi suuresta luottamuksesta kertoisi pikemminkin sopimuksettomuus kuin sopiminen: täsmällisellä sopimuksella voidaan ehkäistä epävarmuutta ja sitä, että asetetaan liikaa alttiiksi. Sopimusta ei solmita, jos ei luoteta siihen, että toinen osapuoli noudattaa sopimusta, mutta sitä ei solmittaisi lainkaan ilman intressiristiriidoista aiheutuvaa epäluottamusta. Alkeellisen ja naiivin luottamuspuheen tunnistaa juuri siitä, että luottamussuhteen ominaisuuksiin viitataan psykologisoiden ne abstraktisti "myönteisiksi asenteiksi" (myönteisinä mille ja kenen kannalta?) tai "yhteistyöhaluksi" (millaisissa olosuhteissa tuotettuna haluna?).

Sopimus voi myös olla ajanpeluuta varsinaista konfliktia odotellessa, mistä äärimmäinen esimerkki on Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus ennen toista maailmansotaa. Kaiken luottamuspuheen keskellä on itse asiassa syytä palauttaa mieleen toinenkin Neuvostoliittoon liittyvä esimerkki, nimittäin 1970-luvun suomalais-neuvostoliittolainen yhteistuotanto Luottamus. Kahden kovin toisenlaisen mutta samalla toisistaan riippuvaisen valtion tarina esitetään suhteena, jossa vaikeuksien ja häiriöiden kautta kaivetaan esiin perimmäinen hyväntahtoisuus ja ystävyys. Tarina on "suuri kertomus" rinnakkaiselosta ja ystävyydestä - kertomus, jonka pateettisuus voisi nykynäkökulmasta tuskin olla alleviivatumpaa. Luottamuspuheen alta paljastuu meidän jokaisen helposti hallitseman diskurssianalyysin kautta pakottaminen, voimankäyttö ja "luottamuksen" ideologinen funktio vallan käytäntönä.

Luottamuspuheen funktiosta vallan peittona kertoo jo tietyllä tavalla koko "sosiaalisen pääoman" käsite. Kuten usein on huomautettu, sosiaalisen pääoman käsitteessä pääoma kadottaa täysin aiemman merkityksensä. Se ei enää viittaa tiettyyn tuotantosuhteeseen, jonka ominaisuuksia ovat työvoiman vaihtaminen vastikkeeseen, rahan ja tavaran kierto markkinoilla ("pienenä kiertona" ja "suurena kiertona") sekä lisäarvon tuottaminen tuotantoa ohjaavana logiikkana. Siinä missä pääoma, erityisesti käsitteen modernille ja teolliselle ajalle ominaisessa merkityksessä, on kapasiteettia panna töihin joku toinen ja anastaa lisätyötä, sosiaalinen pääoma on pikemminkin tuottavuuden ja verkoston toiminnan perusta, jota ilman työstä ei tule mitään. Sosiaalisen pääoman näyttäytyessä eräänlaisena jaettavana kykynä ja ominaisuutena, joka ei ole yksin kenenkään, pääomasuhde - kuten omistuskin - jää peittoon, samalla kun juuri voitontekemisen hallinta, anastaminen ja hyväksikäyttö ovat järjestelmän toiminnan välttämättömiä edellytyksiä, sillä mitä kapitalismi olisikaan ilman niitä. Pääoman tuottamattomuuden (pääoma ei tuota, se vain järjestää) rinnalle asetetaan tuottava sosiaalinen pääoma.

Luottamuspuhe vaikuttaa paradoksaaliselta myös sen vuoksi, että sitä harjoitetaan juuri massairtisanomisten aikakaudella. Toisaalta eikö aina puhuta siitä mistä on pula? Joka tapauksessa kun irtisanomisvaara on korkea, yritysjohto näyttäytyy epäluotettavana, samalla kun toisaalta sen taipumus uhata irtisanomisilla, tuotantolaitoksen siirtämisellä tai palkanalennuksilla näyttäytyy ennakoitavana, talousoppien mukaan oikeana ja ideologisesti haluttavana. Hyvin kyseenalaista on se, miten työntekijältä voidaan edellyttää tällaisissa olosuhteissa sitoutumista ainakaan muuten kuin pakonomaisesti. Vaikka jonkinasteinen epävarmuus kuuluukin luottamukseen, luottamuksen tulevaisuussuuntautuneisuudelle ei ole pohjaa, kun tulevaisuutta ei ole. Tässä kohdin kyse on pikemminkin petoksesta.

Myös globalisoituneen kapitalismin spekulaatiotalouden toiminta edellyttää luottamusta. Sitä peräänkuulutetaan niin kuluttajilta (joiden luottamus markkinoihin tai sen puute on yleinen uutisaihe) kuin sijoittajilta. Koska spekulaatiotaloudessa arvo on suurimmillaan odotuksena, toistaiseksi tekemättömänä työnä, kyse on luottamuksesta arvon syntymiseen tyhjästä. Tyhjästä syntyvä arvo on kuin Jeesus-lapsi, hengen hedelmöittämästä kohdusta syntyvä jumalallinen olento. Tämä yhteys ei ole oikeastaan lainkaan sattuma, sillä markkinauskoa ja uskontoa yhdistää samanlainen usko selittämättömään. Uskonto ei ole uskontoa, jos se voidaan selittää, ja teologin pahin virhe on uskoa voivansa kirjanoppineisuudellaan tulkita ja ottaa haltuun jumalaa. Jumalan selitystä ei voida löytää jumalan ulkopuolelta. Jumala on tautologia: "alussa oli sana, ja se sana oli jumala". Spekulaatiokapitalismin jumala on hengen kaltainen näkymätön käsi, joka synnyttää itseriittoisesti arvoa tyhjästä tavoitteenaan maallinen tautologia, pelkällä pääomalla pyörivä ikiliikkuja.

Luottamussuhteita rakentava yksilö on rationaalinen yksilö, mutta entä silloin kun luottamus on sokeaa, rituaalimaista pikemminkin kuin arviointiin perustuvaa? Sokea ja intuitiivinen luottamus näyttäytyy ensi näkemältä hallitsemattomana (kuin sairaus) ja epäfunktionaalisena, koska ainoastaan arviointikykyisiä ja rationaalisia yksilöitä voidaan kutsua hallitusti tarpeellisiin luottamussuhteisiin. Spekulaatiokapitalismiin uskova yksilö on kuitenkin funktionaalinen uskoa selittämättömyyteen edellyttävässä yhteiskunnassa, aivan kuten neitsyt Mariaan uskova yksilö on funktionaalinen kristillisessä yhteiskunnassa. Järjestelmän jatkuvuuden ja pysyvyyden kannalta on rationaalista tuottaa epärationaalisia yksilöitä.

Yhteisöstä yleisöön

Perinteisten yhteisöjen (työväenluokan, maaseutuyhteistön, kansallisen porvariston jne.) merkityksen ja määräävyyden väheneminen on aiheuttanut monissa ihmisissä kaipuuta entiseen varmuuteen ja vanhoihin hyviin aikoihin. Epävarmuus pelottaa, sillä se edellyttää vastuun ottamista siitä, mihin luottaa ja miten arvioida luottamuspäätöksiään. Kaikkia tuntuu askarruttavan kysymys siitä, miten hallita pelottavaa yksilöllistymisprosessia, kun millään ei näytä olevaan perustaa ja kaikki liukenee. Yksi varteenotettava tapa hallita tilannetta on olla kyyninen: hankkia nopeita ja välittömiä elämyksiä, ottaa rahat ja juosta. Tilanteessa, jossa rikkauden ja työnteon suhde näyttää entistäkin mielivaltaisemmalta, ratkaisu on looginen. Kenellä onkaan varaa moraaliin näinä päivinä?

On olemassa kuitenkin muitakin tapoja. Yhtäältä tapana hallita epävarmuutta ja vastata yhteisön kaipuuseen muodostuu yhteisöjä erityisten "tapahtumien" ympärille. Ensinnäkin kyse on joukoista, jotka itse muodostavat tapahtuman tekemällä jotain poikkeavaa ja yllättävää: harrastamalla extreme-lajeja, "viuhahtamalla", tekemällä jonkin omituisen kollektiivisen performanssin, pelaamalla roolipelejä tai osallistumalla virtuaalitilassa johonkin oman persoonan rajat ylittävään kokeiluun. Pienen poikkeustilamaisen tauon jälkeen jatketaan taas normaalia elämää ja järjestystä, ja näin poikkeavan läsnäolo omassa elämässä pysyy hallinnassa. Poikkeustilaa maistamalla säilytetään ja hallitaan siihen ylläpidettävää etäisyyttä. Roolit käännetään hetkeksi ylösalaisin, jotta ne pysyisivät entistä vahvemmin yllä.

Hetkellinen "yhteisöllisyys" on turvallista ja ennakoitavaa. Silloin kun alttiiksi ei aseteta mitään, kyse on pikemminkin ennakoitavuudesta kuin luottamuksen rakentamisesta. Väliaikaisyhteisön jäsenten välit pysyvät hyvinä, koska kenenkään ei tarvitse luovuttaa itsestään muuta kuin hetki aikaansa ja vaivaansa. Haavoittumisen tai loukatuksi tulemisen mahdollisuutta ei ole, sillä luottamuksen poissaolosta ei ole epävarmuutta.

Toisaalta tilapäisyhteisöjen muodostaminen koskee vielä laajemmassa määrin koko medioitunutta yhteiskuntaa. Yleisö ei muodosta tapahtumaa vaan tulee paikalle seuraamaan tapahtumaa, katsoo sitä kuvaruudusta tai ostaa siihen liittyviä oheistuotteita. Sen toimintaa luonnehtii aivojen yhteistoiminta yhteisten pintojen välityksellä ja poliittinen toiminta gallup-otoksena. Sillä on mielipide mistä tahansa mutta ainoastaan lyhyen aikaa. Asiat on unohdettava nopeasti, jotta on mahdollista kokea uutuuden viehätystä; toisaalta ei saa unohtaa kaikkea tai mitä tahansa, sillä muistia tarvitaan nostalgian ja ironian kokemiseen.

Yleisöä ei yhdistä mikään erityinen tapahtuma vaan ainoastaan tuo medioitunut suhde, jonka välityksellä keksintö ja toisto leviävät kuin hetkessä (mikä ei leviä ja esiinny näkyvässä muodossa, sitä ei ole olemassa). Yleisön jäsenyys ei ole poissulkeva, vaan päinvastoin siihen voi liittyä yksinkertaisesti kytkeytymällä yhteisiin pintoihin. Yleisö on hyvin taipuisa, sillä sen jäsenyys ei määritä kenenkään identiteettiä. Identiteettien joustava vaihtelu on suotavaa ja jäykkyys vanhanaikaista sekä epäfunktionaalista. Yleisön jäseninä ihmisten on mahdollista näyttäytyä jopa valintojaan rationaalisesti ja vapaasti arvioivina yksilöinä, jotka luottavat markkinoihin ja työyhteisöönsä.