2004-10-20
Jos on uskominen tuoretta tv-mainosta, jossa etsitään kilpailijoita kamppailemaan työpaikasta Jari Sarasvuon yrityksessä, tällä hetkellä keskeinen käsite on "huomiotalous": huomiokyky, empatia ja palvelusuuntautuneisuus ovat menestyksen edellytyksiä. Yrityselämäkeskustelun piirteisiin kuuluu tietty trendivaihtelu, mutta olisi yksinkertaistettua olettaa, että tämän vaihtelun ja käytettyjen muotikäsitteiden tai niiden tehtävien välinen suhde olisi puhtaasti satunnainen. Tärkeä esimerkki tästä on "luottamuksen" ja "sosiaalisen pääoman" asema nykyisessä talous- ja yrityskeskustelussa, sillä käsitteiden käyttötavat liittyvät olennaisella tavalla sekä nykyaikaiselle taloudelle luonteenomaisiin toimintamalleihin että niiden hallintaan.
"Luottamuksen" ja nykytalouden suhteen tarkastelemiseksi on ensin tarkasteleva käsitteen merkitysrakennetta. Ensinnäkin, luottamus on alttiiksi asettumista. Jotta voi luottaa johonkin, on oltava jotain menetettävää ja jotain epävarmaa. Toiseksi, luottamusta ei ole ilman suhdetta kahden tai useamman osapuolen välillä. Luottamussuhteelle on siis ominaista vastavuoroisuus. Kolmanneksi, luottamus suuntautuu tulevaisuuteen. Se, mikä asetetaan alttiiksi, voidaan menettää tulevaisuudessa. Neljänneksi, luottamukseen kuuluu arviointi. Luottamusta ei voida määrätä yksipuolisesti, vaan henkilökohtainen panos on välttämätöntä. On myös erotettava henkilöiden tai organisaatioiden välinen luottamus siitä, että henkilön tai järjestelmän toimintaa voidaan ennakoida tai siihen voidaan suhtautua luottavaisesti. Ennakoitavuus on luottamuksen osa, mutta ennakoitavuus ei välttämättä merkitse luottamusta.
Ei ole sattumaa, että luottamuksesta puhutaan nykyään paljon, sillä nykyaikaista taloutta luonnehtii verkostomaisuus. Verkostotaloudessa toimii loputon määrää liikkuvia ja kommunikoivia solmukohtia. Solmukohta voi koostua hyvin pienestäkin määrästä ihmisiä, ja niin onkin parempi, jotta toiminta voi uusiutua joustavasti. Verkoston solmukohtien rakenne ei ole kiinteä, eikä niiden rikkaus riipu niinkään aineellisista rakenteista ja investoinneista vaan ensisijaisesti joustamis-, oppimis- ja kommunikointikyvyistä. Verkoston kommunikaatio ei ole ennaltamäärättyä tai yksisuuntaista vaan avointa ja monikeskistä. Verkostomaisessa taloudessa luottamus on sekä verkostojen toiminnan tuote että edellytys. Siis yhtäältä luottamus syntyy kokemuksista koskien toimintaa toisten kanssa, ja toisaalta verkostot eivät voi toimia ilman luottamusta, koska riskinotto ja pyrkimys suhteiden luomiseen on välttämätöntä. Sosiaalinen pääoma taas tarkoittaa kaikkia niitä verkoston tehokkaaseen toimintaan liittyviä inhimillisiä kykyjä ja resursseja, jotka osaltaan parantavat luottamuksen syntymisen mahdollisuuksia. Sosiaalinen pääoma ja luottamus ovat siten keskinäisessä sidoksessa.
Keskeinen tekijä luottamuksen merkityksen lisääntymisessä on tendenssimäinen siirtymä ositelluista tuotantolinjoista ja selkeistä vastakkainasetteluista sitouttamiseen ja verkostomaisuuteen. Näitä kahta vaihetta, joiden välillä ei tosin kulje mitään selkeää rajaa ajallisesti tai käytäntöjen tasolla, määrittää kaksi erilaista tuotantolaitoksen mallia: tehdas ja yritys. Samalla siirtymä koskee myös niitä tehtaita, jotka ovat yhä jäljellä.
Petri Ruuskanen esittää teoksessaan Verkostotalous ja luottamus (Jyväskylän yliopiston SoPhi-julkaisusarja, 2003) esimerkin muutoksista suomalaisessa paperitehtaassa. Perinteisesti tehtaan luottamustilanteelle oli keskeistä se lähtöoletus, että työntekijät teeskentelevät tekevänsä töitä ja työnantaja yrittää estää teeskentelyn erilaisin kontrollin välinein. Kyse oli intressiristiriitojen selkeydestä sekä siitä, että työn suppea sisältö ei kannustanut sitoutumaan enemmän kuin oli tehtävän suorittamisen kannalta välttämätöntä. Samalla työntekijöiden keskuuteen ei syntynyt fraktioita ainoastaan puoluejäsentyneesti (demarit vs. kommunistit väännössä ammattiyhdistysvallasta) vaan ositelluissa tuotantolinjoissa kullakin olevan aseman perusteella. Kaikki tämä aiheutti sen, että jokainen vain "hoiti omat asiansa" välittämättä kokonaisuudesta.
Ruuskasen mukaan toisenlainen luottamustilanne syntyy vaiheessa, jossa työntekijät sitoutetaan pidempiaikaisiin ja kattavampiin sopimuksiin. Tämä ei ole keskeistä ainoastaan "työrauhan" kannalta vaan myös sen kannalta, miten parhaiten mahdollistaa tuotannollisten uudistusten edellyttämä joustavuus. Enää sopimusneuvotteluja ei tarvinnut tehdä uudistuksia toteutettaessa jokaisen tuotantolinjan kohdalla erikseen. Samalla edistettiin tiedonkulkua ja lievennettiin hierarkioita ikään kuin palkkiona työntekijöiden suuremmasta sitoutumisesta tehtaan mahdollisimman hyvään taloudelliseen tulokseen.
Paperitehdas on kuitenkin siitä huono esimerkki luottamustilanteen muutoksesta, että paperialalla voidaan suhtautua monia muita aloja paljon luottavaisemmin markkinoihin ja kysynnän säilymiseen. Osittain juuri tämä tekee mahdolliseksi sitouttamisen sekä pidempiaikaisten sopimusten solmimisen. Kuvaavampana esimerkkinä verkostotalouden problematiikasta Ruuskanen nostaa esiin alihankkijasuhteet, joiden tarve korostuu yritysten keskittyessä "ydinosaamiseensa" ja ulkoistaessa toimintojaan.
Riippuvaisuus ja luottamuksen tarve alihankkijayrityksen ja palvelua ostavan yrityksen välillä on molemminpuolinen, mutta suhde ei ole symmetrinen, sillä alihankkijayrityksen koko toiminta voi olla suhteen varassa (ostavan yrityksen toiminta harvemmin). Alihankkijasuhteille on tyypillistä, että alihankkijayritykset luovat omia keskinäisiä verkostojaan pyrkimällä siten kauppaamaan jotain suurempaa kokonaisuutena, jonka tarjoamiseen ne eivät yksin pystyisi. Toimivimmillaan kyse on synergiaedusta - yhteistoiminnasta syntyvästä hyödystä, joka on suurempi kuin yksittäisten osien summa - mutta ongelmia syntyy erityisesti silloin, kun verkostoituneet yritykset alkavat kilpailla keskenään toistensa täydentämisen sijasta. Lisäksi heikoimmilla ovat aina yritykset, jotka ovat verkoston reunalla, sillä ne ovat kaikkein riippuvaisimpia toisista yrityksistä ja kaikkein eniten luottamuksen varassa. Verkoston reunalla oleminen saattaa myös tuottaa kokemuksia itsenäisyyden ja kokonaisvaltaisen työn - "yrittäjyyden" keskeisten määritteiden - puutteesta.
Verkostotalouskeskustelussa korostetaan usein, kuinka yrittäjien tulisi välttää vanhanaikaisia ja luutuneita käsityksiä siitä, että heidän on "tehtävä kaikki itse" ollakseen todella riippumattomia työssään. Olisi uskallettava keskittyä ydinosaamiseen. Ruuskasen mukaan tällaisten yrittäjien "vanhanaikaisuudessa" on paljolti kyse pikemminkin siitä, että yrittäjillä on huonoja kokemuksia verkoston reunalle joutumisesta - siitä, että suhde palvelua ostavaan yritykseen alkaa tuntua toisen palveluksessa olemiselta ja liiaksi yhteen asiaan keskittymiseltä. Työntekijän kohdalla tilanne taas näyttäytyy päinvastaisena: kun työntekijältäkin vaaditaan enemmän kokonaisuuden hallintaa ja henkilökohtaista sitoutumista, työntekijästä tulee eräänlainen "yrittäjä" - tai alihankkija, joka myy palveluitaan yritykselle.
Sivu 1 .. Sivu 2