2004-09-06

Enää neljä kuukautta?

Markus Termonen

Elo-syyskuun vaihteessa republikaanit järjestivät ensimmäistä kertaa historiansa aikansa puoluekokouksen New York Cityssä. Puoluekokousseremoniat, joissa George W. Bush painotti aavistettavasti vahvaa johtajuutta ja terrorismin vastaisen sodan jatkamista tärkeimpinä vaaliteemoinaan, keräsivät kaupunkiin valtavan määrän mielenosoittajia, enimmillään puoli miljoonaa. Koskaan aiemmin USA:n historiassa ei puoluekokouksen yhteydessä ole niin suuri määrä protestoinut kokoustavan puolueen politiikkaa.

Hurskaat synnin kaupungissa

Se, että republikaanipuolue ei ollut koskaan aiemmin järjestänyt puoluekokousta New Yorkissa, ei ole yllättävää, sillä kaupunki on perinteisesti ollut vahvaa demokraattien kannatusaluetta. Varsinkin republikaanien fundamentalistiselle siivelle New York on edustanut kaikkea sitä, mikä USA:ssa on mätää ja paheksuttavaa: liberaalien ja vasemmistolaisten intellektuellien pesäpaikkaa, syntistä elämää viettävien taitelijoiden, huumeidenkäyttäjien ja homojen läävää, monimuotoista sekamelskaa, jossa erilaisten vähemmistöjen ja siirtolaisryhmien kulttuurit elävät globaalissa ympäristössä. Kaikki tämä on vastakohtaista republikaanien visiolle kunnollisesta amerikkalaisuudesta: uskonnollisesta, miesvaltaisesta ja valkoisesta ydinperheestä.

Samalla New York, tai tarkemmin sanoen Manhattan, on tietenkin liike-elämän tärkeä keskipiste. Tässäkin suhteessa kokouspaikan valinta on paradoksaalinen: vaikka republikaanipuolue tunnetaankin tiukkana USA:n suuryritysten etujen puolustajana, puoluetta jakaa ristiriita suhtautumisessa globaalitalouteen. Siitä huolimatta, että kapitalismi on yksi keskeinen (kenties jopa tärkein) osa sitä demokratiakäsitystä, jonka levittämisessä kaikkialle maailmaan konservatiivi-ideologien oppien mukaan USA:lla on poikkeuksellinen rooli, globalisaatio edustaa arvaamattomuudessaan myös uhkaa, monimuotoista ja hallitsematonta prosessia, joka parhaimmillaan voi edesauttaa USA:n suuryritysten menestystä ja pahimmillaan syövyttää perinteisen amerikkalaisen elämänmuodon perustan. Verkostoitunut globaalitalous on konservatiivi-ideologeille epäilyttävän kansainvälinen ja materialistinen ilmiö, jota vastaan on kehitettävä ja ylläpidettävä suojamekanismeja, kuten tuontitulleja ja kotimaisen tuotannon tukia. Se on vihollinen erityisesti sille konservatiivisiivelle, joka nojaa pikemminkin eristäytymiseen muun maailman asioista kuin kansainvälisenä poliisina ja auktoriteettina toimimiseen.

Miksi republikaanipuolue siis valitsi kokouspaikakseen näin ristiriitaisen, jopa vihamielisen ympäristön? Valtavien mielenosoitusjoukkojen kerääntyminen paikalle ei varmaankaan tullut republikaaneille yllätyksenä.

Yksi selitys voi olla juuri toive mielenosoitusten repeämisestä kaaokseksi. Vuoden 1968 mellakoita demokraattien puoluekokouksen yhteydessä Chicagossa käytetään usein poliittisen historian esimerkkinä siitä, että vasemmistolaisten mellakointi tarjoaa republikaaneille tärkeän vaalivaltin, mahdollisuuden esiintyä järjestyksen puolustajina. 1968 presidentinvaaleissa Nixon esiintyi voittoisasti järjestyksen voimana juuri mielenosoittajien kaaosta vastaan, ja mellakoivat Kerryn kannattajat (tai ainakin Bushin vastustajat) olisivat tarjonneet Bushille samankaltaisen mielikuvan, jota käyttää terrorismin rinnalla vahvan johtajuutensa vastapuolena. Kyseinen syy- ja seuraussuhde oli tuttu myös mielenosoittajille, sillä esimerkiksi New Yorkin Indymedian keskusteluissa kysymys siitä, mikä on haitaksi mielenosoittajien julkisuuskuvalle ja eduksi Bushille, oli protestien aikaan alituinen kiivaiden väittelyiden aihe. Joidenkin mielestä katutason konflikti olisi johtanut samaan ilmiöön kuin vuonna 1968, toisten mielestä sellaisella olisi ollut myönteisiä vaikutuksia mitä tulee huomion herättämiseen ja yhteiskunnallisen antagonismin rakentamiseen.

Toinen, vähemmän laskelmoiva ja yksinkertaisempi selitys kokouspaikan valinnalle löytyy luonnollisesti World Trade Centerin terrori-iskun merkityksestä republikaanien propagandalle. Mikä onkaan loogisempi paikka muistuttaa maata (ja maailmaa) vahvan johtajuuden tarpeesta kuin sanoinkuvaamattoman inhimillisen tragedian maaperä, osoituksena siitä, mitä tapahtuu, kun kaaoksen voimat saavat hetkeksi vallan? WTC-iskujen ympärille kehitetty kultti pyhine paikkoineen on tarpeellinen globaalin poikkeustilan ja kansallisen turvallisuuden hätätilan jatkamisen oikeuttamiseksi. Samalla puoluekokous oli mitä kätevin kenttä poikkeustilassa käytettävien vallan tekniikoiden ja välineiden, kuten uusien aseiden testaamiseen. Lisäksi mediatekniikan tasolla käytettiin Irakin sodasta tuttua keinoa, toimittajien integroimista sotakoneeseen: akreditoituneita reporttereita puettiin poliisien mellakka-asuihin, jotta nämä omaksuisivat tehokkaammin turvallisuuselinten näkökulman.

Suurmielenosoituksesta hajautettuun toimintaan

George Bushia ja republikaanien politiikkaa vastaan protestoivia ihmisiä ja ryhmiä ei yhdistänyt juuri mikään muu kuin vastustuksen kohde. Jos tarkastellaan osallistuneiden ryhmittymien ääripäitä, osa oli "aitoja" Kerryn ja demokraattien kannattajia, jotka uskovat Bushin vastaehdokkaan pelastavan maan; osa radikaaleja, joille koko poliittinen ja taloudellinen järjestelmä on vihan kohde ja joille yksikään demokraattipolitiikko ei edusta äänestämisen arvoista vaihtoehtoa edes Bushin kannatusprosentin pienentämiseksi.

Tällaisen joukon keskuudessa ei luonnollisestikaan voi syntyä yksimielisyyttä käytettävistä menetelmistä ja välitettävistä viesteistä. Siksi puoluekokouksen aikana kaupungissa järjestettiin lukuisia pienempiä ja suurempia mielenosoituksia sekä muunlaista toimintaa: kansalaistottelemattomuutta, kulttuuriesityksiä ja erilaisia tempauksia. Mielenosoituksiin osallistuivat ja niitä järjestivät ammatilliset järjestöt, etnisten vähemmistöjen järjestöt, köyhyydestä kärsivien organisaatiot, ihmisoikeusjärjestöt, naisjärjestöt, uskonnolliset ryhmittymät ja muut erilaiset yhteiskunnalliset ryhmittymät.

Protestien ensimmäisenä tärkeänä päivänä, sunnuntaina elokuun 29., järjestettiin odotettu United for Peace and Justice -koalition suurmielenosoitus, johon osallistui New York Timesin mukaan puoli miljoonaa ihmistä.* Vastaavia arvioita ovat esittäneet mielenosoituksen järjestäjät. Mielenosoitus kesti kaikkiaan kuusi tuntia. Kuukausia aiemmin kaupunki ja mielenosoituksen järjestäjät olivat vääntäneet kättä kulkueen reitistä ja oikeudesta käyttää Central Parkia. Kaupungin kiellon muodollisena perusteena oli puiston nurmikon mahdollinen vahingoittuminen suurten massojen vaikutuksesta. Mielenosoituksen järjestysmiesten pyyntöjä uhmaten muutama tuhat mielenosoittajaa jatkoi kuitenkin kulkueen jälkeen puistoon musisoimaan, piknikille ja pelaamaan jalkapalloa.

Humoristisemmasta annista vastasi Billionaires for Bush -ryhmä, joka järjesti samana päivänä sekä krokettikilpailun Central Parkin yksityistämisen puolesta että Million Billionaire March -kulkueen juhlistaakseen Bushin hallinnon taipumusta puolustaa taloudellista eliittiä. Seuraavina päivinä sama ryhmä järjesti mm. miljöönäärien drinkkitilaisuuksia ja työttömien pilkkaamistilaisuuden.

Maanantaina 30. elokuuta merkittävin tapahtuma oli Still We Rise -koalition mielenosoitus, joka kiinnitti huomiota erityisesti hyvinvointikysymyksiin, asuntoihin, kansalaisvapauksiin, terveydenhuoltoon ja maahanmuuttajien asemaan. Koalitio koostuu erityisesti paikallisyhteisöpohjaisista kansalaisjärjestöistä. Kulkueeseen osallistui 20 000 ihmistä. Tarkoituksena oli kerätä kaduille ihmisiä erityisesti niistä väestönosista, jotka ovat kärsineet kaikkein eniten Bushin hallinnon sisäpoliittisesta linjasta: alipalkattuja työläisiä, työttömiä, sosiaaliavustusten saajia - ihmisiä, jotka elävät köyhyysrajan alapuolella.

Tiistai 31. elokuuta sen sijaan oli varattu pääasiassa hajautetuille kansalaistottelemattomuusaktioille ja erilaisille pienemmille tempauksille. Tapahtumien organisointi toteutettiin globalisaatioprotesteista tutulla tavalla pienryhmiin (affinity group) järjestäytymällä. Ryhmien välinen koordinointi toteutettiin yleiskokouksissa (spokescouncil), joihin osallistui "edustaja" (spokesperson) kustakin pienryhmästä ja joiden päätöksenteko toteutettiin konsensusperiaatteen mukaisesti.

Aktivistit pysäyttivät liikennettä, esittivät katuteatteria, häiritsivät kokousedustajia, ripustivat banderolleja yllättäviin paikkoihin sekä järjestivät "die-in"-tempauksia ja pyöräilyprotesteja. Seurauksena oli aavistettavasti satoja pidätyksiä, joista monet tapahtuivat protesteja tiiviisti seuranneen Independent Media Centerin mukaan joko väkivaltaisesti tai muuten arveluttavasti. Entinen Rage Against The Machinen laulaja Zach de la Rocha improvisoi tapahtumien keskellä kiihkeän runon ja luovutti sen IMC:n levitykseen.

New Yorkin kaduilla protestoitiin vielä seuraavinakin päivinä. Puoluekokouksen viimeisenä päivänä muutama mielenosoittaja onnistui soluttautumaan kokouspaikalle häiritäkseen Bushin linjapuhetta. Henkilöt poistettiin luonnollisesti pikaisesti paikalta häirinnän alettua. Muistutukseksi Bushin hallinnon toteuttamasta verenvuodatuksesta joidenkin kaupungin suihkulähteiden vesi värjättiin punaiseksi.

Kaiken kaikkiaan protestit republikaanien puoluekokousta vastaan olivat suuri ponnistus mielenosoituksista vastanneille ryhmittymille ja USA:n oppositiolle ylipäätään. Se, että varsinaisia mellakoita ei nähty, lienee ollut pettymys sekä republikaanien taktikoille että joillekin mielenosoittajien radikaaleimmille osille. Valtavien turvatoimien ja puolittaisen sotatilan kaltaisessa ympäristössä konfliktin puitteet eivät mielenosoittajien kannalta toki olleet kovin suotuisat. Medianäkyvyyden ja tapahtuman (tai tapahtumattomuuden) suhde on globaaliprotesteista tutulla tavalla paradoksaalinen: rauhanomaisuus nostaa vähemmän vastustusta mutta ei kerää mediahuomiota, kun taas väkivalta nostattaa vastareaktioita mutta kerää huomiota.

Mielenosoitukset ja niihin liittyvä keskustelu kertovat selkeää kieltään yhteiskunnallisesta kahtiajakautumisesta, joka ei ainakaan pienene, jos Bush voittaa vaalit 2. marraskuuta ja jatkaa virassaan vuoden 2005 alusta. Jotain tapahtumien herättämien tunteiden intensiivisyydestä kertoo se, että New York Cityn pormestari Bloomberg vertasi mielenosoittajia terroristeihin väittäen protestoijien vastustavan republikaanien sananvapautta. Kun otetaan huomioon, kuinka vähän Kerryn linjaukset poikkeavat Bushin vastaavista, kaikkein suurin paradoksi on kenties se, miten paljon tunnekuohua ja jakautumista vaalikiista herättää.

* Helsingin Sanomien uutisessa 30.8.2004 arvioitiin mielenosoitukseen osallistuneen "kymmeniä tuhansia" ihmisiä.

Linkkejä:
Indymedia-NYC
United for Peace and Justice
Still We Rise
Billionaires for Bush