2004-09-06

Enää neljä kuukautta?

Markus Termonen

Elo-syyskuun vaihteessa republikaanit järjestivät ensimmäistä kertaa historiansa aikansa puoluekokouksen New York Cityssä. Puoluekokousseremoniat, joissa George W. Bush painotti aavistettavasti vahvaa johtajuutta ja terrorismin vastaisen sodan jatkamista tärkeimpinä vaaliteemoinaan, keräsivät kaupunkiin valtavan määrän mielenosoittajia, enimmillään puoli miljoonaa. Koskaan aiemmin USA:n historiassa ei puoluekokouksen yhteydessä ole niin suuri määrä protestoinut kokoustavan puolueen politiikkaa.

Hurskaat synnin kaupungissa

Se, että republikaanipuolue ei ollut koskaan aiemmin järjestänyt puoluekokousta New Yorkissa, ei ole yllättävää, sillä kaupunki on perinteisesti ollut vahvaa demokraattien kannatusaluetta. Varsinkin republikaanien fundamentalistiselle siivelle New York on edustanut kaikkea sitä, mikä USA:ssa on mätää ja paheksuttavaa: liberaalien ja vasemmistolaisten intellektuellien pesäpaikkaa, syntistä elämää viettävien taitelijoiden, huumeidenkäyttäjien ja homojen läävää, monimuotoista sekamelskaa, jossa erilaisten vähemmistöjen ja siirtolaisryhmien kulttuurit elävät globaalissa ympäristössä. Kaikki tämä on vastakohtaista republikaanien visiolle kunnollisesta amerikkalaisuudesta: uskonnollisesta, miesvaltaisesta ja valkoisesta ydinperheestä.

Samalla New York, tai tarkemmin sanoen Manhattan, on tietenkin liike-elämän tärkeä keskipiste. Tässäkin suhteessa kokouspaikan valinta on paradoksaalinen: vaikka republikaanipuolue tunnetaankin tiukkana USA:n suuryritysten etujen puolustajana, puoluetta jakaa ristiriita suhtautumisessa globaalitalouteen. Siitä huolimatta, että kapitalismi on yksi keskeinen (kenties jopa tärkein) osa sitä demokratiakäsitystä, jonka levittämisessä kaikkialle maailmaan konservatiivi-ideologien oppien mukaan USA:lla on poikkeuksellinen rooli, globalisaatio edustaa arvaamattomuudessaan myös uhkaa, monimuotoista ja hallitsematonta prosessia, joka parhaimmillaan voi edesauttaa USA:n suuryritysten menestystä ja pahimmillaan syövyttää perinteisen amerikkalaisen elämänmuodon perustan. Verkostoitunut globaalitalous on konservatiivi-ideologeille epäilyttävän kansainvälinen ja materialistinen ilmiö, jota vastaan on kehitettävä ja ylläpidettävä suojamekanismeja, kuten tuontitulleja ja kotimaisen tuotannon tukia. Se on vihollinen erityisesti sille konservatiivisiivelle, joka nojaa pikemminkin eristäytymiseen muun maailman asioista kuin kansainvälisenä poliisina ja auktoriteettina toimimiseen.

Miksi republikaanipuolue siis valitsi kokouspaikakseen näin ristiriitaisen, jopa vihamielisen ympäristön? Valtavien mielenosoitusjoukkojen kerääntyminen paikalle ei varmaankaan tullut republikaaneille yllätyksenä.

Yksi selitys voi olla juuri toive mielenosoitusten repeämisestä kaaokseksi. Vuoden 1968 mellakoita demokraattien puoluekokouksen yhteydessä Chicagossa käytetään usein poliittisen historian esimerkkinä siitä, että vasemmistolaisten mellakointi tarjoaa republikaaneille tärkeän vaalivaltin, mahdollisuuden esiintyä järjestyksen puolustajina. 1968 presidentinvaaleissa Nixon esiintyi voittoisasti järjestyksen voimana juuri mielenosoittajien kaaosta vastaan, ja mellakoivat Kerryn kannattajat (tai ainakin Bushin vastustajat) olisivat tarjonneet Bushille samankaltaisen mielikuvan, jota käyttää terrorismin rinnalla vahvan johtajuutensa vastapuolena. Kyseinen syy- ja seuraussuhde oli tuttu myös mielenosoittajille, sillä esimerkiksi New Yorkin Indymedian keskusteluissa kysymys siitä, mikä on haitaksi mielenosoittajien julkisuuskuvalle ja eduksi Bushille, oli protestien aikaan alituinen kiivaiden väittelyiden aihe. Joidenkin mielestä katutason konflikti olisi johtanut samaan ilmiöön kuin vuonna 1968, toisten mielestä sellaisella olisi ollut myönteisiä vaikutuksia mitä tulee huomion herättämiseen ja yhteiskunnallisen antagonismin rakentamiseen.

Toinen, vähemmän laskelmoiva ja yksinkertaisempi selitys kokouspaikan valinnalle löytyy luonnollisesti World Trade Centerin terrori-iskun merkityksestä republikaanien propagandalle. Mikä onkaan loogisempi paikka muistuttaa maata (ja maailmaa) vahvan johtajuuden tarpeesta kuin sanoinkuvaamattoman inhimillisen tragedian maaperä, osoituksena siitä, mitä tapahtuu, kun kaaoksen voimat saavat hetkeksi vallan? WTC-iskujen ympärille kehitetty kultti pyhine paikkoineen on tarpeellinen globaalin poikkeustilan ja kansallisen turvallisuuden hätätilan jatkamisen oikeuttamiseksi. Samalla puoluekokous oli mitä kätevin kenttä poikkeustilassa käytettävien vallan tekniikoiden ja välineiden, kuten uusien aseiden testaamiseen. Lisäksi mediatekniikan tasolla käytettiin Irakin sodasta tuttua keinoa, toimittajien integroimista sotakoneeseen: akreditoituneita reporttereita puettiin poliisien mellakka-asuihin, jotta nämä omaksuisivat tehokkaammin turvallisuuselinten näkökulman.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.