2004-09-29
Yritykset irtisanovat työntekijöitään ja lopettavat tuotantoaan tai siirtävät sitä halpojen tuotantokustannusten maihin. Suomen hallitus laatii globalisaatiostrategiaa ja poliitikot puhuvat Kiina-ilmiöstä: Kiina ja Aasia vetävät puoleensa sekä perinteistä teollisuustyötä että matalan tuottavuuden palveluita. Mistä tässä on kyse? Ei ainakaan siitä, että työntekijöitä irtisanotaan ja tuotannon kustannuksia yritetään laskea vain osinkojen lisäämiseksi tai osakekurssin nostamiseksi. Tai siitä, että hyvinvointivaltio ja sen perustana olevat työpaikat voitaisiin pelastaa laskemalla työn hintaa ja poistamalla työllistymisen ei-kannustavia piirteitä.
Pikemminkin on kyse siitä, että arvonmuodostuksen logiikka on muuttunut: työstä perinteisessä merkityksessään ja tehtaasta tuotannon mallina on tullut lisäarvon synnyn kannalta pelkkä kustannus ja hidaste, josta on pyrittävä eroon. Samalla työ on myös menettänyt aiemmin tärkeän asemansa yhteiskunnan yhtenäisyyden ja sosiaalisen kiinteyden luojana. Eikä mitään paluuta ole. "Työn" puolustajat ja sen sekä sille rakentuneiden instituutioiden varaan yhteiskuntaansa rakentavat ovat tämän päivän Don Quijoteja. Finanssitaloudesta ongelmien syypäätä etsivät taas eivät tunnu näkevän metsää puilta.
Kun Nokia siirtää varsinaista tuotantoaan, siis juuri työtä sen perinteisessä merkityksessä yhä enemmän alihankkijoilleen, tai kun sellaiset teollisuusjätit kuten Philips tai Alcatel ilmoittavat luopuvansa tehtaistaan kokonaan ja muuttuvansa "yrityksiksi ilman tehtaita", ne eivät suinkaan lopeta toimintaansa vaan keskittyvät sellaiseen toimintaan, joka tuottaa rikkautta enemmän ja nopeammin kuin vanha tehdasmallin mukainen tavaroiden tuottaminen. Siihen liittyvistä isoista kustannuksista ja riskeistä pyritään yksinkertaisesti eroon.
Mutta mistä näissä kustannuksissa ja riskeissä on kyse? Kuinka voisimme ymmärtää välittömästi tuotantoon kuuluvan työn aseman marginalisoitumista niin taloudessa kuin yhteiskunnassakin?
Kääntykäämme hetkeksi Karl Marxin puoleen. Vuosien 1857-1858 taloudellisissa käsikirjoituksissaan eli ns. Grundrissessa Marx kirjoittaa materiaalisia esineitä tuottavan työn syrjäytymisestä rikkauden tuotannossa. Syynä tähän syrjäytymiseen on Marxin mukaan se, että abstrakti tieto ja ajattelu muuttuvat välittömiksi tuotantovoimiksi: ne syrjäyttävät ositellun työn ja monotonisesti toistuvat työsuoritukset eli teollisuustyön ja työnjaolle perustuvan yhteiskunnan sen perinteisessä muodossa. Seuraus on, että "tuotannon ja rikkauden peruspilarina" ei enää olekaan ihmisen tekevä välitön työ (luonnonaineksen muokkaus, esineiden tuotanto) eikä edes työhön käytetty aika (työaika), vaan "yksilön yhteiskunnallinen kehitys" siis ihmisen yleisen tuotantovoiman ja ymmärryksen haltuunotto. Toisin sanoen, ihmisen olemassaolo pelkästään ihmisenä eikä enää jonkin erityisen tehtävän suorittajana astuu tuotannon perustaksi.
Taloudessa, jossa rikkaus voi siis kasvaa ja lisääntyä suorittavasta työstä ja materiaalisesta tuotannosta riippumatta, työntekijä ei enää ole tuotantoprosessin päätekijä, tuottaja, vaan hän siirtyy itse tuotantoprosessin viereen, sen organisoijaksi ja säätelijäksi. Hänen tehtävänään ei ole enää niinkään jonkun erityisen tehtävän suorittaminen kuin yhteistyön ja vuorovaikutuksen muuntelu ja intensifioiminen. Tämä organisatorinen työ on luonteeltaan aineetonta työtä, jossa työntekijän henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ja henkilökohtaisella paneutumisella on usein keskeinen merkitys itse työsuorituksen kannalta.
On mahdotonta sanoa mikä osa tällaisesta aineettomasta, esimerkiksi johtamis- tai tunnetyöstä (hoito- ja hoivatyöt) on tuotantoa, mikä vapaa-ajalla opitun ja mikä persoonallisuuden ilmentymää: ihmisen ymmärryksestä ja hänen kokonaispersoonallisuudesta tulee työväline, joka ottaa kiinteän pääoman paikan ja tekee laitteiksi esineellistyneestä tiedosta marginaalista. Suhteessa aineettomaan työhön välittömästi itse tuotantoprosessiin osallistuva työ on joustamatonta ja kallista eikä vaadi henkilökohtaista paneutumista. Siinä työsuoritukset ovat tekijästä erotettavissa, mitattavissa ja siirrettävissä. Kyse ei ole siitä, että välitön työ katoaisi. Päinvastoin, joidenkin laskelmien mukaan perinteisen teollisuustyöntekijöiden määrä maailman mitassa on jopa lisääntynyt - mutta arvonmuodostuksen kannalta siitä on tullut, Marxin sanoin, "säälittävä perusta".
Kun ihmisestä sellaisenaan tulee työväline, arvonmuodostuksen painopiste siirtyy suorittavan työn ja materiaalisen tuotannon alueelta yleisen ymmärryksen ja jakamattoman kokemuksen töihin panoon: elämän kokonaisuus astuu sisään tuotantoon. Lisäarvoa ei toisin sanoen uuteta enää tuotteeksi materialisoituvasta työstä, vaan maksetun työn (työaika) ja koko elämän ajan (joka juuri tekee hedelmälliseksi aineettoman työn) vastakkaisuudesta. Tästä näyttäisi olevan peräisin se ristiriita, joka vallitsee arvoa tuottavan ja tämän kannalta "säälittävän" työn välillä: nykyaikaisen työläisen työ on pitkälti koko hänen persoonallisuutensa, kun taas arvoa tuottamattoman työn tekijä ei pääse kehittämään persoonallisuuttaan työssä, vaan pelkästään vapaa-aikanaan. Jälkimmäinen on iloinen päästessään pois töistä, edellinen kokee elämänsä tyhjäksi ilman työtä, jossa työn tulokset tai tuotteet hahmottuvat henkilökohtaisina onnistumisina ja persoonallisuuden ilmauksina; työstä poissaolo ja työttömyys ovat henkilökohtaisen tragedian eli persoonallisuuden menettämisen aikaa.
Ongelma on ennen kaikkea se, että vanhan työyhteiskunnan hajoaminen tapahtuu palkkatyön mallille perustuvan yhteiskunnan rautahäkissä, jossa työaika on edelleen arvon mittaamisen yksikkö huolimatta siitä, että se ei enää kosketa "sitä" mikä arvoa tuottaa.
Tässä teille argumentti kansalaistulon puolesta.