2004-09-21

Kansalainen, nomadi, seppä
Poliittiset tilat ja niiden kyseenalaistajat

Richard Day

Kääntänyt: Mikko Jakonen

Kanadalainen sosiologi Richard Day käsittelee artikkelissaan Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin teorian pohjalta erilaisia poliittisia tiloja liittäen nämä tilat uusiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja niiden kykyyn kyseenalaistaa perinteiset poliittiset muodot. Hän hahmottelee etenkin sepän roolia globaalissa liikehdinnässä Imperiumia vastaan. Samalla hän tulee valaisseeksi joitain kansalaisen käsitteeseen liittyviä perusongelmia.

Ennen kuin alan käsitellä tekstini pääargumenttia, haluan suhteuttaa sen meneillä olevaan tutkimukseeni radikaalien yhteiskunnallisten liikkeiden alueella. Keskityn työssäni sellaisten liberaalien ja marxilaisten sosiaalisten muutosten muotojen paikoiltaan siirtymiseen, jotka ovat orientoituneet vastahegemonisiin käytänteisiin ja toimivat jonkinlaisella yhteenkuuluvuuden periaatteella, kyseenalaistaen valtahegemonian logiikan. Näen tämän logiikan toimivan, en tietenkään yksinään ja puhtaasti, mutta joka tapauksessa toimivan käytännöissä, joita ovat kehittäneet esimerkiksi globaalit liikkeet sosiaalisen oikeuden puolesta, alkuperäiskansat joka puolella maailmaa, queer-teoreetikot, ei-identitaariset feministit, post-anarkistit... Tämä uusien kamppailujen hajanainen verkosto kasvaa jatkuvasti. Yhteys aikaisempaan työhöni kanadalaisen monikulttuurisuuden parissa on se, että en ole kiinnostunut ainoastaan rodullisten ja etnisten "toisten" integraatiosta vaan myös yrityksestä integroida kaikki subjektit kaikilla hallinnan ja hyväksikäytön akseleilla sen sisällä, mitä Michael Hardt ja Toni Negri kutsuvat Imperiumiksi (Empire) (Hardt & Negri 2000). Väitän, että Imperiumin käsittäminen vaatii usean tason analyysejä siitä, kuinka molemminpuoleisesti vahvistuvat hallinnan ja hyväksikäytön systeemien vaikutukset ovat havaittavissa tietyissä konteksteissa; tällainen työskentely Imperiumia vastaan tarkoittaa uudenlaisten vastustamisen strategioiden ja taktiikoiden kehittämistä sekä vaihtoehtojen rakentamista näiden kontekstien puitteissa ja niitä vastaan. Tämä kirjoitus liittyy laajempaan projektiini keskittymällä vallitsevien poliittisten tilojen käsitteellistysten ja niiden asukkaiden näyttelemään rooliin radikaalin sosiaalisen muutoksen rajoittamisessa ja mahdollistamisessa.

Kuten jo aiemmin mainitsin, hegemonian logiikan kritiikki on keskeisellä sijalla siinä, mitä haluan tässä sanoa. Monet kirjoittajat useista erilaisista kulttuuritutkimuksen traditioista ovat pyrkineet ahkerasti osoittamaan, että vallitsevan järjestyksen hegemonia ei ole koskaan totaalinen, että vastarinta on aina mahdollista, jopa tilanteissa, jotka näyttävät sisältävän vain pelkkää determinististä reproduktiota - kuten esimerkiksi kaapelikanavan katselussa. Luulen, että tämä on ollut merkittävä kontribuutio länsimaiselle kriittiselle teorialle, mutta haluan viedä asiat vielä vähän pidemmälle. Samalla kun vastustamisen tunnistaminen on aina mahdollista ja aina jopa aktuaalista, haluan katsoa hieman tarkemmin sitä, minkälaisia tuloksia erilaisista kamppailuista voidaan odottaa, käyttämällä joitain käsitteitä, jotka ovat peräisin Deleuzen ja Guattarin tekstistä "Tutkielma nomadologiasta", Mille Plateaux -teoksesta. Olen myös kiinnostunut subjektiivisuuden tyyleistä ja poliittisen tilan käsitteellistyksistä, jotka liittyvät näihin toiminnan muotoihin. Tässä kirjoituksessa työskentelen kolmen erilaisen mutta toisiinsa liittyvän subjektien, tilojen ja käytäntöjen artikulaation kanssa: tuottavan kansalaisen juovikkaan tilan, joka on orientoitunut vallitsevan järjestyksen uudistamiseen; tuhoavan nomadin pehmeän tilan, joka on orientoitunut vaihtamaan vallitsevan hegemonian uuteen; kiertävän sepän reikäisen tilan, joka on orientoitunut kiertämään tällaisen hegemonian. Argumentti, johon haluan pyrkiä, on se, että monet "uusimmista" yhteiskunnallisista liikkeistä voidaan parhaiten ymmärtää käytäntöinä, joita Deleuze ja Guattari kutsuvat sepiksi, ei kansalaisen tai nomadin käsitteillä. Ensimmäinen askel tässä argumentissa on sanoa, mitä näillä termeillä tarkalleen tarkoitetaan ja kuinka ne liittyvät toisiinsa; ja näin aion nyt tehdä, aloittaen kansalaisten ja nomadien symbioottisesta suhteesta.

Kansalaiset ja nomadit

Klassisen liberalismin mukaan kansalainen on ristiriitainen entiteetti, joka kuuluu niin "kansalaisyhteiskuntaan" kuin "poliittiseen valtioon", joka huolehtii hallinnoinnista. Tämä tilanne muodostaa perustavanlaatuisen jännitteen vapaan kansalaisen, oman etunsa optimointia etsivän "yksityisen" yksilön, ja "julkisen" yhteisön jäsenen, jonka täytyy jollain lailla säilyttää kokonaisuuden yhtenäisyys ja representaatio, välille. Yksi suuntaus Kantin yksilön autonomian priorisointia seuraavassa nykyisessä liberaalissa teoriassa näkee valtion välttämättömänä pahana ja on sitä mieltä, että se tulisi supistaa vaatimukseen mahdollisimman pienestä määrästä käytännön sääntöjä, joiden ei oleteta suosivan mitään tiettyä käsitteellistystä "hyvästä elämästä" (Rawls). Toisille, yleisesti "kommunitaristeina" yhteen ryhmitetyille, kansalainen ja valtio näyttäytyvät välttämättöminä ja molemminpuolisesti ehdollistavina uushegeliläisen tai -aristotelisen identifikaation napoina painavan yhteisen hyvän käsityksen kera (esim. Sandel 1982; Taylor 1991). Useat feministiset kirjoittajat ovat arvioineet tätä keskustelua argumentoiden, että molemmat, niin liberaalit kuin kommunitaristit, operoivat miehisillä kansalaisuuden käsitteillä, jotka pitävät yllä kuvaa julkisesta universaaliudesta pakottaen kaiken partikulaarisen yksityisen piiriin (esim. Young 1989). Postkolonialistiset kriitikot ovat puolestaan viitanneet ensimmäiseen maailmaan, eurosentriseen vääristymään liberaalissa pluralismissa, kuten myös suuntaukseen luonnollistaa, objektivoida ja epähistoriallistaa kulttuurisia identiteettejä (Bhabha 1994; Parekh 1995).

Ponnistaen näistä kritiikeistä ja vieden niitä pidemmälle, Chantal Mouffe on kannattanut kansalaisuuden muotoa, joka perustuu ainoastaan "identifioitumiseen modernin pluraalisen demokratian poliittisiin periaatteisiin, mikä tarkoittaa kaikkien vapauden ja tasa-arvon puolustamista" (1993, 83). Hyvin tietoisena "vapauden" ja "tasa-arvon" käsitteiden liukkaasta luonteesta sekä mahdottomuudesta koskaan päättää kuka kuuluu ja kuka ei kuulu "kaikkiin", Mouffe huomauttaa, että "kansalaisuuden muotoja voi olla yhtä paljon kuin on näiden periaatteiden tulkintoja" (84). Näin hänen käsitteellistyksensä siis laajentaa liberaali vs. kommunitaristi -kahtiajakoa kuvailemalla emergentin, moninaisen ja aina muuttuvan kansalaisuuden määritelmän. Tässä voimme havaita merkkejä sellaisesta subjektiivisuuden muodosta, joka olisi vaikea sovittaa Imperiumin puitteisiin. Itse asiassa Mouffe väittää, että "uusia identiteettejä tulee luoda", jotta helpotettaisiin "uusia egalitaarisia sosiaalisia suhteita, käytäntöjä ja instituutioita" (86). Yksi tällainen identiteetti on nomadin identiteetti. Artikkelissa, joka on nimetty "Politiikaksi nomadiselle identiteetille" Mouffe esittää Derridaa seuraten, että perustavan ulkopuolisen olemassaolosta seuraa, että "identiteetti ei voi ... kuulua ainoastaan yhdelle persoonalle, eikä kukaan kuulu yhteen ainoaan identiteettiin" (1994, 110). Pikemminkin jokainen identiteetti "tekee kompromissin elementtien moneuden kanssa" (111). Tätä prosessia kuvailevat myös Deleuze ja Guattari, jotka antavat sille nimen "skitsofrenisaatio" (TP, 113) ja jotka Mouffe tavoin identifioivat sen "nomadiseksi" subjektiivisuuden muodoksi. En tietenkään väitä, että Mouffen käsitteellistäminen on identtinen tai edes tarkoituksella yhtenevä Deleuzen ja Guattarin vastaavaan. Joka tapauksessa ajattelen, että voisi olla tuottavaa seurata joitain nomadisen subjektiivisuuden perinteitä radikaalissa sosiaalisessa muutoksessa, tutkimalla nomadin asemaa sosiaalisessa ja poliittisessa ajattelussa yleensä sekä erityisesti Deleuzen ja Guattarin ajattelussa.

Länsimaisessa traditiossa nomadit ilmenevät negaationa kaikille niille määreille, jotka on liitetty kansalaiseen, he ilmenevät barbaareina, jotka "eivät kylvä, eikä heillä ole mitään viljelmää; ... [he ovat] ilman tapoja, ilman minkäänlaisia asuinsijoja paitsi luolat ja ontot puut..." (D'Avity, lainattu Hodgen 1964, 201). Eurooppalaisen sivilisaation arkkityyppisessä painajaisessa nomadinen sotakone laukkaa sisään aroilta pyyhkäisten pois kaiken merkityksellisen: pellot, muurit, talot, linnat. Siitä, että idässä ei ole käynyt sen paremmin, muistuttaa meitä suuren valtion suuri epävarmuuden monumentti, Kiinan muuri. Mikä on se asia, joka tekee nomadeista niin pelottavia paikalleen juurtuneille? Deleuze ja Guattari tarjoavat meille koko joukon kaksijakoisuuksia näiden kahden subjektiivisuuden tyylin välillä, mutta tärkein niistä omaan käyttööni tässä on ero niiden tilojen kanssa, jotka ne ottavat haltuunsa. Kansalaiset ovat kotonaan valtion muodon juovikkaassa tilassa, kun taas nomadit ottavat haltuunsa ei-valtiollisten suhteiden pehmeät tilat. Kuten kaikkien muidenkin Deleuzen ja Guattarin kehittämien käsitteiden kanssa, ei näillekään kahdelle tilalle voida antaa pysyviä määritelmiä tai oppositioita ? on hyvin selvää, että "ne eivät ole samanluontoisia" (ATP, 474). Teknologian alalla juovikas tila assosioituu kudoskankaaseen, kun taas huopaa ajatellaan pehmeänä; jos käytetään merenkulkumallia, on leveys- ja pituuspiirien käyttö merellä ensisijaista ja erittäin pehmeää, se on navigointia "tuulen ja äänen, meren värien ja äänien mukaan" (479); lopultakin voimme ajatella kirjaimellisesti territorion termeillä ja erottaa eurooppalaista kolonisaatiota edeltävän avoimen preerian sileän tilan ja sen ristikkomaiseksi rakenteeksi jakamisen juovikkaat tilat, jotka aidattiin vaeltavia kasviston, eläimistön ja alkuperäiskansojen virtoja vastaan.

Tarkastellessamme juovikkuuden suhdetta identiteetin muodostumiseen, voidaan poimia todella hyödyllinen mielikuvapari Kanadan tuottamista monikulttuuristen käytänteiden dokumenteista. Ensiksikin, meillä on mielikuva "täydestä astiasta", joka representoi "kanadalaisen moninaisuuden ongelmaa".

Täysi astia

Tulet huomaamaan kontrolloimattoman, persoonallisuuksien epämääräisen moninaisuuden, joka täyttää koko Kanadan kansakunnan vaatiman tilan – en koskaan tiennyt, että Baffin Island on niin kansoitettu! On helppo kuvitella kaikenlaisten ei-lineaaristen virtojen toimivan täällä, hybridisaation, rotujen sekoittumisen ja niin edelleen. Näin siis kontrolloimattoman moninaisuuden kenttä on pehmeä tila, nomadinen tila.

Kansallinen jalokivi

Toiseksi meillä on se, mitä kutsun Kansalliseksi jalokiveksi, joka kuvaa "ratkaisua", jonka tarjoaa monikulttuurinen tunnustaminen ja näiden problemaattisten persoonatyyppien integrointi. Kuten voitte nähdä, se on hienosti ja tarkasti juovitettu. Aiemmin olen käyttänyt tätä mielikuvaa puhuessani kanadalaisista identiteeteistä. Mutta se toimii jopa paremmin, kun ymmärrämme, että kanadalaisia ei ainoastaan pyydetä olemaan hyviä monikulttuurisia oman maan kansalaisia, vaan heitä pyydetään mukautumaan globaalin Imperiumin subjekteiksi. Identtisesti muotoillut kolmiot representoivat kasvavan uusliberaalis-kapitalistisen valvontayhteiskunnan pakottavuutta, samalla kun värit representoivat "eroavaisuuksia" sallimiensa subjektien välillä; tämä tarkoittaa eroavaisuuksia, jotka voidaan kaapata ja käyttää hyödyksi kansallisten, globaalien kuluttajien jne. identiteettien rakentamisessa. Tämän sopimuksen muoto on sellainen, että antaessaan "suostumuksensa" tulla jonkun tietyn valtion/Imperiumin kansalaiseksi, yksilö suostuu rajoittamaan omaa erilaisuuttaan siten, ettei pyri pois hänelle määrättyjen kolmion rajojen sisältä. Yksilö suostuu näin ollen kunnioittamaan säännöksiä ja tarkkailua, jotka assosioituvat kapitalismiin, rasismiin, heteroseksismiin, luonnon hallintaan jne.

Voidaksemme antaa sen vaikutelman, että emme käsittele tässä absoluuttista kahtiajakoa, haluan tukea käsitystä siitä, että kansalaisen ja nomadin positiot ovat syvällisesti kytkeytyneitä toisiinsa siten, että jokainen potentiaalisuus tukee toista, jokainen vartioi toista jatkuvasti käynnissä olevassa kooperatiivisen ja kilpailevan vallan pelissä. Näin ollen Deleuze ja Guattari argumentoivat "ei itsenäisyyden termeillä, vaan tietyllä interaktion jatkuvalla kentällä esiintyvien yhdessäolemisen (coexistence) ja kilpailun termeillä, joilla meidän täytyy käsitellä ulkoisuutta ja sisäisyyttä" (TP, 360-361). Kansalainen ja nomadi jakavat itse asiassa kilpaillun de- ja reterritorialisaation tilan ja ne molemmat yrittävät pakottaa ja ikuistaa oman elämäntyylinsä takaamat mahdollisuudet. Esimerkiksi Neuvostoliitto näyttäytyi USA:lle häilyvänä kommunististen barbaarien laumana sivistyneen kapitalismin porteilla, kun taas neuvostoliittolaiset pelkäsivät samaan aikaan kapitalismin suunnatonta deterritorialisoivaa valtaa. Sama asia tapahtuu nyt USA:n ja islamin välillä. Tai oikeastaan, jos tarkastelemme lähemmin ystävien ja vihollisten järjestelyä, niin kyse on USA:n ja kaiken sen, mikä ei ole vielä kyllin "amerikkalaista", suhteesta. Tämä on hyvä muotoilu siksi, että ystävät voidaan kääntää vihollisiksi ja päin vastoin aina tarpeen mukaan, kuten esimerkiksi on tapahtunut Kanadan demonisoinnissa ja Puolan glorifioinnissa, mikä on seurausta pulmallisesta USA:n ja Britannian invaasioista Irakiin. Ja kun maailma on progressiivisesti amerikkalaistettu, kriteerit, joilla tullaan hyväksytyksi kunnolliseksi pro-amerikkalaiseksi, tulevat yhä tiukemmiksi. Voidaan jo aivan hyvin kuvitella tilanne, jossa suurin osa amerikkalaisista suljetaan ulos, mutta voidaan myös kuvitella, että tällä ei ole silloin enää paljon väliä, koska siihen mennessä Amerikka ja Imperiumi ovat jo erottamattomat. Silloin ei ole enää ulkopuolta... vai onko?

Sepät

Kysymys ulkopuolen totaalisesta valloittamisesta johtaa meidät pohtimaan, kuinka sepät ovat olemassa monimutkaisessa suhteessa niin kansalaisiin kuin nomadeihin. Yhden näkökulman mukaan he voisivat täydentää niitä: "Ei ole olemassa nomadisia tai paikalleen kiinnittyneitä seppiä", argumentoivat Deleuze ja Guattari. "Seppä on kiertävä, matkustavainen: hänen tilansa ei ole juovikkaassa tai kiinnittyneessä tilassa eikä nomadin pehmeässä tilassa" (TP, 413). Toisen näkökulman mukaan seppä ottaa ristiriitaisen aseman: "se on hänen kykynsä matkustaa, hänen kykynsä keksiä reikäinen tila, jossa hän välttämättä kommunikoi paikallisten ja nomadien kanssa (ja muiden kanssa myös...). Hän on itsessään kaksinkertainen: hybridi, seos, kaksoismuotoilu." (415)

Reikäinen tila

Siinä missä kansalaisen käytäntö on orientoitunut "tiellä pysyttelemiseen", seppää ohjaa alkeminen, metallurginen halu uusien strategioiden ja taktiikoiden "vastentahtoiseen keksimiseen" (403). Todisteita tämänkaltaisesta toiminnasta voidaan löytää ympäri maailman, vastustamisen yhteisöistä, jotka kohdistuvat moniin aiheisiin. En voi millään tarkastella tässä niitä kaikkia, enkä voi edes tehdä oikeutta niille, joita tässä käsittelen. Mutta voidakseni esittää paremmin sen, mitä yritän tässä kirjoituksessa sanoa, on tärkeää mainita joitain konkreettisia instansseja siitä, mistä puhun. Esimerkiksi, joissain tietyissä "globalisaation vastaisen liikkeen" elementeissä tavoitteena ei ole luoda vastavaltaa uuden hegemonisen keskuksen ympärille vaan haastaa, häiritä ja disorientoida globaalin hegemonian prosesseja, ennemminkin vastustaa kuin uudelleen artikuloida niitä voimia, jotka suuntautuvat yhä enemmän kohti Imperiumin perustamista. Kuten David Graeber on osoittanut artikkelissaan New Left Review'ssä, monet tämän päivän aktivisteista ovat hylänneet "politiikan, joka vetoaa hallituksiin, jotta nämä muuttaisivat toimintaansa, ja suosineet fyysistä interventiota kohti valtiovaltaa muodossa, joka jo itsessään edeltäkäsin hahmottelee vaihtoehtoa" (2003, 62). John Jordan Reclaim The Streetsistä huomauttaa että, "RTS ei näe suoraa toimintaa viimeisenä keinona, vaan parempana tapana tehdä asioita [...] keinona, jonka avulla yksilöt voivat ottaa haltuunsa oman elämänsä ja ympäristönsä [...] Jos globaali kapitalismi ei onnistu tuhoamaan ekosfääriä ja ihmissivilisaatiota [...] ja uusi kulttuuri kehitetään sosiaaliselle ja ekologiselle kulttuurille, RTS voisi toivoa, että suora toiminta silti säilyisi yhtenä keskeisenä osana suoraa demokraattista systeemiä." (Jordan 1997.)

Tulee huomata, että en väitä RTSn olevan "yhteiskunnallinen liike" siinä merkityksessä, joka tälle termille annetaan relevantissa kirjallisuudessa molemmin puolin Atlanttia. Ennemminkin, näen RTS:n ei-brändättynä taktiikkana, jota käyttävät monet ryhmät ja kommuunit saavuttaakseen erilaisia päämääriä.

On myös muita taktiikoita, jotka eivät ainoastaan hahmottele ei-hegemonisia vaihtoehtoja valtiolle ja korporaatiomuodoille vaan luovat niitä tässä ja nyt. Itsenäisten mediakeskusten (IMC, Independent Media Centres) versova verkosto on erinomainen esimerkki tällaisesta "tuottavasta" suorasta toiminnasta. IMC suuntaa toimintansa haastaakseen median korporatiiviset keskittymät luomalla vaihtoehtoisia tiedon lähteitä ja osallistuu näin tehdessään suoraan massamedioituneiden todellisuuksien negatioon ja rekonstruktioon. Kuten RTS, IMC osoittaa rekonstruktiivisen yhteisöllisen toiminnan mahdollisuuksia ja levittää mallia, joka voi ja joka on omaksuttu muihin instituutioihin, joissa korporatiivinen ja valtiollinen kontrolli on kotiperäistä. Muita esimerkkejä ei-brändätyistä taktiikoista, jotka hahmottelevat tai luovat autonomisia vaihtoehtoja, ovat mm. sosiaalikeskukset, Ruokaa ei aseita ja lukematon joukko säilyviä ja uudelleen syntyviä kooperatiivisia sosiaalisia ja taloudellisia kokeiluja. Tärkeää kaikille näille sosiaalisen muutoksen lähestymistavoille, on se, että ne vievät meidät reformien ja vallankumousten tuolle puolelle, toisin sanoen, opposiotionaalisen kansalaisten ja nomadien pattitilanteen tuolle puolen.

On myös tärkeää huomata, että tuottavan suoran toiminnan käyttö autonomisten vaihtoehtojen hahmottelemisessa ja luomisessa ei ole rajoittunut globaalin pohjoisen etuoikeutettuihin subjekteihin. Zapatistit ovat olleet tässä suhteessa erityisen taitavia käyttämällä (suhteellisen) autonomisia massakommunikaation, kuten Internetin keinoja laajentaakseen tietoisuutta toimintansa syistä niin meksikolaisessa valtavirtayhteiskunnassa kuin ympäri maailmaa (Cleaver 1998; Ronfeld ym. 1998). Sisäsyntyiset dekolonialisaatioliikkeet Kanadassa ja Australiassa/Uudessa Seelannissa ovat myös mielenkiintoisia tässä suhteessa. Täydentääkseen valtavirtastrategioita jotkut yhteisöt ajavat takaa itsemääräämisen muotoja, jotka toimivat vallitsevan valtiosysteemin integraatioparadigmoja vastaan. Nämä identiteetit karttavat yleensä molempia, niin kapitalismia kuin sosialismiakin, ja niiden erilaisuus osoittaa vaikeita ongelmia läntisille teorioille, ongelmia, joita ei olla vielä tähän saakka pystytty riittävästi osoittamaan (Day 2001).

Tärkein seikka, jonka haluan tuoda tässä esille, on se, että seppien toiminta osoittaa meille, että oli systeemi kuinka totalisoiva tahansa, se ei koskaan saavuta tahtoaan kokonaan - on mahdotonta luoda systeemi, jolla ei ole ulkopuolta - vaikka systeemi näyttääkin peittävän koko planeetan. Sillä tulee aina olemaan aukkoja, jopa silloin, kun ei ole enää mitään reunoja. Ja näistä rei'istä nousee esiin kaikenlaisia subjekteja.

Johtopäätös

Lopuksi, on syytä huomioida, että en kiellä kansalaisuuden hyödyllisyyttä saavutettaessa tietynlaisia muutoksia näennäisen "liberaaleissa" yhteiskunnissa. Enkä ole valmis ehdottamaan, että aseistettu vallankumouskamppailu on epäasianmukaista tilanteissa, joissa ei ole häivääkään "liberaalia" poliittista järjestystä. Ehdotan siis, että myös "sekä-että" -logiikan kautta voidaan löytää vaihtoehtoisia subjekteja ja polkuja radikaaliin sosiaaliseen muutokseen. Väitän, että sosiaalisen muutoksen tarkastelu yksinomaisesti valtion sisällä tai sen kautta estää meitä kuvittelemasta ja suorittamasta sosiaalisen organisaation muotoja, jotka eivät ole ainoastaan mahdollisia ja toivottavia vaan tulevat yhä tärkeämmiksi Imperiumin vahvistaessa otettaan niin meidän ruumiistamme, mielistämme, maistamme - koko meidän kyvystämme tuottaa itsemme - kuin siitä kontekstista, jossa kohtaamme toisemme.

Artikkeli on julkaistu aiemmin Politics and Culture -lehdessä (Issue 3/2003), http://aspen.conncoll.edu/politicsandculture/page.cfm?key=238

Kirjallisuus

  • Bhabha, H. (1994): The Location of Culture. (London: Routledge).
  • Cleaver, Harry (1998) 'The Zapatistas and the Electronic Fabric of Struggle'. Teoksessa J. Holloway ja E. Peláez (toim.) Zapatista: Reinventing Revolution in Mexico. London: Pluto Press.
  • Deleuze, G. ja Guattari, F. (1987) A Thousand Plateaus: Capitalism and Schizophrenia (Minneapolis: University of Minnesota Press).
  • Day, Richard J.F. (2001) 'Who is this we that gives the gift? Native American political theory and the Western tradition'. Critical Horizons, 2(2) 173-201.
  • Dworkin, Ronald (1977) Taking Rights Seriously (Cambridge, Mass.: Harvard University Press).
  • Graeber, David (2002) 'The New Anarchists'. New Left Review, (13) 61-73.
  • Hardt, Michael ja Antonio Negri (2000) Empire (Cambridge: Harvard University Press).
  • Hodgen, M. (1964) Early Anthropology in the 16th and 17th Centuries (Philadelphia: University of Pennsylvania Press).
  • Jordan, John (1997) 'The street party is only a beginning? Interview with John Jordan by Naomi Klein'. The Anarchives 4:9, Nov. 23, 1997, http://www.ainfos.ca/A-Infos97/4/0552.html.
  • Mouffe, C. (1993) The Return of the Political (London: Verso).
  • Parekh, Bhikhu (2000) Rethinking Multiculturalism: Cultural Diversity and Political Theory (London: Macmillan Press).
  • Rawls, John (1971) A Theory of Justice (Cambridge, Mass. : Belknap Press of Harvard University Press).
  • Taylor, Charles (1991) The Malaise of Modernity, (Concord: Anansi).
  • Young, I.M. (1989) 'Polity and Group Difference: A Critique of the Ideal of Universal Citizenship'. Ethics, No. 99.