2004-09-13

Dromologioita
Paul Virilio: Vauhti, elokuva ja poliittisen valtion loppu

Shawn Wilbur

Kääntänyt: Markus Termonen

Ranskalainen teoreetikko Paul Virilio on urbaanin tilan teoreetikko, sodan ja elokuvan historioitsija sekä vauhdin filosofi. Virilion viljelemä termi "dromologia" viittaa juuri "vauhdin tieteeseen". Shawn Wilburin kirjoitus esittelee Virilion tuotantoa yleisesti tavoitteenaan erityisesti keskittyminen poliittisesti kiinnostaviin aspekteihin. Vaikka teksti on peräisin vuodelta 1994, se toimii yhä johdatuksena erään keskeisen postmodernin filosofin ajatteluun - ja samalla ylipäätään postmodernin filosofian merkitykseen.

Vallankumous tuli, ja me olimme nukkumassa. Tai ehkä me vain räpäytimme silmiämme, yht'äkkisesti eräänlaisen petit malin [pieni paha] vallassa (kuten me olemme aika ajoin). Mikä olikin hairahduksemme syynä, näyttää siltä, että maailma on muuttunut - syvällisesti, mutta myös melkein huomaamattomasti. Tämä on ainakin niiden eri filosofisten juonteiden kertoma tarina, jotka niputamme yhteen (kuinka epämukavasti tahansa) postmodernismin ja poststrukturalismin merkkien alle. Jean Baudrillardin, Jacques Derridan, Arthur Krokerin, Jean-François Lyotardin tai Paul Virilion töitä lukiessa tuntuu usein siltä, että on menettänyt jotakin hirvittävän tärkeää - jonkin hiljaisen apokalyptisen tapahtuman, jonka voimme tuntea mutta jota emme voi koskaan aivan muistaa. "Milloin kaikki muuuttui" (lainatakseni science fiction -kirjailijoiden Joanna Russin ja William Gibsonin sananpartta) pysyy vaikeasti tavoitettavana.

Suuria määriä mustetta on vuodatettu jotakuinkin viime vuosikymmenen ajan eri post-filosofioiden ansioista. Derrida ja Baudrillard ovat keränneet erityistä huomiota teorioilla "tekijän kuolemasta", maailman tekstuaalisuudesta ja "todellisen katoamisesta" "hyperreaaliseen". Lyotardin "ajelehtimiset" [driftworks] ja "vaellukset" [peregrinations] ovat nostattaneet sekä ylistystä että syytöksiä tarkkuuden puutteesta, ja Krokerin "paniikki"-sekoitus Baudrillardista ja McLuhanista on avannut uudestaan joitakin vanhoja väittelyjä akateemisen, "populaarin" ja avantgarden välisistä rajoista.

Tieteilijät, jotka löytävät lupauksen postmodernista teoriasta, usein ylistävät sitä intellektuaalisena tilana (joskaan ei viattomana tai täysin turvallisena tilana) "toiseuden" pohtimiselle, sekä itsessämme että kulttuurien marginaaleissa. Monien näiden tieteilijöiden keskuudessa on vahva tunne, että kulttuuriset taistelut voitetaan ja hävitään kielen tasolla (tai ainakin ajatusten ja ideologioiden tasolla). Tämä tekee dekonstruktionistisista "sosiaalisten tekstien" luennoista voimakkaan poliittisen välineen ja Baudrillardin simulacran [kuvat petollisina korvikkeina] valtakunnasta pelottavan dystopian. Tämä kielen toimintojen korostus on tietenkin johtanut kriitikot - rationalistit ja materialistit sekä oikealta että vasemmalta - esittämään kritiikkiä "todelliselle maailmalle" omistautumisen puutteesta tai merkityksellisen poliittisen toiminnan toivon puutteesta, jota he pitävät postmodernin filosofian osana.

Saattaa olla, että näiden kahden leirin edessä on käsitteellinen kuilu, joka on lähes ylittämätön. Niitä erottavat perustavanlaatuiset oletukset siitä, mikä on "poliittista" tai "materiaalista". On kuitenkin olemassa myös eräs polemiikin kenttä, usein pahasti tiedoiltaan virheellinen sellainen, joka saattaa olla vakavampi raja näiden kahden välillä. Jotta "teoriaa teorian vuoksi" -argumentti (erityisesti ranskalaisia) postmodernisteja vastaan voisi päteä, tiettyjä faktoja on hämärrettävä tai jätettävä huomiotta, tietyt ironiat on jätettävä tutkimatta. Voisimme helposti kuvitella (tai ehkä pelkästään muistella) englantilaista professoria, joka sallii ironian swiftiläiselle "vaatimattomalle ehdotukselle", mutta pitää itsepintaisesti kiinni siitä, että Baudrillard puhuu kirjaimellisesti. Mutta voimme myös muistuttaa itseämme postmodernien filosofien kuten Jean-François Lyotardin todellisesta poliittisesta toiminnasta - Lyotard oli mukana Socialisme ou Barbarisme -ryhmässä ["Sosialismi tai barbaria"] jonkin aikaa, ennen kuin hänestä tuli postmodernismin pääasiallinen tavarantoimittaja ainakin amerikkalaisten mielissä.

Tämänkaltainen "postmodernismin politiikan" olkinukkekohtelu ei yksinkertaisesti ole riittävää ja osoittaa jotain sellaista kuin perustavanlaatuista tahtomattomuutta tarttua potentiaalisesti häiritseviin teoreettisiin malleihin - malleihin, jotka on ennalta tiukasti tuomittu "uhkaaviksi" tai "epäpoliittisiksi". Omituisen poissa olevia tästä väittelystä ovat haasteet sen perustaville ehdoille tai esimerkit, jotka ylittävät teoreettisen kuilun. Tämä on erityisen omituista, sillä nuo esimerkit ovat olemassa. Paul Virilion työ on yksi esimerkki teoreettisesta työstä, joka vaikuttaa tarttuvan suoremmin "todelliseen maailmaan", materiaalisiin pohdintoihin, mutta säilyttää samalla paljon siitä sisällöstä ja tunnusta, mitä yleisesti pidämme "postmodernismina". Virilio on kirjoittanut tuotteliaasti suuresta määrästä aiheita, mutta hänen työssään on kauttaaltaan avainlankoja, joilla on taipumuksena yhdistää sitä (vaikka tämä yhteys saattaakin osoittaa meille joitakin ongelmia) laajassa, melko yhtenäisessä nykyisen kulttuurin luennassa, joka keskittyy poliittiseen valtioon - tai, tarkemmin sanoen, sen kuolemaan. Mutta Virilion "paha demoni" ei ole kieli eikä kuva. Sen sijaan se on vauhti ja erityisesti vauhti sellaisena kuin se on sodankäynnin, ja militarismin ylipäätään, elementtinä.

Virilion työn laajuus ja tyyli tekevät synteesistä vaikeaa. Virilio on samalla urbanisti, sodan ja elokuvan historioitsija, vauhdin filosofi, ihmissubjektiivisuuden teoreetikko, postmodernisti - jakaen suuren määrän terminologiastaan ja lähestymistavastaan Baudrillardin kanssa - ja, kuten hän usein huomauttaa haastatteluissaan, kristitty. Potentiaalisten vaikeuksien, jopa ristiriitojen, pitäisi olla ilmeisiä. Ja hän pahentaa näitä ongelmia kirjoittamalla tyylillä, joka, kuten Arthur Kroker havainnoi, on itse sidottu "katoamisen estetiikkaan" ja vauhtiin. Haastatteluissa Virilio on täsmällinen menetelmistään korostaen intressejään "trendeihin" ja "virtauksiin". Hän on verrannut työtään tikapuihin, jotka koostuvat "kiinteiden" askelten ja aukkojen tai keskeytysten sarjasta. Hänen piknoleptisen modernin subjektin hahmonsa - jota lainasin tämän tekstin alussa - epäilee aina menettäneensä juuri jotain eikä ole kaukana Virilion lukijasta, joka on pakotettu tarkastelemaan kauttaaltaan tekstien nyt reterritorialisoimaa kulttuuria.

Jos meidän on määrä saada uusi näkökulma postmodernismia koskevan väittelyn poliittisiin aspekteihin, näyttää hyödylliseltä yrittää tehdä edes osittainen, viallinen synteesi Virilion työstä edes sen osoittamiseksi, missä enemmän työtä tarvitaan. Tämä tutkimus on tuontyyppisen väliaikaisen synteesin yritys, työskennellen käännösten ja pienen Viriliota käsittelevän sekundaarisen kirjallisuuden parissa. Siellä, missä se näyttää sopivalta, yritän myös vetää mukaan tärkeitä hahmoja - erityisesti Derridan, Baudrillardin ja Lacanin - ja ehkäpä selkeyttää Virilion asemaa mannermaisen ajattelun piirissä. "Muodin seuraamisen" hengessä tutkin myös muita yhteyksiä, joista en tarjoa mitään erityisiä takuita mutta jotka näyttävät avaavan Viriliota suurempaan poliittiseen käyttöön.

Vauhti, politiikka ja puhdas sota

Kirjat Speed and Politics (1977) ja Pure War (1983) tarjoavat yleisen kuvan Paul Virilion teoreettisista kiinnostuksen kohteista. Virilio oli kirjoittanut huomattavan määrän materiaalia ennen Speed and Politics -teoksen kirjoittamista, työn, joka toimii yleisluontoisimpana lausuntona hänen projektistaan amerikkalaiselle yleisölle. Virilio ymmärtää työnsä yhtenä suurena yrityksenä, joka on vain keinotekoisesti hajoitettu erillisiin kirjoihin. Teoksessa Speed and Politics hän esittää keskeiset aiheensa - vauhdin teknologioiden, sotilaallisen kehityksen, yksilösubjektien ja poliittisen valtion vuorovaikutukset - laajassa, historiallisessa näkökulmassa.

Siinä missä saattaisimme luonnehtia joitakin "postmoderneja" filosofeja "ulkomuodon filosofioita" - kuten Baudrillardin kuvaruutuja ja viettelyksiä - luoviksi, Virilio aloittaa rakentamalla ulkomuotojen filosofiaa - ja historiaa. Hänen työtään hallitsevat liikkuvat kehot, eräänlainen sisään- ja uloskäyntien teatraalinen filosofia. Tietenkin, ottaen huomioon tilan "katoamisen" - ajatus, jonka Virilio saattaa vielä jopa pidemmälle kuin Baudrillard - ei voi olla minkäänlaista yksinkertaista "näyttämöä", jonka sisällä nämä ulkomuodot tapahtuvat. Sen sijaan sotilaallisten "teattereiden" laajentumisessa yhteiskunnan kaikkiin aspekteihin ja siirtymässä sodasta sotaan valmistautumiseen konfliktin hallitsevimpana muotona - Totaalisesta Sodasta Puhtaaseen Sotaan (Totaaliseen Rauhaan) - ohjaustaito ottaa näyttelemiseltä avainroolin, ja "todellinen" toiminta katoaa. Todellisen ainoa mahdollisuus vaatia jälleen itselleen hallitsevuutta on keskeytys, onnettomuus, ja sellaisten onnettomuuksien panoksia nostetaan jokaisen teknologisen "edistysaskeleen" myötä. Siinä missä Baudrillard ymmärtää tämän ensisijaisesti simulaation dynamiikkana, Virilio keskittyy materiaalisempiin ehtoihin. Hän asettaa siten itsensä perinteisemmin vastustavaan asemaan suhteessa siihen, mitä hän nimittää "sotilaalliseksi älyksi" ja "trans-poliittiseksi".

Meiltä jäisivät kuitenkin huomaamatta Virilion ajattelun hienoudet - ja luonteenomaisesti "postmodernit" elementit - jos olettaisimme, että hänen "materiaalisempi" subjektimateriaalinsa saisi meidän vakuuttuneeksi jonkinlaisesta epistemologisesta perustasta. Vaikka hän esittää meille globaalin kertomuksen vauhdin vaikutuksista konfliktin, ja siten kulttuurin, moottorina, hän ei yhdy minkäänlaiseen perinteiseen teleologiaan. Esimerkiksi, hän seuraa Baudrillardia ja muita hyläten työn ja tuotannon kulttuurin perustavana elementtinä. Yhdessä Lafarguen, Baudrillardin ja ehkäpä Bataillen kanssa hän myöntää kulutuksen tärkeyden - jopa kulutuksen tuotannon tai tuhoavan uhrauksen tärkeyden - länsimaisten kulttuurien kehityksessä. Mutta, kuten ainakin Baudrillard ja Bataille, hän ei hyväksy mallikseen tarinaa, jolla on yksittäinen, haluttava loppu. Sen sijaan häntä kiehtoo tarinan kohtalokkaan kuolettava loppu, onnettomuus, joka on läsnä jokaisessa teknologisessa "hetkessä". Tämä on perinteinen teleologia käänteisenä, kun historiasta tulee jännittävä kertomus yrityksistä muuttaa tiloja, ja siten muuttaa onnettomuuksiamme, ennen kuin saavutamme lopun, joka voi olla ainoastaan katastrofaalinen. Tämä käänteinen teleologia saattaa olla jotain velkaa "entropian" ajatukselle. Virilio muistuttaa meitä usein siitä, että linnoitukselle, kuten myös soturille, "pysähtyminen on kuolema".

Meidän tulisi olla varovaisia myös ennen kuin otamme Virilion selonteot vastaan "objektiivisina" tutkimuksina, jotka perustuvat jonkin sortin materialistiseen epistemologiaan. Vaikka hänen avuksihuutonsa tilastotieteen ja trendien vallasta voivat kuulostaa lohduttavilta joillekin amerikkalaisille sosiologeille, vaikuttaa varsin selvältä, että Virilio ei etsi täydellistä mallia. Sen sijaan hänen trendien analyysinsa "totuus" on sitä, mitä voisimme luonnehtia "elokuvan totuudeksi". Eräässä toisessa hänen suosikkimetaforistaan, jolla on silmäänpistäviä samankaltaisuuksia Virilion metodologisiin "tikapuihin", hän muistuttaa meitä elokuvantekijästä, joka väitti, että elokuva on "totta 30 kertaa sekunnissa". Toisin sanoen, jokainen kuva on jossain mielessä "totta". Elokuvassa on sitä jotain. Mutta elokuva on enemmän kuin vain sen yksittäiset kuvat [frames] tai edes yksittäisten kuvien yhdistelmä. Itse keskeytykset muodostavat tärkeän osan kokonaisuuden illusorisesta "totuudesta". Kuvailemalla omaa työtään kehittyneiden kuvien ja välien käsittein Virilio vie meiltä rohkeuden omaksua muunlaista kuin ajoittaista totuutta. Meidän on määritettävä, mitä tehdä trendillä - jota Virilio itse korostaa - muilla kuin totuuden käsitteillä, tai siltä vaikuttaa.

Palaamme siten Virilion globaaliin historiaan joidenkin sen luonnetta ja käyttöä koskevien varoitusten kera. Urbanistina Virilio aloittaa tarinansa kaupungin kehityksestä, kaupungin, jota hän luonnehtii alkuaan risteyksenä. "Liikenteen kontrollista" siirtymän, vauhdin, kaupan ja myös sotilaallisen liikenteen sääntelyn mielessä tuli kaupungin kehittämisen motiivi. Ja sotilaallisten, urbaanien ja kaupallisten kiinnostusten keskinäisillä yhteyksillä on pitkä historia. Tämä varhainen kaupungin muoto oli ensisijaisesti tien este. Virilio esittää, että melkein kaikki linnoittamisen ja liikenteen kontrollin varhaiset funktiot omistettiin kaupungin läpi tai sitä kohti kulkevan liikenteen hidastamiseksi tai sen sisäänpääsyn estämiseksi. Nämä "liikkumattomat koneet" - kaupungit, jotka lopulta kehittyivät suuriksi eurooppalaisiksi linnoiksi - eivät olleet staattisia. Ne olivat monimutkaisia koneita hitauden aiheuttamiseksi viholliselle tai ulkopuoliselle.

Nämä urbaanit ristiriidat eivät tietenkään sisältäneet - eivät halunneet tai tarkoittaneet sisältää - kaikkia alueidensa väestöjä. Merkittävä osa väestöstä jätettiin kuljeskelemaan vapaana, erityisesti kuljeskelemaan teille. Osa tästä väestöstä koostui siitä, mitä Virilio nimittää "dromomaanikoiksi", ryysyläisluokaksi, joka hallitsee teitä, joilta puuttuu kaikenlainen keskitetty "valtatiepartio". Nämä valtatieihmiset näyttelevät tärkeää roolia urbaanien keskustojen välisissä konflikteissa. Sellaisina kuin Virilio ne näkee, ne ovat vauhtia ja liikettä, tarviten ainoastaan enemmän tai vähemmän tarkkaa ohjaamista. Termi "dromomaanikko" on erityisen merkittävä, koska se viittaa sekä erityiseen historialliseen sosiaaliseen ryhmään että lääkeopilliseen tilaan, jota luonnehtii "pakonomainen kävely". Se, mitä Virilio kuvailee, on "dromokraattinen vallankumous", jossa vauhdista tulee hallitseva tekijä läntisissä yhteiskunnissa. Hän kuvailee "dromokraatteja" ja "dromomaanikkoja" - jotakin sellaista kuin hänen versionsa porvaristosta ja proletariaatista - ja me jäämme miettimään, missä seisomme tai kävelemme.

Virilio selittää osuuksia dromologisesta kertomuksestaan "ajoneuvon" kehityksen termein, joskin hän käyttää termiä varsin uudenlaisilla tavoilla. Virilio spekuloi useita kertoja "ensimmäisellä ajoneuvolla", jonka hän usein samaistaa "naiseen". Hän uskoo, että nainen "kantaa" miestä sekä sukupuoliyhteydessä, miehen "ratsastamana", että heteroseksuaaliselle ihmisparille ominaisissa tuen suhteissa. Pari muodostaa yksinkertaisimman "sotakoneen". Tietenkin koska jokainen kuljetuksen muoto tuo mukanaan oman onnettomuutensa, meidän on huomattava tässä orgasmin "pieni kuolema" tämän erityisen ajoneuvosuhteen kuolettavana onnettomuutena. Tämän tuolla puolen ovat tavanomaisemmat ajoneuvotyypit, alkaen eläimellä ratsastamisesta ja kantoeläimistä ja ulottuen aina erilaisiin renkaallisiin, radallisiin ja siivellisiin muotoihin, tullen sitten taas omituisiksi, kun erilaiset telekommunikaation muodot alkavat "kantaa" meitä kauas erilaisin tavoin. Se, että monet näistä aiemmista kommunikaatiotekniikoista olivat itse asiassa ajoneuvoteknologioita, tulee entistäkin ilmeisemmäksi aikakautena, jona pidämme tiettyjä teleläsnäolon muotoja itsestäänselvyyksinä.

Näiden kuljettamisen muotojen ilmeiset erot osoittavat oleellisiin muutoksiin maailmassa, kun se on aika-tila-vauhti-vektorien organisoima. Voimme varsin helposti hahmotella "tilan valloittamisen", johon kuuluu kiihtyminen varhaisesta, lähes staattisesta sukupuoliyhteyden matkaamisesta avaruusaluksen pakonopeuteen. Vaikeampaa on ymmärtää seurannutta "ajan valloittamista", jonka teleläsnäolo, suora satelliittilähetys ja muut "kaikkialla läsnäolon teknologiat" ovat lähes saavuttaneet. Kun kuljetuksen tai lähetyksen aika on suhteellinen, ei riippuen etäisyydestä vaan siitä, minne haluaa mennä, etäiset pisteet tulevat sekä läheisemmiksi että aikaisemmiksi kuin ne, jotka ovat lähempänä tiukan tilallisin ehdoin. Virilio väittää, että se, mitä meillä on jäljellä, on ainoastaan vauhti, kyky manipuloida tila-aika-matriisia. Tästä todellakin näyttää olevan kyse Internetin virtuaalisissa tiloissa, joissa lähetyksen vauhti - ja siitä seuraava kyky prosessoida suurempaa "kaistanleveyttä" - on tullut ohjaavaksi kriteeriksi melkein kaikille hardwaren ja softwaren kehityspäätöksille.

Nämä "valloitukset" seuraavat erityistä kaavaa, sellaista, joka näyttää olevan sidoksissa hegeliläiseen kumoamisen [aufhebung] ajatukseen ja joka tulee pinnalle Virilion työssä lukuisissa konteksteissa - kuten myös monien "postmodernistien" työssä, vulgaarien modernisti/postmodernisti-jaottelujen vastaisesti. Taas, vaikkei Virilio otaksu mitään erityistä "kehitystä" liikkeessä, hän havaitsee, että teknologisella dynamiikalla on tendenssi voittaa itsensä. Teknologian - tai ulottuvuuden - ja sille ominaisen onnettomuuden välisessä tilassa on usein mahdollista työntää liike toiselle tasolle. Näiden tasojen välisissä suhteissa on suuri määrä epäselvyyttä. Liikkeessä, jolla ajoneuvoteknologian - tai tilan tai ajan - "ongelma" "ratkaistaan", ilman, että se tapahtuu tavalla, joka sallii meidän yksinkertaisesti siirtyä eteenpäin, on jotain Hegelin dynamiikasta. Vanhat ongelmat jaetaan uudestaan, tai ehkä yhdistetään uudestaan, uusissa ongelmissa, jotka ovat jossain mielessä monimutkaisempia. Meillä ei ole kuitenkaan mitään tuntoa siitä, että tien lopussa odottaa kultainen "totuus" tai "hengen" täyteys. Sen sijaan on "valintoja" kvanttiromahduksen sekä "eteenpäin" suuntautuvan liikkeen uudelleenjärjestämisen ja onnettomuuden katastrofaalisen romahduksen välillä. Virilio pitää Marshall McLuhanin lainaamisesta, ja hänen kuvailemassaan liikkeessä on jotain McLuhanin "väline on viesti" -lauseen epäselvyydestä. Vanhoihin ja uusiin muotoihin liittyy kykenemättömyys ratkaista täysin vanhoja - tai ratkaista niitä ajoissa.

McLuhanin ajattelu nousee pinnalle uudestaan Virilio keskustelussa eräästä ajoneuvokehityksen toisesta puolesta - vauhtiproteesien kehityksestä. Tässä McLuhanin analyysi "ihmisen ulokkeista" - eräästä toisenlaisesta kumoamisesta, jossa aistien ongelmat toteutetaan ilman lopullista ratkaisua - osoittaa Viriliolle tavan ymmärtää ajoneuvosuhteita. Kaikki "kuljetus" on proteesia, ja koska McLuhan huomioi, että jokaista ihmissubjektin uloketta vastaa "amputointi", kaikki matkaaminen on matkaamista poispäin "todellisesta" (psykoanalyyttisessä mielessä) itsestämme. (Ks. The Aesthetics of Disappearance -teoksen analyysi alla mitä tulee kokonaisempaan subjektiivisuuden aiheen tutkimukseen Virilion työssä.)

Kaikki nämä liikkeet auttavat vakiinnuttamaan yleisen liikkeen strategioiden ja taktiikkojen aikakausien läpi, aina Totaalisen Sodan aikakauteen. Totaalinen Sota asettuu sotilaallista voimaa vastaan mukanaan vakava uhka sen laajentumiselle - valtion normaalin rauhanajan talouden kyvyttömyys tukea sitä. Vastaus on sota-ajan talous ja lopulta jatkuvan sota-ajan talous. Virilio sijoittaa valtiollisen politiikan ja taloustieteen lopun sota-ajan talouden rauhanaikaan ikuistamiseen - sotilaallis-teollisen kompleksin lujittamiseen, kompleksin, jonka hallussa on sisällöllinen autonomia siviili-elämästä. Itse asiassa, tästä sotilaallisesta vallasta on tullut niin kaikkialle tunkeutuva, että Virilio varaa termin "siviili" vain niille, jotka ovat mukana aktiivisessa toiminnassa tuota hänen "sotilaalliseksi älyksi" kutsumaansa vallan ideologiaa vastaan. Hän ei ole armeijavastainen ja ottaa vastustuksensa perustalta johdonmukaisen postmodernin "pedon vatsa" -näkökannan. Hän sanoo, että olla armeijavastainen on lopulta sama kuin olla "rasisti". Se on ihmisluokan vihaamista, kun se, mitä pitäisi vihata ja mitä vastaan pitäisi taistella, on järjestys tai rationaalisuuden muoto. Tämä on hänen oman "episteemis-teknisen" työnsä perusta. (Hän tarjoaa hyvin vähän selitystä tuolle oudolle nimitykselle, lukuun ottamatta sitä, että siihen kuuluu sitoumus, joka on kriittinen olematta ad hominum [tunteisiin vetoava].)

Totaalinen Sota kohtaa toteutumisensa ja onnettomuutensa lopullisen aseen muodossa. Atomipommi johtaa jälleen uuteen kulttuuristen vektorien järjestämiseen, vektorien, jotka ovat nyt yhä enemmän sidoksissa sotilaallisiin teknologioihin. Se, minkä ydinsodan uhka panee alulle, on estäminen [deterrence] ja liike kohti Totaalista Rauhaa. Estämisen logiikka toistaa globaalissa mittakaavassa opetuksia, jotka soturit oppivat monenlaisissa toisissa konflikteissa, kun hitauden tuottaminen ja jakelu lakkasi olemasta taistelukentän hallinnoinnin hallitseva muoto. Hyökkäyksessä eteenpäin, päämääränä vihollisen aseiden "alle" pääseminen, näemme estämisen osittaisen mallin. Kuolema tappaa kuoleman. Paras puolustus on hyvä hyökkäys.

Virilio viittaa Totaalisen Rauhan tilaan Puhtaana Sotana, sotana, jota jatketaan toisin keinoin. Se on tila, jonka miehitämme sodan "toteuttamisen" jälkeen, kun rauha on kaikkialla. Meidän aikanamme rauhan hintana näyttää olevan meidän kyberneettinen liittämisemme globaaliin sotakoneeseen. Ja tämän lopullisen(?) "voittamisen" nostamia häiritsevimpiä kysymyksiä ovat: mikä on aikamme läsnä oleva onnettomuus, ja minkä lievän "kehityksen" avun kautta saattaisimme ennakoida sitä? Panoksista on epäilemättä tullut varsin korkeita. Muu osa Virilion työstä, vaikka se keskittyykin hänen laajemman kertomuksensa eri aspekteihin, vain osoittaa kuinka korkeita.

Endo-kolonisaatio ja ympäristön rappio

Popular Defense and Ecological Struggles (1978) kirjoitettiin osittain vastauksena joidenkin italialaisten autonomien tekemään Virilion aikaisempien töiden haltuunottoon, autonomien, jotka olivat käyttäneet niitä teknologiamyönteisen kannan oikeuttamiseen kamppailussaan Italian valtiota vastaan. Autonomit olivat vasemmistolaisia, jotka työskentelivät Italiassa järjestäytyneen sosialismin rajojen tuolla puolen. Vuonna 1977 he olivat olleet mukana merkittävissä voitoissa, joihin osallistui sekä tehdastyöläisiä että yleisesti työväenluokan marginalisoituja osia, kuten kotityön tekijöitä. Torinossa he onnistuivat pudottamaan joukkoliikenteen maksuja suoralla toiminnalla ja hajautetulla järjestäytymisellä. Autonomiliike joutui kuitenkin Italian valtion vakavan iskusarjan kohteeksi, kun valtion väitti, että Punaisen Prikaatit olivat autonomeja ja käytti tätä tekosyynä vakaviin toimenpiteisiin. Liikkeeseen liitetyt intellektuellit - jotka vastustivat ajatusta johtajista - valikoitiin ja vangittiin. Antonio Negri oli vankilassa väitetystä osallisuudesta Aldo Moron tapaukseen. (Aldo Moron tapaus on postmodernin analyysin suosikkiepisodi. Baudrillard palaa panttivangin hahmoon, joka on siirretty kokonaan sosiaalisesta kudoksesta ja jota ei lopulta voida palauttaa oikealle paikalleen. Situationisti Gianfranco Sanguinetti kirjoitti kirjan väittäen, että Punaiset Prikaatit olivat varsinaisesti Italian valtion agentteja, käyttökelpoisia siitä vahingosta, jonka ne aikaansaivat autonomiselle vastarinnalle, väite, jonka monet nykyaikaiset vasemmistolaiset ovat ottaneet vakavasti.)

Se, minkä Virilio esittää tässä kirjassa, on erityisen armoton kuva "sotilaallisen älyn" tarkoitusperistä. Kirjan ensimmäinen keskittymispiste on kolonisaatio. Virilio väittää, että liike kohti "dekolonisaatiota" ei ollut kolonialismin logiikan hylkäämistä vaan muutos sen suunnassa. Kun maailmanpoliittinen näyttämö on orientoinut itsensä uudestaan pohjoinen-etelä-akselin mukaisesti, kolonialistiset vallat ovat ottaneet käyttöön kolonialistisen aikakauden opetukset kotona. Olemme kuulleet uudestaan ja uudestaan kaupunkien ydinkeskustoja verrattavan viidakkoihin tai erämaihin. Saatamme olla kuitenkin liian optimistisia, jos kuvittelemme, että kaupungin muita osia ei myös kolonisoitaisi saman logiikan mukaan. Todellakin, kaupungin muoto on osittain vastausta sodan jälkeisen maailman uusiin taloudellisiin käskyihin. Esikaupunki on liikkuvuuden vallankumousten tuote mutta myös uusien perhe- ja kotikäsitysten tuote. Jotkut noista uudelleenjärjestelyistä ovat edellyttäneet kirjaimellisia tai kuvainnollisia hajoittamisia. Virilio viittaa yleiseen trendiin, jonka tavoitteena on kaupungin tuhoaminen. Aikakautena, jona vain vauhti merkitsee, liikenteen hallinta kaupungin rakenteen mukaisesti ei enää ole välttämätöntä eikä haluttavaa. Teleläsnäolon aikakaudella ehkä jopa valtatiet, jotka ovat tarjonneet niin monia tapoja matkustaa pois itsestämme, ovat vanhentuneita.

Virilio esittää kuitenkin myös armottomamman selityksen kaupungin tuholle, joka tapahtuu osana maailman miehitystä. Hän muistuttaa meitä logiikoista, jotka ohjaavat Puhdasta Sotaa. Siten kuin hän sen näkee, hyökkäys kaupungin kimppuun on täysin johdonmukaista suhteessa armeijan tarpeeseen pitää yllä selkeää operaatioiden kenttää. Erityisen pelottavalla tavalla hän esittää: "Tämä clausewitziläinen ei-missään on olennaista, sillä menemällä ruumiittoman vastarinnan tuolle puolen me voimme jo käsittää vastarinnan ilman territoriota maapallolla, jonka sotilaallinen peto on tehnyt asumiskelvottomaksi."

Tässä osuudessa Virilio lopultakin näyttää sotilaallisen älyn hirviömäisen luonteen ilman minkäänlaista lieventämistä. "Sotilaallisen pedon" intressinä on juuri maapallon muuttaminen muotoon, joka vie miltä tahansa vastarinnalta piilopaikan. Näyttää siltä, että Virilio haluaa osin pyytää meitä ajattelemaan uudelleen ympäristön rappion eri muotoja poliittisessa kontekstissa, joka on hyvin erilainen "luonnon säilyttämisestä" jossain abstraktissa mielessä tai valaiden tai jonkin pöllölajin pelastamisesta. Kuinka metsien katoaminen palvelee armeijan tarpeita? Ketä palvelee viljahiutaleiden riittämätön käyttö pikemminkin karjan ruokana kuin ruokana ihmisille?

Katoamisen estetiikka

Baudrillard on myös väittänyt, että kommunikaatiomedia ja pääoman logiikka ovat supistaneet postmoderit subjektit pelkiksi kuvaruuduiksi, joihin projektoidaan kuvia ulkoapäin (muotina jne.). Tältä subjektilta puuttuu jopa Lacanin peilin syvyys. Teoksessa The Aesthetics of Disappearance (suom. Katoamisen estetiikka) Virilio suunnittelee hieman erilaista kurssia, sellaista, joka antaa potentiaalisesti uusia tapoja ymmärtää ideologian otetta ihmissubjekteista. Kuten olen maininnut, hänen mallinsa on piknoleptinen. Postmoderni subjekti on lievän tyyppisen kaatumataudin otteessa. Tällä on mielenkiintoisia seurauksia luovuuden alueella, sillä on havaittu, että kohdatessaan katkoksia, joita he eivät voi selittää ja joista heidän on tehtävä tili, piknoleptiset lapset alkavat muistaa enemmän kuin on tosiasiassa tapahtunut. Voidakseen olla jättämättä paljon puhuvia aukkoja, he sisällyttävät lisäyksityiskohtia jälkiensä peittämiseksi. Tämä on eräänlaista estämistä kertomuksen ja kokemuksen alueella. Paras muisto on sellainen, joka tulee kokemusta vastaan puoliväliin ja niin sanotusti valmistaa lisäkokemuksia. Virilio ei ole täsmällinen tämän tilan merkityksestä poliittisille subjekteille, mutta saattaisimme kuvitella Virilion kritiikin laajennuksen, joka kysyy, mistä "lisäkokemukset" tulevat. Minkä sääntöjen mukaan lapsi tai poliittinen subjekti "muistaa", mitä olisi pitänyt tapahtua? Tunnemme roolin, joka ns. "terveellä järjellä" on kriittisen järjen oikosulkuun saattamisessa ja hallitsevien ryhmien hegemonian säilyttämisessä. Voimmeko lukea pois tämän tekijän vaikutuksen omaan "kokemukseemme", jos hyväksymme Virilion hahmotelman postmoderneista subjekteista?

Hänen kehittämänsä argumentti koskee jälleen vauhdin lisäämistä. Hän jäljittää ajoneuvosuhteiden kehityksen sisältä käsin pannen merkille eri amputaatiot ja laajentumat niiden tapahtuessa. Hän väittää, että voimme jäljittää kulttuurin eri vauhtien hallitsevat huvitukset, aina seksin paikallisuudesta teleläsnäolon kaikkialla olemiseen. Jotkut siirtymistä ovat yllättäviä, kuten kun hän jäljittää liikkeen ulos teattereista valtateille. Hän väittää, että auton tuulilasi on "oikea" kuvaruutu maailman kokemiselle uudessa vauhdissa. Ajaja on tirkistelijä-katsoja, nyt omistautunut eräänlaiselle puhtaalle kierrolle, joka toimii pohdiskelun tai kriittisen ajattelun mahdollisuutta vastaan. Erityisen baudrillardilaisessa mielessä todellinen maailma korvautuu yhä enemmän meidän siihen ennakolta kohdistamillamme sitoutumisilla.

Virilion työstä puuttuu toistaiseksi selkeä taju siitä, mikä ajaa meitä kohti onnettomuuksiamme, vaikka saattaisimmekin harkita useita käytettävissä olevia malleja. Keskeytyksen ja kuoleman välinen yhteys tuo mieleen sekä Freudin kuolemanvietin että Bataillen työn ja "ylimäärän" [plethora] vastakkaisuuden - jälkimmäinen on hänen käsitteensä luonnolliselle, musertavalle liiallisuudelle, joka hänen uskomansa mukaan muodostaa perustan, jolta, ja jota vasten, kulttuurit ovat kehittyneet. Saattaisimme ehkä toivoa Viriliolta suurempaa sitoutumista perinteisempiin "taloudellisiin" aiheisiin, jos jonkin, niin edes sen vuoksi, että voisimme helpommin kartoittaa hänen suhteitaan muihin kulttuurifilosofeihin.

Sota ja elokuva

Virilion tutkimus sota- ja viihdeteknologian suhteesta vie meidät takaisin moniin samoihin teemoihin, joita olemme jo tutkineet. War and Cinema (1984) näyttää sotilaallisten teknologioiden toteuttaman vapaa-ajan kolonisaation ja "sotilaallisen älyn" tuomisen siviilisilmän harjoittamiseen. Ei ole merkityksetöntä, että elokuvakamera on konekiväärin jälkeläinen. Elokuvissakävijä oppii katsomaan tähtäinsilmin. Tämä näön kyberneettinen laajennus saavutetaan nimenomaan menettämällä toinen näköpiste. Siihen kuuluu näkökulman ja näkökulmien uusi järjestäminen. Teoksessa War and Cinema Virilio esittää toistuvat pohdintansa täsmällisten teknologisten tapahtumien ja kehityskulkujen tasolla. Toisten teosten kanssa luettuna se tarjoaa täsmällisiä tapauksia, jotka näyttävät vahvistavan Virilion työn yleistä trendiä.

Paul Virilio ei selvästikään ole sitä, mitä olemme tottuneet odottamaan "poliittiselta" teoreetikolta, eikä hän ole olkinukke-"postmodernisti". Hän ei pelaa Jean Baudrillardin häveliäitä poliittisia pelejä, ja hänellä on - käyttääkseni ilmaisua, josta, luulen, saattaisimme päätellä paljon - "enemmän painovoimaa" kuin Arthur Krokerilla tai "libidinaalisella" Jean-François Lyotardilla. Hän soveltaa teknologiaan jotakin, jonka voimme tunnistaa eräänlaiseksi dialektiikaksi, teknologiaan, joka on varmastikin aineellinen aihe, vaikka Virilio haluaa puhua pikemminkin "tuhovälineistä" kuin "tuotantovälineistä". Hänen tarkoituksensa selvyys on kunnioitettavaa. Sellaisia väitteitä vastaan, että postmodernismi tarjoaa vain relativistisia, taantumuksellisia "tekosyitä" poliittiselle toimettomuudelle, voimme tuottaa ainakin erään johdattelevan vastaesimerkin, jonka, niin epäilen, kaikki paitsi ideologisesti lujittuneimmat skeptikot voivat helposti tunnustaa sellaiseksi. Ja ehkä tämä avaus saattaisi olla tarpeeksi aloittamaan toisten, vähemmän ilmeisten poliittisten postmodernismien avaamisen poliittiselle tarkastelulle (pikemminkin kuin vain poikkitarkastelulle).


Virilion biografia ja valikoitu (englanninkielinen) bibliografia

Asiaan liittyvää luettavaa:
Arthur Kroker: The Possessed Individual. Simon and Schuster, New York 1993. Kroker omistaa kappaleen Virilion työlle. Se on hyödyllinen esittelynä, mutta Krokerilla saattaa olla taipumuksena nähdä toisten töissä enemmän omista projekteistaan kuin niistä siellä "todella" on.
Manuel DeLanda: War in the Age of Intelligent Machines. Zone Books, New York 1992. DeLandaa voidaan suurelta osin verrata Virilion sotilaallista ja valtiota koskevaan ajatteluun, mutta De Landa lisää ainutlaatuisen luennan Deleuzen ja Guattarin "mekaanisista pääjaksoista" kuten myös laajemman tietokoneteknologioiden käsittelyn.