2004-08-09

Pientä vipinää Ankkalinnassa
Jukka Relander: Ankkalinna ja lajien synty. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki 2004.

Mikko Jakonen

Helsinkiläisen historioitsijan, kolumnistin ja radiopersoonan Jukka Relanderin essee/kolumnikokoelma Ankkalinna ja lajien synty on yksi tämän vuoden mielenkiintoisimpia keskustelunavauksia suomalaisessa kirjamaailmassa. Saman alan kilpailijoita ei Relanderilla tosin ole kovinkaan paljon, mikä jo sinänsä kertoo jotain hyvin oleellista meidän yhteiskunnastamme ja siitä poliittisesta ajasta, johon suomenkielinen kulttuuri on rähmähtynyt.

Avoin ja kriittinen keskustelu meistä ja muista, yhteiskunnasta ja sen instituutioista, on kärjistäen sanottuna epämuodikasta, ja kustantamot näyttävät taloushuumassaan onnellisesti unohtaneen kokonaan esseekirjallisuuden lajityypin. Samalla television ja radion puhe- ja keskusteluohjelmat on ajettu maanpakoon marginaalisille lähetysajoille ja kanaville, eivätkä "normaalin" yhteisömme sosiaalista todellisuutta ole luomassa enää muut kuin yhden päivän ajan samoina toistuvat maailman sotien katastrofiuutiset ja ilmoitukset USA:n presidentin kampanjan etenemisestä. Päivän ajan Imperiumin politiikkaa, kaaosta ja sotatilaa julistettuaan virallinen uutisointi nytkähtää seuraavaan vuorokauteen, jolloin menneet unohdetaan ja uusi samanlaisena ikuisesti toistuva Ankkalinnan aurinkopäivä alkaa alusta.

Onneksi suomalaisella kielialueella on olemassa pohdiskelevia ja kriittisiä ihmisiä, jotka osaavat tuoda äänensä ja persoonansa niin lehtiin, radioon kuin televisioonkin. Jos vielä kyseiset henkilöt osaavat kirjoittaa sujuvasti, analysoida ja argumentoida omia ja muiden näkökantoja sosiaalisesta ja poliittisesta todellisuudestamme, on spektaakkelin heijastuksista tyhjää jauhavan yleisönkin mahdollista kenties aina silloin tällöin havahtua Näkymättömän käden järjestämästä peep show'sta ja huomata oma asemansa ja paikkansa aikamme ideologisessa elämismaailman tuotannossa. Yksi tällainen valon pilkauttelija imperialististen luolaihmisten barbaariseen maailmaan on Jukka Relander, joka muun muassa Tuomas Nevanlinnan kanssa on keskusteluillaan ja analyyseillään pystynyt tuottamaan tavalliselle Massa Muukalaisellekin joitakin sellaisia perushahmotuksia suomalaisen yhteiskunnan todellisuudesta, että asioista voidaan alkaa puhua myös aamukahvipöydässä tai jopa työpaikoilla ja yliopistoissa, joissa muutoin kriittinen ja pohdiskeleva keskustelu on unohdettu palkkojen, pisteiden ja pojojen labyrinttiin. Relander tiputtaa sokkeloon yhden langanpätkän, joka ei ehkä johda ulos mutta auttaa ainakin eteenpäin.

Ankkalinna ja lajien synty on koostettu ja osin uudelleen kirjoitettu Relanderin eri lehtiin kirjoittamista kolumneista. Aineistona ovat olleet siis niin Imagen ja SK mies -lehden kuin Palkkatyöläisen ja Kunta ja Me -lehden kolumnit. Onpa mukana myös muun muassa Yhteiskuntapolitiikka- ja Metro-lehtien juttuja sekä muutaman muun populäärin lehden julkaisuja. Kaiken kaikkiaan Relander on siis kirjoittanut hyvin erilaisiin lehtiin, mikä takaa osin myös sen, että kyseinen teos ei junnaa jatkuvasti yhden epäkohdan tai edes näkökulman liepeillä. Aiheita on monia ja aiheiden käsittelytapojakin pari. Yleisin Relanderin omaksuma tapa käsitellä yhteiskunnallisia tai sosiaalisia ilmiötä on perinteinen kahtiajaon metodi, vaikkakin hän myös itse kritisoi mm. television keskusteluohjelmia kärjistysten ja epätodellisten vastakkainasettelujen luomisesta. Menetelmässä ei ole mitään vikaa, vaikka hegeliläinen herran ja rengin dialektiikka pyrkii välillä ehkä liiaksikin hallitsemaan joitakin Relanderin analyysejä. Toinen yleinen näkökulma Relanderilla tuntuu olevan kulttuurin (elämä, tuleminen) ja sivilisaation (muoto, jähmettyminen) eroon perustuva jako, jolla esimerkiksi Oswald Spengler (1880-1936) selittää kreikkalaisen ja roomalaisen aikakauden eroja. Tämän kaltainen vertailu on ollut viime aikoina muodissa niin maailmalla kuin meilläkin, sillä pääosin USA:n johtama voimapolitiikka voidaan nähdä juuri Rooman Imperiumin Pax Romana -tyyppisenä ilmiönä. Eräät filosofit, mm. Mikko Yrjönsuuri ovatkin nimittäneet aikakauttamme Pax Americanaksi, mikä on varsin osuvasti ilmaistu.

Relanderin pääosin maltillisen ja monipuolisen pohdinnan taustalla vaikuttaa myös kansallisvaltiollisessa ajattelussa kiinni oleva älymystövasemmistolainen yhteiskunta-, politiikka- ja talouskritiikki. Tältä pohjalta Relander pystyykin osoittamaan useita yhteiskunnallisia vinksahduksia ja vääristymiä, mutta taustalla tuntuu kuitenkin välillä olevan jonkinlainen ajatus siitä, että "ennen Suomessa asiat olivat hiukan paremmin". Jos jotain kritisoitavaa teoksesta haluaa siis etsiä, niin piikki kohdistuu juuri tähän. Toisaalta, tiettyä "onnen aikaa" suomalaisessa yhteiskunnassa ja elämismaailmassa on vaikeaa kieltää. Kansallisvaltiollinen malli pystyi varmasti aikanaan tuottamaan turvallisen ja kokonaisvaltaisen tunteen maailman merkityksellisyydestä ja mielekkyydestä kaalilaatikkoineen ja puolukkahilloineen. On kuitenkin myös niin, että se "hyvä" vahvaan kansallisvaltioon perustuva maailma on menneisyyttä, eikä sen haikaileminen ole enää siinä mielessä realistista, että tulevaisuuden "onnen ajan" luomiseksi tarvitaan joitakin todella uudenlaisia ja suuresta länsimaisesta perinteestä irtautuvia kehityskulkuja. Menneisyyteen haikailusta Relanderia tuskin voi syyttää, mutta varsinaisesti uusia näkymiä ja avauksia ei Ankkalinna ja lajien synty kuitenkaan tarjoa. Eikä se ehkä ole tarkoituskaan, sillä parhaiten teoksen kritiikki toimiikin "tähän on tultu" -tyyppisenä yhteiskunta-analyysinä ja-kritiikkinä.

Laajempana kritiikkinä ja yhtenä kirjan mielenkiintoisimpana kulttuurifilosofisena uudelleenlämmittelynä Relander nostaa esiin kysymyksen länsimaiden perikadosta jo edellä mainitun saksalaisen Oswald Spenglerin vuosina 1918-1922 kirjoittaman suurteoksen pohjalta. Huomio on hyvä ja ajankohtainen, sillä Spenglerin analyysi länsimaisesta kehityskulusta on monella tapaa pitänyt kutinsa. Samalla Spenglerin esiin nostamisella on myös jonkinlainen tieteelliseen keskusteluun liittyvä arvo, sillä laajan kulttuurianalyysin ja -kritiikin pohtiminen ja kirjoittaminen olisi nykyaikana vähintäänkin suotavaa, oikeastaan enemmän kuin tärkeää. Maailman läpipolitisoituminen ja jokaisen elämismaailmaa koskevan asetelman näkeminen "taisteluna" ei välttämättä ole kaikkein hedelmällisin, tai ainakaan totuudellisin, arvio länsimaisesta nykytilanteesta. Ajankohtaiset uudelleenarvioinnit niin sanotusta länsimaiden erityistiestä, ja etenkin länsimaisen kulttuurin erikoispiirteistä, olisivat juuri nyt erittäin tarpeellisia.

Kulttuurifilosofia ja historianfilosofia ovat niitä aloja, jotka voisivat vetää yhteen haarautuvia polkuja ja purkautuvaa köyttä. Laaja-alaisten ja ontologisten analyysien ja näkemysten soisi taas nousevan tarpeellisiksi sinänsä mielenkiintoisten erityiskysymysten jauhamisen takaa. Sosiologian, psykologian, politiikan ja historian tutkimuksen avuksi ja yhteistyökumppaniksi tarvittaisiin ehdottomasti poikkitieteellistä, laaja-alaista ja itseymmärtävää kulttuurifilosofiaa, joka pystyisi vetämään yhteen tietoa ja keskustelua, empiriaa ja teoriaa yhdeksi toimivaksi kokonaisuudeksi. Tällä en tarkoita uuden totalisoivan yleisnäkemyksen luomista, vaan enemmänkin jo pitkään vallinneen ja tiedossa olleen uuden yleiskatseettomuuden vastustamista. Kammottavinta, mitä yhteiskuntatieteellinen tutkimushistoria kulttuuritieteet mukaan luettuna voi tuottaa, ovat yksityiskohtaiset ja täysin irralliset analyysit siitä ja tästä marginaali-ilmiöstä. Valitettavasti juuri tämän kaltaiset tutkimukset saavat osakseen eniten huomiota ja apurahoja. Kysymys ei ole mistään muusta kuin ideologiasta, joka pyrkii katkomaan ja ratkomaan kappaleita toisiinsa sitovat sidokset ja estämään irrallaan roikkuvien lankojen päättelemisen. Tosiasia on kuitenkin se, että löytämällä nämä yhteiskunnallisen tekstiilin purkautumat voidaan ainakin havaita, kuinka vakavasta hajoamisesta on kysymys ja mitä sille kenties olisi tehtävissä. Se, että kaikki katsovat samaa paitaa ja huomaavat tahoillaan sen purkautuvan niin kainalosta, helmasta kuin hihastakin, ei auta loppujen lopuksi yhtään mitään.

Tässä mielessä Relanderin kirja on yksi hyvä esimerkki siitä, kuinka rautalangalla tehdään yhteiskuntafilosofiaa ja kulttuurianalyysiä. Kirjoitusten taustalta voi pongailla tiettyjä klassisia filosofisia teemoja, jotka on kuitenkin onnistuneesti puettu ja yhdistetty ajankohtaisiin aiheisiin. Aku Ankka on Relanderille vähintään yhtä hyvää materiaalia yhteiskunta-analyysin tekemiseen kuin Hegel tai jo pieneksi kohuksi nousseet television luontodokumentit. Relander on nokkelasti populaari ja hän haluaa selvästi keskustella ja olla yhteydessä "suuren yleisön" kanssa. Tämäkin piirre kirjoittajassa on nykyaikana hatunnoston arvoinen. Se, että Relander ottaa esimerkkinsä televisiosta, autoilusta tai vaikkapa juuri sarjakuvista, osoittaa, että vaikeastikin ymmärrettäviä globaaleja kehityskulkuja voidaan käsitellä ymmärrettävästi, eikä yhteiskunnallisista asioista puhuminen todellakaan saa perustua ainoastaan yhteiskuntatieteilijöiden luoman jargonin alle.

Samaan hengen vetoon on myös muistutettava, että luonnosta, biologiasta, geeneistä tai vaikkapa tähtitieteestä puhuminen ei ole kunkin alan tieteilijöiden yksinoikeus. Kun puhumme geeneistä, on usein paljon tärkeämpää, minkälaisia eettisiä, moraalisia tai poliittisia iskulauseita mielipiteiden ja kannanottojen taustalta kaikuu. Aina ei ole tärkeää se mistä puhutaan, varsinkaan kun edes "asiantuntijoille" ei ilmiön sisältö ole täysin selvä, vaan se miten ja miksi asiasta puhutaan. Tämän asian ymmärtäminen ei kuitenkaan ole helppoa perinteiseen "asiat on niin kuin ne on" tai "suomi on paras maa meille suomalaisille" -tyyppiseen argumentointiin jämähtäneelle diskurssille. Kapea-alaiset, totalisoivat ja yksioikoiset lausumat ja näkökannat on saatava liikkeeseen jähmettyneiltä paikoiltaan. Aku Ankka ei ole ainoastaan huoletonta lasten viihdettä, eivätkä luontodokumentit ole ainoastaan mukavia ja mielenkiintoisia lauantai-illan tietopaketteja. Taustalla piilee muutakin, kuten Ankkalinna ja lajien synty osoittaa. Kaikista näkemyksistä ei Relanderin kanssa kuitenkaan tarvitse tai edes saa olla samaa mieltä. Kirja haastaa keskustelemaan ja kritisoimaan, ja tässä tehtävässään se onnistuu harvinaisen hyvin. Kriittisempiäkin äänenpainoja voisi nykytilanteesta ilmoille loihtia, mutta suomalaisessa kirjallisuusmaailmassa on Relanderin teos harvinaisen radikaalia luettavaa.