2004-08-20

Luonnontila yksityisyydessä
Yksi näkökulma kapitalismin perverssiin perusrakenteeseen ja Homo oeconomicuksen syntyyn

Mikko Jakonen

Viitteet

1. Augustinuksen pohtima ihmisluonnon ongelma "olen tullut itselleni arvoitukseksi" johtaa Arendtin pohtimaan kysymystä seuraavalla tavalla: "...yritykset määritellä ihmisen luontoa päätyvät melkein poikkeuksetta jonkin jumaluuden luomiseen, filosofien jumalaan, joka on Platonista lähtien osoittautunut lähemmässä tarkastelussa eräänlaiseksi platoniseksi ideaksi ihmisestä. [...] Se, että yritykset määritellä ihmisluontoa johtavat niin helposti käsitykseen, joka ehdottomasti näyttää meistä 'yli-inhimilliseltä' ja joka samastetaan sen tähden jumalallisen kanssa, voi kyseenalaistaa koko 'ihmisluonnon' käsitteen." (Arendt 2002, 19.)

2. Palosen määrittelemät käsiteparit koskevat kuitenkin vain vita activaa, eivät vita contemplativaa, jonka määrittelyyn palaan tuonnempana.

3. Tuija Parvikko tiivistää seuraavasti: "Toisin sanoen ihmisten välinen maailma poliittisen alueena tarjoaa lukuavaimen, jonka avulla niin totalitaristista hirmuvaltaa, konformistista markkinataloutta kuin traditionaalista paariayhteisöäkin voi lähestyä tilanteina, joille on ominaista maailmattomuus (worldlessness), yhteisen maailman puuttuminen". (Parvikko 1997, 15.)

4. Arendtin radikaali luenta eroaa huomattavasti Jürgen Habermasin lukutavasta, koska hänen mukaansa Arendtin valta on seuraavanlaista: "power is built up in communicative action; it is a collective effect of speech in which reaching agreement is an end in itself for all those involved." (Habermas 1977, 6.) Mielestäni Arendt käsittää kyvyn muodostaa valtaa yhdeksi ihmiskunnan peruskyvyksi, mutta vallan muodostaminen ei ole päämäärä itsessään, vaan kyky, seikka, joka tapahtuu kun ihmiset toimivat ja kommunikoivat yhdessä, ja häviää kun kommunikointi lakkaa tai muuttaa radikaalisti muotoaan. Näkemykseni mukaan Arendt ajattelee niin, ettei kaikissa sosiaalisissa ja kommunikatiivissa suhteissa välttämättä tarvitse esiintyä valtaa lainkaan. Arendtin mukaan valta ei ole kaikkialla, kaikissa suhteissa, kaikissa tapahtumissa, kuten esimerkiksi Michel Foucault ajattelee. Valta (ja siis politiikan harjoittaminen) on Arendtin mukaan toimintansa tiedostavien toimijoiden toimintaa.

5. Arendt erottaa kuitenkin itse tiukasti vallan ja väkivallan toisistaan. Hänen mukaansa "All the political institutions are manifestations and materializations of power; they petrify and decay as soon as the living power of the peoples ceases to uphold them". Hänen mukaansa "...one of the most obvious distinctions between power and violence is that power always stands in need of numbers, whereas violence up to a point can manage them because it relies on implements". (Arendt 1972, 140-141.)

6. Kreikassa omaa elämää kuvattiin sanalla idion ja yhteistä elämää sanalla koinon (Arendt 2002, 32).

7. Keskustelussaan Günter Gausin kanssa Arendt sanoo seuraavasti: "I don't belong to the circle of philosophers. My profession, if one can even speak of it at all, is political theory. [...] The expression 'political philosophy' which I avoid, is extremely burdened by tradition. [...] I always mention that there is a vital tension between philosophy and politics. That is, between man as a thinking being and man as a acting being. [...] I want to look at politics, so to speak, with eyes unclouded by philosophy." (Arendt 1994 , 2)

8. "Ihminen on syntynyt vapaaksi ja kaikkialla on hän kahleissa. Moni luulee olevansa muiden herra, mutta onkin enemmän orja kuin he." (Rousseau 1988, 28.)

9. Liisa Saariluoman mukaan "Rousseaun kulttuurikritiikin ydin on siinä, että hän kiistää sivilisaation edistymisen tekevän ihmisistä parempia ja onnellisempia - aksiooma, joka oli ollut valistusoptimismin lähtökohtana" (Saariluoma, 108).

10. Michel Tournier kuvaa tätä tilaa teoksessaan Vendredi ou les limbes du Pacifique 1967 (suom. Perjantai, 1980). Seuraava katkelma kirjasta kuvaa mielestäni hyvin Rousseaun tekemää eroa alkuperäisen luonnontilan elämän ja sen jälkeisen välittyneen ja kahlitun elämän välillä. "Lokikirja - Se mikä eniten on muuttunut elämässäni on ajan kulku, nopeus, ja jopa sen suunta. Aikaisemmin jokainen päivä, (Robinson puhuu siis yhteiskunnallisesta elämästään, ennen saarelle haaksirikkoutumista ja "luonnontilaisen" elämän oppimista Perjantailta) jokainen tunti ja minuutti oli jollain tavoin kallellaan päin seuraavaa päivää, tuntia tai minuuttia, ja kaikki ne kokoutuivat joka hetkeä varten tehtyyn suunnitelmaan jonka hetkellinen puute loi ikään kuin tyhjiön. Sillä tavoin aika kului nopeasti ja hyödyllisesti, sitä nopeammin mitä hyödyllisemmin se tuli käytetyksi. Ja se jätti jälkeensä joukon muistomerkkejä ja joutavaa kamaa jota nimitettiin minun historiakseni. [...] Minulle vastedes kierros on tullut niin pieneksi että se on yhtä kuin yksi hetki. Kierroksen liike on käynyt niin nopeaksi ettei sitä enää erota liikkumattomuudesta. Voisi sanoa että tämän seurauksena päiväni ovat suoristuneet. Ne eivät enää kiepu toinen toistensa päällä. Ne pysyvät kohtisuorina pystyssä ja julistavat ylpeästi oman olemuksensa arvoa. Ja koska ne eivät enää erilaistu jonkin toteutumassa olevan suunnitelman perättäisiksi etapeiksi, ne rupeavat muistuttamaan toisiaan siinä määrin että ne kasautuvat muistissani tasasuuriin kerroksiin ja että minusta tuntuu kuin eläisin jatkuvasti samaa päivää." Ja edelleen lopuksi: "Emmekö me, Perjantai ja minä, siitä lähtien ole asuttaneet ikuisuutta?" (Tournier 2000 213-214.)

11. Julia Kristeva kuvaa oivallisesti teoksessaan Muukalaisia itsellemme sitä, miltä roussealaisen yksilö näyttää. Kappaleessa "Vain vapaus" Kristeva kirjoittaa mm. "Muukalainen, omiensa siteistä vapautuneena, tuntee itsensä 'täysin vapaaksi'. Tämän äärimmäisen vapauden nimi on kuitenkin yksinäisyys. Ilman käyttöä tai rajoja se merkitsee joko suunnatonta ikävää tai valmiutta kaikkeen. Irrallisuus, vapaa yksinäisyys, niin kuin astronauttien painottomuustila, tuhoaa lihakset, luut ja veren. Aina valmiilla, kaikesta vapautuneella muukalaisella ei ole mitään, hän ei ole mitään. Mutta hän on valmistautunut täydellisyyteen, jos jokin täydellisyys hänet valitsisi." (Kristeva 1992, 22.)

12. Virpi Lehtinen esittelee artikkelissaan Nainen ja sukupuoliero Michéle Le Doeuffin ja Luce Irigarayn näkemyksiä rakkaudesta. Le Doeuff esittää, että Platonilla rakkaus jakautuu kahtia, ruumiilliseen rakkauteen ja filosofian rakastamiseen. Hänen mukaansa Faidroksessa ruumiillinen rakkaus sulkee pois filosofian rakastamisen. Irigaray lukee taas teosta Pidot siten, että hänen mukaansa siinä rakkaus jaetaan ruumiilliseen ja henkiseen rakkauteen, "…joista ensimmäisen on tarkoitus turvata horisontaalinen transsendenssi eli sukupolvien ketjun jatkuminen, jälkimmäisen vertikaalinen transsendenssi, eli ideain maailmaa kohti suuntaaminen miesten kesken käytävissä filosofisissa keskusteluissa". Kuitenkin myös Pidoissa ruumiillinen rakkaus on tie filosofian rakastamiseen. (Pidot 210 a-e, viite Lehtisen) (Lehtinen 2002, 286-287).

13. Giorgio Agamben kirjoittaa kontemplaatiosta ja kirjoittamattomuudesta seuraavasti teoksessaan Tuleva yhteisö. "Ainoastaan voima, joka voi yhtä paljon voimaa kuin voimattomuutta, on siis ylimmäinen voima. Jos jokainen voima on yhtä paljon voimaa olla kuin voimaa olla olematta, niin silloin siirtyminen tekoon voi tapahtua ainoastaan kuljettamalla (Aristoteles sanoo 'pelastamalla') teossa voimalle ominainen voima olla olematta. [...] Teoksessa De anima Aristoteles on lausunut vailla puolinaisuuksia tämän teorian juuri metafysiikan ylimmäksi teemaksi. Jos ajattelu olisi todella voimaa ajatella tätä tai tuota ymmärrettävää, silloin - hän argumentoi - se siirtyisi aina jo tekoon ja säilyisi välttämättä kohteeseen verrattuna alempiarvoisena; mutta ajattelu on olemukseltaan puhdasta voimaa olla ajattelematta. [...] Tämän voiman olla ajattelematta ansiosta ajattelu voi kääntyä itseensä (puhtaaseen voimaansa) ja olla korkeimmalla huipullaan ajattelun ajattelua. [...] Täydellinen kirjoitusteko ei tule voimasta kirjoittaa, vaan voimattomuudesta, joka kääntyy itseensä ja tapahtuu tällä tavoin itselleen kuin puhtaana tekona (sitä Aristoteles kutsui 'toimija-älyksi'). Tämän takia arabialaisessa perinteessä toimija-älyllä on enkelin muoto, enkelin jonka nimi on Qalam, 'kynä' ja jonka asuinpaikka on tutkimaton voima. Bartleby, siis kirjuri, joka ei lopeta yksinkertaisesti kirjoittamista, vaan on 'mieluummin kirjoittamatta', on äärimmäinen hahmo tästä enkelistä, joka ei kirjoita mitään muuta kuin voimansa olla kirjoittamatta." (Agamben 1995, 41-43.)

14. Rousseaun Tunnustusten ensimmäiseltä sivulta löytyy seuraava oiva tiivistys käsittelemästäni aiheesta: "Minä yksin. Tunnen sydämeni ja tunnen ihmiset. En ole luonnostani samanlainen kuin yksikään ihminen, jonka olen nähnyt; uskallan luulla, etten ole samanlainen kuin yksikään toinen elävä ihminen. Onko luonto tehnyt hyvin vai pahoin särkiessään muotin, johon se minut valoi, sen voi päättää vasta kun on lukenut, mitä tässä olen kirjoittanut. Soikoon viimeisen tuomion pasuuna milloin tahansa; minä astun tämä kirja kädessäni korkeimman tuomarin eteen. Sanon lujalla äänellä: - Kas tässä mitä olen tehnyt, mitä olen ajatellut, mitä olen ollut."

15. Amour de soi - "itserakkaus", amour propre - "varsinainen rakkaus", myös "oma- tai omanrakkaus", mutta myöskin "puhdas rakkaus". Väliviivalla kirjoitettuna amour-propre tarkoittaa "itsetuntoa" tai "omanarvontuntoa".

16. Teoksen Tutkimus ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista huomautukset sisältävät pitkän pohdinnan sivilisaation kehnoudesta ja myös Rousseaun puolustuksen niitä kriitikkoja kohtaan, jotka kuvittelivat että Rousseau tarkoitti luonnontilaan palaamisella paluuta metsiin. (Rousseau 2000, huomautus 9, s.127-128.)

17. Esimerkiksi Perjantaissa Robinson harrastaa seksiä hyvin pitkään maassa olevan loven kanssa.

Lähteet

Agamben, Giorgio: Tuleva yhteisö. Gaudeamus, Helsinki 1995.
Arendt, Hannah: Vita activa. Vastapaino, Tampere 2002
Arendt, Hannah: On Violence. Teoksessa Crises of the Republic. A Harvest Book 1972.
Arendt, Hannah: "What Remains? The Language Remains": A Conversation with Günter Gaus. Teoksessa Essays in understanding. Harcourt Brace, New York 1994.
Aristoteles: Politiikka. Gaudeamus, Helsinki 1991.
Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka. Gaudeamus, Helsinki 1989.
Deleuze, Gilles: Michel Tournier ja maailma vailla toista. Teoksessa Kotkavirta, Rahkonen ja Vähämäki, Jussi (toim..): Autiomaa, kirjoituksia vuosilta 1967-1986. Gaudeamus, Helsinki 1992.
Habermas, Jürgen: Hannah Arendt Communications. Concept of Power. Social Research, Volume forty-four, 1977.
Herakleitos: Yksi ja sama, Aforismeja. Otava, Helsinki 1971.
Hobbes, Thomas: Leviathan. Vastapaino, Tampere 1999.
Elshtain, Jean Bethke: Aristotle, the Public-Private Split and the Case of the Suffragists. Teoksessa Jean Bethke Elshtain (toim.): The Family in the Political Thought. The University of Massachusetts Press, Amherst 1982.
Kristeva, Julia: Muukalaisia itsellemme. Gaudeamus, Helsinki 1992.
Locke, John: Tutkielma hallitusvallasta. Gaudeamus, Helsinki 1995.
Palonen, Kari: Hannah Arendt. Teoksessa Kanerva, Jukka (toim.): Politiikan teorian moderneja klassikkoja. Gaudeamus, Helsinki 1989.
Parvikko, Tuija: Hannah Arendtin maailma. Tiede ja edistys 1/1997.
Pulkkinen, Tuija: Postmoderni politiikan filosofia. Gaudeamus, Helsinki 1998.
Rousseau, Jean-Jacques: Tutkimus ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista. Vastapaino, Tampere 2000.
Rousseau, Jean-Jacques: Yhteiskuntasopimuksesta. Karisto, Hämeenlinna 1988.
Rousseau, Jean- Jacques: Political economy. Teoksessa On the Social Contract with Genava Manuscript and Political Economy. St. Martin's Press, New York 1978 (1755).
Rousseau, Jean-Jacques: Tunnustuksia. Gummerus, Jyväskylä 1965.
Saariluoma, Liisa: Postindividualistinen romaani. SKS, Helsinki 1992.
Saariluoma, Liisa: Pois sivilisaatiosta: Tournierin Perjantai ja Rousseaun sivilisaatiokritiikki. Teoksessa Saariluoma ja Hakkarainen (toim.): Interteksti ja konteksti. SKS, Helsinki 1998.
Strauss, Leo: The Political Philosophy of Hobbes, Its Basis and Its Genesis. The University of Chigaco Press, Chigaco ja Lontoo 1984.
Tournier, Michel: Perjantai. Tammi, Helsinki 2000 (1967).
Lehtinen, Virpi: Filosofia ja sukupuoliero. Tiede ja edistys 4/2002.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.