2004-08-20

Luonnontila yksityisyydessä
Yksi näkökulma kapitalismin perverssiin perusrakenteeseen ja Homo oeconomicuksen syntyyn

Mikko Jakonen

III Modernin paradoksi - yksinäinen yhteisössä

Homo oeconomicuksen synty

Daniel Defoen Robinson Crusoe (1719) oli yksi 1700-luvun Englannin merkittävimmistä teoksista. Robinson Crusoessa luonnontilassa elävä homo oeconomicus esiintyy täydellisimmässä muodossaan. Robinson Crusoe onkin erittäin vahva liberaalin talouden ja miehisen ylivallan puolustuspuhe. Koettuaan 28 vuoden eristyksen saarella Robinson ei ole muuttunut millään ratkaisevalla tavalla, ei edes kohtaamisestaan ja elämästään Perjantain kanssa.

Defoen sanoma on selvä: ollakseen olemassa länsimainen mies ja hänen taloutensa ei tarvitse mitään muuta kuin puhtaan luonnon, jonka mies pystyy täysin yksinään, ilman kenenkään apua, alistamaan omiin tarkoitusperiinsä sopivaksi. Ihminen ei tarvitse ystäviä, ei naisia eikä lapsia. Ihminen ei tarvitse sosiaalista elämää. Yksinäinen mies on Defoen mukaan maailman valtias. Robinson Crusoen myytti kuvaa mitä parhaimmin liberaalin poliittisen ontologian peruspilaria, yksilöä.

Defoen Robinson esittääkin oivasti John Locken Second Treatise of Gowerment -teoksessa (1690) esiintyvää ihmismallia, jota voi hyvällä syyllä kutsua homo oeconomicukseksi. Locken mukaan yksityinen ihminen voi "nostaa" luonnosta materiaalia, ravintoa yms. yksityisomaisuudekseen, liittämällä oman työnsä materiaan. Yksinkertainen kaava, luonnonmateriaali johon lisätään omien kätten työ, tarkoittaa Lockelle kiistämätöntä oikeutta omistaa kyseinen tavara, oli se sitten mitä tahansa. John Lockea pidetäänkin yhtenä kapitalistisen teorian keskeisimmistä hahmoista, koska Locken mukaan kehittynyt rahajärjestelmä tuo ihmiselle mahdollisuuden omistaa tavaraa, tässä tapauksessa rahaa, täysin rajattomasti. Tämä perustuu Locken näkemykseen, jonka mukaan raha ei pilaannu tai mene huonoksi. Locken mukaan ihminen ei näet saa "nostaa" luonnosta omaan käyttöönsä enempää materiaa kuin pystyy käyttämään. Locken vertauskuvana ovat luumut, jotka pilaantuvat nopeasti ja joita on siis turha ahnehtia liikaa. Jos luumut kuitenkin pystyy vaihtamaan johonkin muuhun, pilaantumattomaan tavaraan, saa luumuilla tienata itselleen omaisuutta. Näin hankittua omaisuutta ei Locken mukaan kukaan voi vaatia ihmiseltä pois laillisesti. Tämänkaltainen käsitys ihmisluonnosta on keskeinen liberaalissa politiikan filosofiassa.

Toinen tärkeä piirre liberaalissa politiikan filosofiassa on ollut liike, joka ilmenee myös hyvin Robinsonin myytissä. Thomas Hobbes katsoi kansalaisten vapaan liikkeen olevan tärkein seikka valtiossa. Tämän ajatuksen hän omaksui henkilökohtaiselta tutultaan Galileo Galileilta, jonka mukaan kappaleen luonnollinen tila on liike, ja tuo liike pysähtyy vain, jos kappaleen tielle tulee jonkin este. Tämä oli myös Hobbesin käsitys vapaudesta. Vain sellainen henkilö on vapaa, jota ei estetä tekemästä, mitä hän haluaa. Hobbesin maailmankuva on hyvin kausaalinen ja se perustuu, Locken tapaan, tietynlaiseen käsitykseen "ihmisluonnosta".

Stephen Lukesin mukaan näistä aineksista syntyvä abstrakti individualismi on ollut porvarillisen ajattelun keskeisin osa 1700-luvulta lähtien. Myös Tuija Pulkkinen viittaa Lukesin analyyttiseen liberaalin vallan määritykseen. Lukesin mukaan "A käyttää valtaa B:hen kun A vaikuttaa B:hen hänen intressiensä vastaisesti". Valta nähdään angloamerikkalaisessa teoriassa suhteena, kahdenvälisenä suhteena. Pulkkisen mukaan "liberaalin ontologian tila koostuu transendentaalisista yksilöistä, jotka toimivat (tekemällä valintoja) omien intressiensä mukaisesti". Valtaa on tämän käsityksen mukaan siis sitä, että toimii oman intressinsä mukaisesti, estäen toisen itseintressin toteutumisen.

Pulkkisen mukaan johdonmukaisin päätelmä liberaalista poliittisesta ontologiasta on se, että "politiikkaa on vallan vastustamisen ja vallasta irtautumisen tai vapautumisen politiikka". Tämän kaltaisia liberaaleja poliittisia teorioita esiintyy kohtalaisen vähän, mutta utilitarismin ja libertarismin äärimmäiset piirteet kyllä pyrkivät tähän. Poliittinen toiminta saa näissä teorioissa negatiivisen kuva, se ei ole kykyä tehdä jotain yhdessä, vaan kykyä hallita muita, toista, oman mielen mukaisesti.

Toisaalta voidaan väittää, että kaikki liberaalit poliittiset teoriat ovat perustoiltaan tämänkaltaisia, koska niiden keskiössä seisoo yksilö, joka hallitsee yksin. Thomas Hobbesin Leviathan "ylpeyden kuningas" on hyvä esimerkki. Hobbesin ajattelun lopullinen teema ei ole paradoksaalisesti vapaus, vaan nimenomaan ei-vapaus. Hobbesin näkemys yhteiskuntasopimuksesta on se, että kun se kerran on solmittu, sitä ei voida enää purkaa.

Liberaalin ajattelun mukaan valkoisen miehen valta on ikuinen, muuttumaton ja pysyvä. Liberaalin poliittisen ajattelun viimeisenä tavoitteena ei ole antaa kaikkien osien liikkua vapaasti, vaan kahlita ne ikuiseen lepoon, yhden suvereenin alaisuuteen. Tällaista oli myös Robinson Crusoen elämä saarellaan, jossa kaikilla asioilla oli oma oikea paikkansa ja Robinsonin valtaa ja identiteettiä mitenkään muuttamaton tarkoituksensa. Kausaalisen ajattelun mukaan kaiken tarkoituksena oli pönkittää valkoisen miehen kolonialistista valtaa. Tarkastelen seuraavaksi, mitä Michel Tournierilla ja Gilles Deleuzella on sanottavanaan liberaalista valtasuhteesta, ja sitä, kuinka Rousseaun poliittinen filosofia suhteutuu tähän.

Yksinäinen pervertikko

Michel Tournierin teos Perjantai on moderni tulkinta vanhasta seikkailutarinasta, jossa Tournier esittää Defoen Robinsonin tarinan muunnellusti. Gilles Deleuze pohtii Robinsonin tarinaa artikkelissaan "Michel Tournier ja maailma vailla toista". Hänen mukaansa Defoelle Robinson Crusoe oli "tutkimusväline", jolla hän halusi rekonstruoida autiolle saarelle ne seikat, joista edellä mainittu liberaali poliittinen ontologia koostuu, eli työn alkuperän ja työn järjestyksen, sekä valloitukset, joihin nämä työn piirteet johtavat. Deleuze huomauttaa, ettei Defoen Robinsonissa esiinny minkäänlaista seksuaalisuutta. Defoen kysymys on Deleuzen muotoilemana "mitä tulee miehestä autiolla saarella vailla Toista". Deleuzen mukaan Defoe kuitenkin epäonnistuu esityksessään siten, että loppujen lopuksi Defoen Robinson kulkeutuu täysin meidän maailmasta vieraantuneeseen maailmaan.

Deleuzen mukaan kaikki robinsonadit on nähtävä perversiona, koska muunlaisia robinsonadeja ei ole olemassa. Lacanilaisen koulukunnan mukaan pervertikko "kiistää sukupuolten välisen eron valiten sen sijaan kahdennusten kaksineuvoisen maailman". Koulukunnan mukaan toinen kumoutuu perversiossa, ikään kuin toinen esiintyisi pervertikon silmissä omana metaforanaan. Pervertikolle on olemassa vain uhreja ja kumppaneita, mutta nämä eivät esiinny hänelle toisina, koska häneltä puuttuu kokonaan ns. "toinen"-rakenne. Deleuzin mukaan onkin väärin ajatella, että perversiota voisi esiintyä ainoastaan toisten ihmisten läsnäollessa, kuten tirkistelynä tai itsensäpaljastamisena. Perversiota esiintyykin siis yksinäisyydessä, jossa toista ei ole. Deleuzen mukaan pervertikon maailmassa välttämätön on korvannut mahdollisen, ja hänen mukaansa kaikki perversio merkitsee "toisen, epäitsekkyyden ja siten mahdollisuuden surmaamista". Tämänkaltainen kuvaus sopii myös hyvin homo oeconomicukseen.

Defoen Robinson Crusoen edustama liberaali poliittinen ontologia on siis politiikkaa ilman toista. Tämän yksinäisen hallinnon taustalla piilee perversion rakenne, joka ei tarvitse toteutuakseen toista. Patriarkaalinen valkoisen miehen valta ja sitä edustava liberaali politiikka on yksinäisen miehen valtaa. Tämän yksinäisyyden voidaan nähdä syntyneen vita activan ja vita contemplativan yhteentörmäyksestä. Uuden ajan kapitalistinen ihminen on juuri tällainen: aina liikkeessä, toimittamassa omaa itseintressiään ja käyttämässä valtaa, vahvuutta ja väkivaltaa saavuttaakseen tuon itseintressin. Toisaalta kapitalisti ei muutu toimintansa seurauksena mitenkään. Hänen ikuiset ja muuttumattomat totuutensa pysyvät paikallaan maailman myrskyistä huolimatta.

Pohjimmiltaan uuden ajan kapitalistin mielikuva itsestään on lähes ylivoimainen: hän uskoo kykenevänsä selviytymään jopa villissä luonnossa täysin yksin. Jonkinlainen pelko taustalla kuitenkin piilee, pelko, joka on Hobbesin Leviathanista tuttu. Niin vahva ja voimakas kuin valkoinen mies tietääkin olevansa, on hänellä muisto siitä, että "kaoottisessa" luonnontilassa "kaikki olivat sodassa kaikkia vastaan". Jotta tuo tilanne ei koskaan enää toistuisi, on yhteiskuntasopimuksen oltava ikuinen ja vallitsevan tilan säilyttävä muuttumattomana. Näissä seikoissa ovat konservatiivisen voimapolitiikan juuret, politiikan, jossa sodankäynti ja väkivalta nähdään politiikan "luonnollisina" jatkeina.

Rousseau ja Tournier patriarkaalisen kulttuurin jäljillä

Ei ole kuitenkaan niin, että ainoastaan liberaalissa poliittisessa filosofiassa esiintyisi ympäristöön perverssisti suhtautuva yksilö. Samankaltaisen ilmiön voi löytää myös Jean-Jacques Rousseaun poliittisesta filosofiasta. Rousseaun luonnontilainen yksilö on myöskin täysin vailla minkäänlaisia kommunikatiivisia suhteita, hänen toimintansa on täysin mykkää. Myöskään Rousseaulle ei siis luonnontilassa ole toista. Tätä tilaa Rousseau kutsuu nimellä amour de soi. Yhteisön myötä amour de soin rinnalle kehittyy amour propre15, joka tarkoittaa halua tulla olemassa olevaksi ja tunnustetuksi yhteisön jäsenenä. Nämä puolet ovat ikään kuin fyysinen minä ja sosiaalinen minä. Amour propre on ihmisen sosiaalisen olemisen perusta.

Rousseau näki kuitenkin oman aikansa yhteiskunnan ihmisen alennustilana ja koki ympäristönsä liberaaliin tapaan vainoavana ja perverssinä. Tästä omakohtaisesta kokemuksesta syntyi Rousseaulle halu päästä pois ahdistavasta yhteisöstä, takaisin luonnontilaan. Tämä uusi luonnontila ei kuitenkaan tarkoittanut paluuta metsiin16, vaan yhteiskuntasopimusta, jossa kaikki yksilöt tekevät sopimuksen itsensä kanssa (ei siis toistensa kanssa) ja näin he saavuttavat inhimillisen elämän korkeimman asteen, luonnontilan yhteiskunnassa. Tässä utopistisessa tilassa sosiaalinen ei enää määritä ihmisen toimintaa, ihmiset eivät matki tai jäljittele toisiaan, vaan kaikki elävät itsenäisesti yhdessä, kaikki ovat yksilöitä, joita kukaan muu ei voi millään tavalla alistaa valtaansa. Yhteiskunta ei kuitenkaan ole vallaton tai anarkistinen, vaan siellä vallitsee yleistahto (volonte général), joka on samaan aikaan kaikkien ja ei kenenkään tahtoa.

Roussaun tavoitteena on myös lepo ja pysyvyys, mutta hänen näkemyksensä eroaa hiukan liberaalista näkemyksestä siinä, että Rousseaun mukaan yhteiskuntasopimus voidaan purkaa, jos näin yhteisesti päätetään. Rousseau kannatti osin patriarkaalista maailmaa, tosin joissakin kohdissa liberaaleista kollegoistaan poiketen, ja myös hänen käsityksensä naisesta on jokseenkin alistava. Esimerkiksi perheen, kuten edellä tuli jo ilmi, Rousseau näki vain isän ja lasten välisenä suhteena, joka katkeaa lasten kasvettua aikuisiksi. Perhe voidaan perustaa uudelleen sopimuksella. Tätä esimerkkiä Rousseau käytti myös valtion muodostumisesta ja eroaa siinä mielessä liberaalista ajattelusta, että hän korostaa, ettei yhteiskunta voi perustua mihinkään luonnolliseen suhteeseen vaan että kaikki lailliset hallintomuodot perustuvat sopimuksille.

Rousseaun valtiota määrittää siis keskeisesti luonnontilainen mies, joka hallitsee kansaa kuin perheenisä hallitsee perhettä. Jotta ymmärtäisi sen, mihin nainen on tästä kuviosta kadonnut, on syytä vielä hetkeksi palata Tournierin Perjantaihin, josta on luettavissa molemmat edellä esitellyt poliittisen filosofian ajattelumallit.

Ensiksikin hän kuvaa liberaalin kolonialistisen hallinnon, jonka jälkeen Tournier kuvailee irvaillen Rousseaun luonnontilan ihanuuksia. Tournierin versiossa ne tosin ovat enemmänkin negatiivisia piirteitä, kuten esim. hymyilemisen (jonka Rousseau olisi käsittänyt sosiaalisesti opituksi) häviämisenä sekä puhekyvyn heikkenemisenä (Rousseaun luonnontilassa ei esiinny kieltä). Tournierin Robinson kohtaa saarella kuitenkin toisen, Perjantain, jonka avulla hän oppii ja aloittaa uuden elämän. Koko Robinson ikään kuin syntyy uudelleen ja päätyy elämään jonkinlaista pysähtynyttä hetkeä, vapaan kontemploinnin tilaa, jossa hänen katseensa suuntautuu vihdoin maasta aurinkoon, ikuiseen valoon, josta hän saa terveyden. Tämän tilan voi nähdä merkitsevän vita contemplativaa, kuten sen edellä kuvasin.

On kummallista, että niin Deleuze kuin Liisa Saariluomakin jättävät Tournier-kommentaareissaan kirjan loppuratkaisun kommentoimisen kokonaan väliin. Kirjan lopussa Perjantai lähtee saarelta pois siellä vierailleen kauppalaivan avustuksella. Robinson on peloissaan, hän on alkanut aurinkoelämänsä aikana pelätä pimeää. Kun hän huomaa että Perjantai on kadonnut, Robinson horjuu henkisesti ymmärtäessään, ettei vanhukselle ole olemassa mitään pahempaa kuin yksinäisyys. Vihdoin laivasta karannut laivapoika rientää pelastamaan tilanteen. Englantilaisen kauppalaivan miehistö oli kohdellut poikaa huonosti, ja tämän vuoksi pako laivalta lempeän erakon asuttamalle saarelle on hänelle täysin varteenotettava vaihtoehto.

Tournierin loppukuvaus on vaikuttavaa luettavaa: "Lopulta jumaltähti nosti kokonaan näkösälle punaisen hiuskruununsa symbaalien räikkeen ja kimeiden torventoitotusten säestyksellä. Metallin välähdyksiä syttyi lapsen pään ympärille. - Mikä sinun nimesi on? Robinson kysyi siltä. - Minun nimeni on Jaan Neljapäev. Olen syntynyt Virossa, hän lisäsi kuin pyytääkseen anteeksi tuota vaikeata nimeä. - Tästedes, Robinson sanoi hänelle, - sinun nimesi on Torstai. Se on Jupiterin, Taivaan jumalan päivä. Se on myös lasten sunnuntai."

Tämä Tournierin homoeroottisuuden ylistys, ja kaiken lisäksi vanhan miehen viehtymys nuoreen poikaan tai lapseen, on jäänyt Deleuzelta ja Saariluomalta pohtimatta. Mitä Tournier, joka muutenkin teoksissaan haluaa laajentaa ja kyseenalaistaa länsimaista heteroseksuaalista käsitystä17, haluaa loppuratkaisullaan sanoa? Mielestäni hän palaa ajassa rutkasti taaksepäin, aina antiikin filosofien, etenkin Platonin ajatusmaailmaan.

Loppukuvaus on antiikin filosofian ylistys. Siinä esiintyvät kontemplaatio ikuisten asioiden, eli elementtien ääressä (Tournierin kirjassa elementit saavat alati kasvavan merkityksen). Siinä esiintyy kauneuden rakastaminen yhtenä ajattelun korkeimmista muodoista ja siinä esiintyy myös ruumiillisuuden tärkeys osana filosofiaa. Ennen kaikkea siinä esiintyy kaiken "välttämättömän" hylkääminen ja samalla työnteon hylkääminen.

Saari (Speranza), jolla Perjantai tapahtuu, on Tournierin kuvaksessa feminiini, ja tämä saari antaa siellä eläville kaiken välttämättömän. Robinsonin ei tarvitse siis arendtlaisesti valmistaa mitään eikä tehdä työtä elääkseen. "Nainen" hoitaa tämän, kuten antiikissakin. Robinson päätyy viettämään saarellaan pysähtynyttä hetkeä nuoren pojan kanssa, jota hän nimittää Torstaiksi, joka on myös "lasten sunnuntai". Tässä Tournier ehkä kumartaa myös suuresti arvostamiensa G.W.F. Hegelin ja Baruch Spinozan puoleen, joista etenkin Hegel oli innostunut "elämän sunnuntain" ajatuksesta. Näin siis myös Rousseau ja Tournier tulevat lopulta pönkittäneeksi länsimaisen kulttuurin peruspilarin, eli valkoisen miehen myyttiä.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.