2004-08-20

Luonnontila yksityisyydessä
Yksi näkökulma kapitalismin perverssiin perusrakenteeseen ja Homo oeconomicuksen syntyyn

Mikko Jakonen

II Miehinen alue - luonnontila, kontemplaatio ja politiikka

Luonnontila - vapauden ja välittömyyden tila

Ranskalainen Jean-Jacques Rousseau (1712-1778) kuuluu niihin uuden ajan yhteiskuntasopimusteoreetikkoihin, jotka konstruoivat oman filosofiansa kirjoittamisen apuvälineeksi keinotekoisen luonnontilan. Rousseau kuitenkin poikkeaa muista yhteiskuntasopimusteoreetikoista juuri luonnontilan osalta. Toisin kuin esiliberaalien John Locken (teoksessa Two treatises on government, 1690) sekä Thomas Hobbesin (teoksessa Leviathan, 1651) esittämät luonnontilat, Rousseaun käsitys luonnontilasta on positiivinen. Esimerkiksi Hobbesin käsitys vastaavasta on kaaosmainen ja negatiivinen.

Vuonna 1755 julkaistussa teoksessaan Discourse sur l'origine et les fondaments de inégalité parmi les hommes (Tutkimus ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista, suom. 2000) Rousseau kuvaa alkuperäistä luonnontilaa ja siitä pois ajautumista erittäin omalaatuisesti. Luonnontila on hänen mukaansa vapauden ja välittömyyden tila. Vapauden Rousseau käsittää (hyvin liberaalisti) ihmisyksilön täysin esteettömäksi liikkeeksi ja olemiseksi. "Välitöntä" yksilöä eivät alkuperäisessä luonnontilassa kahlitse minkäänlaiset kahleet8, toisin kuin luonnontilan jälkeisessä yhteisössä.

Ihmisen alkuperäinen vapaus tarkoittaa Rousseaulle täydellistä riippumattomuutta kaikenlaisista ulkoisista suhteista, mutta häntä eivät myöskään rajoita hänen oman mielensä kahleet, toisin sanoen järki. Järjen puute ei viittaa "järjettömyyteen" vaan lähinnä itserajoituskyvyn puutteeseen. Rousseaun mukaan toisten ihmisyksilöiden matkiminen ja jäljittely ovat niitä ensimmäisiä seikkoja, joiden vuoksi ihmiskunta suistuu pois luonnontilasta9. Yksilön henkinen suhde toiseen on riippuvaisuuden alku ja vapauden loppu. Rousseaun luonnontilassa elävä yksilö on nimenomaan yksilö. Hänen voisi sanoa olevan kykenevä alituiseen autenttisuuteen, kykenevä elämään hetkessä ja vain tässä hetkessä, minkään muun aiemman kokemuksen määrittämättä käsillä olevaa hetkeä.

Luonnontilainen yksilö ei ole siis lojaali itselleen, ja vielä vähemmän muille. Kaikki sopimuksiin viittaava toiminta on Rousseaun mukaan alkuperäisen luonnontilan jälkeistä toimintaa. Muiden yhteiskuntasopimusteoreetikkojen tapaan hän siis ajattelee, että yhteiskunnallinen järjestys ja oikeus on sopimus, mutta ei näe tämän oikeuden palautuvan luontoon, ns. luonnonlakeihin. Ihminen on Rousseaun mukaan luonnostaan vapaa, ja ihmiskunta tekee alkuperäisen yhteiskuntasopimuksensa lähinnä hulluuksissaan ajautuen näin kahlituksi. Hobbesin mukaan ihminen on luonnontilassa kahlittu pelkoon, josta hän vapautuu yhteiskuntasopimuksen myötä.

Jos Rousseaun alkuperäisen luonnontilan määrittelyä jatkaa pidemmälle, voikin sanoa, että luonnontila on ikään kuin tila ilman aikaa. Luonnotilassa elävä villi-ihminen on tässä tilassa jatkuvasti läsnä ja kaikki mahdollisuudet ovat hänelle jatkuvasti avonaisia10. Toisin sanoen ihminen elää elämäänsä, eikä tässä elämässä esiinny minkäänlaisia intersubjektiivisia kommunikatiivisia ulottuvuuksia. Jos villi kohtaa luonnossa kaltaisensa, ei heidän välilleen voi syntyä minkäänlaista kestävää suhdetta, koska heistä kumpikaan ei tarvitse toista oman eksistenssinsä säilyttämiseen. Arkipäiväisemmin sanottuna, luonnontilaiset yksilöt eivät saa toistensa seurassa oleilusta mitään mikä jollain lailla vaikuttaisi heidän tulevaan käyttäytymiseensä. Luonnontilassa yksilölle ei ole toista, subjektille ei ole objektia, ja juuri tästä syystä minkäänlaisia alistus- tai riistosuhteita ei luonnontilassa esiinny. Lyhyesti: luonnontilassa ihminen on yksinäinen.11

Toisen olemassaolo ei ole oman olemassaolon ehto, muttei Rousseaun mukaan myöskään oman olemassaolon uhka, päinvastoin kuin Hobbes ajattelee. Rousseaun luonnontilassa ei siis esiinny pelkoa siinä mielessä kuin Hobbes tuon tunteen käsittää. Rousseaun kuvaama ihmisen luonnontila on muutenkin "puutteellinen", sillä luonnontilaisella yksilöllä ei ole kieltä. Rousseaun mukaan ihmiseltä puuttuu siis vapaimmassa olomuodossaan kieli, sanat, puhe ja kommunikointi. Ihmisen elämä on pelkkää olemista, olemista sinänsä, ja tämä ihmisen korkein tila tarkoittaa samaa kuin ajattelu ilman sanoja. Tätä samaa filosofin kokemusta ikuisuudesta, "pysyvästä nykyhetkestä" (nunc stans), on aiemmin kuvannut Platon sanoilla arrheton ("sanomaton") ja Aristoteles termillä aneu logou ("ilman sanaa").

Mitä on vita contemplativa?

"...järjen mietiskelevä toiminta näyttää olevan arvokkaampaa ja sellaista, jolla ei ole itsensä ohella tavoiteltavaa päämäärää ja jolle kuuluu oma nautinto, joka lisää sen toimintaa, ja jos itseriittoisuus, vailla huolta oleminen ja väsymättömyys, sikäli kuin se on ihmiselle mahdollista, ja kaikki muukin, minkä sanotaan kuuluvan todella onnelliselle, näyttää kuuluvan tähän toimintaan, niin tämä on täydellinen inhimillisen onnellisuuden muoto, ja kestää koko elämän ajan. Sillä mikään onnellisuuden osatekijä ei saa olla epätäydellinen."

Näin selittää Aristoteles Nikomakhoksen etiikassa filosofisen mietiskelyn olevan korkeinta, mihin ihminen koskaan voi pystyä. Hannah Arendt jatkaa esitystä filosofisen kontemplaation historiasta teoksessaan Human Condition seuraavaan tapaan.

Arendtin mukaan Aristoteles erotti kolme erilaista vapaalle miehelle tarjolla olevaa elämäntapaa. Nämä kolme elämäntapaa olivat ensiksikin ruumiinnautintoihin keskittynyt elämä (kauneuden kulutus sellaisenaan), toiseksi polikselle (eli politiikalle) omistautunut elämä (hyve tuottaa kauniita asioita) ja kolmanneksi, kaikkein korkeimpana hyvänä filosofin elämä (kreik. bios theoretikos, myöhemmin lat. vita contemplativa ), "joka on omistautunut tutkimaan ja pohtimaan ikuisia asioita, joiden iänkaikkista kauneutta ihminen ei voi tuottamalla saada aikaiseksi eikä kuluttamalla muuttaa".

Aristoteleen mukaan korkein ihmisen kyvyistä on siis nous, eli kyky kontemplaatioon. Kontemplaatiosta Aristoteles käytti myös käsitettä theoria, jonka hän näki määrittävän kaikkea muuta toimintaa. Itse asiassa kyky kontemplointiin, joka eroaa ajattelusta ja päättelystä, on jo sokraattisen koulukunnan löytö, ja Arendtin mukaan se on "tiukasti" hallinnut metafyysistä ja poliittista ajattelua myös uudella ajalla.

Olennaisin seikka kontemplaatiossa on se, että sen sisältöä ei voi ilmaista puheessa. Kontemplatiivinen elämänasenne onkin ennen kaikkea välttämättömyyksiä halveksuvaa elämää, siis myös puhetta ja puhetoimintaa, eli politiikkaa (politiikkaa antiikin poliksen merkityksessä) halveksuvaa elämää. Se voi olla myös ruumiillisuutta halveksuvaa, mutta tämä ei välttämättä ollut antiikin filosofien kanta12. Joka tapauksessa Sokrates lienee se, joka päätteli ikuisuuden olevan metafyysisen ajattelun keskus. Arendt puolustaa tätä näkökantaa sillä, ettei Sokrates kirjoittanut mitään muistiin, hän oli siis täysin vapaa välttämättömyyksistä, jopa omien ajatustensa kirjoittamisesta. Kirjoittaminen kun on maailmaa kohti suuntautunutta toimintaa ja siten ristiriidassa ikuisuuden ajattelun kanssa13. Arendtin mukaan sanaa theoria käytettiinkin kuvaamaan ikuisuuden kokemusta erotuksena kaikista muista kokemuksista, jotka voivat koskea korkeintaan kuolemattomuutta.

Aristoteleen mukaan ihmisen koko elämä voidaan jakaa välttämättömään työhön ja vapaaseen aikaan. Arendt purkaa auki tätä Aristoteleen näkemystä siten, että hänen mukaansa koko polis ja sen toiminta, kaikilta osiltaan, olivat viime kädessä olemassa vapaiden miesten vapaata kontemplaatiota, eli alkuperäisen "sanomattoman" ajattelemista varten. Arendt kirjoittaakin aristotelisen filosofisen kontemplaation merkitsevän samaa kuin pyrkimyksen täydelliseen liikkumattomuuteen. Kontemplaatio aristotelisessa traditiossa tarkoittaa huipussaan täydellistä rauhaa, jossa "kaikkien liikkeiden, niin ruumiin ja sielun kuin puheen ja pohdiskelunkin, täytyy pysähtyä totuuden edessä. Totuus voi tulla ilmi vain täydellisessä inhimillisessä liikkumattomuudessa". "Alkuperäisen" filosofisen kontemplaation tarkoituksena on paljastaa ihmiselle fyysisen kosmoksen liike, joka "liikkuu itsestään muuttumattomassa ikuisuudessa ilman ulkopuolista, ilman ihmisen tai jumalan aiheuttamaa häiriötä tai apua" ja tämä liike paljastuu ihmiselle vasta silloin, kun kaikki ihmisen liikkeet ja teot ovat täydellisessä levossa.

Miksi halveksua kuolemattomuutta?

Arendtin mukaan kreikkalaiset miehet pitivät poliittisen elämän ennakkoehtoina vapautta kaikista elämän välttämättömyyksistä ja muiden ihmisten pakotuksesta. Tähän jo sinänsä hyvin vapaaseen tilaan filosofit lisäsivät vielä vaatimuksen oikeudesta pidättäytyä kaikista poliittisista toiminnoista ja kaikista julkisista asioista ja varasivat itselleen oikeuden harrastaa edellä kuvailtua viisauden rakastamista. Mikä filosofeja sitten häiritsi antiikin kaupunkivaltiossa?

Arendtin mukaan polis syntyi alun perin ihmisen halusta olla kuolematon. Rakentamalla itselleen häntä iseään kauemmin säilyvän esineiden maailman ihminen pystyy kokemaan jatkuvuutta maailmassa ja ihmisten rakentama maailma alkaa vaikuttaa pysyvältä, joskaan ei ikuiselta. Kuitenkaan puhe ja sen tuottama toiminta, joka on Arendtin mukaan ihmisen toiminnan tyypillisin muoto, ei säily pelkästään esineitä valmistamalla. Työ ja valmistaminen eivät voi siis korvata puhetta ja toimintaa. Tämän vuoksi ei kaupankäyntiä eikä myöskään työtä sinänsä arvostettu antiikissa korkeimmalle, vaan ne olivat yksityisyyden asioita. Korkein ihanne oli tulla kuolemattomaksi puheidensa kautta, sankariksi, joka muistettaisiin esineitäkin kauemmin. Tätä ihannetta varten tarvittiin polis, politiikan alue, jossa puhumalla ja puheiden kautta toimimalla saattoi saada aikaan ikuisesti muistettavia asioita. Näin yksityisen maailman rinnalle syntyi ikään kuin toinen maailma, julkinen maailma.

Arendtin mukaan ihmisen omalaatuinen kuolevaisuus perustuu siihen, että yksittäinen, ainutlaatuinen elämä, joka ilmenee elämäntarinana, irtautuu biologisesta elämästä. Luonnon ja maailmankaikkeuden elämä on syklistä, ihmisen elämä on Arendtin mukaan suoraviivaista, eli siis kuolevaista. Tämän vuoksi ihminen pyrkii kuolemattomuuteen; ihminen pyrkii ikään kuin jäljittelemään ympäröivää maailmaa. Arendt kirjoittaa: "Kuolevaisten tehtävä ja mahdollinen suuruus on heidän kyvyssään tuottaa asioita: valmisteita, tekoja ja sanoja."

Tämä on vita activan alkuperäinen lähde ja keskus, maallisen kuolemattomuuden tavoittelu. Kuolevaisuus on Arendtin mukaan ihmiselämälle ominainen piirre, ihmiselämän tunnusmerkki maailmassa. Antiikin kreikkalaisten maailmaa ympäröi kuolemattomuuden ja ikuisuuden maailma, ja juuri tätä ikuista maailmaa filosofitkin rakastivat. Heidän pohdiskelunsa eivät olleet korkeimmillaan polikseen suuntautuneita, vaan siihen, mikä on luonnostaan kuolematonta.

Kyky maailmalliseen kuolemattomuuteen ei riittänyt filosofeille, ja niinpä he alkoivat halveksua poliksen pyrkimyksiä kuolemattomuuden tavoitteluun. Arendtin mukaan vielä suurempi syy ikuisuuteen paneutumisen lopullisessa voitossa ei ollut filosofia, vaan kristillisen evankeliumin nousu länsimaiden ainoaksi uskonnoksi. Toinen syy tähän oli Rooman valtakunnan tuho, joka osoitti jopa ikuiselta näyttäneen ihmiskätten työn olevan häviäväistä. Maallisen kuolemattomuuden tavoittelu hävisi kristinuskon myötä ja vita activa sekä bios politikos alistettiin kontemplaatiolle.

Julkinen on miehen alue?

Polis oli alusta alkaen vapaiden miesten aluetta. Vapaalla miehellä antiikissa tarkoitettiin miestä, joka oli perheensä pää, eli miestä, jolla oli tukenaan kotitalous. Vain vapailla miehillä oli oikeus ottaa osaa poliksessa käytävään keskusteluun, vain heillä oli ääni. Heidän elämänmuodostaan käytettiin nimeä bios politikos. Vapaat miehet eivät kuitenkaan hoitaneet julkisen alueella pelkästään yhteisiä asioita (kuten nykypäivän poliitikot väittävät tekevänsä). Julkinen alue oli ennen kaikkea kilpailun ja jo edellä mainitun sankaruuden paikka. Puhumalla ja toimimalla oli mahdollista tehdä itsestään ikimuistoinen sankari, kuolevaisesta ihmistä saattoi tulla jotain pysyvää. Julkinen elämä oli siis jotain johon tuli valmistautua erittäin huolella, jotta kuolemattomuuden tavoitteen kykeni saavuttamaan.

Kotitalouden hallitsija, vapaa mies, oli vapaa, koska hän pystyi lähtemään pois vapaudettomuuden eli kotitalouden alueelta, vertaistensa joukkoon, polikseen, alueelle, jossa ei ollut hallintaa tai hallituksi tulemista. Vapaan miehen vapauden ydin on Arendtin mukaan samanarvoisuus, johon ei yhdistetty oikeudenmukaisuutta. Vapauden viimekätisenä tarkoituksena oli siis eriytyä ihmisen biologisesta elämänprosessista. Kotitalouden elämä oli olemassa poliksen "hyvää elämää" varten, mutta poliksen elämä ei ollut olemassa kotitaloutta, "välttämättömyyden elämää", varten.

Valmistautumisen julkiseen elämään täytyi tapahtua yksityisyydessä, koska julkisuudessa esiinnyttäessä miehen tuli olla valmis. Tämän on täytynyt johtaa lopulta siihen, että vapaasta miehestä tuli myös kotonaan, kotitaloudessaan, muukalainen ja erillinen. Hän oli yksityisyydessä kiistaton hallitsija, jolla oli täysi valta koko perheeseensä ja kaikkiin orjiin ja palvelijoihin. Näiden tehtävänä oli taata, että mies sai parhaat mahdolliset lähtökohdat julkiseen kamppailuun. Heidän tuli pitää elämää yllä, jotta mies pystyi olemaan vapaa.

Miehen tuli kuitenkin saada kontemploida rauhassa, jotta hän pystyisi harjoittamaan totuutta kohti suuntautuvaa politiikkaa. Hänen tuli tuntea ja tutkia oletettua totuutta, jotta sen mukainen maailmanjärjestys olisi mahdollista luoda poliittisilla toimilla. Tämänkaltaisen toiminnan perusedellytyksenä on täytynyt olla eräänlainen luonnontila yksityisyydessä. Mahdollisuus häiriöttömään mietiskelyyn, jossa miehen mieli saa vaeltaa pitkin kosmoksen muuttumatonta maisemaa.

Kartoittaakseen tuota muuttumatonta, vapaa mies valitsi omaksi olomuodokseen erillisyyden ja yksinäisyyden. Vain olemalla muukalainen omassa kodissaan, mies pystyi saavuttamaan sen, mitä hän eniten halusi, kuolemattomuuden ja koko ihmisyhteisön varauksettoman tunnustuksen. Tällainen kuva yksilöstä, siis miehestä on myös Jean-Jacques Rousseaun edellä kuvattu näkemys ihmisestä luonnontilassa, ja tällainen käsitys hänellä oli myös itsestään, kuten hänen omaelämäkerrallisesta teoksestaan, Les Confessions14 käy ilmi. Rousseaun visio modernista individualistisesta yksilöstä ei kuitenkaan ollut täysin itse keksitty. Itse asiassa Rousseaun yksilöstä esittämä näkemys on, kuten edellä mainitusta voi huomata, erittäin vanha, ja myös hyvin syvälle länsimaiseen kulttuuriin painunut myytti, joka ilmeni uuden ajan poliittisessa ajattelussa, kuten Arendt mainitsi, hyvin vahvana. Tarkastelen seuraavaksi modernin ajan yksilöä erään modernin ajan tunnetuimman myytin ja Jean-Jacques Rousseaun avulla.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.