2004-07-08

Radikaalia kansalaistoimintaa ja kofeiinitonta kahvia

Jukka Peltokoski

Tämä teksti on jaettu neljään osaan, joissa seikkailee kuokkavieraita, kettutyttöjä, terroristeja, maanpakolaisia ja maanpettureita - kaiken kaikkiaan mitä tahansa, aina paikallaan olevaa alastonkohtaustakaan unohtamatta.1

I

Lucas Moodyssonin ja Stefan Jaarlin dokumentti Terroristerna (2003) kuvaa muutamia Göteborgin vastahuippukokouksen mellakoista tuomittuja ruotsalaisnuoria. Dokumentti antaa tuomituille kasvot kysyen, ansaitsevatko nämä, ehkä hieman naiiveja juttelevat, mutta ilmeisen vilpittömät ja hyväntahtoiset nuoret todella terroristin leiman - sittemminkin kun vaikuttaa, että kukin heistä on tuomittu mielivaltaisesti. Hyvää tarkoittava dokumentaristi puhdistamassa hyvää tarkoittavien mielenosoittajien mainetta... Haastateltavilla ei ole mustaa huppua eikä heillä näytä olleen Göteborgissakaan. Dokumentin puhdistukset kohdistuvat siis niin "oikeisiin terroristeihin" kuin niihin, jotka tekivät "oikeasti" pahojaan Götebörgissa. Ainoa haastatelluista, joka välttää tämän avoimuuden kultaavan sädekehän on anonyyminä esiintyvä "Jonas". "Ihan hyvä" dokumentti, jossa on kuitenkin jotain epäilyttävää..."Ymmärtävää ymmärtämättömyyttä" hämmennystä herättäneen poliittisen ilmiön edessä.

II

Suomessa hyväksytään mitä todennäköisimmin piakkoin lakiehdotus naamioitumisen kieltämiseksi mielenosoituksissa. Miten meidän tulee ymmärtää tämä perustavaan poliittiseen oikeuteen (mahdollisuus ilmaista poliittinen mielipide anonyymisti) tehtävä rajoitus, joka on oikeutettu kaikilla niin sanotusti realistisilla mittapuilla arvioituna täysin mitättömillä järjestyshäiriöillä (poliisien ja kuokkavieraiden välistä tönimistä) ja omaisuusvahingoilla (naarmuja, ehkä lommojakin muutamassa taksissa)? Ei kait voida kuin todeta, että kasvoton loukkaus ja uhka kansallisvaltion symbolista järjestystä keskeisesti ilmaisevaa rituaalia kohtaan on niin rankka provokaatio, että se synnyttää näinä post-Sleepy Sleepers -aikoinakin jonkinlaisen moraalisen paniikin ja identiteettipolitiikkaa sanan tylyimmässä merkityksessä, identifioitavuuden poliittisena ja normatiivisena pakkona. Tässä toinen ymmärtämätön tapa suhtautua radikalismin kasvottomuuteen.

III

Teemu Mäki vertasi hiljattain (HS 30.5.2004) taiteilijan työtä yhteiskunnalliseen liikehdintään, erityisesti tarhaiskuja tekeviin eläinaktivisteihin. Näiden teot voidaan Mäen mukaan nähdä sikäli taiteeksi, että he käyttävät konkreettisia tekoja vertauskuvallisesti ilmaistakseen vakaumuksensa. Mäen huomio on sikäli osuva, että protestoinnilla on aina symbolinen ulottuvuutensa, joka haastaa vallitsevia ilmausten järjestyksiä ilmaisemalla jonkin potentiaalisen maailman, toisenlaisen maailman, joka on konfliktissa olemassa olevan maailman kanssa. Kuten Mäki viittaa, tämä ulottuvuus kiteytyy helposti juuri toimintatyylissä, siinä, miten toimitaan, miten puhutaan jne.

Mutta Mäen huomio on myös epäosuva. Protestoijien "vakaumuksentutkinta" ei johda protestin poliittisen haasteen tunnistamiseen. Se johtaa helposti vain protestoijien moraalin lähteille. Sellaisena se ei avaa ikkunaa - ainakaan kokonaan - siihen, miten protesti leikkaa ajankohtaisiin poliittisiin voimasuhteisiin. Protesti tuottaa kylläkin ''taiteellisen'' ilmauksen, kuvan ja kuvauksen, mutta tämän lukemiseksi on luettava muutakin kuin esittäjiensä vakaumus. On luettava kuvaan kirjoittautuva historiallinen tapahtuma. Eli mitä? Mitä kuokkavieraiden tapauksessa?

Kuokkavierasprotestin tulkinta prosessina voi johdattaa vastauksen jäljille. Siten kuin itse luin kuokkavierastapahtumaa kirjoituksessani, korostui siinä alkuaikoina käsitys kansalaisten protestista kansallista poliittista eliittiä vastaan. "Kansan kuokkavierasjuhlat" viittasi yhtäältä kansaan politiikan viittauspisteenä, toisaalta kansan ja politiikan viittauksen horjumiseen eli joidenkin kansanosien syrjäytymiseen. Koko kansan katujuhlana aloittanut kuokkavierastapahtuma jalkautti kadulle piirejä, jotka kokivat puuttuvansa koko kansan linnanjuhlien kuvaelmasta.

Myöhemmin kuokkavierasprotesti muodostui kansalaisten protestista ennemminkin ei-kansalaisten protestiksi. Samalla linnanjuhlien merkitys protestin tilallisena kohteena muuttui. Jos se oli aluksi näyttäytynyt vääristyneenä kuvana, tuli siitä nyt mielivaltainen spektaakkeli, joka peittää alueellista moninaisuuden ja globaalieliitin välistä ristiriitaa tuottamalla esitystä kansakunnan yhtenäisyydestä. Protestista tuli kasvottomien protesti naamiaisia vastaan.

Tällainen kaksijakoinen asettelu ei toki tee oikeutta protestiin jo alusta saakka osallistuneille ei-kansalaisille tai protestissa loppuun saakka mukana olleille syrjäytetyille kansalaisille, mutta nykyradikalismin poliittisen tulkinnan kannalta pieni yksinkertaistus on hyödyllinen. Se tuo esiin tendenssin, joka muutti kuokkavierailuja siihen sisältyneiden voimasuhteiden tasolla. Ja se tuo esiin tendenssin, jonka näen nykyradikalismin kärjeksi (ja siis väittämättä, että kaikkea epävirallisia vaikutuskeinoja käyttävää poliittista toimintaa voitaisiin palauttaa tähän tendenssiin).

Ei-kansalaisuuden korostuminen protestissa etäännytti kuokkavierastapahtumaa perinteisistä vasemmistovoimista ja veti mukaan uuden sukupolven protestoijia. Mistä tässä ei-kansalaisten esiinmarssissa oli kyse? Giorgio Agambeniin viitaten kyse oli sellaisen elämänmuodon noususta, joka ei syystä taikka toisesta kykene ja/tai halua kirjautua sisään valtiokeskeiseen poliittiseen järjestykseen, toisin sanoen poliittiseen yhteisöön, joka edellyttää kansalliseen identiteettiin valjastautumista. Se on (ja tässä tulee lupaamani alastonkohtaus) alastonta tai paljasta elämää, poliittisesta statuksesta riisuttua elämää, joka elää jatkuvassa poikkeustilassa, koska kansalaisuudelle perustuvat vallitsevat poliittiset kategoriat, ovat sen hylänneet - kuten se itsekin on hylännyt ne. Se ei ole elämänpolitiikkaa. Se on poliittista elämää. Se on maan ääriin karanneiden maanpakolaisten ja verivalan rikkojien elämää järjestyksessä, joka tunnustaa yhä virallisesti vain veren ja maan perinteen. Se on elämää, joka ei halua riisua keisaria alasti, vaan provosoi kyllästyneenä kansallisteatterin keisarillista näytelmää.

Tällainen tulkinta näyttää ilmeistä, kun miettii kuokkavierailuja kansallisen pyhäpäivän häväistyksenä. Lisäksi tiedämme, että kuokkavieraiden verkostot samastuvat vahvasti pakolaisten ja vieläpä erityisesti laittomien pakolaisten tilanteeseen. Sen sijaan, että tällaista poliittisen yhteisyyden kokemusta selittäisi "sosiaalisella omatunnolla", "hyväntahtoisuudelle" tms. maailmanparannushippidiskurssin jäsennyksellä, on viitattava saman poliittisen tilanteen jonkinasteiseen jakamiseen ja siitä nouseviin yhteisiin intresseihin. Kyse on poliittisesta arviosta, jonka mukaan oikeuksia ja hyvinvointia ei kyetä enää kasvattamaan kansallisvaltion viitekehyksessä, vaan on siirryttävä kokonaan uudelle poliittiselle tasolle. Tässä tilanteessa kuokkavieras on poliittisesti hyvän ja pahan tuolla puolen. Hän ei tue tai ole tukematta demokraattisia periaatteita. Hän luo niitä, pyrkiessään määrittelemään politiikan reunaehtoja - kuulosti tällainen nietzscheläinen viittaus sitten miten ylimieliseltä tahansa.

Käy siis selväksi, että kasvottomuutta ei voida määritellä vain palestiinalaishuiviksi, kommandopipoksi tai yön pimeydessä tapahtuvaksi kettumaisen kavalaksi kepposeksi. Se, mistä siis nyt puhun kasvottomana radikalismina, ei ole loppujen lopuksi vain kasvonsa konkreettisesti peittäneiden radikalismia. Konkreettinen kasvottomuus on vain onnistunut leikkaamaan tihentävänä merkkinä laajempaan merkityskenttään sekä läpäisemään uutiskynnyksen.

Toisin sanoen, pipot ja huivit ovat vain merkitsijöitä, jotka ennemminkin kuin peittävät, paljastavat kasvottomuutta tuottavan poliittisen suhteen. (En malta olla viittaamatta zapatistiarmeijan muotoiluun, jonka mukaan Meksikon hallitus ei nähnyt intiaaneja ennen kuin he kätkivät itsensä, peittivät kasvonsa mustilla huiveilla.) Lopulta ei siis ole merkitystä peittääkö "nykyradikaali" kasvonsa vai ei. Hän on joka tapauksessa kansaton ja siksi kasvoton; kasvoton, koska vallitseva poliittinen tila ei tunnista ja tunnusta hänen elämäänsä. Tässä tilanteessa räpiköiden poliittinen järjestelmä pyrkii sekä sisällyttämään kasvottoman uhan itseensä ulossulkemisen liikkeellä, itsensä vahvistaen, että savustamaan sen päivänvaloon ja identifioimaan sen rekisteriin.

Käy myös selväksi, että nykyradikaali ei ole kansalaisaktivisti. Zizekin vitsiä kierrättääkseni radikaali kansalaisaktivisti on yhtä mielekäs käsite kuin kofeiiniton kahvi tai humanitaarinen sota. Se on skitsokäsite, joka sisällyttää vastakkaiset tendenssit samanaikaisesti. Kofeiinitonta kahvia eli ei-kahvia, humanitaarista sotaa eli ei-sotaa, radikaalia kansalaistoimintaa eli ei-radikalismia...

IV

Mikä sitten on kuokkavieraiden jättämä poliittinen haaste? Tässä tilanteessa se on ehkä ennen kaikkea poliittisen käsitteistön kehittäminen elämälle, joka nousee syntymän ja kansallisvaltion repeämästä. Tällä hetkellä porvarillinen näkökulma kykenee tavoittamaan ilmiön vain jonkinlaisena barbaarisena luonnontilan esiintulemisena eikä vasemmistollakaan mene paljoa paremmin sen nojatessa lähinnä moraalisen järjen tulkintoihin.

Yksi ja ehkä varteenotettavin ehdotus uuteen suuntaan on Jussi Vähämäen keskustelu nykyradikalismista elämän sinänsä työtaisteluna. Vähämäen mukaan jälkiteollistuvassa yhteiskunnassa tuotannon perustaksi on nousemassa ihmisen olemassaolo sinänsä. Kun töihin pannaan koko ihmisen persoonallisuus, ei ole enää mahdollista tehdä klassista erottelua työn ja vapaa-ajan tai työpaikan ja ei-työpaikan välillä. Uuden talouden keskeisesti hyödyntämiä henkisen ja sosiaalisen pääoman varantoja ei ole mahdollista laittaa naulakkoon kahdeksan tunnin rupeaman jälkeen. Uusi tuotantoon sisältyvä ristiriita on tällöin siinä, että yritykset hyödyntävät ihmisten koko elämänaikaa, mutta maksavat palkkaa vain määrätyistä tuotteista ja suoritteista. Samalla koko elämästä on tulossa työelämää, kaikista suhteista työsuhteita ja kaikista yhteisöistä työyhteisöjä. Työvoiman kamppailu käydään tällöin muodollisen työajan ylittävän tuottavuuden korvaamisesta, kommunikaatiovälineiden ja -tilojen haltuunotosta sekä oman ajan hallinnasta eli tuottavuuden itsenäisestä määräämisestä.

Vakiinnutetut kansalaisoikeudet eivät riitä nykytyöläisen poliittisiksi aseiksi, vaan niiden yli astuu muun muassa vaatimuksia vapaaseen liikkumiseen, immateriaalioikeuksiin ja taattuun toimeentuloon. Uusien vaatimusten esittämiseksi uusi työvoima ei artikuloi määrättyjä identiteettejä, vaan työvoiman voimana, mahdollisuutena mihin tahansa. Ei-identiteettipolitiikka on "mitätahansisuuden" politiikkaa.

Elämän sinänsä työtaistelu ei siis ole pakoa ainoastaan kansallisidentiteetistä, vaan ylipäätään identiteeteistä. En sano, etteikö identiteettejä enää missään mielessä olisi olemassa radikalismissa, mutta se, minkä nykyradikalismi politisoi vaikuttaa olevan olennaisesti jotain muuta kuin identiteetit. Se on kommunikaation eli yhteistyön jatkuvasti virtaavia voimia.


1 Teksti on edelleenmuokattu versio Nuorisotutkimusseuran seminaarissa Radikaalin kansalaistoiminnan uudet muodot eli kuka muistaa Kuokkavieraat? pitämästäni puheenvuorosta. Puheenvuoro oli kommentaari seuran muistiossa (pdf) samalla julkaistuun kirjoitukseeni "Kasvottomat, kansattomat". Kommentaari tarkensi erityisesti kansalaisuudettomuuden teemaa, jonka näen nykyradikalismia erityisesti jäsentäväksi poliittiseksi problematisaatioksi. Seminaari järjestettiin Helsingissä 14.6.2004.

Tulostusversio.