2003-02-07

Estääkö jokin "avointa keskustelua" Natosta?

Markus Termonen

Viime aikoina olemme yhdestä jos toisestakin foorumista saaneet kuulla ponnekkaita vaatimuksia siitä, että Nato-jäsenyydestä on voitava käydä Suomessa "avointa keskustelua". Jos jotain asiaa toistetaan tällä tavoin, herää väistämättä kysymys siitä, miksi sitä on tarpeen painottaa niin paljon.

Yksi syy on varmasti siinä, että vieläkin - kun Neuvostoliiton hajoamisesta on jo yli kymmenen vuotta - kylmän sodan ajan tulenarkaa ja hankalaa ulkopoliittista tilannetta pidetään tarpeellisena verrata sen jälkeiseen tilanteeseen. Tällaisia vertailuja tehdään sen osoittamiseksi, että "meidän" (siis "suomalaisten") tulisi olla hyvillämme nykytilanteen suotuisan "pelivaran" vuoksi (joka kieltämättä on onneksi aiempaa suurempi).

Joskus vaikuttaa myös siltä, että "avoimen Nato-keskustelun" vaatimuksen tehtävänä on peitellä puheenvuoron esittäjän haluttomuutta sanoa aiheesta mitään suuntaan tai toiseen sekä siten piilotella keskustelun tosiasiallista sisällyksettömyyttä. Jollakin löperryksellähän se päivänpolitiikan lausuntokiintiö on täytettävä, että toimittajat saavat jotakin käsiteltävää - että voidaan ylläpitää kuvaa siitä, että politiikan näyttämöllä "tapahtuu jotain". Ja onhan se kaiken lisäksi "demokratian hengen mukaista", että muistutetaan keskustelun vapauden tärkeydestä. Tämän tarkoituksen lisäksi on kuitenkin olennaisempaa, että "avoimen keskustelun" vaatimus tuottaa kuvaa siitä, että jokin estää keskustelua.

Joidenkin Nato-jäsenyyden kannattajien mielestä tällainen keskustelua estävä taho on ilmeisesti jäsenyyden vastustajien joukko, jota jäsenyyden kannattajat ovat moittineet Naton mieltämisestä yhä samaksi järjestöksi kuin, mikä se oli kylmän sodan aikana. Epäilemättä erityisesti "vanhavasemmistolaisten" sekä "kepulaisten" joukosta kuulee useinkin Nato-jäsenyyttä vastustavia perusteluita, jotka viittaavat sen rooliin blokkimaisten vastakkainasettelujen tuottajana ja ylläpitäjänä sekä "puolueettomuuden" tai "liittoutumattomuuden" uhkaajana. Sinänsä kuitenkin Nato-jäsenyyden vastustajien joukosta on esitetty huomattavasti ajanmukaisempiakin Naton roolia analysoivia väitteitä (ks. esim. Jouko Huru: "Vain muutos pitää irti Natosta", Ydin 4/2002).

"Vääränlaisten mielipiteiden" esittäjien syyttäminen "keskustelun estämisestä" jos mikä on "avoimen keskustelun" vastainen väite. Tarkemmin sanoen "avoimen keskustelun" vaatimusten tehtävänä on ohjata keskustelua tiettyyn suuntaan ja tietynlaisiin käytäntöihin, ei tehdä keskustelusta "avointa". Lisäksi "avoimen keskustelun" tavoitteella peitetään se seikka, että yhteiskunnallinen keskustelu ei ole koskaan "vapaata" tai "avointa", vaan se tapahtuu aina yhteiskunnallisten valtasuhteiden piirissä ja järjestämänä. Tilanteen esittäminen "vapaana keskusteluna" piilottaa valta-asetelmat - kuten myös eräs monille Naton kannattajille ja vastustajille yhteinen asia, viittaaminen "kansalliseen etuun".

Väitteiden, joiden mukaan Nato-jäsenyyden vastustajat pitävät järjestöä kylmän sodan aikaisena insituutiona, tehtävänä puolestaan on peitellä sitä, että Nato ei ole mikään neutraali organisaatio, yksi järjestö muiden kansainvälisen yhteistyön organisaatioiden joukossa. On ehdottomasti myönnettävä, että sotien yleinen luonne on muuttunut "poliisimaiseksi" ja että kansainvälisissä sotilaallisissa operaatioissa on usein läsnä humanitaarinen tehtävä. Globaali vastuu ihmisoikeuksista on äärimmäisen tärkeä asia, eivätkä inhimilliset katastrofit ole minkään valtion sisäisiä asioita. Pasifismi ei saa olla tekosyy asioihin puuttumattomuudelle.

Edelliset asiat eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että meidän tulisi suhtautua lapsellisen luottavaisesti siihen rooliin, mikä Natolla käytännössä on. Se mitä nimitetään "humanitaariseksi interventioksi" on usein (myös) jotain muuta: poliittisten, sotilaallisten ja tuotannollisten eliittien vallan ja edunsaannin jatkuvuuden turvaamista. Erityisesti, mitä tulee USA:n rooliin kansainvälisenä vaikuttajana, tämä asia alkaa olla jo liian itsestäänselvä asia. Se on jopa niin itsestäänselvä, että siinä, missä "terrorismin vastaisen sodan" alkuvaiheessa USA:n ja Bushin toimintaa arvostelevia tahoja nimitettiin usein "valtavirtalehdistössä" (joka ei toki ole mikään yhdenmukainen kokonaisuus) "amerikkalaisvastaisiksi", sodan myöhemmässä vaiheessa EU:n ja USA:n välille nousseet ristiriidat ovat tehneet aiheellisesta arvostelusta lehdistön pääkirjoitusten vakiotavaraa, erityisesti, mitä tulee USA:n johdon yksipuoliseen käsitykseen "globaalista vastuusta".

Globaalissa tilassa suvereenisti liikkuvat voimat ovat esittäneet pyrkimyksiään tavoilla, jotka kertovat siitä, että ne pystyvät pelkästään yksinpuheluun. Vallan monologissa voima on oikeutta, vallan muuttumattomuus itsetarkoitus (esim. terrorismilakien kattaminen koskettamaan myös yhteiskunnallisten liikkeiden toimintaa), kontrollin lisääminen vapautta (esim. valvonnan lisääminen ja yksityisyyteen puuttuminen) ja jatkuva sota ikuista rauhaa. Neuvostoliiton aikakauden historiallisista dokumenteista voimme päätellä, että suvereniteetin äärimmäisessä pisteessä ideologian tarvekin lakkaa: kun sanastosta ja tietoisuudesta on pyyhitty vastarinnan ilmaisut, vallan toimintaa ei tarvitse (eikä voi) perustella enää muutoin kuin täysin itseriittoisesti. Yleistäen: tuolloin mitään ei saanut sanoa, mutta kaikki kuuntelivat, nyt mitä tahansa saa sanoa, mutta kukaan ei kuuntele.

Tulostusversio.