2004-06-25

Tiloja jokapäiväiselle elämälle
Projektin feministinen perusta

Eskalera Karakola

Kääntänyt: Mikko Jakonen

Eskalera Karakola on feministinen kommuuni ja naisille tarkoitettu tila Madridin keskustassa, Lavapiesin kaupunginosassa. Tilan tarkoituksena on tuoda yhteen erilaisia naisia ja muodostaa yhteistä poliittista ja sosiaalista toimintaa. Uusliberalistisen talouspolitiikan myötä jo ennestään huonossa asemassa olevien naisten ja prekariaatin mahdollisuudet omaehtoiselle toiminnalle ja tapaamiselle ovat käyneet yhä vaikeammaksi. Uusliberalistisen kapitalismin elämänpiiriä kurjistavassa ja tylsistyttävässä kierteessä on yhä tärkeämpää, että naiset ja prekariaatti huolehtivat itse omista oikeuksistaan, kulttuuristaan ja politiikastaan. Eskalera Karakola yrittää luoda naisille suunnatun tilan kautta tilaa jokapäiväiselle elämälle, paikan josta käsin kritisoida ja kehittää ympäröivää naapurustoa ja sitä rappeuttavaa markkinatalouden pakkovaltaa.

Me kannustamme säilyttämään ja kehittämään itseohjautuvaa feminististä tilaa, joka on luotu naisten ansiosta ja suunnattu naisille Lavapiesin alueella. Mutta mikä on feministinen tila?

Urbaani tila piilottaa itsensä sameaan neutraalisuuteen. Me kuljemme sen läpi niin luonnollisesti, että meidän on vaikea nähdä, että tämä tila ei ole alkuunkaan neutraali, vaan enemmänkin päätösten ja käytäntöjen, kamppailujen ja vaatimusten tuote, historian ja vallan kasautumisen ruumiillistuma. Se muodostaa meidät ja muuttaa meitä; muokkaannumme niiden tilojen kautta, joissa liikumme, tilojen, jotka muovaavat jokapäiväistä elämäämme, jotka määräävät sen kenet me kohtaamme ja millä ehdoilla se tapahtuu. Kuitenkin tila, jossa me elämme, on jotain intiimiä, joka konstituoi meidän subjektiviteettejamme samaan aikaan kun urbaani tila - kadut ja aukiot - ovat "julkisia" par excellance, juuri sitä, mikä on tunnustettu poliittiseksi.

Jotta tämä yhtenäisyys ja samanlaistuminen "julkisen" ja "persoonallisen (yksityisen)" välillä voitaisiin selittää ja jotta voitaisiin väittää, että juuri tässä kompleksisessa ympäristössä tehdään "politiikkaa", on tehtävä, kuten monissa feministisissä kamppailuissa, näkymätön näkyväksi. Se, mitä yleensä ajatellaan "luonnollisena", tulee denaturalisoida, samoin kuin tulee paljastaa kotityön piilotettu ekonomia ja seksuaalisen väkivallan kätketty ahdistus. Jotta tilasta voitaisiin puhua feministisenä, on kysymys päivittäisen arvottamisesta ja politisoimisesta; on havaittava, että se, mitä kaikki meistä kokevat - epävarmuutta, väkivaltaa, pieniä ärsyttävyyksiä, eristystä - on juuri sitä, minkä kautta tuottava ja uusintava järjestys luodaan, ja myös sitä, mistä vastarinta nousee. Omien tilojemme luonti on yhtä kuin vaatia, että kansalaisuus on päivittäinen käytäntö, joka rakentuu kollektiivisesti aktiivisen ja tietoisen tilan asuttamisen kautta.

Kun siis puhumme feministisestä tilasta, me puhumme tilasta, jossa jokapäiväinen on poliittisesti tunnustettu ja lähestytty ja jossa poliittinen esittää itsensä arkipäiväsenä asiana: korkeuksista alas tuotuna, abstraktiosta ja vieraantumisesta palautettuna sekä työllistettynä eläväksi tilaksi. Jokapäiväisen elämän - ihmissuhteiden, työn, naapuruston - politisoiminen tarvitsee tilan, josta käsin voidaan kehittää kollektiivisesti tietoa, josta käsin reflektoida ja ajatella, josta käsin voidaan organisoida ja kokeilla uusilla muodoilla ja uusilla interventiolla.

Elävä elämä poliittisena on potentiaalinen haaste, jossa yhdistetään niiden monien feministien, anti-rasistien ja anti-homofobisten kamppailujen henki, jotka eivät ole suostuneet hyväksymään väkivaltaa, eristämistä tai mielipahaa "normaalina". Jos nämä kamppailut ovat saaneet aikaan muutoksia yhteiskunnassamme, on siitä kiittäminen monien vuosien aikana kollektiivissamme käytyä kamppailua ja taistelua. Mutta emme saa antaa huiputtaa itseämme; on yhä paljon tekemättä, ei ole aika levätä laakereillamme.

Huomaamme kohtaavamme lukemattomia ongelmia. Yhtenä niistä työllisyyden, joka on yhä vähemmän ja vähemmän turvattua, elämän, joka on yhä kalliimpaa ja kalliimpaa, sekä julkisten tilojen ja palvelujen yksityistämisen. Tiedämme hyvin, että naiset kärsivät epäsuhtaisesti (suhteessa miehiin) näistä ongelmista, koska he ovat ylirasitettuja erilaisilla osa-aikaistöillä sekä kodinhoidon ja hoivan tehtävillä, jotka, vuosien feministisen kamppailun jälkeenkin, ovat silti lähes ainoastaan naisten harteilla. Naiset, prekariaatti ja maahanmuuttajat kantavat jokaisen sosiaalisen leikkauksen painon. Kodin ylläpito, kiitos laajalle levinneen keinottelun, on hintavaa. Työllisyys on niukkaa ja epävarmaa ja vaatii erityistä koulutusta, joka on myös kallista. Terveydenhuolto on minimaalista ja terveyden- ja sairaanhoitajat ovat muserrettuja. On hyvin vähän päivähoitopalveluja ja vielä vähemmän on palveluja vanhuksille. Ja niille, joilla on vapaa-aikaa, ovat vapaa-ajan aktiviteetitkin julkisten tilojen puutteen vuoksi hyvin rajoitettuja ja suunnattu lähes ainoastaan kulutukselle, joka on kallista, puhumattakaan sen tylsyydestä ja alentavuudesta. Instituutiot ja mainostus houkuttelevat meitä ajattelemaan tätä koko tilannetta sarjana ongelmia, joista jokaisen yksilön tulee selvitä siten kuin hän parhaiten taitaa.

Näin ei ole. Meidän tulee vaatia uudelleen; tässä jokapäiväisessä elämässä piilee poliittinen. Mutta jotta se voitaisiin sellaiseksi tunnustaa, jotta voisimme rakentaa siltoja ja murtautua eristyksestämme, jotta tämä voitaisiin ajatella kansalaistoiminnaksi, meillä täytyy olla tiloja joissa tavata toisiamme, nähdä toisiamme, tunnistaa toisiamme. Niiden täytyy olla julkisia tiloja, jotka ovat kaikille avoimia, joissa voidaan jatkaa erilaisten ihmisten välille muotoutuvien sidosten ja suhteiden jännittävää työtä. Niiden täytyy olla yhteisiä tiloja, koska sosiaalinen kangas on kudottu yhteisesti jaetun kangaspuilla. Ja mitä paremmin varustettuja nämä tilat ovat, sitä vähemmän niiden käyttäjiä pakotetaan taistelemaan ympärillään hajoavia muureja vastaan.

Eskalera Karakola on säilyttänyt itsensä tällaisena tilana jo kuusi vuotta, mutta tosin jatkuvan fyysisen epävarmuuden tilassa, joka toistuvasti rajoittaa kehittäviä kapasiteetteja. Projekti, jota suunnittelemme, tulisi laajentamaan jatkuvasti konstruktion alla olevan sosiaalisen tilan funktioita ja mahdollisuuksia. Se on kutsu varustamaan lisää infrastruktuureja ja siten luomaan jopa laajempaa yhteisöä, joka käyttää ja pitää niitä yllä. Auditorio, kirjasto, tietokonekeskus; sen lisäksi, että nämä ovat erittäin tärkeitä välttämättömyyksiä naapurustossamme, nämä ovat myös asioita, jotka eri tavoin luovat yhteisöä niiden käytön kautta.

Ja miksi me vaadimme, että täytyisi olla tilaa vain naisille? Yksi syy on se, että se tuo meille iloa, voimaa ja inspiraatioita, kun voimme olla, luoda ja puhua keskenämme: olemme lohduttavia, mikä on tärkeää epäystävällisessä maailmassa. Mutta tämä ei ole ainoa syy. Olemme myös levottomia, mobilisoimme ja kannustamme toisiamme, rohkaisemme toisiamme jakamaan huolemme ja ilmaisemaan halumme. Meitä on monta erilaista, jokainen oman tarinansa kanssa; liittoutuminen ei ole luonnollinen tai a priori vaan enemmänkin jatkuva tunnustamisen ja kommunikaation prosessi, johon saatamme itsemme uudelleen ja uudelleen, sitoutuneena toistemme kanssa yhdistymisen strategiaan. Tällaisen tilan ylläpitäminen, jossa naiset voivat kultivoida tämänkaltaista kumppanuutta, on tarpeellinen, koska tapaamispaikkojen yleinen puute on erityisen akuutti naisten tapauksessa. Olemme joko useiden epävarmojen töiden välissä tai sitten olemme sidottuja koteihimme ja kodinhoitotehtäviin. Tunnemme itsemme uhatuiksi kaduilla ja meidät on marginalisoitu poliittisissa organisaatioissa. Meillä on yhä vähemmän mahdollisuuksia avunannon ja solidaarisuuden verkostoihin, joita me tarvitsemme. Vain naisille tarkoitettu tila tarjoaa meille paikan, josta käsin voimme tarkastella elämiemme moninaisia singulariteetteja, luoda strategioita ja välineitä politisoida niitä, tilan, josta käsin voimme kokeilla uusia tapoja ilmaista itseämme ja olla yhteydessä toisiimme. Tila naisille on verkkainen tila, joka, koska se asettaa itsensä "normaalin" ulkopuolelle, voi toimia laboratoriona sosiaalisille, poliittisille ja taiteellisille suhteille.

Jotta tämä tila voisi säilyttää funktionsa laboratoriona, sen täytyy säilyä itseohjautuvana. Tämä ei ole sosiaalisten palvelujen keskus; niitä on jo olemassa, joskaan ei tarpeeksi. Eikä tämä ole kulttuurinen keskuskaan, sanan tiukassa merkityksessä. Tämä on enemmänkin tarpeellinen tila, jossa jokainen voi ilmaista fantasiansa ja toteuttaa projektinsa luomalla poliittisia mahdollisuuksia tämän talon suojassaan pitämien projektien yhteen virtaamisessa.

Monet tutkimusprojektit ja feministiset opinnot kohtaavat Eskalera Karakolassa. Talon ainutlaatuinen asema itseohjautuvana feministisenä tilana tekee siitä tärkeän kohtauspaikan feministisen liikkeen ja feministisen ajattelun välillä, jotka muissa ympäristöissä on usein erotettu toisistaan institutionaalisten käytäntöjen avulla, jotka tavanmukaisesti erottavat "aktiivisen" "reflektiivisestä". Uuden synnyttäminen ja joustavuus, jonka itseohjautuvuus sallii, on myös sallinut monien hämmästyttävän erilaisten projektien nousta Karakolasta, ja se on sallinut kauaskantoisten feminististen yhteisoperaatioiden kehittymisen. Kyky sovittaa kaikki nämä projektit ja suuntaukset saman katon alle on tuottanut rikkaan uudelleenyhdistämisen ja keskinäisen palautteen prosessin, joka muokkaa ja vahvistaa kaikkea. Tämä tietojen virta, tämä mahdollisuuksien kollektiivi määrittää projekteja, jotka nousevat Karakolasta ja niitä poliittisia muotoja, joissa ne jalkautuvat kaduille.

Tämä tietojen ja mahdollisuuksien virta auttaa myös ohjaamaan ja ylläpitämään itse taloa. Niinä kuutena vuotena, joina olemme asuttaneet Karakolaa, olemme tehneet lukemattomia uudistuksia, pieniä ja suuria, kattoon ja kattoparruihin, viemäröintiin ja sähköihin. Me opimme toisiltamme, jokainen tuo mukaan oman osaamisensa, kollektivoiden meidän kykyämme ja tietoamme ja saaden naapuruston ihmettelemään yllättyneenä: "Nuo tytöt!"

Meidän projektinamme on kuuluttaa julkisia ja itseohjautuvia tiloja yleensäkin ja kuuluttaa myös tätä taloa erityisesti, sen historian ja rakenteen vuoksi sekä tämän Lavapiesin naapuruston vuoksi kaikkine niine erityisine ongelmineen, joita se kohtaa tällä historiallisella hetkellään.

Tämän tekstin toisissa osissa me esitämme hahmotelmat Lavapiesin problematiikasta, jota meneillään oleva "entiselleen palauttamisen" prosessi uhkaa. Entiselleen palauttamisen prosessi yrittää evätä asukkaiden aktiivisen osanoton ja kääntää selkänsä naapuruston tämän hetkisten asukkaiden kiireellisille välttämättömyyksille, suunnaten sitä vastoin toiminnan kohti naapuruston muuttamista sellaiseksi, joka merkitsee sen asujaimiston karkottamista ja homogenisointia. Lukemattomat urbaanit tutkimukset osoittavat, että naapurustojen homogenisointi, siis moninaisuuden supistaminen niin väestön kuin tilankäytönkin kannalta, ennakoi sosiaalisen jännittyneisyyden syntymistä ja jättää jopa yhä enemmän haavoittuviksi ne, jotka eivät ole nuoria, liikkuvaisia, miespuolisia heteroseksuaaleja alkuperäisasukkaita, joilla on vakinainen työ. Naiset, prekariaatti, maahanmuuttajat, kehitysrajoitteiset ihmiset ja vanhemmat ihmiset menestyvät ympäristöissä, joissa me kaikki voimme asua, joissa me kaikki voimme tyydyttää tarpeemme lähellä ja kohtuullisin hinnoin, joissa on riittäviä sosiaalisia infrastruktuureja kuten klinikoita, päivähoitokeskuksia ja puistoja. Ympäristöissä, joissa on tiloja tapaamiselle ja organisoitumiselle, joissa on mahdollista luoda vastavuoroisen hoivan ja sosiaalisen kooperaation sosiaalista kudosta, eikä poliisikontrollin. Puhumme tiloista, joissa aktiivinen, osaaottava kansalaisuus voisi rakentua.

Liian monet käytännöt yrittävät ratkaista naisten sosiaalisia tarpeita antamalla perheille lahjoituksia. Nämä lahjoitukset ovat tärkeitä ja niitä voisi olla enemmänkin, mutta ne eivät millään tavalla ratkaise naisten tarvetta omalle tilalle, jossa kohdata, luoda ja tuottaa poliittista ja sosiaalista organisoitumista. Kaikki naiset eivät ole äitejä, ja monet naiset ovat paljon enemmän kuin äitejä. Perheenhuollon ongelmat ovat vain osa kohtaamistamme ongelmista. Yleinen naisten pako perinteisestä perheestä ja uusintamisesta tekee jopa yhä absurdimmaksi tämänkaltaisen yrityksen puhua naisten tarpeista, ikään kuin ne olisivat identtisiä suhteessa uusintamiseen perheen ytimessä. Tämä käytäntö muodostaa yrityksen kieltää ja piilottaa uskomattoman erilaisuuden naisten keskuudessa, meidän, jotka olemme nuoria ja vanhoja, jotka olemme sinkkuja, lesboja, transseksuaaleja, pakolaisia, opiskelijoita, prekariaattia ja niin paljon muutakin.

Tästä moninaisuudesta käsin, joka ei ole ainoastaan nättien värien leikki, vaan intiimien kokemusten lähenemistä, monimutkainen ja kontrolloimaton multitudo, jo valmiiksi sisäinen liitto, me heitämme tämän haasteen takaisin kenelle tahansa, joka yrittää piilottaa ja patologisoida meitä; tässä me olemme. Me tulemme tekemään tiloja itsellemme.

Marraskuu 2002.

Teksti on ilmestynyt alun perin englanniksi La Eskalera Karakolan verkkosivuilla: http://www.sindominio.net/karakola/english_femfund.htm

Lisää tietoa ja kuvia Eskalera Karakolan toiminnasta:
http://www.sindominio.net/karakola
karakola@sinominio.net
c/Embajadores 40, 28012 Madrid, Spain