2004-05-22

Oikeuden väkivalta
Giorgio Agambenin haastattelu

Toimitus

Kääntänyt: Jussi Vähämäki

Giorgio Agamben on italialainen filosofi, jonka tuotannon keskeisiä käsitteitä ovat mm. poikkeustila ja "alaston elämä". Seuraava haastattelu julkaistiin 12.5.2004 italialaisessa l'Unità-lehdessä.

Professori Agamben, huhtikuun 22. päivä Italian parlamentti hyväksyi lakiin, joka lisäsi kidutusrikoksen rikoslakiin, Lega Nordin ehdottaman lainmuutoksen, jonka mukaan väkivallan tai uhkausten on oltava "toistuvaa" ennen kuin voidaan puhua kidutuksesta. Onko kyse viimeisimmästä "poikkeustilan" ilmenemismuodosta, siis tuosta oikeusjärjestyksen pidättämisestä, jonka pitäisi olla tilapäinen ja poikkeuksellinen toimi, mutta josta - kuten olette eräässä teoksessanne teoretisoineet (Lo stato di eccezione, Bollati Boringhieri 2003) - on silmiemme edessä tulossa nykyään hallinnon normaali paradigma?

"Ollaksemme tarkkoja, kyse ei ole poikkeustilasta, koska poikkeustila edellyttää lain pidättämistä poikkeuksellisten olosuhteiden tilanteessa. Tässä kidutus tehdään pikemminkin laillisesti ja pysyvästi harjoitettavaksi. Olemme siis jonkin vielä karmeamman kuin pelkän kidutuksen yksinkertaisen tosiasian äärellä, koska kyseessä on nimenomaan kidutuksen laillistaminen, sen sisällyttäminen valtion oikeusjärjestykseen. Sitä ei tapahtunut edes natsi-Saksassa, jossa mikään laki ei oikeuttanut kidutusta. Tämän lainmuutoksen myötä Italiasta tulee barbaarinen maa, valtio, jonka toimihenkilöt ovat laillisesti kykeneviä kiduttamaan, on kidutus toistuvaa tai ei. Yksi ainoa kidutus riittää merkitsemään sekä kiduttajan että kidutettavan koko elämän, kuten yksi ainoa kidutus voi saada aikaan kuoleman."

Tammikuussa, sen jälkeen kun Yhdysvaltain hallitus oli ottanut käyttöönsä uudet kontrollijärjestelmät, joita sovelletaan Yhdysvalloissa oleskeleviin muiden maiden kansalaisiin ja joihin kuuluu muun muassa velvollisuus antaa omat sormenjälkensä kortistoitaviksi, peruitte luentonne, jotka teidän piti pitää New York Universityssä.* Miten nyt reagoitte lain muutokseen, joka tosiasiallisesti haluaa laillistaa Italiassa kidutuksen?

"Erosin virastani New York Universityssä syistä, jotka mainitsitte. Täällä Italiassa olen valtion yliopiston professori. Kuinka voisin jatkaa opettamistani - ja elämääni - maassa, jossa kidutus olisi laillista? Mutta tämä pätee meihin kaikkiin. Kysyn, kuinka valtion päämies voi hyväksyä olevansa poliisivaltion presidentti? Kidutuksen laillisuus ei poista perustuslain yhtä pykälää, vaan koko periaatteen, jolle se perustuu."

Genovan G8-kokouksen tapahtumien jälkeen kidutus näyttäisi olevan maassamme todellisuutta. Minkälainen yhteiskunta tekee tämänkaltaisen toiminnan mahdolliseksi?

"Luulen, että liikumme varsinaisen poliittisen analyysin ulkopuolella. Mietin toisinaan, josko olemme enää tekemisissä ihmisten keskinäisten asioiden kanssa. Yhteiskunta, joka tekee kidutuksesta laillista, ei ole ihmisyhteiskunta. Mitä ihmisiä ovat ne, jotka esittivät muutosta ja äänestivät sen puolesta? Eikö ole mahdollista, että he eivät näe, että maa, jossa olisi mahdollista kiduttaa laillisesti, on maa, jossa kaikki ihmisten välinen kanssakäymisen on tehty mahdottomaksi? Kuinka voidaan elää maassa, jossa kansalaiset voivat kadulla kohdata laillisia kiduttajiaan tai vaimojensa, äitiensä, veljiensä tai omien lastensa kiduttajia? Mielestäni sanomalehtien olisi voitava julkaista lain muutoksen puolesta äänestäneiden kansanedustajien nimet ja kuvat yksinkertaisen uutisotsikon alla: 'He haluavat kiduttaa'."

Castellin laki oikeutetusta puolustautumisesta, Bossi-Finin maahanmuutosta, Finin huumausaineista, Burani-Procaccinin lakiesitys mielenterveyspotilaista ja nyt tämä toistuva kidutus: onko olemassa jonkinlainen punainen lanka, joka yhdistää nämä poikkeukset?

"Pikemmin kuin etsiä jonkinlaista poliittisluontoista yhteyttä näiden lakien välillä, haluaisin pyytää miettimään erästä yhteiskuntiamme syvältä luonnehtivaa prosessia. Siinä demokraattisen tietoisuuden peruuttamaton rappeutuminen ja elämänmuotojen jatkuva barbarisoituminen kulkee käsi kädessä ennen näkemättömän lainsäädäntöinnon sekä yksilön elämän ja yhteiskuntaelämän kaikkien puolien kasvavan oikeudellistamisen kanssa. Kaiken, myös kaikkein yksityisimmän ja merkityksettömimmän teon (tupakoinnin, huomenna myös kävelemisen tai virtsaamisen) tai sen, mikä aivan selvästi on rikos (kidutus), on muututtava erityiseksi oikeudelliseksi tosiasiaksi. Minusta näyttää tästä näkökulmasta merkittävältä, että kidutuksen sisältävä lainmuutos sisältyy juuri lakiin, joka tekee kidutuksesta rikoslain piiriin kuuluvan rikoksen. Kidutus väkivaltana toista inhimillistä olentoa kohtaan oli jo rikos: se, että tunnettiin tarve tehdä siitä erityinen oikeudellinen tosiasia näyttää todellisuudessa, että oli hämärtymässä tietoisuus kidutuksen rankaistavuudesta, siis että yhteiskunnan barbarisoituminen oli saavuttanut tason, jolla kidutus oikeussäädöksenä muuttui usean vuosisadan jälkeen uudelleen mahdolliseksi. Tämän jälkeen kidutuksen laillistamiseen oli vain lyhyt askel."

Jos katsomme koko maailmalle, niin silmiemme edessä näkyvät kuvat amerikkalaisten ja englantilaisten kiduttamista irakilaisvangeista. Kidutuksen, joka ainakin saatavilla olevan tiedon mukaan on ollut vailla syytä; sen päämääränä ei edes ollut pidätettyjen tahdon lannistaminen tietojen saamiseksi. Näyttää siltä, että kyse ei ole edes valitettavasti laajalti käytössä olevista pakkokeinoista, vaan väkivallan äärimmäisestä ilmauksesta. Minkä selityksen voimme antaa tälle?

"Kidutuksesta Irakissa on puhuttu paljon ja syystä. Mutta minusta ei näytä siltä, että Yhdysvaltain hallitus - joka kuitenkin yhdessä Israelin kanssa harjoittaa laajamittaisinta ja järjestelmällisintä terrorin politiikkaa - eikä myöskään Englannin ole oikeuttanut kidutuksia Irakissa. Jopa ne roistot, jotka vielä hetki sitten yrittivät Yhdysvalloissa laillistaa kidutuksen, ovat nyt hiljaa. Toistan, että Italian lainmuutos edustaa käsitettävissä olevan inhottavuuden huippua. Ja tästä ei mielestäni puhuta tarpeeksi."

Onko olemassa filosofisia, poliittisia tai sosiologisia teorioita, jotka oikeuttavat tai ovat oikeuttaneet kidutuksen?

"Kidutusta, kuten jokaista oikeusinstituutiota ja jokaista inhimillistä käytäntöä, on tarkasteltava siinä kulttuurikehyksessä, jossa se tuotetaan. On kaiken kaikkiaan ilmeistä, että tätä nykyistä ei voida yhdistää esimerkiksi inkvisition oikeussaleissa harjoitettuun kidutukseen, koska se perustui teologisille oletuksille, joissa ei nykyään olisi mitään mieltä. Se, joka haluaisi käyttää näitä edeltäjiä oikeuttaakseen tai vaikka vain tehdäkseen jollain tavoin ajateltavissa olevaksi kidutuksen oikeudellisena instituutiona nykyään - koska tästä on kyse - olisi paitsi vastuuton, myös tietämätön."

Käyttääksemme jälleen erästä kategorioistanne (esillä erityisesti teoksissa Homo sacer, Einaudi 1995; Quel che resta di Auschwitz, Bollati Boringhieri 1998; Aperto. L'uomo e l'animale, Bollati Boringhieri 2002), niin voidaanko sanoa, että nykyään meitä kaikkia uhkaa muuttuminen biologiseksi "paljaaksi elämäksi" suvereenin vallan edessä?

"Miten niin 'meitä uhkaa'? Modernin biovallan horisontissa olemme olleet sitä jo pitkään. Pikemmin on ajateltava uudelleen alusta se oikeuden ja väkivallan etuoikeutettu suhde, joka määrittää valtiollista järjestystä. Ja samanaikaisesti on ajateltava olosuhteita, jotka tekisivät mahdolliseksi elämänmuodon, josta ei ole koskaan mahdollista erottaa, kuten tapahtuu kidutuksessa, jotakin sellaista kuin paljas elämä. Mutta se on jo toinen kysymys."

Viite:

* Giorgio Agambenin kirjoitus Jos valtio takavarikoi ruumiin, joka julkaistiin italialaisessa la Repubblica -lehdessä 8.1.2004:
"Olen lukenut päivän lehdistä, että Yhdysvalloissa oleskelevat ulkomaiden kansalaiset joutuvat maahan tullessaan luovuttamaan tietonsa ja antamaan sormenjälkensä kortistoitaviksi. Koska en aio alistua tällaisille toimenpiteille, peruutin välittömästi luentoni, jotka minun piti pitää New York Universityssä maaliskuussa. Yritän selittää miksi (huolimatta myötätunnostani amerikkalaisia opiskelijoita ja tutkijoita kohtaan, joiden kanssa minulla on ollut jo vuosia työ- ja ystävyyssuhteita) pidän välttämättömänä ja väistämättömänä tällaista päätöstä ja haluaisin, että sen jakaisivat muut eurooppalaiset intellektuellit ja opettajat. Kyse ei varsinaisesti ole yksilöllisestä herkkyydestä suhteessa toimenpiteeseen, johon pakotettiin ja monissa maissa pakotetaan edelleen rikolliseksi epäiltyjä ja poliittisen mielipiteensä vuoksi vainottuja. Jos kyse olisi vain tästä, olisi jopa ajateltavissa, että solidaarisuudesta nöyryyttäviin olosuhteisiin pakotettuja muita inhimillisiä olentoja kohtaan päätettäisiin jakaa heidän tilanteensa. Mutta ongelma ylittää huomattavasti yksilöllisen herkkyyden ja on tekemisissä niin sanottujen demokraattisten maiden, joissa mekin elämme, kansalaisten normaalin juridis-poliittisen (tai ehkä nykyään pitäisi sanoa yksinkertaisesti: biopoliittisen) aseman kanssa. Nykyään, kuten jo vuosien ajan aluksi satunnaisella ja huomaamattomalla tavalla ja myöhemmin yhä selkeämmin ja vaativammin, kansalaisia yritetään houkutella hyväksymään normaaleina ja humaaneina kontrollijärjestelmiä ja -käytäntöjä, joita on aina pidetty poikkeuksellisina ja epäinhimillisinä. On tunnettua, että nykyään kontrolli, jota valtiot voivat harjoittaa yksilöä kohtaan, kiitos elektronisten järjestelmien kuten luottokortit ja matkapuhelimet, on saavuttanut mittasuhteet, joita ei kyetty aikaisemmin ajattelemaan. Mutta ruumiiden kontrollissa ja manipulaatiossa on olemassa kynnyksiä, joiden ylittäminen merkitsee uutta globaalin biopolitiikan tilannetta, askelta edemmäs siinä, minkä Foucault määritteli eräänlaiseksi ihmisen eteneväksi eläimellistämiseksi, jota toteutetaan mitä hienoimman tekniikan avulla. Sormenjälkien ja silmän verkkokalvon elektroninen kortistointi, ihonsisäinen tatuointi ja muut vastaavanlaiset käytännöt ovat tämän kynnyksen ainesosia. Turvallisuussyyt, joita käytetään oikeuttamaan niitä, eivät saa johtaa harhaan. Kokemus opettaa, että alun perin ulkomaalaisia varten varatut käytännöt laajennetaan myöhemmin koskemaan kaikkia. Se, mikä tässä on kyseessä, on uusi 'normaali' biopoliittinen suhde kansalaisten ja valtion välillä. Se ei kosketa enää vapaata ja aktiivista osallistumista julkiseen ulottuvuuteen, vaan kaikkein yksityisimmän ja kommunikoimattoman kirjaamista ja kortistoimista: ruumiin biologista elämää. Julkista sanaa kontrolloivia ja manipuloivia mediajärjestelmiä vastaavat teknologiset järjestelmät, jotka kirjaavat ja identifioivat paljaan elämän: näiden kahden ääripään - sanan vailla ruumista ja ruumis vailla sanaa - välillä tila, jota joskus kutsuttiin politiikaksi, on yhä olemattomampi ja rajoittuneempi. Vuosia sitten satuin kirjoittamaan, että länsimaiden politiikan paradigma ei ole enää kaupunki, vaan keskitysleiri, ei Ateena vaan Auschwitz. Luonnollisesti se oli filosofinen eikä historiankirjoituksen väite. Kyse ei tietenkään ole erillään pidettävien ilmiöiden sekoittamisesta toisiinsa. Haluaisin vain ehdottaa, että on todennäköistä, että tatuointi Auschwitzissa näytti kaikkein "normaaleimmalta" ja taloudellisimmalta tavalta säännellä vankien kirjaamista leirillä. Biopoliittinen tatuointi, joka meille tänään pakotetaan päästäksemme Yhdysvaltoihin, on viesti siitä, mikä huomenna voitaisiin pakottaa hyväksymään normaalina hyvän kansalaisen identiteetin kirjauksena valtion mekanismeihin ja koneistoihin."

Tulostusversio.