2004-05-13

Diversity management

Markus Termonen

Monikulttuurisuus on päivän sana: erilaisuus on rikkautta! Kaikilla - yrityksillä, julkisilla organisaatioilla, urheiluseuroilla jne. - on oma diversity management -ohjelmansa, jonka avulla sovitella yhteen monimuotoisuutta ja hyödyntää sen parhaita puolia. Monikulttuurisen suvaitsevaisuuden riemuvoiton esityksessä rasismi on sysätty yhteiskunnan marginaaleihin, joista sen kaivavat esiin korkeintaan populistisen nyrkkeilijän pahoinvoivat äänestäjät tai pohjoiskarjalaisen pikkukaupungin skininuoret. Historiankirjoitus tulee puhumaan 1990-luvusta ja 2000-luvun alusta suomalaisen "yhtenäiskulttuurin" murrostilana ja vähittäisenä katoamisena etnisen monimuotoisuuden arkipäiväistymisen myötä... Mutta onko tilanne todella näin onnellinen? Mistä biologisen rasismin kukistaminen tai marginalisointi (politiikasta, mediasta jne.) oikeastaan kertoo?

Perinteisen antirasismin heikkoudet

Biologisen rasismin "lopun" myötä rasismi ylipäätään näyttäytyy ikään kuin menneisyyden painajaisunena (kolonialismi, lynkkaukset, keskitysleirit, etniset puhdistukset, apartheid jne.). Siinä missä biologinen rasismi liitti ajatuksen rodullisesta paremmuudesta kaksijakoiseen eroon (valkoinen-musta, sivistynyt-villi, puhdas-likainen jne.), nykyaikaisessa rasismissa on keskeistä biologisen rasismin lopun tai marginalisoinnin kääntäminen kulttuurisen rasismin voitoksi.

Perinteinen antirasistinen teoria on korostanut, että jos erot ovat sosiaalisesti ja kulttuurisesti määräytyneitä, silloin olemme periaatteessa tasa-arvoisia ja perimmäiseltä luonnoltamme samanlaisia. Uusi, "kulttuurinen" rasismi osaa kääntää tämän edukseen: se on ensimmäisten joukossa julistamassa antirasismiaan. Sen mukaan erilaiset kulttuurit ovat "periaatteessa" samanarvoisia.

Kulttuurinen rasismi on "postmodernia" rasismia: hienostuneimmillaan ja taktisesti älykkäimmillään se tunnustaa kulttuurisen rakentuneisuuden ja osaa kyseenalaistaa ajatuksen luonnollisesta etnisestä paremmuudesta. Biologian sijasta se vetoaa kunkin kulttuurin oikeuteen puolustaa omaa itseään, "läntistä elämäntapaa" tai "demokraattista yhteiskuntaa", maan tapoihin sopeutumattomia tai niitä uhkaavia vastaan: sekoittuminen on vaarallista ja sen yrittäminen on turhaa.

"Vanha" antirasismi, suvaitsevaisuuden puolustaminen, on vaikeuksissa tämän uuden rasismin kanssa. Heikoimmillaan se lankeaa omaan ansaansa, minkä tahansa "poliittisesti korrektiin" sietämiseen ja siten kritisoimisen mahdottomuuteen (esim. julmat uskonnolliset tavat), ja uppoaa "kulttuurisen relativismin" pohjattomaan suohon, mikä taas antaa kulttuurisen rasismin edustajille mahdollisuuden näyttäytyä edistyksellisinä, ihmisoikeuksien puolustajina jne. Yhtä heikoilla "vanha" antirasismi on silloin, kun suvaitsevaisuuspuheella tehdään rasismista yksittäisten ihmisten asenneongelma eikä rakenteellisesti ja puhetapojen kautta tuotettu ilmiö.

Muukalaisuus ja erottaminen

Toisaalta on selvää, että "suvaitsevaisuuden riemuvoitto" peittää alleen piileviä tai epäselviä rasismin muotoja. Etnisesti valtaväestöstä poikkeavassa yksilössä olennaista on se, että hän rikkoo perustavanlaatuisen jaottelun ystäviin ja vihollisiin: hän on muukalainen, sisällä ja ulkona tai ei kumpaakaan. Muukalaisuudesta voi päästä eroon näennäisesti, eli etnisyyttä saattaa olla mahdollista käyttää eräänlaisena suojavärinä monikulttuurisen suvaitsevaisuuden julkisivussa, mutta aina on olemassa epävarmuus tuon pyyhkiytymättömän stigman putkahtamisesta esiin.

Kun ranskalaiset jalkapalloilijat epäonnistuivat vuoden 2002 maailmanmestaruuskisoissa, suosittu oikeistopopulisti Le Pen nosti esiin tiettyjen pelaajien "ei-ranskalaisen" syntyperän: surkean menestyksen syy oli siinä, että he eivät olleet tarpeeksi isänmaallisia. Pysyvän stigman logiikassa mikään ei riitä: eräänä päivänä voit olla juhlittu isänmaan sankari (kuten algerialaissyntyinen Zidane ja kumppanit olivat vuosina 1998 ja 2000), mutta jonain toisena päivänä koko yhteisöön kuulumisesi on asetettu kyseenalaiseksi. Ehkä se päivä ei koskaan tule, mutta sen suurempi on epävarmuutesi.

Historiallisesti muukalaisuuden käsittelyssä on esiintynyt kaksi ratkaisua: tuhoaminen ja sulauttaminen (assimilaatio). Monikulttuurisessa yhteiskunnassa sulauttaminen toimii ainoastaan lievässä muodossa, kuten yhteiskunnassa selviytymisen kannalta välttämättömien taitojen ja tietojen omaksumisena, eikä sen tavoitteena ole puhdas yhdenmukaisuus. Kun territoriaalinen erottaminen on poissuljettua, otetaan käyttöön kulttuuriselle rasismille ominaiset hienovaraisemmat erottamisen muodot, jotka toimivat mm. tilallisesti (maahanmuuttajien sijoittaminen/sijoittuminen erillisiin kaupunginosiin), työtehtävien tasolla (maahanmuuttajat siivoojina tai pizzeriatyöläisinä) ja ajallisesti (etniseen vähemmistöön kuuluva siivooja käy työssä normaalin työajan ulkopuolella).

Universaalit markkinat

Mikä sitten selittää esimerkiksi vähemmistöjen epätasa-arvoista työmarkkinoille sijoittumista kulttuurisen rasismin mukaan? Mikäli erot ovat sosiaalisesti rakentuneita, silloin ne ovat yksinkertaisesti "vapaan kilpailun" tuotetta. Globaaleilla markkinoilla menestyvät kansakunnat ovat niitä, jotka ovat kulttuurisesti soveltuvimpia, ahkerimpia ja teknologiselta tasoltaan kehittyneimpiä, mikä taas voidaan yhdistää eri kulttuureista lähtöisin olevien maahanmuuttajien koulutukselliseen ja tieto-taidolliseen lähtötasoon. Joskus tämäkin väite tietysti osoittautuu räikeästi epäpäteväksi, kuten korkeasti koulutettujen maahanmuuttajasiivoojien kohdalla, mutta monikulttuurisessa yhteiskunnassa sitä pidetään poikkeuksena, joka korjaantuu ajan myötä, kunhan suvaitsemattomuuden jäänteistä hankkiudutaan lopullisesti eroon.

Globaalit markkinat ovat ikään kuin tuoneet kulttuuriset erot samalle pelikentälle, jonka ominaisuuksia ovat kierto, liikkuvuus, monimuotoisuus ja sekoittuminen. Kauppa saattaa erot yhteen ja kasvattaa niiden määrän äärettömäksi. Monikulttuurisuuden merkityksen tärkeä syy on juuri tässä: jäykille kaksijakoisuuksille ei ole sijaa talousjärjestelmässä, joka on valmis sisällyttämään "kenet tahansa" - ja kuinka hybridin identiteetin tahansa - erityiseksi kuluttajaryhmäksi, tuotteeksi tai työvoiman osaseksi.

Markkinasegmenttien maailmassa jokainen ero on mahdollisuus. Sitä, että kaikille löytyy oma roolinsa tuotannon ja kulutuksen ketjussa, korostaa entisestään yleinen tuotannon hajauttamisen ja verkostoitumisen logiikka. Joustavien hierarkioiden, jatkuvan kommunikaation ja tiimityön maailmassa on valtaisasti tarvetta kulttuuristen erojen tuntemukselle, kielitaidolle ja erilaisten ihmisten kanssa toimeentulemisen taidoille.

Tässäkin suhteessa monikulttuurisuuden julkisivu on tietysti idealisoitu. "Yhteinen kenttä" ei ole sileä ja vapaasti liukuva pinta, vaan siihen liittyy aina taloudellisia ja poliittisia valtasuhteita, esteitä ja hyväksikäyttöä. "Kenen tahansa" sisällyttämisen ehtona on aina samanaikaisesti rajojen ja "oman paikan" hyväksyminen. Edes periaatteessa "yhtenäisillä" markkinoilla, Euroopan unionin alueella, työvoima ei voi luottaa mahdollisuuteensa etsiä onnea ja parempia toimeentulomahdollisuuksia toisesta paikasta, minkä osoittavat uusien jäsenmaiden työvoiman liikkuvuudelle asetetut rajoitteet.

Kaikki tämä merkitsee vähintäänkin sitä, että rasismista puhuessamme meidän on oltava äärimmäisen huolellisia ja varovaisia sekä otettava huomioon tilanteen monimutkaisuus. Ei ole mitään hyötyä käyttää biologista rasismia vastustavaa argumentointia kulttuurista rasismia vastaan. Kulttuurisen rasismin vastustamiseksi on kiinnitettävä huomiota sen omiin jäykkyyksiin: kulttuurisen jäsenyyden pysyvyyden käsityksiä vastaan on asetettava sen muuttuvaisuus sekä perustavanlaatuinen epävakaus, ja "vapaan kilpailun" illuusion sijasta on korostettava rajojen ja vallan toiminnan tekemistä näkyväksi sekä niiden luovaa ylittämistä.