2004-05-19

Kansalaisuus liikkeessä

Sandro Mezzadra

Kääntänyt: Markus Termonen

Étienne Balibar on painottanut viimeaikaisissa kommenteissaan, kuinka strategisesti tärkeää on se, että kolonialistisen laajentumispolitiikan historia sisällytetään kaikkeen kriittiseen pohdintaan eurooppalaisen kansalaisuuden kysymyksestä. Tämä sisällyttäminen ei ole pelkästään akateeminen kiista, vaan se on jokapäiväisen elämän perustavanlaatuinen aihe Euroopassa, mikä johtuu "yhä suuremmasta ja yhä oikeutetummasta koloniaalista alkuperää olevien väestönosien oleskelusta vanhoissa metropoleissa kärsitystä syrjinnästä huolimatta".

Oppitunteja toiseudessa

Kolonialistisen historian mietintää vaivaavat siten "uudet jännitteet ja väkivalta", samalla kun se potentiaalisesti kirjoittaa eurooppalaisen kansalaisuuden säikeisiin sen, mitä Balibar kutsuu "toiseuden oppitunniksi": toiseuden eurooppalainen tunnistaminen "sen oman identiteetin, virtuaalisuuden ja vallan välttämättömäksi osaseksi" (Balibar: L'Europe, l'Amérique, la guerre; s. 38).

Balibarin arvokkaat pohdinnat yllyttävät useisiin kysymyksiin: mitä uutta on tässä "toiseuden oppitunnissa"? Postkolonialistisessa tutkimuksessa toiseus on laajasti tunnistettu eurooppalaisen identiteetin "olennaiseksi osaseksi" moderniteetin alusta saakka. Kuten Bhabha tai Spivak opettivat meille, sekoittumisen, läpikulun ja risteytymisen liike on olemassa yhtä aikaa kolonialistisen kokemuksen kanssa ja ennakoi "postkolonialistista" nykyisyyttä.

Itsessään risteytyminen ja "hybridisaatio" voivat kuvailla myös erityisen brutaaleja hallinnan harjoittamisen ja hyväksikäytön jäsentämisen tapoja sen sijasta, että viittaisivat pelkästään vapautumisen kokemuksiin. Toiseuden ja eurooppalaisen identiteetin perustavanlaatuisen suhteen sijaan on kyse siten sellaisen toiseuden tunnistamisesta, joka toisi historiallisesti mukanaan eurooppalaisen itsekritiikin. Tällaisesta itsekritiikistä ja tunnistamisesta ei ole jälkeäkään siinä, miten poliittinen Eurooppa suhtautuu nykyaikaiseen siirtolaisuuteen: ei aihetta koskevissa kansallisissa lainsäädännöissä, ei komission direktiiveissä eikä eurooppalaista kansalaisuutta koskevissa artikloissa siinä perustuslakiprojektissa, josta keskusteltiin ja jota ei hyväksytty Brysselin hallitustenvälisessä konferenssissa viime joulukuussa.

Ainoa signaali vastakkaisesta suuntauksesta on juuri siirtolaisten oleskelu Euroopassa. Tulisiko meidän tulkita tämä oleskelu sosiaalisen liikkeen oleskeluna, liikkeen, joka jatkaa sellaisten poliittisten käytäntöjen haastamista, jotka tekisivät Euroopasta "linnakkeen", ja luo siten mahdollisuuden "toisenlaiselle" eurooppalaiselle kansalaisuudelle samalla kun tarjoaa siihen materiaalisen esimerkin? Mitkä ovat tämän sosiaalisen liikkeen resonanssivaikutukset muihin kansalaisuuden sosiaalisiin käytäntöihin ja kysymyksiin, jotka yhtä lailla kumotaan pois institutionaalisesta muodosta, jonka eurooppalainen kansalaisuus on ristiriitaisesti omaksumassa? Mitä konstitutiivisia näkökulmia on avautunut tällä maaperällä Euroopassa tänä päivänä läsnäoleville liikkeille, jotka kamppailevat "uusliberalismia" ja sotaa vastaan globaalin liikkeen kontekstissa? Nähdäkseni juuri nämä ovat pohtimisen arvoisia kysymyksiä.

Eurooppalaiset rajat

Mitä tulee sotaan, samalla kun seurauksena on keskustelu uudesta eurooppalaisesta rajapoliisista ja "terrorismin vastainen sota" avaa sisäisen sotatantereen, jonka ensimmäisiä uhreja ovat siirtolaiset (Euroopassa kuten myös USA:ssa), kamppailu eurooppalaisilla rajoilla jatkuu. Ihmisoikeusjärjestöt laskevat, että viimeisen kymmenen vuoden aikana melkein 4000 pakolaista ja siirtolaista on kuollut, hukkunut meriin tai jokiin, räjähtänyt miinakentillä ja tukehtunut konteissa yrittäessään ylittää näitä rajoja. On hankala mitata niiden määrää, jotka ovat kokeneet vastaavankaltaisen kohtalon lähestyessään eurooppalaisia rajoja esimerkiksi ylittäessään Saharaa. Mitä tämä on ellei sotaa ja vielä paljon likaisempaa sellaista, koska sitä ei harjoiteta perinteisin ehdoin? Riittääkö suuttumus, kun edessä on tämän sodan ja "ihmiskuljettajien" sekä "uusien orjakauppiaiden" julmuuden todellisuus? Onko sopivampaa alleviivata sitä, että toisin kuin perinteisten orjien tapauksessa, enemmistö miehistä ja naisista lautoilla ja rikkinäisissä kalastusaluksissa valitsi, ettei halunnut jäädä?

Tämän aiheen ympärille asetamme kysymyksen tunnistamisesta: nykyisten siirtolaisuusliikkeiden tunnistamisesta yhteiskunnallisiksi liikkeiksi, joita motivoivat erityiset vapausnäkemykset ja kansalaisuuden vaatimukset, vaikka niillä onkin edessään köyhyyden ja sosiaalisen sekä poliittisen tuhon olosuhteet. Eurooppalaisilla rajoilla tapahtuvien asioiden merkitys on kaukana "marginaalisesta". Koko rajan ajatus - sen hallinnoimisen käytännöt kuten myös sen "lokalisointi" - näyttää muuttuneen perustavanlaatuisesti "globalisaation" etenemisen myötä.

Yhtäältä, rajat projisoidaan ulkopuolelle, ja ne luovat varjonsa satojen mailien päähän maantieteellisistä linjoista, jotka piirtävät alueita kuten Eurooppaa. Tony Blairin viimeisin ehdotus perustaa keskeisille konfliktialueille kuten Aasiaan ja Afrikkaan liikkuvia keskuksia, joissa käsitellä potentiaalisten pakolaisten turvapaikkahakemuksia, on oikeiden säilöönottokeskusten metafora. Se on edellisin tapaus prosessissa, joka on viimeisen 15 vuoden aikana tehnyt mahdolliseksi kansallisten ja eurooppalaisten auktoriteettien yhä hyökkäävämmän väliintulon strategiselta asemaltaan tärkeiden kolmannen maailman maiden rajakontrollikäytäntöihin ja siirtolaisuuden liikkeisiin.

Toisaalta, rajoja puretaan ja pannaan uudelleen kokoon jatkuvasti; ne ulottavat varjonsa "kaupunkien" sydämeen eivätkä enää viestitä yksinkertaisesti niiden ulkoisesta kaaresta. Karkotusta odottaville siirtolaisille on säilöönottokeskuksia kaikkialla Euroopassa. Niitä ei enää voida pitää poikkeuksena vaan ilmaantuvan eurooppalaisen kansalaisuuden perustavanlaatuisena instituutiona. Ne ovat ainoastaan näkyvimpiä muotoja siitä monimutkaisesta prosessista, jonka kautta saa muotonsa eurooppalainen apartheid, jota Balibar on arvostellut taipumattomasti viime vuosien aikana. Sana apartheid täytyy ottaa kirjaimellisesti, koska se, mikä on tarpeen asettaa teoreettisen ja poliittisen väittelyn keskukseen, on "alempiarvoiseksi (oikeuksissa ja siten myös arvokkuudessa) tehdyn väestön muodostamisen prosessi, väestön, joka on väkivaltaisten 'turvallisuuskontrollin' muotojen kohde ja pakotettu asumaan jatkuvasti 'rajalla', ei kokonaan sisällä eikä ulkona" (Balibar: Noi cittadini d'Europa?; s. 139).

Eurooppalaisen siirtolaisuuspolitiikan käytännöt eivät retoriikastaan huolimatta sinetöi eurooppalaisia rajoja pitävästi. Niiden tavoite ja vaikutus on patojärjestelmän perustaminen ja lopulta siirtolaistyön aktiivisen sisällyttämisen prosessin tuottaminen sen kriminalisoinnin keinoin. Jos katsomme yksittäisten eurooppalaisten valtioiden siirtolaisuuslainsäädäntöä, joka on muokattu eurooppalaisten ohjeiden mukaisesti, tulee ilmeiseksi, että nämä lait ovat siirtolaisten olosuhteita sääntelemällä tehneet suoran väliintulon työmarkkinoiden sääntelyn alueelle.

Italialainen Bossi-Fini -laki, joka sitoo oleskeluluvan säännölliseen työsopimukseen, on tässä suhteessa täysin eurooppalainen laki ja heijastelee yleistä suuntausta, joka panee alulle henkilökohtaisen työmarkkinoille pakottamisen todellisen toteuttamisen (dispositiivin) samalla kun tekee ns. laittomien siirtolaisten läsnäolosta nykyaikaisen eurooppalaisen yhteiskunnan rakenteellisen tosiasian. "Laittomien siirtolaisten" ja kansalaisten välillä, siinä mitä rasismin ja muukalaisvihan tarkkailun eurooppalaisen keskuksen (European Monitoring Center on Racism and Xenophobia) virallinen toimisto Wienissä kutsui vuoden 2001 raportissaan "Euroopan etnis-rodulliseksi työnjaoksi"1, on kokonainen sarja välittäviä asioita, jotka vastaavat oleskelulupien erilaisia olemassaolevia typologioita.

Toukokuun 1. päivänä 2004 kymmenen uutta eurooppalaista maata liittyi Eurooppaan, mutta niiden työläiset eivät liittyneet: kahdesta seitsemään vuoteen kestävänä aikana liittyminen Eurooppaan ja eurooppalaisen kansalaisuuden hankkiminen eivät takaa heille oikeutta EU-alueen sisäiseen vapaaseen liikkumiseen, sillä liikkumista sääntelevät ja rajoittavat kansallisvaltioiden ja eurooppalaisen yhteisön poliittiset linjaukset.2

Näin pannaan alulle pidemmälle viety erottaminen eurooppalaisen kansalaisuuden sisäisesti, tällä kertaa myös muodollisesti: sen vaikutukset työmarkkinoihin voidaan nähdä selvästi afrikkalaisten ja puolalaisten työläisten kilpailussa "ammattitaitoa vaatimattomista" ja kausittaisista töistä Etelä-Espanjan maanviljelyksessä. Sellaisen maan kansalaisina, joka tarjoaa pääsyn Euroopan unioniin, puolalaiset ovat jo suhteellisen etuoikeutetussa asemassa.

Mikä eurooppalainen kansalaisuus?

Siirtolaisten olosuhteet tarjoavat aivan erityisen aseman tarkastella ja tutkia suuntausta kohti kansalaisuuden muotojen valikoivaa purkamista, joka, hetkenä jolloin eurooppalainen kansalaisuus alkaa omaksua selkeitä ääriviivoja, asetetaan sen keskiöön ja joka vaikuttaa syvästi siihen, mitä voisimme kutsua sen materiaaliseksi perustaksi. Tästä ovat peräisin perustavanlaatuiset ja väistämättömät kysymykset: säilöönottokeskusten sulkeminen ja paperittomien aseman laillistaminen, St. Denis'ssä (Euroopan sosiaalifoorumissa) päätetyt kaksi ratkaisevan tärkeää osasta toimintapäivänä siirtolaisten oikeuksien puolesta (31.1.2004). Toinen tähän liittyvä tärkeä kysymys on oleskelulupien erottaminen työsopimuksista ja eurooppalaisen kansalaisuuden erottaminen Unionin jäsenyydestä nauttivien maiden kansalaisuudesta.

Suuntaus kohti kansalaisuuden purkamista on kaukana siitä, että se koskisi ainoastaan siirtolaisia: holhousperiaatteen (ts. periaatteen, joka on historiallisesti ja käsitteellisesti vastakkainen kansalaisuuteen nähden) uudelleentäytäntöönpano on luonnehtinut uusliberalistisia poliittisia käytäntöjä hellittämättömästi. Se antoi sysäyksen kansalaisuuden kuolemalle rikosoikeus- ja kontrolliasioissa sekä muuttamalla welfaren workfareksi; se supisti vähitellen palveluiden tarjoamista kansalaisille samalla kun alisti jakamisen paternalistiselle logiikalle niiden kohdalla, jotka eivät pysty hankkimaan palveluita "markkinoilta".

Yleisemmällä tasolla, joustavuuden periaate on myönnetty uudeksi avaimeksi työmarkkinasuhteisiin ja juuri työnteon oikeuteen, joka oli eräs kansalaisuuden laajentumisen tärkeimpiä alueita viime vuosisadalla. Tämä tehtiin konkreettisin käytännöin, jotka ovat asettaneet pohjan alistamisen ja henkilökohtaisen hallitsemisen välineiden uudelleentäytäntöönpanolle sellaisilla alueilla, joita aiemmin ainakin juridisesti suojelivat kollektiiviset sopimukset ja takuut. Edellä mainitut muutokset tuotettiin Euroopassa prosessissa, jota eivät toteuttaneet ainoastaan jäsenmaat vaan myös eurooppalaiset instituutiot kuten komissio ja EU-tuomioistuin Luxemburgissa.

Keskeinen asia on se, ettei kieltäydytä näkemästä potentiaalia Euroopassa avautuville konstitutiivisille prosesseille, potentiaalia, jonka eurooppalaisen kansalaisuuden lujittaminen tuo mukanaan yhteiskunnallisille liikkeille. Eurooppalaisen ulottuvuuden saavuttaminen on liikkeille on pikemminkin päämäärä, joka asetetaan kiireellisen tärkeänä: meidän on löydettävä poliittisia välineitä, jotka tekevät mahdolliseksi viimeaikaisten liikkeiden ilmaisemien kansalaisuuden käytäntöjen tuottavan väliintulon nykyisissä institutionaalisissa prosesseissa. Teoreettisessa keskustelussa taas on voimakas suuntaus tarkastella kansalaisuutta sen juridisen kodifioinnin ja institutionaalisen profiilin tuonpuoleisesti sekä selittää käytäntöjä ja vaatimuksia, joiden kautta yhteiskunnalliset liikkeet kyseenalaistavat tuota institutionaalista profiilia.

Juuri tähän aukkoon meidän on keskityttävä. Kyse on perustuslakipolitiikasta: ensimmäinen päämäärämme ei voi olla sellainen eurooppalainen perustuslaki, jossa demos (kansa) käsitetään eurooppalaisen perustuslakiperinteen klassisten kategorioiden mukaisesti; meidän on estettävä perustuslaillisen prosessin sulkeutuminen ja jatkettava sen avaamista silloin kun se näyttää pysähtyneen, niin että sen sisäisesti, kamppailun ja poliittisen toiminnan kautta, kaikki ajan myötä kasautuneet materiaalisen perustan elementit voidaan asettaa jatkuvasti kyseenalaisiksi.

Viitteet:
1. http://eumc.eu.int/
2. http://www.iue.it/LAW/Events/WSWorkshopNov2003/Rigo_paper.pdf

Kirjoitus on julkaistu Make-world -lehden numerossa 4.