2004-04-29

Yliopistokapina yritysyliopistossa

Jukka Peltokoski

Immaterialisoituvan tuotannon yhteiskunnassa tiedosta on tullut välitön tuotantovoima. Samalla yliopistoon on alkanut kohdistua muutospaineita kohti rajatumpia opiskeluoikeuksia ja tutkimuksen vahvempaa yhteiskunnallista palvelutehtävää. Miten muutos on ymmärrettävä? Voidaanko tiedettä ja opiskelua vielä puolustaa autonomian, vapauden tai vastaavien käsitteiden alla?*

"Näkemyksemme mukaan opintojen suunnittelun ja urasuunnittelun tulee kuulua saumattomasti yhteen. Työttömiksi jääneiden tai vaikeasti työllistyneiden joukossa on niitä, joille ei ole koko opintojen aikana valjennut, millaista työtä he voisivat valmistumisensa jälkeen hakea, tai niitä, jotka näkevät omat mahdolliset urapolkunsa hyvin kapeasti. Erityisesti heitä tulee tukea jo opintojen alusta asti. Henkilökohtaiset opintosuunnitelmat tarjoavat erinomaisen välineen sisällyttää urasuunnittelu opintojen kulkuun."**

Sekä yliopiston saneeraajat että sen koskemattomuuden suojelijat jakavat olennaisesti saman käsitteellisen viitekehyksen. Niin yliopistopoliitikot ja parlamentaarikot kuin viranomaisetkin määrittelevät opiskeluajan valmistautumiseksi työelämään; keskustellaan esimerkiksi opiskelijoiden valmistumisajoista Opiskelijat ovat jotain ei-vielä-valmista ja opiskelun päämäärät ovat sen ulkopuolella.

Opiskeluaikaa ei nähdä tuottavaksi sinänsä, vaan tuottavuuden määre varataan niille, jotka pääsevät mukaan bruttokansantuotetta kuvaaviin tilastoihin.

Palkkatöistä immateriaaliseen tuotantoon

Immateriaalisen tuotannon yhteiskunnassa työn ja opiskelun "teollinen erottelu" ei ole enää perusteltua, vaikka siitä usein vielä pidetäänkin kiinni ideologisesti. Opiskelun ja työn välinen vuorottelu on ensinnäkin tullut intensiivisemmäksi. Koulusta mennään töihin ja töistä palataan kouluun. Kumpaakaan ei varsinaisesti päätetä ennen siirtymistä toisen alueelle. Töiden teko on jatkuvaa kurssittautumista ja tiimeissä tapahtuvaa reflektointia. Opiskelijoille "oman alan" hanttihommien tekemisestä muodostuu olennainen osa kouluttautumista ja verkostoitumista palkkatöihin siirtymiseksi.

Toiseksi, koko erottelu on menettänyt käytettävyytensä. Immaterialisaatio korostaa yleisiä kommunikatiivisia kykyjä välittömänä tuotantovoimana. Tämä näkyy niin työtehtävien tiimityö- ja palvelumuotoistumisessa kuin siinä, että merkitysten tuottamisesta on tullut usein konkreettisia tavaroita olennaisempi tuotannon alue. Määrätyn tehtävän suorittamisen sijasta töihin joutuvat nyt työntekijän yleiset kyvyt, kuten kyky oppia ja käsitellä informaatiota sekä hyödyntää joustavasti muuttuvia markkinatilanteita. Erityistaitojen sijasta töissä on työntekijän persoonallisuus, joka on kehittynyt pitkälti "varsinaisen" työn ulkopuolella.

Niinpä työ ei enää opeta tekijäänsä, vaan kokenutkin konkari voi joutua hetkenä minä hyvänsä syrjään "paremman tyypin" tieltä. Siinä missä ura oli ennen jotain tavoiteltavaa, korostuu nyt irtolaisuus. Vaihtelu virkistää työntekijöitä. Työntekijöiden vaihtelu virkistää työpaikkoja. Työpaikkojen paikkojen vaihtelu virkistää kilpailuasetelmia...

Uuden työn jännitteet nousevat siitä, että työvoimaa luonnehtii määräämätön potentia mihin tahansa, kuten uutta taloutta tutkinut Jussi Vähämäki on korostanut, mutta markkinoiden on käännettävä tätä voimaa määrätyiksi tehtäviksi ja voimasta ulkoistetuiksi tavaroiksi. Työvoiman potentia kehittyy olennaisesti työtehtävien ulkopuolella, mutta palkkaa työvoima saa vain tehtävien suorittamisesta.

Kaikki tunnustavat, että elämme elinikäisen oppimisen yhteiskunnassa. Vielä pitäisi tunnustaa, että elämme myös elinikäisen työn yhteiskunnassa.

Yliopiston yritysmuotoistuminen

"Tuloksellisuuskriteereiden joukkoon kuuluu valmistuneiden työllistyminen. Valtakunnallisena tuloksellisuuden mittarina sitä on käytetty vuodesta 1996 lähtien. Lamavuosien jälkeen oli varsin perusteltua sisällyttää työllistyminen tulosohjaukseen, mutta työelämärelevanssi on korostumassa entisestään voimakkaiden yhteiskunnallisten muutosten takia."

Tieto- ja tiedepolitiikassa oppimisen ja tekemisen eroa vastasi ero teorian ja käytännön välillä. Oli myös erikseen perustutkimus ja soveltava tutkimus sekä innovaatiot ja niiden käytännön sovellukset. Immaterialisaation yhteiskunnassa yliopisto avautuu yhteiskuntaan muiden instituutioiden tavoin. Voidaan puhua instituutioiden kriisistä viitaten niiden entisen "sulkeutuneisuuden" ja itseriittoisuuden rapautumiseen. Yliopisto yhteiskunnallistuu. Niin opiskelijoita kuin tutkijoita (varsinkin aloittelevia tutkijoita) koskevat ongelmat nousevat tämän prosessin jännitteistä.

Siltä osin kuin yliopiston yhteiskunnallistumisen tahdin määrää uusliberalistinen kehitys, tarkoittaa prosessi yliopiston yritysmuotoistumista. Markkinarationaliteetti läpäisee opetuksen ja tutkimuksen, kuten keskustelut yliopiston macdonaldisoitumisesta ovat jo ehättäneet kertomaan.

Yksi yritykseksi muuttuvan yliopiston avaintavoitteista on tehokkuus. Tämä on seurausta yritysyhteiskunnan kaikkialta läpitunkevasta kilpailutilanteesta, jossa ei ole varaa hukata aikaa. Yrityksistä on karsittava pois turhat, "yhteistä etua" eli yrityksen kilpailukykyä nakertavat rönsyt. Yritysrationaliteetti ajaa jäljittelemään ja kopioimaan sekä ajattelemaan tulosvastuullisesti. Nämä yhdessä luovat subjektiviteettia, jossa toisten asettamat tavoitteet otetaan annettuina ja ilmaistaan vain sama, minkä muutkin ilmaisevat, ilman omaa sanottavaa, banaalisti. Yliopiston yhteiskunnallistuminen muuttaa siten perustavasti suhtautumista tieteelliseen toimintaan (opiskelu mukaanluettuna).

Yliopisto ei ole enää autonominen sivistysvoima tai edes valtion virkamieskoneiston ja teollisen yhteiskunnan professionaalien uusintaja, vaan yritystalouden, ylipäätään yritysmuotoistuvan yhteiskunnan palvelija. Tietoa, tiedettä ja opetusta tehdään enenevästi ratkaisuina joihinkin yhteiskunnasta tuleviin, annettuihin ongelmiin. Yliopiston kilpailukyky, jonka nimissä yliopiston toimintoja "rationalisoidaan", on kykyä vastata nopeasti yhteiskunnasta tuleviin tilauksiin.

Tutkimuksen puolella yliopiston muutos näkyy eritoten yliopistolle määritellyn "palvelutehtävän" korostumisessa. Tutkimusta suunnataan markkinoiden päämääriin muun muassa yliopiston ulkopuoleisen rahoituksen välityksellä. Projektitutkimuksen ja erilaisten selvitysten osuus kasvaa. Samalla tutkijoilta vaaditaan herkkyyttä ajankohtaisille "sosiaalisille tilauksille". On oltava ajan hermoilla ja vastattava ajan haasteisiin. On kyettävä luomaan itselle ja tutkimukselleen markkinauskottava imago.

Opiskeluun kohdistuvat muutospaineet ovat samansuuntaisia. "Korkeimmalle opetukselle" ei enää anneta erityisasemaa, vaan se valjastetaan ammattikoulutukseksi ammattikoulujen joukkoon. Modernin kansakunnan rakentamiseksi perustettu elitistinen sivistysyliopisto takasi yliopistojen autonomian antamalla niiden hallinnon valistuksen etujoukoille, järkeä järjen itsensä vuoksi vuoksi käyttäneille tiedemiehille. Tiede ja sivistys itseisarvoina oli myös se, mitä opiskelijoille opetettiin. 1970-luvulla kehittynyt suunnitteluyliopisto demokratisoi yliopiston, mutta takasi edelleen yliopistojen suhteellisen itsenäisen aseman valtiollisina instituutioina, jotka tuottivat tieteellistä tietoa yhteiskunnan halinnoimiseksi. Tiede nähtiin välineeksi, jolla hallinto sai objektiivista tietoa yhteiskunnallisista prosesseista ja niiden kehittämisestä. Nyt opiskelu räätälöidään valtioiden säännöstelystä etäisyyttä hakevien markkinoiden tarpeisiin.

Tiedon politiikka

"Yliopistollinen tutkinto ei [...] vielä takaa vastavalmistuneiden työpaikkaa. Tarvitaan muitakin avuja. Akateemiseen työllistymiseen vaikuttavat myös muun muassa työnhakijan persoonallisuus, motivaatio, kieli- ja viestintätaidot, oman osaamisen markkinointi, yhteiskuntasuhteet ja työkokemus. Globaali ja monikulttuuristuva työelämä vaatii myös muutoksiin sopeutumista, epävarmuudessa toimimista, sisäistä yrittäjyyttä, tulostietoisuutta, monipuolisia tiedonhankintataitoja ja vahvaa yhteistyökykyä. Työelämävalmiuksia pitäisi kehittää koko opiskelun ajan."

Yritysyliopiston tuleminen on nähtävä yritysyhteiskunnan strategiana, joka muuttaa suhtautumista tietoon, tiedon yhteiskunnallista tarkoitusta. Mihin muuhun kuin tiedon politiikkaan yliopistoa koskeva muutos voisikaan kiteytyä? Ilman tätä sinänsä yksinkertaista huomiota kriittiset keskustelut tuloslaskelmien, laadunvalvontajärjestelmien ja muiden tehokkuusmittareiden asettamista paineista jäävät vain humanistisiksi hätähuudoiksi inhimillisemmän tai tieteellisemmän yliopiston puolesta (ikään kuin ihmisyydestä tai tieteestä olisi löydettävissä jokin annettu määre, josta käsin hyvä opiskelutahti ja muu asioiden "järkevä järjestely" voitaisiin määritellä).

Niin yritysyliopiston opiskelija-asiakkaiden kuin henkilökunnankin on sisäistettävä käsitys tiedosta "kätevänä", aina jo annettuihin pulmiin pureutuvana työvälineenä. Sivistyksen ja tieteellisen menetelmän itsenäisyyden tilalle astuu käsitys tiedosta hyvänä renkinä. Niinpä pätevän opiskelijan on oltava projektisuuntautunut ja kykenevä suoriutumaan mistä tahansa tiedonkäsittelyä vaativasta tehtävästä. On myös sisäistettävä ymmärrys omasta elämästä jatkuvana kouluttautumisena. Yliopisto ei ole enää mikään erityinen elämänvaihe, jossa saavutetaan itsenäisiä päämääriä tai rakennetaan erityistä identiteettiä, vaan osa koko elämän pituista työmatkaa. Karuimmillaan se, mitä opiskelee, ei ole enää olennaisinta. Opiskeluihin suoranaisesti liittymättömät harrastukset ja muu verkostoituminen (yllä mainitut "yhteiskuntasuhteet") nousee monesti tärkeämmäksi työllistymiseen vaikuttavaksi seikaksi kuin se, millaisia opintokokonaisuuksia on valinnut. Pappisopiskelija voi päätyä mainostoimistoon ja filosofian maisteri yrityskonsultiksi...

Merkille pantavaa kuviossa on se, että yliopisto ei ohjasta yritysrationaliteettiin vasta sisäänpääsyn jälkeen. Opiskelemaan aikovan on jo ennalta "aavistettava" mitä hän haluaa tehdä töikseen valmistumisen jälkeen. Mihin muuhun aikeet koskien (tiukimmillaan sitoviksi suunniteltuja) opintosuunnitelmia yhdistettynä aika- ym. rajoitusten tuomaan mahdottomuuteen kokeilla joustavasti erilaisia aineyhdistelmiä muka tähtää? Se, että opiskelijat eivät käytännössä varmasti useinkaan työllisty siten kuin suunnittelivat, ei ole olennaista. Olennaista on se rationaliteetti, johon opintosuunnitelmat koulivat. Opiskeluaikana ei enää "sivistytä" ajattelun itsenäistymisen merkityksessä tai löydetä itsestä kokeilujen kautta uusia, yllätyksellisiä puolia. Opinnoista tulee ennalta tehtyjen päätösten mahdollisimman tehokasta läpiviemistä.

Oireellisesti keskustelu yliopisto-opintojen muutoksesta kiteytyykin kamppailuun aikarajoituksista. Siinä missä yliopistosta potkittiin aiemmin ulos ne, jotka eivät saavuttaneet tarpeeksi korkeaa oppimisen tasoa, ollaan nyt huolissaan "laiskoista". Yritysyliopistossa kyky organisoida aikaa annettujen tavoitteiden puitteissa nousee keskeiseksi pätevyysmittariksi.

Ei ole vaikea ajatella, että tällainen tilanne ohjaa sekä tutkimus- että opintosuunnitelmia riskittömään suuntaan. On seurattava markkinoiden kysyntää kyetäkseen valitsemaan markkinoille sopivia vaihtoehtoja. Mahdollisuudet tutustua itselle ennestään tuntemattomiin ja päämäärien valossa epätavanomaisiin vaihtoehtoihin leikataan minimiin. Mutkat matkassa näyttäytyvät kohtuuttomien riskien ottamisena.

Riskeistä suurin on aina pyrkimys omaperäiseen ilmaisuun. Riskien välttämiseksi on opiskeltava "kuten pitääkin". Sitä tutkitaan ja opiskellaan, mitä tilataan. Epämääräisyydestä nousevat mahdollisuudet realisoituvat vain niille, joilla on eniten "henkistä pääomaa" - mikä tarkoittaa yleensä myös suotuisia sosiaalisen ja taloudellisen pääoman taustatukia. Tässä onkin yksi uuden talouden kierouksista. Se tarvitsee perustakseen työvoiman loputtomia potentiaaleja ja innovatiivisuutta, mutta potentiaalien realisoiminen omaperäisenä ilmauksena on käytännössä vain harvojen herkkua; lopuille varataan paikka banaalin imitaation oravanpyörässä. Samalla työllistymisestä ja elämänurasta ylipäätään tehdään "sisäinen yritys", jonka menestys määritellään identiteettikysymykseksi. Yrityselämän piiskana toimii häpeän tunne.

Yhteiskunnallista lakkoilua, omaehtoista opiskelua

Yritysmäistymisensä myötä yliopisto on epäilemättä muuttumassa mukavan palveluhenkiseksi niin opiskelija-asiakkailleen kuin ulkopuolisille toimeksiantajilleen. Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa. Kukapa kaipaa vanhanaikaista ylvästä professorivaltaa tai kuolettavan tylsiä toimistostalineita? Instituutioiden kriisiin ei pidä vastata vaatimalla uutta institutionaalista sulkeumaa. Olisi kuitenkin naiivia pitää "uutta institutionalismia" vapauden riemuvoittona yhdestä suunnitelmatalouden viimeisistä saarekkeista.

Tehokkuus ei ole mitään sinänsä pahaa, "inhimillisen" tai "tieteen sisäisen logiikan" vastaista. Muodollisuudet ja itsestäänselvyydet ovat kommunikaation osa, jota ilman kaikki olisi loputonta reflektiota. Muodollisuudet voivat aina avata myös mahdollisuuksia, kuten eurooppalaisen tutkintojärjestelmän yhdenmukaistaminen helpottaa poikkieurooppalaista opiskelua. Mahdollisesti tehostuvassa opinto-ohjauksessakaan ei ole sinänsä vikaa. Monet tulevat varmasti hyötymään siitä. Halussa työllistyä opintojen jälkeen ei ole todellakaan mitään moralisoitavaa. Jne.

On kuitenkin kysyttävä tehokkuuden sisältöä, sitä, kenen strategiaa se palvelee. Miten siis kääntää yliopisto palvelemaan uusliberalistisen strategian sijasta moninaisuuden intohimoja? Voimmeko kuvitella tiedon ja tieteen yhteiskunnallistumisen, joka ei käänny markkinoiden, vaan singulariteettien luovuuden ja vapaan yhteistyön haltuun?

Lähtökohtana tulee olla näkemys kommunikaatiosta tuotantovoimana, jolloin myös opiskeluaika on määriteltävä ajaksi tuotannon sisällä ja tutkimus sinänsä tuottavaksi toiminnaksi. Opiskelu ei ole valmistautumista tuotantoon eikä tutkimus tuotannon renki. Vastaavasti tuotannollisuus on jatkuvaa opiskelua ja tutkimusta.

Jos työvoiman potentiaali on sen kyvyssä tehdä mitä tahansa, tuottaa välittömästi kommunikoimalla, on tämän potentiaalin toteutumista vaadittava kaikille, ei vain riskiyhteiskunnan eliitille. Jos "älyn kasaumat" muodostavat arvon tuotannon perustan ja jos arvon tuotanto vaatii toteutuakseen moninaisuuden vapaata yhteistyötä, elävää työtä, kuten Negri kirjoittaa, on yliopistoa vaadittava yhdeksi yhteisyyden alueeksi, jolla moninaisuus voi tuottaa vapaasti, tehdä (yhteis)työtä tämän kääntymättä kapitalistiseksi arvontuotannoksi.

Voidaan vetää ainakin muutama konkreettinen toimintalinja. Vanhanmallinen opintotuki tuskin kykenee enää turvaamaan opiskelijan vapautta. Sen sijaan (eurooppalainen) perustulo avaisi tilaa vapaalle liikkuvuudelle yliopiston ja yhteiskunnan välillä sekä "minkä tahansa opiskelulle" itseilmaisun, ei markkinoiden tarpeiden nimissä. Aloitteleville tutkijoille perustulo avaisi mahdollisuuksia omaehtoisille kysymyksenasetteluille syömällä tilaustutkimusten valtaa rahoitusmuotojen joukossa. On siis vaadittava rahallista turvaa äärimmäiseen sosiaalisuuteen ja kommunikaatiotaitojen kehittämiseen, kokeiluihin ja seikkailuihin, tirkistelijän intohimoisuuteen, seikoille, joilla Vähämäki on kuvannut immateriaalisen työvoiman tyyliä. Toisaalta, jo nykyisen markkinalogiikankin puitteissa perustulo olisi vain täysin johdonmukainen palkka uudessa taloudessa korostuvien, määrättyjen työtehtävien ulkopuolella kehittyvien, kommunikatiivisten "työelämävalmiuksien" kehittämisestä. Väite on todellakin tämä: opiskelijan on saatava rahallista vastiketta, ei vain opintoviikoista, vaan myös kaljalla käymisestä.

Siinä missä perustulotavoitteen ajaminen vaatii varmasti opiskelija- ja ammattijärjestöjen mahdollisuuksien hyödyntämistä, on jo perustuloa odotellessa on mahdollista luoda yliopiston ja kansalaisyhteiskunnan rajamaille sijoittuvia omaehtoisia tieteilyn muotoja opintopiireistä vaihtoehtoisiin opintokokonaisuuksiin. Esimerkiksi Kööpenhaminen yliopistossa toimii opiskelijoiden organisoima Escape Faculty ja Helsingin yliopistossa ollaan aloiteltu Autonomisen yliopiston nimellä kulkevaa vastaavanlaista hanketta. Opetusresurssien vaivaamassa yliopistossa tällaisen aktiivisuuden osoittaminen saa yleensä myönteisestä vastakaikua, joskin sisältöjen sopiminen mieleisiksi voi olla hankalampaa. Luonnollisestikin omaehtoisuuden kehittäminen voi vaatia omaehtoisten fyysisten tilojen hankkimista - neuvottelemalla tai valtaamalla... Taannoinen pistäytymiseni Rooman yliopiston "squatatussa" opiskelijatilassa vakuutti valtauskulttuurin mahdollisuuksista yliopistonkin piirissä.

Opiskelijoiden ja nuorten tutkijoiden asema vaatimusten esittämiseksi on tietenkin hankala. Kaikki poliittinen toiminta niukentaa jo nykyiselläänkin niukkaa aikaa pakotettujen tulostavoitteiden täyttämiseksi. Uutta opiskelijaliikettä, jota myös tutkijat tukisivat laajamittaisesti, on niin ikään turha odotella. Uusimmat liikkeet eivät ole enää hetkeen rakentuneet jaettujen identiteettien tai laajojen yhteisrintamien varaan. Opiskelijuus ja tutkijuus ovat yksinkertaisesti hajautuneet useiksi erityisiksi positioiksi, joista osalle yritysyliopiston muotoutuminen on lisäksi mitä sopivin kulku. Toisenlaista kehitystä vaativat löytävät uudet yhteisrintamat luultavasti yliopiston ja kansalaisyhteiskunnan välisistä verkostoista. Tällaisten tahojen on paikallaan miettiä, millaisia mahdollisuuksia eritoten lakon yleistämisen ja yhteiskunnallisen lakon teemoilla olisi yliopistossa. Ongelmaksi tällöin nousee tietenkin kysymys siitä, millainen lakko kykenee pysäyttämään immateriaalisen tuotannon rattaat tai ainakin esittämään katkosta symbolisesti...


*Artikkeli sisältää monin paikoin sekä suoria että epäsuoria viittauksia Jussi Vähämäen kirjaan Kuhnurien kerho (Tutkijaliitto, 2003) sekä Vähämäen Sosiologipäivillä Jyväskylässä 2004 pitämään tiedepoliittiseen esitykseen.

** Kaikki korostetut lainaukset Aino Sallisen kirjoituksesta Urasuunnittelua opintoihin (Tiedonjyvä 2/2004). Sallinen on Jyväskylän yliopiston rehtori, Tiedonjyvä yliopiston tiedotuslehti.