2004-04-23

Kiina-ilmiö, prekariaatti ja vappu

Markus Termonen

Keskustelua työ- ja tuotantoelämästä on viime kuukausina hallinnut ns. Kiina-ilmiö eli tuotannon siirtäminen matalampien tuotantokustannusten maihin. Tarkemmin sanoen kyse on ollut tilanteesta ja keskusteluilmapiiristä, jossa työnantajapuoli on käyttänyt ilmiötä perusteena vaatimuksille työvoiman oikeuksien rajaamisesta ja kaventamisesta. Ammattiyhdistysliike on ollut puolustuskannalla. Samalla eurooppalaisella tasolla on havaittavissa joustavan ja epävarman työvoiman pyrkimyksiä kehittää yhteisiä ja itsenäisiä kamppailumuotoja.

Samaa paskaa uudessa paketissa

Työnantajapuolen vaatimuksien lisääntyminen on tapahtunut erityisesti uuden työnantajajärjestön, Elinkeinoelämän keskusliiton (EK), perustamisen jälkeen. EK aloittaa virallisesti vuoden 2005 alusta. Sinänsä vaatimuksissa on vähän uutta, mutta niille on antanut lisää pontta sekä järjestöuudistus että irtisanomisten ym. Kiina-ilmiön vaikutusten saama yleinen huomio.

Maaliskuussa Teollisuuden ja työnantajain keskusliitto (TT) ehdotti, että pitkäaikaistyöttömiä työllistettäessä olisi tehtävä mahdolliseksi tinkiä minimipalkasta. Ehdotuksen perusteluna käytettiin väitettä, että pitkäaikaistyöttöminä olleiden työn tuottavuuden taso ei ole sama kuin tavallisten työllistettävien. TT:n ehdotuksen mukainen minimipalkasta tinkimisen aika olisi ½-1 vuotta. Ehdotus osoittaa selvän pyrkimyksen: näyttäytyä työllistäjän ominaisuudessa suurena hyväntekijänä, joka ehkäisee pitkäaikaistyöttömien "syrjäytymistä". SAK:n edustajien esittämissä kommenteissa vaatimus tyrmättiin pitkäaikaistyöttömien rankaisemisena työttömäksi joutumisestaan sekä työssä käyvien köyhien luokan kasvattamisena. Porvaripuolueissa ehdotusta pidettiin harkinnan arvoisena.

Huhtikuussa TT julkisti kannanottonsa globalisaatioon ja Suomen menestysmahdollisuuksiin. Jo koko kysymyksenasettelu on paradoksaalinen: pääoman toimiessa globaalilla tasolla ja vapaana kansallisista velvoitteista, Suomesta käsin pääoman intressejä välittävä ja edustava taho lausuu sanoja "Suomen puolesta".

Ei vaadi paljonkaan päättelyä, että koska mitään "Suomen etua" ei ylipäätään ole olemassa (on vain konfliktissa olevia intressejä), kannanoton sisältö kertoo eduista pelkästään sen esittäjän omasta näkökulmasta. Näin ollen "Suomen menestysmahdollisuuksien" edellytykset tarkoittavat työnantajien, toisin sanoen järjestön linjassa painottuvien ja Suomessa pääkonttoriaan pitävien suuryritysten, menestysmahdollisuuksien edellytyksiä. Kyseessä on tuttu mystifiointi: "yhteiskunta" porvariston omana kuvana.

Kannanoton sisällössä korostetaan seuraavia seikkoja:
1) Työnteon verotuksen keventäminen sekä erityisesti yritys- ja pääomaverotuksen "uudistaminen" "kilpailukyvyn" säilyttämiseksi.
2) Palkanmuodostuksen suurempi yrityskohtaisuus ja eriytyminen sekä tulospalkkioiden käytön suurempi osuus.
3) Työttömyys- ja sosiaaliturvaan enemmän "kannustavuutta" (esim. porrastukset), "tehokkuutta" ja omavastuun korostamista.
4) Maahanmuutto työ- ja osaamisperusteisesti valikoivaksi.
5) Lisää koulutus-, tutkimus- ja kehityspanostuksia.
6) Huippuosaajien lisäksi tavallisempienkin ammattien osaajien saatavuus ja arvostus turvattava.

Ensinnäkin, retorisesti merkillepantavaa on erilaisten kiertoilmaisujen käyttö. Esitykset vastustajat pyritään maalaamaan "konservatiiveiksi" esittämällä pääomaverotuksen laskeminen sen "uudistamisena". Tuloerojen kasvu taas on yhtä kuin "palkanmuodostuksen eriytyminen", joten sen vastustaminen näyttäytyy keskittämisen sekä jäykkyyden puolustamisena (lisää vanhoillisuutta!). Työttömyys- ja sosiaaliturvan kohdalla taas tulonsiirtojen tason laskeminen on yhtä kuin "kannustaminen" (kukapa haluaisi, että työn vastaanottaminen ei olisi kannustavaa). (Sen lisäksi, että keinon tosiasialliset työllistämisvaikutukset ovat erittäin kyseenalaisia, "kannustavuus" on retorisena keinona puhkikäytetty.) Lisäksi maahanmuuton rajoittaminen ja hallinnointi on yhtä kuin "työ- ja osaamisperusteinen valikoivuus", mikä kuulostaa toki lievemmältä näinä "eurooppalaisten yhteismarkkinoiden" aikoina.

Toiseksi on huomionarvoista, että samalla kun kannetaan huolta julkisten menojen rajoittamisesta ja verojen laskemisesta, esitykseen sisältyy vaatimus koulutus-, tutkimus- ja kehityspanostusten lisäämisestä. Toisin sanoen esitys osoittaa, että pääoma on hyvin nihkeä maksamaan niistä julkisista investoinneista, joita se vastaanottaa suoraan tuotantotukina ja joilla sille välillisesti tuotetaan osaamista sekä sen alaisuuteen sopeutettavia aivoja ja kehoja. Näin pääoman näkökulmasta valtio näyttäytyy sille suotuisten tulonsiirtojen luovuttajana.

Koska pääoma ei pysty tuottamaan vapaita olosuhteita koulutukselle ja tutkimukselle, jotka ovat toisaalta sen toiminnan edellytyksiä, ja koska sille on ylipäätään hyödyllistä ulkoistaa mahdollisimman paljon kuluja valtion maksettavaksi, se toimii eräänlaisena rahaa kerjäävänä "sosiaalipummina", samanaikaisesti kun työvoimaosapuolelle tarjotaan turvattomuuden lisäämistä ja palkanalennuksia. Sisällöllisesti ehdotus voidaan näin tiivistää vanhaan tuttuun periaatteeseen: sosialismia rikkaille/suuryrityksille, kapitalismia köyhille/työläisille.

Kolmanneksi, vaatimuksissa toistuu yleinen "länsimaisissa teollisuusmaissa" vallitseva tendenssi, jossa työmarkkinat polarisoidaan pääasiallisesti kahteen erilliseen sektoriin, asiantuntijatehtäviin ja halpatyövoimaan: korkean tason koulutusta vaativiin uuden teknologian, tuotekehittelyn ja tutkimuksen töihin sekä "joustavasti" palkattuihin palvelualoihin. Näiden sektoreiden väliin jäävät työt eivät tietenkään kaikki katoa tai tule siirretyiksi, mutta niiden asema muuttuu (tai on jo muuttunut) kuitenkin marginaaliseksi sekä määrällisesti että laadullisesti.

Huomautukset "tavallisempienkin ammattien osaajien saatavuudesta" sekä maahanmuuton valikoivasta hallinnoinnista on syytä asettaa juuri tähän kontekstiin: esiintyy huoli siitä, löytyykö riittävästi työläisiä tekemään "välttämättömät" paskaduunit. Tässä suhteessa kannanoton sisältö on ilmeisen paradoksaalinen: samalla, kun kannetaan huolta perinteisten "työväenluokkaisten" töiden ja paskaduunien arvostuksesta, juuri palkkojen laskemisen ja joustavoittamisen vaatimusten toteutuminen osaltaan söisi niiden arvostusta. Lisäksi on syytä huomata, että arvostuksen ja houkuttelevuuden vähäisyys on osaltaan sen jälkiteollistuneen ja medioituneen yhteiskunnallisen tilanteen tuote, jossa "todellinen elämä" näyttää sijaitsevan lähinnä symbolien ja tiedon käsittelyyn erikoistuneen talouden piirissä tapahtuvissa suoritteissa.

Eläköön suomalainen työ?

Työnantajapuolen ja pääoman offensiivin keskellä vastatoimenpiteiden ja -argumenttien on vaikea ottaa muunlaista kuin reaktiivista roolia. Näin vastaukset - esittäjinään SAK, STTK, vasemmistopuolueet, vihreät, kirkko jne. - ovat tyypillisesti olleet joko työnantajaosapuolelle esitettyjä moraalisia vetoomuksia (perustuen työnantajien "isänmaallisuuteen", "yhteiskuntavastuuseen" jne.) tai yleistä kampanjointia "suomalaisen työn puolesta". Toisin sanoen tuloksena on yleensä ollut joko sanoinkuvaamattoman naiivi käsitys pääoman globaalista toimintalogiikasta tai sitten kykenemättömyys ottaa rohkeampia askeleita puolustuksellisuudesta sellaisiin vaatimuksiin ja analyyseihin, jotka vastaavat nykyisen joustavan, verkostoituneen ja kommunikatiivisen työn ja tuotannon tilannetta.

Moraalisten vaatimusten heikkous on ilmeinen: pääoman tehtävänä ei ole "moraalinen" toiminta yhteiskunnan jäsenenä ja osasena. Sen omistajiin ei voi vedota kuten rikkaisiin voidaan vedota hyväntekeväisyyden nimissä. Rikkaasta tekee rikkaan se, että tällä on paljon rahaa; pääomasta tekee pääoman sille ominainen yhteiskunnallinen suhde, johon kuuluu kapitalistisen arvon tuottamisen kannalta tehokkaimpien olosuhteiden tavoittelu. Globaalilla tasolla tämä logiikka toimii muodossa, jossa uhataan tuotannon maasta siirtämisellä alhaisempien työehtojen kiristämiseksi ja/tai toteutetaan verkostoituneen tuotantoketjun eri osasten sijoittaminen perustuen siihen, mikä on työvoimakustannusten hinnan ja työvoiman toimintakapasiteettien suhde eri alueilla.

Kamppailu "suomalaisen työn puolesta" on ollut ensisijaisesti kamppailua irtisanomisia vastaan. On esitetty mm. laskelmia suomalaisen irtisanomissuojan heikosta tasosta verrattuna joidenkin muiden eurooppalaisten maiden irtisanomissuojakäytäntöihin (eroraha, työllistymisen tukeminen ym.) sekä ehdotuksia irtisanomissuojan parantamiseksi. Työnantajapuoli on tyrmännyt ehdotukset jyrkästi väittäen tällaisten uudistusten vähentävän ratkaisevasti työllistymisen ja kilpailukyvyn edellytyksiä.

Toiseksi, siinä missä työnantajapuolelle on ollut ominaista maahanmuuttopolitiikan valikoivuuden painottaminen, ay-liike on valtaosaltaan omaksunut vaatimuksen siirtymäajan asettamisesta EU:n uusien jäsenmaiden työvoiman liikkumiselle "suomalaisten työpaikkojen" puolustamisen nimissä. Selvästi vähemmälle huomiolle on jäänyt pyrkimys valvoa työehtosopimusten noudattamista aloilla, joilla käytetään paljon siirtolaistyövoimaa. Toisin sanoen eri tahot liittävät yhteiseen tavoitteeseensa, liikkuvuuden hallinnointiin, hieman erilaisia toiveita, samalla kun juuri "yhteismarkkinoiden" vyöhykkeistäminen toimii olennaisena alhaisempien työehtojen kiristämisen menetelmänä, eräänlaisena "Euroopan sisäisen Kiina-ilmiön" edellytyksenä. Lisäksi, siirtymäaikoja puolustettaessa kiinnitetään selvästi vähemmän huomiota siihen, että uusissa jäsenmaissa työvoiman liikkumisoikeuden rajaaminen vaikuttaa heikentävästi sen mahdollisuuksiin hankkia korkeampaa palkkausta, sillä se ei voi vedota mahdollisuuteensa ansaita paremmin muualla EU:n sisällä.

Kolmannneksi, puheissa "suomalaisen työn puolesta" painottuu tuttuun tapaan perinteisen miesvaltaisen teollisuuden ja "oikean työn" ääni, siinä missä pääasiassa naisvaltaisten palvelualojen ongelmiin (palkkaus, osa-aikatyö ym. epätyypilliset työsuhteet) ei ole pystytty vastaamaan kolmikanta-linjaa ja "työrauhaa" korostavalla linjalla. Samalla juuri palvelualat ovat keskeisesti se alue, jonka piirissä ay-liike näyttää vakavasti etsivän mahdollisuuksia suurempaan yhteistyöhön eurooppalaisella tasolla, mistä kertoo osaltaan esimerkiksi Tampereella huhtikuun alussa järjestetty ay-liikkeen Lidl-seminaari, jossa korostettiin Euroopan tason näkökulmaa. Palvelualoilla ei sinänsä voi puhua Kiina-ilmiöstä, vaan pikemminkin Intia-ilmiöstä, eli lähinnä korkean teknologian hyödyntämiseen perustuvien palveluiden siirtämisestä. Näin ollen tyypillisemmin palvelualoilla ongelmat koskevat epävarmimmassa asemassa olevien työntekijäryhmien hyväksikäyttöä ja - kuten Lidlin tapauksessa - työnantajan aggressiivista suhtautumista työntekijöiden järjestäytymiseen.

Prekariaatti strikes back

Edellä luetellut tilannetta kuvaavat yksityiskohdat ovat peräisin suomalaisesta kontekstista, mutta samankaltaisia seikkoja esiintyy yleensäkin eurooppalaisella tasolla. Epävarma ja joustava työvoimasegmenttien kokonaisuus, ns. prekariaatti, ei ole toki katsonut meneillään olevia prosesseja aivan toimettomana.

Yhden esimerkin toimintamuodoista tarjoaa vapunvieton uudistaminen: vuodesta 2001 saakka Milanossa, Italiassa, on järjestetty vappuparaateja korostaen prekariaatin intressejä ja sen asemaan liittyviä teemoja. Kulkueen osallistujamäärä on vuosien varrella kasvanut aina 50 000 henkeen saakka. Samalla juuri Milanossa tapahtuneet linja-autotyöläisten autonomiset kamppailut ovat osaltaan tehneet verkoston toimintaa kypsemmäksi. Paraateissa on ollut osallistujia monenlaisista ryhmistä: perustason ammattiyhdistysaktiiveja, vallattujen sosiaalikeskusten väkeä, siirtolaisjärjestöjen toimijoita, media-aktivisteja, kommunisteja, vihreitä... Toimintamuoto on levinnyt muihinkin maihin, ja tänä vuonna vastaava paraati järjestetään myös mm. Barcelonassa - sekä muutamissa suomalaisissa kaupungeissa.

Milanon paraatin järjestäjät korostavat näkemyksissään erityisesti konfliktin keskeisyyttä, vertikaalisten edustuksellisuuden muotojen vanhentuneisuutta sekä kamppailumuotojen luovuuden tarvetta (toiminnan ja median suhde, julkisen tilan käyttö, metropolitaanisten alueiden ja työpaikkojen sisäisen toiminnan suhde jne.). Samalla organisoijien analyysissa keskeisenä asiana korostuu prekariaatin yhteiskunnallisen aseman samanaikainen alisteisuus sekä paradigmaattisuus.

Yhtäältä prekariaatin työn todellisuus on hyvin monimuotoinen, sillä se ulottuu julkisista palveluista (posti, liikenne jne.) ja yksityisen sektorin palvelutöistä (puhelukeskukset, kaupan ala jne.) aina älytyön tehtäviin (tutkimus, toimitustyö jne.) ja "harmaan sektorin" töihin (esim. laittomien maahanmuuttajien tekemä työ), mutta toisaalta eri alueilta on löydettävissä yhteisiä piirteitä (epävarmuuden hyväksikäyttö, sijainti "perinteisen työn" rajoilla tai tuolla puolen, heikko toimeentuloturva jne.). Mitä tulee prekariaatin "paradigmaattisuuteen", kyse on sijaitsemisesta eräänlaisessa solmukohdassa: sekä joustavassa elämäntilanteessa ilman kunnollista turvaa että uusintamisen, jakelun sekä tietotyön yhteiskunnallisesti tärkeillä alueilla. Kyse on eräänlaisesta koekentästä, jossa pääoma harjoittaa, kehittää ja testaa erilaisia epävarmuuden hyväksikäytön muotoja niiden laajentamiseksi.

"EuroMaydayn" järjestäjät esittävät analyysissaan prekariaatin kannalta tärkeinä vaatimuksina mm. seuraavia: perustulo, lomaedut, ylityölisät, yö- ja sunnuntaityön rajoittaminen, tuettu koulutus, asuminen ja terveyspalvelut, eurooppalainen minimipalkka, oikeus ammattiyhdistysjärjestäytymiseen sekä loppu ksenofobisille laeille ja karkotuksille ym. liikkuvuuden rajoittamiselle.

EuroMaydayn järjestäjien mukaan elämme nykyään eräänalaista "sotatalouden" aikaa, jonka on pannut liikkeelle imperiaalinen valta uusliberalistisen talousmallin hegemonian vakiinnuttamiseksi. "Sotataloutta" ei toteuteta ainoastaan varsinaisella sotatantereella, vaan myös ns. länsimaissa erilaisten pakkojen ja normien välityksellä (paluu "perhearvoihin", mietojen huumeiden käytön kontrolli jne.), yhteiskunnallisten liikkeiden toimintaa tarkkailemalla ja rajoittamalla sekä yksityistämällä alueita kuten asumista, julkista tilaa, terveydenhuoltoa ja koulutusta.

Joustavan sotatalouden paradigmaattisena logistiikkamallina toimii Wal-Mart, tuo kaikista suurin tavarataloketju, jonka maksamat palkat ovat köyhyystason alapuolella ja joka tuo suuria määriä hyödykkeitä erityisesti kiinalaisista tehtaista ja hikipajoista, joissa työntekijät ovat vailla järjestäytymisoikeuksia. Wal-Martin logistiikkamalli osoittaa, millaisten ominaisuuksien muottiin uusliberalistinen talous työvoiman pakottaa samanaikaisen aktiivisuuden ja luovuuden pakon lisäksi: tottelevaisuus, mukautuvaisuus, alistuvaisuus, manipuloitavuus, hyväksikäytettävyys, tavoitettavuus vaadittaessa ja erotettavuus milloin tahansa.

Prekariaatin vapputapahtumia:
http://www.euromayday.org (Milano & Barcelona)
http://www.mayday04.tk (Suomi)