2003-02-07

Tanssii kuin perhonen, pistää kuin ampiainen

Markus Termonen

Spektaakkelin kyky ottaa haltuun erilaisia ilmiöitä, myös vastarintaa, on rajaton. Joskus haltuunotto vaatii kuitenkin suurta ponnistelua. Tästä erityisen hyvä esimerkki on Mohammad Alin tapaus, joka on taas ajankohtainen Alin elämästä ja urasta kertovan uuden suositun elokuvan myötä. Alin piirteet ja vaiheet, kuten äärimmäisen itsevarmat verbaaliset kerskumiset, ovat perehtymisen arvoisia jo hersyvän hupaisuutensa takia, mutta tämän pintatason alla on paljon muutakin. On ymmärrettävä ammattilaisnyrkkeilyn kaltaiseen valtavirtainstituutioon sijoittuneen ilmiön hyvin "epävaltavirtamaista", valkoista valtaa tehokkaasti romuttavaa luonnetta.

Suurin ja kaunein

Mohammad Ali - alkuperäiseltä nimeltään Cassius Clay - syntyi 1942 Louisvillessa, Kentuckyn osavaltiossa. Clay todisti lahjakkuutensa pärjäämällä jo amatöörivuosinaan erinomaisesti, ja voittikin olympiakultaa Roomassa 1960. Pian olympialaisten jälkeen Clay sai liikemiesryhmän rahoittajakseen ja siirtyi ammattilaiseksi. Myös tärkeä ja pitkäaikainen valmennussuhde Angelo Dundeen kanssa solmittiin näihin aikoihin.

Clay teki pian tunnetuksi nopeutensa sekä nyrkkiensä lujan voiman. Vähittäinen, mutta varma ja tappioton kehitys kohti raskaan sarjan eliittiä huipentui Sonny Listonin kohtaamiseen vuonna 1964. Vedonlyöntisuhteet ja "asiantuntijat" olivat nuorta tulokasta vastaan, mutta tämä onnistui tyrmäämään kokeneen ennakkosuosikin legendaarisen kamppailun seitsemännessä erässä, yhtä erää aikaisemmin kuin oli ennustanut. Ennustaminen oli vain yksi Clayn julkisuustempuista. Hän myös nimitti Listonia "isoksi rumaksi karhuksi", mellasti tämän harjoituksissa karhunpyyntivälineet mukanaan, lavasti hyökkäyksen tämän kotiin ja uhosi punnitustilaisuudessa julkeasti. Clayn hahmoon kielteisesti suhtautuville syntyi kuva "Louisvillen suurisuusta", jonka turpa oli saatava tukkoon.

Ennen seuraavaa voitokasta Liston-kohtaamista maailma oli jo saanut tietää, että nimi Cassius Clay oli historiaa: tästä lähtien raskaan sarjan maailmanmestaria oli kutsuttava nimellä Mohammad Ali. Nimen vaihto liittyi islamilaiseen uskoon sekä käsitykseen siitä, että Clay oli "orjanimi", orjanomistajan antama nimi hänen suvulleen. Orjuuden aikaanhan orjat saivat omistajansa nimen, samalla kun valkoisten geenit mustien perimässä olivat usein raiskausten tulosta.

Jo Alin luonne valkoisia kumartelemattona, röyhkeänä mustana sekä hänen islaminuskonsa olivat riittäviä syitä synnyttämään valkoisten ylivaltaan tottuneessa maassa runsaasti vihanpurkauksia. Sopimus sponsoriryhmän kanssa päättyi 1966, jolloin manageriksi tuli Herbert Mohammad. Mustan muslimin valinta manageriksi oli selkeä osa vaihetta, jossa Ali tuli tietoisemmaksi omasta merkityksestään ja varmemmaksi tahdostaan.

Ali säilytti raskaan sarjan maailmanmestaruuden aina vuoteen 1967, eikä silloinkaan menettänyt sitä urheilullisin perustein, vaan saatuaan ehdollisen vankeustuomion asepalveluksesta kieltäytymisestä ja menetettyään tämän seurauksena nyrkkeilyoikeutensa. Vietnamin sodan aikoihin temppu iski valkoista valtaa arkaan paikkaan, olihan "isänmaallisuus" valkoisen vallan määrittämää ja sota tämän isänmaallisuuden projekti. Alin lakimiehet tekivät vuodesta toiseen lujasti töitä nyrkkeilyoikeuden takaisinsaamiseksi. Toisissa maissa otteleminenkaan ei ollut mahdollista, sillä tuomion myötä oli tullut myös maastapoistumiskielto.

Tauko aina vuoteen 1970 saakka oli Alille raskas paikka, mutta kestämisessä auttoivat kannattajien loputtomat vakuuttelut siitä, että juuri Ali oli "todellinen mestari". Osansa oli myös näyttöhaluilla, joita valkoisten patrioottien hyökkäykset ja tappouhkaukset toivat. Tauon aikana harjoittelu ei tosin aina luonnistunut, olihan tulevaisuus epävarma, eikä Ali ollut palattuaan ehkä enää yhtä nopea ja tarkka.

Ensimmäinen ottelu paluun jälkeen oli "valkoista toivoa", Jerry Quarrya, vastaan symbolisen vastakkainasettelun ollessa jälleen kerran ilmeinen. Ankaralla työllä Ali onnistui muutaman karvaan tappion (Frazierille ja Nortonille) jälkeenkin palaamaan mestariksi vuonna 1974, ottelussa George Foremania vastaan Zairessa. Tuolle ajalle olivat tyypillisiä niin sanotut superkohtaamiset, joista ropisi tilille miljoonia. Erityisesti Alin kamppailut Joe Frazierin kanssa ovat legendaarisia. Kolmesta verisestä koitoksesta Ali onnistui voittamaan kaksi.

1970-luvun loppua kohti Alin käyrä alkoi olla jo selvästi laskussa, ja hän otteli yhä säästeliäämmin. Tappio Leon Spinksille 1978 oli lopun alkua, vaikka Ali onnistuikin vielä palaamaan mestariksi seitsemän kuukautta myöhemmin. Painoa alkoi kertyä ja isojen miesten löynnit eivät voineet olla jättämättä tuhoisia jälkiään. Lopullisesti mestarin pallilta Alin pudotti Larry Holmes, lokakuussa 1980. Viimeinen ottelu vuonna 1981 Trevor Berbickiä vastaan päättyi tappioon.

Jäljelle jäi sairas mies. Tätä nykyä Alin ruumiillinen ja henkinen toimintakyky on vakavasti puutteellinen. Tarina kertoo muun muassa illallisista, joissa Ali piirsi lautasliinaan maapallon kuvan kertoen vierustoverilleen "Kerran hallitsin tätä kaikkea", ja oli taas pian unessa. Heikosta kunnostaan huolimatta Ali on tehnyt paljon hyväntekeväisyystyötä aktiiviuransa jälkeen. Monet muistanevat myös, että Ali sytytti olympiatulen Atlantan kesäolympialaisissa 1996.

Black power

Cassius Claylle oli lapsesta saakka selvää, kenellä yhteiskunnallinen ja taloudellinen valta oli. Elämänsä varhaisissa vaiheissa hän joutui usein järkyttymään ymmärtäessään rotuerottelun ja -sorron merkityksen käytännössä. Esimerkiksi erään missisippiläisen mustan nuorukaisen lynkkaamisen Clay ja hänen ystävänsä päättivät kostaa aiheuttamalla junan suistumisen raiteiltaan. Teko oli kohteeltaan sattumanvarainen, mutta kertoo selkeää kieltä siitä suuttumuksesta ja kostonhalusta, jota mustiin kohdistuneet verityöt aiheuttivat.

Kun olympiakultamitalin saavuttamisen jälkeen oli edessä managerin valinta, yritti kentuckylainen miljonääri, William Reynolds, päästä tehtävään. Clay oli ollut Reynoldsin alainen ennen olympialaisia muun muassa lattioiden luuttuajana, eikä hänelle ollut epäselvää, millaisesta miehestä oli kyse: Reynolds ei suostunut kuuntelemaan Clayn toiveita, käski Clayta syömään ruokansa ulkona koirien kanssa ja kaikkiaan Clayta kohdeltiin kuin potentiaalista rikollista. Oli selvää, että Clay oli työnantajalleen korkeintaan kuin lahjakas kilpahevonen tai palkintoeläin, jolla saattoi tienata rahaa, ei ihminen. Ylpeytensä osoittaen Clay kieltäytyi Reynoldsin sopimusehdotuksesta.

Rooman olympialaisten aikaan Clay teki lausunnon, jota hän myöhemmin häpesi suuresti. "Mieluummin minä täällä Louisvillessa asun kuin Afrikassa, kun ei tartte ainakaan tapella käärmeiden ja alligaattoreiden kanssa eikä asua savimajassa", hän tokaisi lehtimiehelle, joka oli kysynyt, onko Amerikka paras maa maailmassa. Juuri tämän vastauksen valkoiset lehtimiehet halusivat kuulla luodakseen kuvaa "kunnollisista" ja kuuliaisista mustista olympiasankareista. Myöhemmin Ali oppi arvostamaan afrikkalaisten saavutuksia ja ymmärsi miten tuo maanosa on ollut äärimmäisen riiston kohteena. Yhdysvaltain lippua heiluttelevat mustat urheilijat (kuten George Foreman Mexico Cityssä 1968) olivat Alille "Setä Tuomoja", kun taas mustan voiman edustajat kuten Tommy Smith ja John Carlos (jotka nostivat mustaan hansikkaaseen puetut nyrkit ilmaan 200 metrin juoksun palkintojenjaon aikana samoissa olympialaisissa) olivat Alille ihailun arvoisia.

Olympialaisten kultamitali tuntui aluksi Claysta hyvin arvokkaalta asialta, mutta alkuviehätyksen jälkeen mitali päätyi kuitenkin Ohio-jokeen Clayn heittämänä. Clay oli mennyt ystävänsä kanssa Louisvillessä ravintolaan voittoa juhlistamaan, mutta siellä kieltäydyttiin tarjoilemasta ihonväriin vedoten, vaikka Clay teki selväksi kuka oli. Ravintolassa olleen rasistijengin kanssa syntyi sanaharkkaa ja sittemmin moottoripyörätakaa-ajo. Clay ja hänen ystävänsä selvisivät ehjin nahoin, mutta välikohtauksen seurauksena Clay ymmärsi syvemmin, että oli hän kultamitalisti tai ei, valkoinen järjestys saneli ehdot ja mustan menestyjän tuli pysyä karsinassaan. Maalleen saattoi kyllä tuoda kunniaa, mutta edes suuri saavutus ei merkinnyt yhtäläisiä oikeuksia.

Vaikka Amerikassa vallitsikin "uskonnon vapaus", kristitylle valtavirtayhteiskunnalle oli pyhäinhäväistys, että Clay ryhtyi muslimiksi. Valmennusporraskin oli kauhuissaan havaitessaan Malcolm X:n vierailemassa pukuhuoneessa ja aavisteli edessä olevia leimausoperaatioita muun muassa lehdistön taholta. Sponsoriryhmältäkin tuli uhkauksia juuri ennen ensimmäistä Liston-kohtaamista vuonna 1964. Kamppailun peruuttamisuhan allakin Clay piti kiinni kannastaan osoittaakseen, ettei ole mikään tuuliviirimäinen "oikea Amerikan poika", vaan taistelija, jolla on ylpeyttä ja selkärankaa pitää kiinni omista päätöksistään. Kristinusko näyttäytyi Claylle yhtenä osana mustia sortavaa Amerikkaa, ja tässä mielessä islam oli johdonmukainen valinta miehelle, joka ei halunnut kääntää toista poskeaan. Seurauksena olivat uhkaussoitot ja mustamaalaukset. Islamilaisuutta väitettiin jopa "rotuvihaiseksi" - kaiken sen vihan jälkeen, mitä musta väestö oli saanut kokea valkoisen etevämmyyden nimissä.

Vielä suurempi kohu syntyi lausunnosta, jonka Ali antoi Vietnamin sodasta. Kutsuntalautakunnan nostettua Alin kelpoisuusluokitusta, lehtimiehet kysäisivät hänen mielipidettään. Ali vastasi, ettei ole riidoissa Vietkongin kanssa. Tämän seurauksena hän sai kuulla olevansa pelkuri, luopio ja kiittämätön karkuri. Kuitenkin palautetta tuli myös aivan toisilta tahoilta, kuten sotaa vastustavilta opiskelijoilta ja erilaisilta kuuluisuuksilta (mm. Bertrand Russellilta). Tuon ajan amerikkalaiselle mustalle oli ilmeistä, ketkä määrittivät "isänmaallisuuden" sisällön ja "isänmaan etujen" puolustamiseen kuuluvat suunnitelmat, vaikka ne puettiinkin "demokratian turvaamisen" tai "rauhan säilyttämisen" kaapuihin. Siviilien teurastuksilla oli selvästikin vähän tekemistä vapauden puolesta taistelemisen kanssa. Orjaetelän pinttynyt katku oli kaikkialla. Myös "mukavat" valkoiset tuntuivat kuuluvan järjestelmään, josta Ali halusi kiivaasti irti. Hänen oma yhteisönsä sen sijaan oli huomattavasti ymmärtäväisempi.

Myös aseistakieltäytymisjupakassa Alin ensimmäinen sponsoriryhmä yritti saada häntä sopimaan kuuliaisen mustan pojan muottiin esimerkiksi ehdottamalla erityishelppoa ja harjoittelun mahdollistavaa kasarmielämää. Pitkän miettimis- ja painostusajan jälkeenkin Alin kanta säilyi. Hän halusi osoittaa vakaasti, että nyrkkeilijät eivät ole sellaisia aivottomia raakalaisia, jollaisina tiedotusvälineet heidät kuvasivat. Valkoinen valta oli valmis hyväksymään maailmanmestarin vain omilla ehdoillaan. Raskaan sarjan maailmanmestarit esimerkiksi kutsuttiin perinteisesti vierailulle valkoiseen taloon, mutta Alin kohdalla tämä "kunnia" lykättiin vuoteen 1975. Alin kohtaamat käytännöt poikkesivat myös muiden lajien ammattilaisurheilijoista, joista monet saivat helpolla loputtomiin lykkäystä Vietnamin sodan aikaan.

Ali oli tietoinen nyrkkeilyn synkästä menneisyydestä, aina niistä ajoista saakka, jolloin verenhimoiset orjaisännät järjestivät orjilleen nyrkkeilykilpailuja, joiden voittaja sai vapauden. Alin suurin sankari oli Jack Johnson, raskaan sarjan maailmanmestari (1908-1915), joka sai valkoisten vihat niskoilleen menestyksensä ja ylpeytensä johdosta. "Valkoisen rodun pelastaja" toisensa jälkeen sai maistaa tämän suuren mestarin nyrkkiä. Voitot saivat liikkeelle valkoisten rotukiihkoiluja, kuten mustaihoisten lynkkauksia. Lopulta Johnson joutui oikeustoimien kohteeksi. "Syy" oli se, että hän oli matkustanut vastoin lakia ilotytön kanssa osavaltiosta toiseen. Tosiasiassa valkoinen valta oli jo kauan etsinyt syytä saada hänet satimeen pienimmänkin tekosyyn varjolla. Juuri Johnsonin kaltaisille hahmoille Ali omisti ajoittain otteluitaan.

Vielä ennen comeback-otteluaan Jerry Quarrya vastaan Ali joutui tappouhkauksen kohteeksi. 1970-luvulle tultaessa vapaustaistelijaksi itseään nimittänyt mies alkoi olla mittasuhteiltaan valtava instituutio, joka herätti voimakkaita mielipiteitä ja paljon julkisuutta kaikkialla missä liikkui. Ali oli keskeinen osa aikansa kollektiivista tajuntaa. Vuoden 1974 maailmanmestaruusottelu Kinshasassa George Foremania vastaan oli oma lukunsa todellisena "mustan voiman" näytöksenä: "esi-isien maille" kokoontui nyrkkeilijöiden lisäksi esiintymään myös mustia soulartisteja kuten James Brown. Alin poliittinen merkitys kuitenkin väheni sitä mukaa kun Vietnamin sodan yleinen kannatus väheni, mustien kansalaisoikeudet vakiintuivat ja heidän kulttuuristaan tuli osa valtavirtajulkisuutta - ja kun hänen roolinsa instituutiona vakiintui.

Rahanahne, väkivaltainen leuhkija?

Nyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestaria olisi helppoa ja kätevää syyttää väkivaltaisesta raakalaisuudesta, onhan nyrkkeilyn kiistämätön osa säälimätön vastustajan löylyttäminen. Vaikka Ali antoi usein vastustajilleen melkoisia selkäsaunoja ja vaikka nämä saivatkin silloin tällöin väliaikaisia vammoja, Ali kuitenkin pyrki myös kantamaan huolta vastustajiensa kunnosta, esimerkiksi säästelemällä voimiaan havaitessaan vastustajan olevan tappion partaalla. Joskus hän jopa viittoi tuomaria keskeyttämään ottelun.

Toisaalta Ali sai otteluihinsa voimaa pyrkimyksistään näyttää valkoiselle vallalle: vaikka iskut kohdistuivat fyysisesti otteluvastustajaan, symbolisena vastapuolena olivat kristityt patriootit, eikä Ali tahtonut koskaan täydellisesti henkilöidä tätä vastapuolta toiseen nyrkkeilijään. Juuri nämä "kunnon Amerikkalaiset" olivat kaikkein eniten syyttämässä Alia "sadistisuudesta" samalla, kun itse malttoivat tuskin odottaa, että joku olisi piessyt kunnolla tämän "uppiniskaisen ja suurisuisen nekrun".

Väkivaltaisuudesta Alia syyttänyt valkoinen valta oli tohkeissaan myös tämän itsevarmasta tavasta leuhkia ylivoimaisuudellaan ja järjestää erilaisia röyhkeitä temppuja otteluidensa mainostamiseksi. Syytöksissä haiskahti ikivanha vaatimus mustien asettumisesta kuuliaisesti työnsä tekevien kumartelijoiden ruotuun - tai korkeintaan asemansa hyväksyviksi "viihdyttäjiksi".

Ammattilaisurheilijoita kuten Mohammad Alia voisi syyttää myös ahneiksi miljonääreiksi, jotka rahastavat ylisuuria palkintoja. Alin (kuten monien muidenkin urheilijoiden) tapauksessa on kuitenkin muistettava kaikki ne vaikeudet ja hikiset työtunnit, jotka hän oli valmis kohtaamaan menestyksensä eteen. Kulutkin olivat suuret tehtävänjaoltaan eriytyneine seurueineen, lakimiehineen ja mainostemppuineen. Lisäksi Ali kykeni muuttamaan sitä perinnettä, jossa suurimmat rahat saivat promoottorit ja liikemiehet, eivätkä ne, jotka tekivät suurimman työn ja ottivat suurimman riskin. Tämän hetken mustilla nyrkkeilijöillä on siis paljon kiitettävää Alille, jota ilman he tienaisivat luultavasti paljon pienempiä summia.

Nykyisinä, pitkälti maallistuneina aikoina, kaikenlainen uskovaisuus tuntuu väkisin taikauskoiselta höpinältä. Alin tapausta tarkastellessa on syytä muistaa, että islam oli äärimmäinen poikkeama Amerikan kristitystä valtavirrasta ja sen arvoista. Mustien muslimien liike oli keino kohottaa mustien omanarvontuntoa ja voimistaa heidän yhteisöllisyyttään (vaikkakin suurista mustista "johtajista" esim. Martin Luther King oli kristitty). Islaminuskon omaksunutta Alia voisi toki syyttää myös naisten väheksymisestä, painostihan hän puoliväkisin vaimojaan islamilaisten tapojen (ei tupakkaa eikä viinaa, ei sianlihaa, ei paljastavia asuja jne.) omaksumiseen. Tämän kirjoituksen tavoitteena ei kuitenkaan ole luoda kuvaa virheettömästä ihmisestä, ja toisaalta Ali myös kunnioitti suuresti mustien naisten työtä kasvattajina ja elämän uusintajina.

Lopulta Alia on mahdollista pitää vain yhtenä spektaakkeliaikakauden ilmiönä, hahmona, joka massajulkisuuden tähtenä vieraannuttaa ihmisiä omasta elämästään tuottaen todellisuutta, jossa elämys saavutetaan ostamalla pääsylippu (esim. nyrkkeilyotteluun). On kuitenkin huomioitava, että spektaakkelia on mahdotonta paeta täysin tänä aikana. Ali oli spektaakkelin vanki, mutta myös sen innovatiivinen käyttäjä, jopa murtaja: Ali nosti esille mustia koskettavia kysymyksiä, kuten kansalaisoikeusongelmia, sekä korosti erilaisin tempauksin mustaa voimaa (esim. Zairen spektaakkeli 1974). Vaikka joku liikemies aina vetikin välistä, Alin teot herättivät keskustelua ja osaltaan mursivat valkoista valtaa. Oli Ali osa spektaakkelia tai ei, ajan mustille hänellä oli suunnattoman suuri merkitys. Kannatus oli vankka ja omana "veljenä" hän toi toivoa vaikeuksien keskellä.

Jokainen musta mestari ennen Mohammad Alia oli lopultakin vain sätkynukke, marionetti jonka julkisen imagen valkoiset määräsivät säätelemällä hänen yksityiselämäänsä. Hänen tehtävänsä oli peittää piiloon narut joista hän roikkui, niin että hän olisi yleisön silmissä näyttänyt itsenäiseltä ja omatoimiselta. Mohammad Alin tuleminen jätti kuitenkin valkoisen herran käteen tukun naruja joihin nukke ei ollut enää kiinnitetty. Jokaiselle valkoiselle miehelle joka tuntee itsensä jokaista mustaa miestä paremmaksi se oli ankara kolaus, sillä täysin itsenäistä yksityiselämää elävää Mohammad Alia ei voida käyttää valkoisten psykologisten tarpeiden tyydyttämiseen.
- Eldridge Cleaver

Lähteet:

  • Ali, Mohammad & Durham, Richard: Suurin ja kaunein. Tammi, Helsinki, 1976.
  • Lounasheimo, Ilmo: Kehän sankarit. WSOY, Porvoo, 1987.
  • Leon Gast: When we were kings (dokumenttielokuva).

Alin kamppailut ammattilaisuran aikana

KO=tyrmäys, PV=pistevoitto, PH=pistehäviö, KOH=tyrmäyshäviö

1960

  • Tunney Hunsaker - PV 6.erä
  • Herb Siler - KO 4. erä

1961

  • Eony Esperti - KO 3. erä
  • Jim Robinson - KO 1. erä
  • Dennis Fleeman - KO 7. erä
  • Lamar Clark - KO 2. erä
  • Duke Sabedeng - KO 10. erä
  • Alonzo Johnson - KO 10. erä
  • Alex Miteff - KO 6. erä
  • Willi Beamsnoff - KO 7. erä

1962

  • Sonny Banks - KO 4. erä
  • Don Warner - KO 4. erä
  • George Logan - KO 4. erä
  • Billy Daniels - KO 7. erä
  • Alejandro Lavorante - KO 5. erä
  • Archie Moore - KO 4. erä

1963

  • Charlie Powell - KO 3. erä
  • Doug Jones - PV 10. erä
  • Henry Cooper - KO 5. erä

1964

  • Sonny Liston - KO 7. erä (Alista maailmanmestari)

1965

  • Sonny Liston - KO 1. erä
  • Floyd Patterson - KO 12. erä

1966

  • George Chuvalo - PV 15. erä
  • Henry Cooper - KO 6. erä
  • Brian London - KO 3. erä
  • Karl Mildenberger - KO 12. erä
  • Cleveland Williams - KO 3. erä

1967

  • Ernie Terrell - PV 15. erä
  • Zora Folley - KO 7. erä

1970

  • Jerry Quarry - KO 3. erä
  • Oscar Bonavena - KO 15. erä

1971

  • Joe Frazier - PH 15. erä
  • Jimmy Ellis - KO 12. erä
  • Buster Mathis - KO 12. erä
  • Jurgen Blin - KO 7. erä

1972

  • Mac Foster - KO 15. erä
  • George Chuvalo - KO 12. erä
  • Jerry Quarry - KO 7. erä
  • Al "Blue" Lewis - KO 11. erä
  • Floyd Patterson - KO 7. erä
  • Bob Foster - KO 8. erä

1973

  • Joe Bugner - KO 12. erä
  • Ken Norton - PH 12. erä
  • Ken Norton - PV 12. erä
  • Rudi Lubbers - KO 12. erä

1974

  • Joe Frazier - PV 12. erä
  • George Foreman - KO 8. erä (Alista jälleen maailmanmestari)

1975

  • Chuck Wepner - KO 15. erä
  • Ron Lyle - KO 11. erä
  • Joe Bugner - PV 15. erä
  • Joe Frazier - KO 14. erä

1976

  • Jean-Pierre Coopman - KO 5. erä
  • Jimmy Young - PV 15. erä
  • Richard Dunn - KO 5. erä
  • Ken Norton - PV 15. erä

1977

  • Alfredo Evangelista - PV 15. erä
  • Ernie Shavers - PV 15. erä

1978

  • Leon Spinks - PH 15. erä
  • Leon Spinks - PV 15. erä (Alista maailmanmestari kolmannen kerran)

1980

  • Larry Holmes - KOH 11. erä

1981

  • Trevor Berbick - PH 10. erä