2004-03-19

Julkinen alue, työ ja moninaisuus

Toni Negri

Kääntänyt: Markus Termonen

Olen ymmälläni kohdatessani kysymyksen yhteisestä. Joka kerta ryhtyessäni seuraamaan tätä teemaa, se pakenee kaikkiin suuntiin, koska se kantaa niin paljon moderneja ja ikivanhoja ideologisia viittauksia. Itse asiassa, mikä tahansa yritys erottaa yhteistä yksityisestä, valtiosta tai julkisesta ranskalaisessa merkityksessä on minulle lähes mahdotonta. Tämän vuoksi en väitä tarjoavani lopullista määritelmää ja minulla on varauksia mitä tulee strategian määrityksiin.

Yhteinen pakenee mitä tahansa marxilaista positiivista määritelmää siitä, mitä tuotetaan. Minulle, ja minä olen marxilainen ja pysyn sellaisena, yhteinen on abstraktia työtä: ts. se tuotteiden ja työn energioiden kokonaisuus, jonka pääoma ottaa haltuun ja josta tulee siten yhteinen. Yksinkertaisesti, on arvolain lopputulos, että kapitalismi luo yhteisen. Marxilla ei ole käsitystä yhteisestä esikapitalistisena ilmiönä (kyllä, on olemassa yhteisalueita, mutta ne eivät ole tuottavia). Jos haluamme redusoida ja tarkastella yhteistä modernista käsityksestä käsin, meidän täytyy hyväksyä yhteisen määritelmä abstraktina, kasautuneena ja esineellistyneenä työnä. Kuitenkin abstrakti, kasautunut ja esineellistynyt työ ei koskaan ole ainoastaan taloudellinen määrä; se on aina suhteiden kokonaisuus, suhteiden, jotka ovat riistosuhteita: hierarkkisia suhteita, työnjaon kaavoja, komennon funktioiden organisaatiota ja yhteiskunnallista jakamista, kulutuskapasiteetteja jne. Ilmeisesti meidän on alettava käsittää tätä riiston yhteisyytenä. Kysymys yhteisestä - ja tässä hämmennyn, koska käytetään aina samaa sanaa - on se, kuinka ottaa yhteinen pois riistosta. Niin kauan kuin puhumme yhteisestä, puhumme aina riiston yhteisestä: meitä kaikkia riistetään yhteisesti. Riistämätöntä yhteistä ovat ehdottaneet tuhansia kertoja kaikki utopiat, esimerkiksi suhteessa globaaleihin hyödykkeisiin kuten ilmaan, veteen jne. Mutta ei! Ilmaa ja vettä ei ole enää, on ilmaa ja vettä, joita riistetään, anastetaan, kolonisoidaan yhä enemmän, jotka pannaan tuottamaan ja käännetään voitoksi! Niistä tulee yhteisiä vain tällä tavoin. Suuri kapitalistinen laajentuminen on se, mikä ryhtyy hankkimaan metsiä, omistamaan ilmaa... Tämä on globalisaatiota: sitä, mikä tekee yhteistä sademetsästä, joka ei muuten olisi ollut koskaan yhteistä minulle.

Elämän läpäiseminen

Kuinka vapautamme yhteisen riistosta? Ensinnäkin, meidän on myönnettävä, että pääoma on, abstraktin työn kautta, pannut meidät tähän onnelliseen - niin sanotusti, tietenkin - tilanteeseen, jossa pystymme puhumaan yhteisestä. Yhteistä ei ollut ennen kuin kapitalismin historia määräsi sen. Sitten meidän täytyy lähteä analysoimaan, kuinka tämä yhteinen toimii, ja tämä yhteinen vastaa suurelta osin julkista tilaa sekä julkisen tilan historiaa, koska on olemassa julkisen tilan moderni tuottaminen, joka on disiplinaarista tuottamista, ts. julkisen tilan tuottaminen, jonka organisoi kapasiteetti käyttää valtaa yksilöiden ylitse, panna yksilöt yhteisesti töihin, määrätä yhteinen mitta heidän työlleen, mitta, joka on niin yhteinen, että kaikki pääoma (Marxin ja kapitalismin yleisesti ottaen) alkaa perustua abstraktille ajalliselle mitalle, joka muodostaa työn yhteisen. Postmodernissa tuotannossa, jota luonnehtii se, että pääoma läpäisee elämän, näemme kontrollin ulottamisen muodon, ei ainoastaan yksinkertaisesti yksilöihin, vaan myös väestöihin. Kun puhumme moninaisuudesta, teemme niin tämän elämän yhteisen kolonisaation kohtaamina.

Yhteisen ongelma

Miksi alamme puhua moninaisuudesta ja asetamme yhteisen ongelman, tässä pisteessä, yhä hämmentävästi? Esimerkiksi, klassisen operaismon perinteessä oli abstraktin työn subjektivisaation kokeilu. Käytännöllisesti katsoen yksi tämän yhteisen dynaamiikan - yhteisen yhteisen riiston - perustavanlaatuisista elementeistä oli oltava työväenluokka: työväenluokka oli tämä yritys subjektivoida sarja yhteisiä rakenteita kapitalistisen abstraktion ja kapitalististen riistosuhteiden sisäisesti. Meillä oli tapana kutsua sitä kapitalistiseksi suhteeksi, yleiseksi suhteeksi, joka näkee yhtäältä kapitalistin subjektiivisuuden, yrittäjän ja pääoman sinänsä subjektiivisuuden; samalla kun se näkee toisaalta työväenluokan, jonka konkreettista erityisyyttä ei tunnistettu, vaan katsottiin vain sen kapasiteettiin asettua palkkasuhteen, ts. määrällisen suhteen, sisälle, kapasiteettiin erottaa tämä yhteinen. Palkka oli kyky ottaa osuus tästä yhteisestä tuotteesta. Selvästikin kaikki tämä piti yllä tuota käsitystä yhteisestä, ja työväenluokalla oli pohjimmaisena tavoitteenaan tuon yhteisen "hallinnointi". Sosialismi esitettiin yhteisen hallinnointina työväenluokan tarpeiden mukaisesti - ei kovin erilailla siitä, kuinka pääoma sen teki - työväenluokan, joka esitti, että tämä yhteinen käytettäisiin järjestelmän uusintamiseen.

En pysty ymmärtämään julkinen/yksityinen-erontekoa tämän kaavan, tämän tilanteen, sisäisesti, koska en ole sitä mieltä, että julkinen tai yksityinen voi tunnistaa tässä pisteessä vaihtoehtoja tuolle kapitalistiselle yhteiselle, ainoalle joka meillä on. Moninaisuuden käsite voi nousta ainoastaan, kun tämän prosessin (ts. työn riisto ja sen maksimaalinen abstraktio) avainperustasta tulee jotain muuta: kun tässä riiston jatkuvassa vaihdossa mukana olevat subjektit alkavat käsittää työn jonain, joka ei voi enää käydä sisään riistosuhteeseen. Kun työtä aletaan pitää jonain, jota ei voida enää suoraan riistää. Mitä on tämä työ, jota ei voida enää suoraan riistää? Riistämätön työ on tuottavaa työtä, immateriaalista, konkreettista työtä, joka ilmaistaan sellaisenaan. Tietenkin riistoa on yhä, mutta se on tämän luomuksen yhteisvaikutuksen riistoa, se on riistoa, joka on rikkonut yhteisen, eikä enää tunnista yhteistä substanssina, joka on jaettu, abstraktin työn tuottama, ja joka jaetaan kapitalistin ja työläisen kesken komennon ja riiston rakenteissa. Tänään pääoma ei enää pysty riistämään työläistä; se voi riistää ainoastaan työläisten välistä yhteistyötä. Tänään pääomalla ei enää ole sitä sisäistä funktiota, jonka vuoksi siitä tuli yhteisen työn sielu ja joka tuotti tuon abstraktion, jonka sisäisesti tehtiin edistystä. Tänään pääoma on loismainen, koska se ei enää ole sisällä; se on moninaisuuden luovan kapasiteetin ulkopuolella.

Singulaarisuuksien yhteistyö

Siten pääoma menee sotaan täydellistääkseen kontrollinsa. Sota on perimmäinen ja tuhoava elementti, joka edustaa sen loismaista luonnetta. Se on elementti, joka tahtoo tässä yrityksessä uudelleensisäistää yhteinen rakentaa kapitalistista yhteistä ja joka tahtoo rakentaa uudelleen pääoman kehon, kansan, globaalin kansan, demokraattisen kansan, josta Bush kertoo meille, tässä yrityksessä uudelleensisäistää yhteinen; siinä missä työ aktiviteettina muodostaa moninaisuuden, singulaarisuuksien moninaisuuden, joka on tuottava. Kuten näette, yhteinen tuo hirveää hämmennystä, koska en osaa todella määrittää sitä. Toisaalta, jos alan puhua yhteisestä perustana, päätyisin jonnekin. Epäilemättä on lähes mahdotonta määrittää luovaa työtä tänään aloittamatta työn yhteisestä aktiviteetista, ts. yhteisestä, jonka konstruoi luovien singulaarisuuksien yhteistyö. On lähes mahdotonta tehdä se, ja on ilmeistä, että tänään kaikki institutionaaliset ekonomistit sanovat jatkuvasti: ulkonaiset taloudet, transaktiotaloudet, kaikki älyn kasaumat, kulttuurinen vaihto on se, mikä muodostaa arvon tuotannon perustan. Mutta tätä arvon tuotannon perustaa ei ole, jollei se käy läpi singulaarisuuksien kapasiteettia saada se elämään elävän työn varastona. Yhteistyö itse on osa tuota singulaarisen työn luovuutta. Se ei ole enää jotain, joka määrätään ulkopuolelta. Me emme ole enää siinä kapitalistisen kasautumisen vaiheessa, joka toimii myös työläisten työn tuotantoon panemisen kapasiteetin rakentamisessa. Moninaisuuden singulaarisuudet ja singulaarisuudet moninaisuudessa ovat omaksuneet yhteistyön työnsä ominaisuudeksi. Yhteistyö - ja yhteinen - aktiviteetteina ovat ennen kapitalistista kasautumista. Siten meillä on yhteinen, joka on talouden perusta, ainoastaan sikäli kuin se nähdään tänä singulaarisuuden tuotannon koossapysyvyyden elementtinä moninaisuuden sisäisesti. Tämän esimerkkejä voisivat olla verkostot ja kaikki ne seuraukset, joita on yhteisen määrittämisellä verkon fenomenologiaksi.

Käännetty Make-world -lehden kolmannen numeron artikkelista Public Sphere, Labor and Multitude, joka perustuu 5. helmikuuta 2003 Pisassa pidettyyn luentoon.