2004-02-10

Sykli ja liike, politiikka ja päätös

PR

Kysymys "syklin lopusta" on viime aikoina herättänyt paljon keskustelua ns. globalisaatioliikkeen eri suuntauksien sisäisesti sekä välisesti. Yksi näistä puheenvuoroista on DeriveApprodin kirjoitus Yhteiset paikat, jota PR kommentoi ja kritisoi tottelemattomien poliittisen kokeilun jälkeisestä näkokulmasta.

Viime aikoina globaalitasolla on käyty keskustelua vuonna 1999 Seattlesta alkaneen liikkeen taistelusyklin päättymisestä tai sen jatkumisesta. Olemme olleet yksi niistä osapuolista, jotka ovat käynnistäneet tämän keskustelun. Keskustelu ei ole akateeminen, eikä se ole pelkästään teoreettinen. Sen loppupäätelmät tulevat tuottamaan poliittisia positioita ja käytännön päätöksiä, jotka vaikuttavat toimintaamme. Näkemyksiämme syklin päättymisestä on kritisoitu sanomalla, että tämä sykli ei ole alkanut Seattlessa ja päättynyt Genovassa. On sanottu, että se on alkanut paljon aikaisemmin ja jossakin aivan muualla kuin Pohjois-Amerikassa tai Euroopassa: "1994 oli zapatistikapinan vuosi, kuten myös vuosi, jolloin mitattiin maailman mittakaavassa 20. vuosisadan suurin yleislakkojen lukumäärä" (DeriveApprodi). Samaan hengenvetoon lisätään, että sykli on jatkunut vuoden 2001 Genovan tapahtumien jälkeen Argentiinassa, Boliviassa ja monissa muissa paikoissa.

Väittämän takana, että sykli ei olisi päättynyt, on puutteellinen tulkinta sykli- ja liikekäsitteestä. Tämä puutteellinen tulkinta taas johtuu kyvyttömyydestä ymmärtää liikkeen, poliittisen subjektiivisuuden ja tuotantotavan kehityksen välistä monipuolista suhdetta. Lyhyesti voisi sanoa, että poliittinen subjektiivisuus päättää, että liike toimii tilanteessa ja tuotantomuodossa, jota liike itse tuottaa. Tulkinnan puutteellisuus on makroskooppinen, kun huomioidaan, kuinka liikkeen subjektiivisuus (ja myös autonominen poliittinen subjektiivisuus) on itsessään tuotantovoima. Pitää siis sanoa, että ennen kaikkea liike on tietyn tuottavan subjektin (immateriaalisen, kommunikatiivisen, globaalin ja verkostoituneen työläisen) liike. Oikeastaan se ei saisi olla mitään muuta. Se ei ole liike jonkin puolesta tai jotakin vastaan - se on ainoastaan tuottavan subjektin liike, jolla on oma ontologia, pääoman ja vallan ollessa pelkästään reaktiivisia, vailla ontologiaa, ontologisia tyhjiöitä.

Myös se tapa, jolla yhteiskunnallisen liikkeen sykli käsitetään, on puutteellinen. Sykli ei ole kaikkien taistelujen summa, se on jotain muuta ja paljon enemmän: se on taistelujen kiertoa, yhteisten toiminta- ja kommunikaatiomallien ja organisaatiomuotojen spontaania tuottamista. Tämän vuoksi on hyvin mahdollista, että tietyssä ajanjaksossa esiintyy paljon taisteluita, jotka kuitenkaan eivät tuota sykliä, tai päinvastoin on mahdollista, että sykli syntyy pienemmästä määrästä konflikteja. Vanha satu määrästä, joka muuttuu laaduksi, kuuluu samaan sarjaan tarinan kanssa, jossa sammakko muuttuu prinssiksi.

Metodologisella tasolla on sanottava, että murtuman menetelmä ja uuden avautumisen korostamiset ovat lähempänä meidän tapaamme käsittää konfliktia ja maailmaa kuin jatkuvuuden ihannointi. Pidämme enemmän keskeneräisistä goottisista katedraaleista kuin täydellisistä loppuun saatetuista romaanisista kirkoista.

DeriveApprodin kirjoitusta, jota tässä kritisoidaan toverihengessä (kuten ystävän poliittisia näkemyksiä voidaan kritisoida pöydän ääressä punaviinilasi kädessä), käytetään tässä eräänlaisena paradigmaattisena esimerkkinä jatkuvuusdiskurssista, vaikkakin on hyvin todennäköistä, että loppupäätelmämme ovat jossakin määrin samoja. Kirjoituksessa liikettä kuvataan politisoinnin tilana. Olisi liiankin helppoa sanoa, että liike on liike ja politiikka on politiikkaa. Ehkä tässä kohtaavat kaksi erilaista tapaa tulkita termi "politiikka".

Ehkä käytämme politiikasta eräänlaista schmittiläistä tulkintaa, joka pakottaa meidät olemaan äärimmäisen varovaisia politiikan kanssa. Liikkeen politisointi tarkoittaa liikkeen kuolemaa, sen muuttumista poliittisten fraktioiden taistelutantereeksi ja taktiikan kentäksi. Politiikka muuttuu muodolliseksi, loputtomaksi keskusteluksi, joka pyrkii saavuttamaan liikkeen sisäistä konsensusta johtaen samalla politiikan tappamiseen. Politiikka ei ole puhumista, politiikka on päättämistä. Politiikka ei ole asteittainen prosessi. Politiikka on päätös, joka perustaa kaikki prosessit.

Tässä ironisessa ympyröiden sulkeutumisessa ja suuressa operaismon revivalissa, jonka keskeisenä osana on Toni Negrin ja Michael Hardtin "Empire", trontilainen politiikan autonomia* (liiankin usein unohdettu operaismon pimeä puoli) ei ole the dark side of the moon. Päinvastoin politiikan autonomia tarkoittaa, että taistelujen spontaanisuuden ei tarvitse kehittyä poliittisen johdon pillin määräämän tahdin mukaan. Spontaanisuuden ei tarvitse seurata etujoukkoa. Politiikan autonomia voi tarkoittaa vastavuoroista autonomiaa. Samalla hierarkioiden ja suvereniteetin mahdollisuus erotetaan kokonaan liikkeestä. Moninaisuus taistelee strategian kentällä, se rakentuu ontologisesti, ja erillinen poliitikkojen stand (saksaa: tarkoittaa yhteiskuntaryhmää, korporaatiota) toimii taktiikan alueella, eli päättää poliittisista käänteistä, nimistä ja uusista avautumisista. Tämä tarkoittaa, että siirtolaiset liikkuvat taistelemalla ja taistelevat liikkumalla: on aivan turhaa lähteä politisoimaan tätä yhteiskunnallista liikettä, joka itsessään sisältää oman liikkeensä päämäärän. Sama pätee asuntojen tai sosiaalikeskuksien valtaajiin tai commonsien haltuunottajiin. Ei ole tilaa, jota pitäisi politisoida. Politiikka on määritellyt ennalta tämän tilan. Se on perustanut tämän tilan.

Politiikan autonomia on ainoa tie, jonka kautta moninaisuuden absoluuttisen radikaali ontologia voidaan erottaa politiikan kentästä. Moninaisuuden tehtävä ei ole rakentaa ihanneyhteiskuntaa tai täydellistä sisäistä muodollista demokratiaa, vaan toimia. Siirtolaisten pitää liikkua ja valtaajien vallata. Poliittisen standin tehtävä ei puolestaan ole edustaa moninaisuutta, vaan päättää taktiikasta (kuten Tronti opettaa). Politiikan ja spontaanisuuden välinen ristiriita voidaan ratkaista ainoastaan erottamalla ne toisistaan, eikä etsimällä soviteltuja muotoja, jotka murhaavat sekä mahdollisuuden päätökseen että mahdollisuuden liikkeen "vitaaliselle ponnistukselle". Tällainen vaara piilee DeriveApprodin kirjoituksessa: "Sen jälkeen, kun globaali liike on helposti pannut merkille edustuksellisen demokratian kriisin, se ei ole vielä löytänyt uusia järjestäytymisen alkemioita, joilla voittaa se. Se on kritisoinut järjestäytyneitä aineksia, mutta ei ole toistaiseksi kyennyt löytämään autonomista poliittista edustustaan".

DeriveApprodin kirjoituksessa esitetään myös: "Se, mikä on kriisissä, on syklien klassiseen muotoon perustuva liikkeiden analyysi: kaava, jonka mukaan liikkeet syntyvät, kasvavat, saavuttavat huipun, tuhoutuvat ja virtaavat takaisin annetun ajallisen kehyksen sisäisesti". Tuntuu siltä, että ei haluta ymmärtää, että se, millä oikeastaan on merkitystä, on ainoastaan hetki, jolloin murtuma tapahtuu. Liikkeen elinkaarella ei ole poliittisesti mitään merkitystä. Poliittisesti ottaen merkitystä on ainoastaan liikkeen perustamisen ja lopettamisen hetkillä. On korostettava päätöksen merkitystä. Liikkeen päättyminen ja uuden alun julistaminen liittyvät pikemminkin sen rikkautta tuottavien muotojen muuttumiseen kuin liikkeen metropolien katutasolla tapahtuviin nousuihin.

Seattlessa emme todistaneet "Seattlen liikkeen" syntyä, vaan todistimme immateriaalisen, verkostoituneen ja kommunikatiivisen globaalityöläisen esillenousua. Genovassa todistimme sen perääntymistä. Huolimatta siitä, että näiden tapahtumien jälkeen on ollut miljoonia ihmisiä kokoon kasaavia mielenosoituksia. Nämä mielenosoitukset eivät enää ole tuoneet mitään uutta, ja siksi kukaan ei enää muista niitä. Ne olivat Italian tapauksessa kansallisia mielenosoituksia (askel taaksepäin globaalitasosta). Ne olivat rauhanmarsseja juuri silloin, kun olisimme tarvinneet sotatansseja. Yhdelläkään rauhanmarssilla, vaikka se kokoaisi yhteen viisi miljoonaa ihmistä, ei ole, eikä voi olla, samaa merkitystä kuin Prahan 20 000 ihmisen mielenosoituksella. Massan fetisismi ei ole kiinnostavaa. Massat kiinnostavat ainoastaan niitä, jotka etsivät joukkoja, joita johtaa. Kiinnostavampaa on moninaisuus, ja rakenteellisesti moninaisuus ei voi ilmaantua kaduille miljoonina, vaikkakin se tuottaa miljoonina, mutta se tuottaa tuhansissa verkostoissa, jotka eivät koskaan tule yhteen samalla hetkellä. Miljoonien ihmisten mielenosoitus on pelottava esimerkki 1900-luvulta, ei toivon merkki tälle vuosituhannelle.

Liikkeen syklin klassinen muoto (syntymä-kasvu-kuihtuminen-kuolema) ei ole tekemisissä politiikan kanssa, koska politiikka on aina epäajankohtaista, se on aina yllätyksellistä, se on aina kairoksen hetkeä. Politiikka murtaa tai avaa syklin päätöksellä. Se ei voi olla lineaarista. Politiikka ei ole sykli, eikä se ole liike - se tulee aina ennen sykliä ja syklin jälkeen. Liike tuhoaa toiminnassaan vihollista, jonka poliittinen päätös on nimennyt. Massatuotantotehdas on vihollinen, yhteiskunnallinen tehdas on vihollinen, immateriaalinen verkostotuotanto on vihollinen: tästä alkaa liike, olkoon sen nimi mikä tahansa, ja olkoon sen organisaatiomuoto mikä tahansa. Vihollisen määrittelyn jälkeen alkavat taistelut, jotka tuhoavat vihollista, ja tämän jälkeen poliittinen subjektiivisuus - poliittinen stand - julistaa päätöksen ja uuden vihollisen. Carl Schmittin politiikan kategoriat (päätös ja ystävä/vihollinen-asetelma) toimivat tässä kairoksena, politiikan hetkenä, avautumisena, jonka jälkeen murtuma toteutuu. Poliittinen toiminta on vain kairoksen hetkien luontia (organisaation nimien muuttamista, lehtien tai keskustelufoorumien lopettamista, välirikkoja jne.). Nietzsche sopii hyvin tähän kontekstiin, vaikkakin alussa se voi tuntua vaikealta: ikuinen paluu on kairoksen (eli poliittisen päätöksen tai uuden vihollinen/ystävä-asetelman) paluuta. Nietzsche avaa filosofisesti mahdollisuuden ikuiselle hetkelliselle Schmittin ja politiikan paluulle. Deleuzelainen ero ja toisto ovat jatkuvasti läsnä. Politiikka julistaa eron, ja toisto toistaa sen ikuisesti aina eri muodossa synnyttäen aina uuden eron. Se, mikä toistuu, on aina ero.

Gilles Deleuzen Difference and Repetition on kirja, jolla on edelleen paljon sanottavaa syklistä ja siitä, että se, mikä palaa ikuisesti, ei ole toisto, vaan eroavaisuuden mahdollisuus. Toisto toistaa eroavaisuutta. Walter Benjamin sanoo: "Alistettujen traditio opettaa meille, että poikkeustila, jossa elämme, on sääntö", ja siksi meidän olisi aina itse julistettava tämä poikkeustila, määriteltävä uusi vihollinen ja hajotettava säännönmukaisuuden mahdollisuus.

Viitaten edelleen DeriveApprodin kirjoitukseen: on vaikea suhtautua vakavasti kritiikkiin, joka perustuen muka postkolonialismiin syyttää syklin päättymistä julistavia eurokeskeisyydestä. Sykli on ehkä päättynyt Euroopassa tai Amerikassa, mutta se tietenkin jatkuu Boliviassa tai Venezuelassa. Jos oikein tarkkoja ollaan, juuri postkolonialistinen diskurssi - ainakin sen varhaisemmassa muodossa - on itsessään hyvin eurokeskeinen. Se kertoo aina conquistadoreista ja Montezumasta. Se kertoo tämän kohtaamisen jälkeisestä ajasta, eikä sitä edeltävästä idyllistä. Juuri samalla tavalla, kuten teki aikoinaan italialainen operaismo, joka ei asettanut taistelun keskipisteeksi Sisilian sitruunatarhoja, vaan Torinon tehtaat - paikan, jossa työläiset ja tehdaskuri kohtasivat. Vaikka noina samoina vuosina yhteiskunnalliset konfliktit olivat Sisiliassa verisempiä kuin Torinossa, ne eivät kuitenkaan kyenneet vaikuttamaan tuotantoprosesseihin ja siten muodostamaan sykliä.

Kapitalistisella tuotannolla ja myös taisteluilla, jotka sen järjestävät ja jotka määräävät sen kulusta, on vahvoja keskittymiä (keskittymien maantieteellisillä sijainneilla ei ole käytännössä merkitystä, koska ne sijaitsevat yleensä ei-paikoissa). Keskitykset esiintyvät siellä, missä aktivoidun älyllisen työn osuus on korkea. Koskaan emme saa unohtaa, että Seattle on Microsoftin kotikaupunki. Nämä keskittymät eivät tietenkään ole ikuisia. Tulevan syklin avainalueet, ne joiden piirissä pitäisi päättää, että rakennamme tulevaa sykliä, ovat subjektiivisuuksien suurimmat kasaumat, suurimmat keskittymät. Todennäköisesti ne tulevat sijaitsemaan jossakin niistä 500 metropolista, jotka ovat maapallollamme, todennäköisesti jossakin megalopolissa, joka on kaukana Euroopasta... ja tämäkään ei liity millään lailla postkolonialismiin, vaan uuteen tuotantoon ja uuteen liikkeeseen sekä rohkeuteen avata uusi vaihe päättämällä poliittisesti, että vanha on ohi.

On vaikea ymmärtää, miten syklikäsitteen kritiikkiin voisi liittyä seuraava argumentaatio: "Toinen ulottuvuus, johon liikkeiden syklisen luonteen hypoteesi perustui, on lineaarinen tavoitteiden käsitys: referenttinä oli valta (ruumiillistuneena Valtioon), kehitystä mitattiin konfliktuaalisen suhteen näkökulmasta, lopulta sen kimppuun hyökkäämiseksi tai uudistusten saavuttamiseksi. Takaisin virtaaminen seurasi aina sekä voittoja että tappioita. Tämä kaava on nyt tullut päätökseen, ei ainoastaan sen vuoksi, että suvereenisuuden irtaantuminen tekee vallan paikoista paljon epämääräisempiä, vaan myös koska liikkeen vaatimukset - sota ja rauha, ihmisten vapaa liike, työ, teknologioiden ja tieteellisen tutkimuksen tavaramuodon kumoaminen, ympäristönsuojelu - menevät ongelmien juureen, ne eivät ole supistettavissa mihinkään 'vaiheittaiseen' ohjelmaan." Syklikäsite oli hyvin voimakas esimerkiksi niinä vuosina, jolloin tapahtui siirtymä operaismosta autonomiaan. Silti tehtaan destrukturointi ja valtion destabilointi eivät olleet erityisen paikallistettuja vaatimuksia, vaan ne kulkivat Italiasta Ranskaan, Wolfsburgista Detroitiin. Argumentaatio, joka tässä esitetään kaikessa sekavuudessaan, on enemmän elävä todiste tahdon kyvyttömyydestä kuin järjen mahdollisuuksista.

Se, että vihollisen suvereniteettia ei kyetä horjuttamaan nyt, johtaa automaattisesti poissulkemaan horjuttamisen mahdollisuuden yleensä. Vaatimukset ilman poliittista konstitutiivista poliittisen standin tahtoa muuttuvat "moraalisiksi" vaatimuksiksi. Ihmisten vapaa liikkuminen, teknologioiden vapaa käyttö ja taattu toimeentulo eivät ole enää päivittäisiä käyttäytymismalleja, vaan niistä tulee moraalisia vaatimuksia. Politiikan puute estää vihollisen tuhoamista vihollisena. Kyse ei ole siitä, että ihmisten vaatimukset menevät niin syvälle, että vihollinen katoaisi vaatimuksien epokaalisen merkityksen edessä. Ihmiset liikkuvat vapaasti jo nyt, ihmiset haltuunottavat teknologioita ja asuntoja jo nyt. Ongelma on ainoastaan siinä, että vihollinen voi suvaita kaikkea tätä ainoastaan tiettyyn pisteeseen asti. Valitettavasti olemme nähneet omin silmin poikkeustilan julistamisen Genovassa ja Göteborgissa (oikeus päättää elämästä ja kuolemasta) juuri silloin, kun olisimme tarvinneet konstitutiivista tekoa: uutta vihollisen julistamista. Ilman vihollista liikumme vain habermasilaisen loputtoman dialogiteatterin näyttämöllä.

"Kuten teimme Genovan jälkeen, palaamme tänään asettaaksemme panoksemme avoimeksi ja monimutkaiseksi politisoinnin tilaksi tarkoitetun liikkeen hellittämättömyydelle, tilan jossa poliittisen agitaation ja sosiaalisen konfliktin moninaiset kokemukset, käytäntöjen ja kielien kokeilut, eivät ole supistettavissa osiensa summaksi: konstitutiivinen tila, jossa subjektivisaation prosessi on aina avoin". Tämä lause kuvaa hyvin näkemyseroja, jotka vallitsevat liikkeen sisällä myös limittäin olevien positioiden välillä. Konstitutiivinen tila on avoin vasta sen jälkeen, kun päätös sen avaamisesta tapahtuu. Ei voi olla olemassa konstitutiivista tilaa ennen vallankumousta, ja toisaalta vallankumous sulkee aina konstitutiivisen tilan. Konstitutiivinen tila on se äärimmäisen lyhyt hetki, jolloin lokakuinen yö muuttuu uudeksi aamuksi. Leninin silmienräpäytyksen pituinen aika. Se ei ole kollektiivinen päätös, vaan äärimmäisen yksinäisyyden tila. Tila, joka ei kuulu koskaan liikkeille. Liikkeet tapahtuvat, mutta ne eivät päätä. Politiikka ei tapahdu, mutta se päättää. Globaaliliike ei missään nimessä voi olla politisaation tila tai konstitutiivinen subjekti. Liikkeen politisoinnin hetki on sen väkivaltaisen murhan ja politiikan tukahduttamisen hetki.

Moninaisuus-kategorian käytön kieltäminen, jos kieltämisestä tässä on kyse ("olemme usein korostaneet moninaisuuden kategorian käytön luontaisia riskejä, jo annettuna ja konstituoituna subjektina, valmiina viimeiseen taisteluun ja historiallisena kohtalonaan voittaa"), liittyy juuri tähän. Politiikassa ei enää päätetä. Politiikka muuttuu loputtoman keskustelun tilaksi, jossa ei päädytä mihinkään ja jossa taistelun ja voiton mahdollisuus kielletään.

Ironista kyllä, on mahdollista sanoa, että olemme samaa mieltä lauseesta: "Lehden malli poliittisen linjan tai organisoituneen subjektin ilmaisuna, käytettynä poliittisen kamppailun välineenä hegemonian rakentamiseksi, on varmasti ajautunut kriisiin". Olemme samaa mieltä, koska liikkeen sisäistä koskemattomuutta kaikkia hegemonisia yrityksiä vastaan on vaikka voimakeinoin puolustettava juuri sen vuoksi, että politiikan tila on liikkeen ulkopuolella. Lehti organisaatiomuotona ei ole kriisissä, jos organisaatiomuoto pidetään erillään liikkeestä. Tässä mielessä sanoa "se, mitä todellakin yritämme jättää taaksemme, on pikemminkin reductio ad unum -logiikka" on järjetöntä, koska liike itsessään on moninaisuutta, eli jotakin, joka sijaitsee jo nyt yksilön pirstoutuneisuuden ja massan yhtenäisyyden tuolla puolen. Reductio ad unum -houkutus on mahdollista jättää lopullisesti taaksemme ainoastaan, jos erotamme politiikan liikkeestä ja puolustamme aina moninaisuuden autonomiaa politiikasta ja päätöksestä ja poliittisen standin autonomiaa moninaisuudesta.

DeriveApprodin kirjoituksessa lukee myös: "Se, mitä olemme jättäneet taaksemme, on onnellisesti selvää ja (suurelta osin) kyseenalaistamatonta: internationalistiset puoluekoulut, indoktrinaatio ja ideologisten kaavojen välittäminen. Kuitenkin, ongelma säilyy: on kokeiltava ja organisoitava uusia muodostavia verkostoituneita prosesseja - jotka kykenevät tekemään omakseen sen redusoimattoman pluraalisuuden, joka on globaalin liikkeen perusta ja rikkaus."

Oikeastaan ongelmaa ei ole lainkaan. Moninaisuus itsessään omaa liikkeensä strategian (sen strategia on sen Dasein, sanoisi joku muotitietoinen yliopisto-opiskelija). Poliittinen stand taas sellaisenaan omaa organisaation taktisen kyvyn. Kysymykseen "mitä on tehtävä" on helppo vastata: ei yhtään mitään - paitsi päättää, että jotain on tehtävä.


* Operaismo-suuntauksen tärkeimmät kirjoitukset löytyvät suomeksi käännettynä seuraavista linkeistä:

Operaismon lyhyt historia taas on saatavissa linkistä:
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=311