2003-02-03

"Mitä on tehtävä": Mitä sille on tehtävä?

Toni Negri

"Imperialistisen ketjun heikoin kohta on siellä missä työväenluokka on vahvimmillaan" (Mario Tronti, Lenin Englannissa)

Leninismin biopoliittiset kasvot

"Puhua Leninistä tarkoittaa samaa kuin puhua vallan haltuunotosta. Hänen ajatteluaan ja toimintaansa ei kannata sijoittaa millekään muulle tasolle. Häntä voidaan ihannoida tai kritisoida, mutta vallan haltuunotto on ainoa leninistinen teema." Näin länsimainen poliittinen tiede kunnioittaa Leniniä. Kehumalla paradoksaalisella tavalla hänen "hämärää suuruuttaan". Myös Hitler ja Mussolini unelmoivat Lenininä olemisesta. Kahdennenkymmenennen vuosisadan sisällissodan jälkeen Leninille, lokakuun 1917 voittajalle, epäajankohtaisen päätöksen ja horjumattoman itsepintaisuuden miehelle, myönnetään porvarillisen poliittisen tieteen tunnustus.

Tämä on kuvottava tunnustus.

Mitä "vallan haltuunotto" oikein tarkoittaa vallankumouksellisessa marxismissa? 1800- ja 1900-luvun työväen kommunistisessa liikkeessä ei tunneta "vallan haltuunottoa", joka ei olisi sidoksissa "valtion kuolemaan". Lenin ei ole poikkeus. Hänen uskomaton seikkailunsa on sidoksissa tähän projektiin ja tämä riittää sijoittamaan Leninin teot kauas siitä ihannoinnista, jota porvarillinen poliittinen tiede niille omistaa. Tietysti Leninin työ jäi puolitiehen. Hän otti vallan haltuun, mutta hän ei lopettanut valtiota. Valtiosta, jonka piti kuolla, tuli niin vahva ja verinen, että se tuhosi useissa kommunististen militanttien sukupolvissa kaiken toivon vallan haltuunoton ja valtion lopettamisen yhdistämisestä. Silti ongelma pysyy. Leninistä puhumisen uudelleen aloittaminen tarkoittaa että kysymme itseltämme, onko mahdollista käynnistää uudestaan prosessi, joka samanaikaisesti kumoaa valtiollisen olemassa olevan järjestyksen ja luo vapauden ja tasa-arvon maailman tuhoamalla länsimaisen maailman metafyysisen perustan, auktoriteetin lähteenä, yhteiskunnallisen riiston välineenä, poliittisena hierarkiana ja tuotannollisena komentona.

Kun ongelma on asetettu, on välittömästi lisättävä eräs huomautus. Jos me tunnistamme, että kapitalistinen valta on erottamattomasti valtiollista komentoa ja yhteiskunnallista rakennetta sekä riistoa varten, jos kommunistinen vallankumous hyökkää molempia vastaan ja tuhoaa niitä, silloin voimme sanoa että Leninille, kuten vallankumoukselliselle marxilaisuudelle yleensä, kommunistinen taistelu on biopoliittinen. Se on biopoliittinen, koska se koskee kaikkia elämänaloja ja erityisesti koska kommunistien vallankumouksellinen poliittinen tahto tarrautuu biokseen, kritisoi, rakentaa ja muuttaa sitä. Lenin vie poliittisen tieteen kaikkien idealististen yksinkertaisuuksien ulkopuolelle, pois "raison d'état"-ajatuksesta ja kaikista illuusioista, että politiikka olisi mahdollista määritellä byrokraattisesti tai hallinnan näkökulmasta. Samalla ja vielä radikaalimmalla tavalla hän kuljettaa poliittisen tieteen pois erottelusta politiikan, yhteiskunnallisen ja inhimillisen kesken. Poliittisen ajattelun tasolla Lenin käynnistää valtioanalyysin vapauttamalla sen hallitusmuotojen teoriasta. Tämän jälkeen hän vapauttaa politiikan analyysin kaikista sellaisista teorioista, jotka yksinkertaistavat taloudellisten aspektien heijastumisen politiikkaan, ja tekee tämän vapauttamalla teorian millenaristisista teleologioista ja pakanallisista utopioista, jotka hämäävät vallankumouksemme hypoteesia. Lenin sekoittaa, hybridisoi ja kumoaa yhdet ja toiset teoriat. Se, jolle voitto kuuluu aina, on proletaarinen poliittinen tahto, jossa kehot, järki, elämä, intohimo, kumous ja projekti voivat muodostua biopoliittiseksi subjektiksi - "työväenluokka" ja sen "etujoukko" - proletariaatin sielu, joka on sijoitettu kehoon.

Rosa Luxemburg, joka on monissa kysymyksissä hyvin kaukana Leninistä, on kommunistisen projektin biopoliittiseen luonteeseen liittyvissä asioissa hyvin lähellä häntä. Luxemburgin mutkikas ja Leninin suora tie kohtaavat, kun he näkevät massojen elämän ja tarpeiden koko artikulaation fyysisenä, kehollisena, potentiaalina, joka yksin perustaa ja täyttää sisällöllä vallankumouksellisen intellektuellisuuden abstraktion ja väkivallan. Tämä kommunistisen poliittisen ontologian eteneminen on mystinen. Silti se on todellinen ja osoittaa biopoliittisesti kommunistisen ajattelun uskomattoman modernisuuden vapauden kehollisessa täydellisyydessä, jota se samalla ilmentää ja haluaa. Leninin merkitys on tässä avautuvien kehojen materialismissa, elämän materiaalisuudessa, joka vallankumouksen välityksellä (ja ainoastaan sen välityksellä) voi uudistua. Lenin on kehon vallankumouksellista keksimistä, eikä politiikan autonomian apologiaa.

Lenin Leninin tuolla puolen

Mitä tarkoittavat (nyt, eikä eilen tai sata vuotta sitten) riisto ja taistelu riistoa vastaan? Mitä on tullut siitä kehosta, joka on ollut kumouksen subjekti seikkailuissa ja sisällissodissa 1900-luvun aikana? Mitä on kommunistisen taistelun uusi keho?

Jo 1960-luvun alussa (ja sen jälkeen yhä kasvavalla intensiivisyydellä) nämä kysymykset ovat nousseet esille. Meillä ei ole juuri nyt suuria ratkaisuja, mutta olemme silti varmoja siitä, että näissä asioissa me voimme kysyä Leniniltä, ilman raamatullista luottamusta häntä kohtaan, mutta tietoisina siitä, että meidän on tutkittava hänen kirjoituksiaan ja tekojaan uudelleen. Niin sanotusti "Leninin tuolla puolen".

1960-luvulla ensimmäinen teoreettinen ongelma jonka kohtasimme oli se, kuinka säilyttää leninismin merkitys muuttuneessa tuotannollisessa todellisuudessa niiden valtasuhteiden puitteissa, jotka saattoivat tuotannon ja sen subjektien muutosta. Ongelma, joka seurasi edellistä, oli se, kuinka muuttaa leninismi (eli organisaation tarve antikapitalistista vallankumousta ja valtion tuhoamista varten) vastaamaan tuotannollisen todellisuuden ja uusien subjektien muuttunutta koostumusta ja jatkuvuutta. Se tarkoitti, ja tarkoittaa edelleen, että kysymme, kuinka vallan haltuunotto ja valtion tuhoaminen ovat mahdollisia historiallisella aikakaudella, jolla pääoma on hegemonisessa asemassa General Intellectiin nähden.

Kaikki on muuttunut siihen nähden mitä Lenin koki ja teoretisoi. Tuotanto ja komento koskevat nyt täysin uutta työvoiman poliittista ja teknistä rakennetta. Riiston kokemus on täydellisesti muuttunut. Tuottavan työn luonne on nyt immateriaalinen. Tuotannollinen kooperaatio on kokonaisuudessaan yhteiskunnallinen. Tästä seuraa, että työ ja elämä ovat sama asia. Samoin kooperaatio on sama asia kuin moninaisuus. Siksi työ punoo tuotannollisia verkostoja koko yhteiskunnassa eikä enää pelkästään tehtaissa, ja nämä verkostot kykenevät uudistamaan tuotteiden maailmaa pistämällä samanaikaisesti töihin ihmisten rationaaliset ja affektiiviset halut. Riisto toteutuu aivan yhtä laajalla tasolla. Työvoiman poliittiseen rakenteeseen vaikuttavat yhä uudestaan samat asiat kuin tuotannon tekniseen rakenteeseen, koska tekninen rakenne (jota määrittelee työkalun sisällyttäminen: immateriaalisessa työssä työkalu on aivot) näyttäytyy markkinoilla korkeimmassa liikkuvuuden muodossa (joka tarkoittaa myös exodusta kapitalismin disiplinaarisista muodoista) ja korkeimmassa joustavuudessa, joka on myös poliittista autonomiaa, itsevalorisaation etsimistä ja kieltäytymistä edustuksellisuudesta. Miten siis sijoittaa leninismi tähän työvoiman uuteen tilanteeseen? Miten muuttaa immateriaalisten työläisten exodus ja itsevalorisaatio uudeksi luokkataisteluksi, yhteiskunnallisen rikkauden organisoiduksi haltuunoton haluksi ja subjektiivisuuden vapautukseksi? Miten liittää uusi todellisuus kommunismin strategiseen projektiin? Miten, erittäin radikaalissa avautumisessa uudelle, uudistaa vanha ja samalla "palata alkuperään": leninismiin (juuri niin kuin Machiavelli vaati jokaiselta todelliselta vallankumoukselta)?

Marxin ajattelu oli sidoksissa teollisen työn "käsityöläisvaiheen" fenomenologiaan. Tästä seurasi puolueen ja proletariaatin yhteiskunnallisen diktatuurin itsehallinnollinen käsitys. Lenin osaltaan on sidoksissa puolueen etujoukkoperspektiiviin, joka Venäjällä jo ennen vallankumousta ennakoi siirtymää käsityöläisyydestä "suuren tehtaan" aikakauteen, ja asettaa strategiseksi tehtäväkseen suurtehtaan hallinnan. Marxissa ja Leninissä proletariaatin teknisen rakenteen ja poliittisen strategian suhdetta kutsutaan nimillä "Kommuuni" tai "Kommunistinen puolue". "Kommuuni" tai "Puolue" suorittavat todellisuuden tunnistamisen ja ilmentävät täydellistä vuorovaikutusta kumouksellisen strategisen politiikan ja massojen biopoliittisen organisaation välillä. Puolue on subjektiivisuuden tuottamisen moottori, tai paremmin sanottuna, se on kumouksellisen subjektiivisuuden tuottamisen työkalu.

Meidän ongelmamme on tämä: millä subjektiivisuuden tuottamisella immateriaalinen proletariaatti haltuunottaa vallan? Kysymys on asetettavissa myös näin: jos tuotannon konteksti on immateriaalisen työn yhteiskunnallinen kooperaatio - tätä me kutsumme termillä General Intellect - miten on mahdollista rakentaa yleisen älyn kumouksellinen keho tekemällä kommunistisesta organisaatiosta vipuvarsi, eli subjektiivisuuden tuottamisen voimakas perusta, uusien vallankumouksellisten ruumiillistumien synnyttämiseksi? Näin siis olemme kulkemassa kohti "Leniniä Leninin tuolla puolen".

General Intellectin kumouksellinen keho

Ei ole muuta mahdollisuutta kuin tuoda esille eräs teema. Mutta, kuten Sokrateen argumentaatiossa joskus tapahtuu, suluissa lausuttu lause vahvistaa konseptin. Tämä teema esiintyy Marxin Grundrissen kuuluisassa osassa, joka käsittelee koneita. Tässä Marx näyttää rakentavan eräänlaisen pääoman "luonnonhistorian" (siis suoraviivaisen, jatkuvan ja väistämättömän historian), jossa pääoma kehittyy yleiseksi älyksi. Yleinen äly näyttää siis olevan kapitalistisen kehityksen tulos. Se on outo loppupäätelmä ja se oli sitä jo Leninin mielestä, jolle - vaikkakaan hän ei voinut tuntea Grundrissea - ominaista oli murtuman logiikka, joka korosti Marxin ajattelussa sitä puolta, joka teki mahdottomaksi kaiken luonnollisen jatkuvuuden ajattelun kapitalistisessa kehityksessä. Tosiasiallisesti, kaikkien niiden objektivististen illuusioiden tuolla puolen, jotka usein tunkeutuvat talouspolitiikan kritiikkiin, myös Marx ajatteli samalla tavalla kuin Lenin. Kehitys, joka synnyttää General Intellectin on hänenkin mielestään kaikkea muuta kuin luonnollinen prosessi. Se on täynnä elämää (kaikki tuotannon ja uusintamisen elävät voimat ja kapitalistisen yhteiskunnan biopoliittinen konteksti); sama prosessi on voimakkaasti ristiriitainen (General Intellect ei siis ole palkkatyön vastaisten taistelujen tulos, vaan antropologisen tendenssin esille tulo, joka näyttäytyy työstä kieltäytymisessä ja jonka tulos on kapitalistisen voiton suhdeluvun tendenssinomainen lasku).

Käytännössä me olemme täydellisesti biopoliittisessa tilanteessa. Tämä on se mikä yhdistää General Intellectin Marxin Leniniin ja meihin. Olemme kaikki näyttelijöitä tuotannon maailmassa, joka konstituoi elämän: me olemme kehityksen lihaa. Tämä on kapitalistisen kehityksen todellisuus, sen uusi liha, jossa tietämisen voimat sekoittuvat erottamattomalla tavalla tuotantoon ja tieteellinen toiminta - sen singulaarisimmassa ja korostuneimmassa muodossa - tunteisiin. Tätä bios'ta (tai, paremmin sanottuna, tätä biopoliittista todellisuutta, joka antaa merkitystä vuoden 1968 jälkeiselle teolliselle vallankumoukselle), eräät kirjoittajat ja opettajat (jotka sanoutuvat kommunisteiksi ainoastaan yön pimeinä tunteina) kutsuvat termillä Keho ilman Elimiä. Minä kutsun tätä kaikkea lihaksi. Ehkä lihalla on tarpeeksi voimaa muotoutuakseen kehoksi ja rakentaakseen itselleen ne elimet, jotka sille kuuluvat. Sanon ehkä, koska tähän tarvitaan demiurgia, eli ulkopuolista etujoukkoa, joka tekee tapahtumasta todellisen, joka rakentaa lihasta kehon. General Intellectin kehon. Tai, kuten toiset kirjoittajat ajattelevat, General Intellectin kehoksi tuleminen toteutuu sanan kautta, jota itse General Intellect artikuloi, siten että General Intellect on itse oman kehonsa demiurgi.

Minä en usko, että kuljettava tie olisi nyt valittavissa. Uskon, että ainoastaan taisteleva liike voi tämän tien löytää. On silti varmaa, että General Intellectin kypsymisen perspektiivistä meidän on ennakoitava kokeilut. Ainoastaan asettamalla pääoman luonnollista historiaa vastaan ne ratkaisemattomat ristiriidat, joita Marx on keksinyt, General Intellectin genealogia voi konstituoitua kumouksellisena voimana. General Intellectin kehon määritteleminen on siis sama asia kuin julistaa niiden subjektien voima, jotka sen sisällä elävät; julistaa kriisin väkivaltaisuus, joka horjuttaa kaikki epäselvyydet; julistaa tämän kehon läpi kulkevien teleologioiden yhteentörmäys ja päättää mille puolelle asettua tässä kaaoksessa. Jos me tulemme päättämään, että subjekti on General Intellectissä voimakas, koska se on autonominen ja nomadi, koska kooperaatio voittaa markkinat, koska yhteisen teleologia voittaa yksityisen ja yksilön teleologian - silloin olemme General Intellectin kehon puolue. Se on konstituutio, joka syntyy immateriaalisen työn ja kooperaation rakentamien ihmisten militanssista, jotka haluavat elää yhteisössä.

Me löydämme "leninismin biopolitiikan" solmiutuneena "Leniniin Leninin tuolla puolen" uusien ristiriitojen kanssa. Leninin kanssa päätämme tehdä General Intellectin kehosta uuden elämän organisoinnin subjektin.

Tila ja ajallisuus

Mutta "Leninin tuolla puolen" ei ole pelkästään uuden todellisuuden tunnistamista ja organisaatiotarpeen uudelleenlöytämistä: sen on oltava myös vapautuksen projektin ajallista ja tilallista määrittelyä. Keho on aina jossakin paikassa ja ajassa. Subjektiivisuuden tuottaminen - voidakseen tulla tehokkaaksi - tarvitsee tilallisia ja ajallisia määrityksiä. Venäjä, joka on paikka ja aika, on Leninille absoluuttinen määritelmä: tässä ja nyt tai ei koskaan! Mitkä ovat sitten kumoukselliselle organisaatiolle ja vallankumoukselle tila ja aika, jotka olisivat mahdollisia immateriaaliselle, exoduksessa elävälle ja autonomiselle proletariaatille?

On erittäin vaikea tunnistaa uuden leninistisen projektin tilallista ulottuvuutta. Me elämme Imperiumissa ja tiedämme, että vallankumoukselliset aktiot, jotka sijoittuvat rajattuun tilaan (olkoon tämä tila sitten vaikka suuremmat kansallisvaltiot), eivät voi toimia. On selvä, että ainoa tunnistettavissa oleva Talvipalatsi on Valkoinen talo! Vaikea sitä vastaan on kuitenkaan hyökätä... kieltämättä... Lisäksi, mitä enemmän imperiaalinen valta vahvistuu, sitä enemmän sen poliittisesta representaatiosta tulee monimuotoinen ja maailmanlaajuisella tasolla integroitu. Vaikka Yhdysvallat on sen kärki, Imperiumi ei ole amerikkalainen. Se on kollektiivisen pääoman Imperiumi. Samalla tavalla voimme sanoa, että tilallisesti puolue ei voi olla muuta kuin Internationaali. Tämä on tietysti itsestäänselvyys, ellei peräti epäoleellinen asia. Tärkeintä leninismin uudistamiselle ei ole siis tietyn pisteen määrittäminen, jota voidaan käyttää tukena jotta voitaisiin monistaa kumouksen voimia. Se mikä "Lenin Leninin tuolla puolen"-projektissa kiinnostaa on se, miten löytää käytännössä imperiaalisen ketjun heikko linkki, josta lähtien on mahdollista muuttaa todellisuus. Tämä heikko linkki ei kuitenkaan ole "heikko piste" - se ei tule olemaan enää sitä - heikko linkki on ennemminkin se, missä vahvempina ovat vastarinta, kansannousu ja General Intellectin hegemonia, siis uuden proletariaatin konstitutiivinen valta. Subjektiivisuuden tuottamisen vallankumouksellisen koneen perustana on siis muodollisesti Internationaali. Konkreettisesti, poliittisesti ja materiaalisesti sen perustana ei ole tila vaan paikka, ei horisontti vaan piste, jossa tapahtuma on mahdollinen.

Puolueen kannalta tila-teema on aina alisteinen tietylle kairokselle, tapahtuman epäajankohtaiselle voimalle, joka on nuoli, jota General Intellect ampuu voidakseen tunnistaa itsensä kehona.

Diskurssi, joka voidaan kehittää leninistisen uuspuolueen ajallisuudesta postfordistisen globalisaation aikakaudella, on jokseenkin sama kuin se mikä koskee tilaa. Myös ajallisuuden determinaatiot ovat sortuneet. Taloudellinen ja poliittinen historia ovat yhä vähemmän määritettävissä rytmisten - säännönmukaisten - sekvenssien kautta. Historian syklien säännöllisyyttä ei ole enää löydettävissä, kuten ei työläistaistelun luovien ja syklisten aikakausienkaan, jotka ovat olleet ominaisia kokonaiselle vuosisadalle vuodesta 1870 vuoteen 1970. Tämä ajallisen ulottuvuuden ja rytmin määrittely kuului silloin leninistiselle puolueelle, mutta onko se tänään kontrolloitavissa, käytettävissä ja muutettavissa? Myös tässä asiassa epämääräisyys on erittäin vahva. Kun puhuimme tiloista ja paikoista sanoimme kansallisvaltion muuttuneen Imperiumin provinssiksi ja kehittyneen pohjoisen ja alikehittyneen etelän olevan kietoutuneita toisiinsa, sidoksissa samaan kohtaloon. Samalla tavalla myös ajallisuudelle on ominaista tämä epämääräisyys. Ainoastaan spesifinen kairos voi mahdollistaa General Intellectin kehon pinnalle nousun.

Mitä tämä tarkoittaa? Ei ole olemassa teoreettista loppupäätelmää näille käsityksille. Emme ole koskaan aiemmin tarvinneet yhtä vahvasti kuin nyt militanssia ja kokeiluja. Tietysti on jo nyt selvä, että leninistinen kone, joka toimii vain yhdessä heikossa ja kriittisessä linkissä, joka on objektiivisesti määritelty, on täysin tehoton. On selvä, että vapautuksen suunnitelma on mahdollinen ainoastaan siellä missä immateriaalisen työvoiman puolue ilmentää korkeampaa energiaa kuin kapitalistisen riiston voimat. Antikapitalistinen päätös muuttuu tehokkaaksi ainoastaan siellä, missä subjektiivisuus on vahvimmillaan, siellä missä se voi rakentaa "sisällissotaa" Imperiumia vastaan.

Diktatuuria ilman suvereniteettia eli "absoluuttinen demokratia"

On sanottava, että diskurssimme ei ehkä ole niin selkeä kuin sen pitäisi olla. On totta, että aktivoidaksemme uudelleen leninistisen puolueen merkitystä (joka katsoo valtaa ja konstituoi vapautta absoluuttisen ja epäajankohtaisen päätöksen sisällä) me olemme tuoneet esille joitakin tärkeitä premissejä (General Intellectin esille tulo ja mahdollisuus antaa sille keho; immateriaalisen työn tendenssinomainen keskeisyys ja sen piirissä toteutuvat exodus, nomadismi, autonomia ja itsevalorisaatio; ristiriidat, jotka ilmentävät globalisaation, sen sisäisten välineiden, vastarinnan ja kumouksen välisiä solmukohtia) - mutta samalla meidän on tunnustettava, että emme ole vieläkään saavuttaneet yhtään merkittävää loppupäätelmää. Jos emme täytä tätä viitekehystä sisällöllä, determinaatiolla ja singulaarisella voimalla, on vaarana, että luottaminen pelkkään kairokseen on epäoleellisuutta. Kairokseen vetoaminen voi ehkä antaa muodon subjektiivisuuden tuottamiselle, mutta se on äärimmäisen suuressa vaarassa muuttua tautologiaksi, mikäli se ei ehdota kumouksellisia sanoja ja sisältöjä. Meidän on tuotettava sisältö General Intellectin kairokselle ja ravittava vallankumouksellisen General Intellectin kehoa. Mitä siis on vallankumouksellinen päätös? Mitkä sisällöt antavat sille merkitystä? Voidaksemme vastata näihin kysymyksiin meidän on taas kerran edettävä erään sivujuonen kautta. Meidän on muistettava leninistisen näkökulman rajallisuus, joka sellaisenaan oli kuitenkin valtava harppaus pois venäläisen sosiaalidemokratian käsityöläiskulttuurista. Leninin vallankumouksellinen päätös, konstituoituvaksi vallaksi tuleminen, piilotti sisälleen länsimaisen tai yhdysvaltalaisen teollisen mallin. Moderni teollinen kehitys on luuranko bolsevistisen vallankumousteorian kaapissa. Vallankumouksellinen managementin malli eli venäläisten konstituoituvien teot, oli ennalta määritelty tämän ehdon pohjalta. Pitkällä aikavälillä tämä vei heidät väärille teille.

Nyt tilanne on radikaalisti erilainen. Ei ole olemassa enää työväenluokkaa, joka itkisi sen vuoksi, että siltä puuttuu projekti, jolla hallita suoraan tai valtion kautta teollisuutta ja yhteiskuntaa. Vaikka tällaista projektia olisikin mahdollista päivittää, se ei kykenisi olemaan proletariaatissa ja/tai massaintellektuellisuudessa hegemoninen. Eikä se kykenisi horjuttamaan kapitalistista valtaa, joka on siirtynyt täysin uusille komennon ulottuvuuksille (finanssi, byrokratia, kommunikaatio...). Siksi vallankumouksellisen päätöksen on nyt pohjauduttava aivan toiseen konstitutiiviseen kaavioon. Se ei voi enää asettaa ennakkoehdoksi teollisuuden tai talouden kehitystä, vaan sen on ehdotettava vapautetun kaupungin ohjelmaa, jossa moninaisuus, joka muotoutuu massaintellektuellisuuden kautta, taivuttaa teollisuuden elämän tarpeisiin, yhteiskunnan tieteelle ja työn moninaisuudelle. Konstitutiivisesta päätöksestä tulee moninaisuuden demokratia.

Näin menemme kohti päätöstä. Puolueelta vaaditaan suurta radikaalisuutta, että se voisi muuttaa liikkeen konstitutiivisen vallan harjoittamiseksi. Konstitutiivinen valta tulee aina ennen oikeustiedettä ja siksi se on aina diktatuuria (diktatuurit ovat erilaisia: on fasistinen diktatuuri ja on kommunistinen diktatuuri, ne eivät ole sama asia ja me pidämme enemmän jälkimmäisestä). Asia on niin, että poliittinen päätös on aina subjektiivisuuden tuottamista ja subjektiivisuus on aina konkreettisten kehojen tuottamista, kehojen massojen ja moninaisuuksien tuottamista - siksi jokainen subjektiivisuus on erilainen kuin muut.

Se mikä meitä kiinnostaa on General Intellectin kehon subjektiivisuus. Muuttaakseen maailman, joka sitä ympäröi, sen on käytettävä voimaa, joka järjestää konstituoituvan vallan. Tietysti tämän konstituoituvan voiman käytön tulokset voivat olla positiivisia tai negatiivisia. Ei ole olemassa sellaista välinettä, jolla olisi mahdollista päättää ennakkoon, mikä on se ehto, jonka mukaan moninaisuudet tuottavat. Silti, että asiat olisivat selviä ja ettei meitä voida syyttää siitä, että työskentelemme häikäilemättömän diktatuurin puolesta, jota peittävät valheelliset sanat ja joka on vaarallisempi kuin mikään aikaisempi, koska se on piiloutunut yhteiskunnallisuuteen, jota kulutus homogenisoi, meidän on sanottava, että diktatuuria, jonka me haluamme ja jonka uskomme olevan uudelleen löydetyn Leninin aarre, voidaan kutsua myös "absoluuttiseksi demokratiaksi". Spinoza kutsui näillä sanoilla sitä hallinnan muotoa, jota moninaisuus harjoitti suhteessa itseään. Spinoza oli rohkea, kun hän lisäsi adjektiivin "absoluuttinen" hallitusmuotoon, jota antiikki oli teoretisoinut: monarkia vs. tyrannia, aristokratia vs. oligarkia, demokratia vs. anarkia. Spinozan "absoluuttinen demokratia" ei liity millään tavalla hallitusmuototeorioihin. Hallitusmuototeorian mukaan voisimme kirota "absoluuttisen demokratian" ja peittää sen pelkillä negatiivisilla haukkumasanoilla. "Absoluuttinen demokratia" on kuitenkin erittäin sopiva termi uusien vapauden muotojen keksimiselle, tai paremmin sanottuna, tulevan kansan tuottamiselle.

Ehkä tärkein syy, joka tukee meitä tässä "absoluuttisen demokratian" ehdotuksessa, on huomata, että tästä nimestä on poissuljettu (väkisinkin postmodernissa ajassa ja tilassa) kaikki modernin suvereniteetin käsitteen kontaminaatiot. Me voimme viedä, ja meidän pitää viedä Leninin moderni suvereeni teollinen malli sen universumin ulkopuolelle, jossa hän on elänyt, mikäli me ymmärrämme hänen biopoliittisen merkityksensä. Me voimme kääntää hänen vallankumouksellisen päätöksensä uudeksi autonomiseksi ja kommunistiseksi postmodernin moninaisuuden subjektiivisuuden tuottamiseksi.