2004-03-09

Mitä on tertialisaatio?
Yhteiskunnallisen muutoksen perspektiivejä

Robert Kurz

Kääntänyt: Timo Ahonen

Robert Kurz pohtii tertialisaatiota ja "nälkäpalkkayhteiskunnan" umpikujaa määrittäen palveluyhteiskuntavisioiden sokeita pisteitä ja toisenlaatuisen tertialisaation ehtoja.

Universaalien markkinoiden määrittämälle tajunnalle kaikkien elämänpiirien suhdannesidonnaisten ilmiöiden havainnointi kutistuu kokoon. Huomenna "totena" saatetaan pitää juuri tämän päivän "totuuden" vastakohtaa; sisällöstä on myös tullut yhdentekevä, merkitystä on ainoastaan mahdollisimman nopealla "ulosmyynnillä". Tämä pätee yhtälailla teorioihin ja ideoihin kuin autoihin ja kravatteihin. Tällä tasolla "yhteiskunnallisen muutoksen" käsitteellä ei ole varsinaisesti enää merkitystä lainkaan. Jos tällä käsitteellä ylipäänsä pitää olla jokin merkitys, sen täytyy olla suhteessa ajassa tapahtuvaan, analyyttisesti määriteltävissä olevaan kehitykseen, ts. yhteiskunnallisten rakenteiden historiaan. Postmoderni täydellisen markkinamukautunut tajunta ei tunne enää historiallista kehitystä, vaan ainoastaan epäkoherenttien trendien tulemisen ja menemisen. Kriittisen yhteiskuntateorian korvaa lisääntyvässä määrin "trenditutkimus".

Kun tällä tavoin objektiivisten rakenteiden ja subjektiivisen havainnoinnin välinen ero ei enää ole esitettävissä, myös kyky ja valmius ylipäätään reflektoida omia yhteiskunnallisia oloja häviää. Ei edes apologeettinen, vallitsevaa järjestystä avoimesti puolustava ideologia ole ankarassa mielessä enää mahdollinen, sillä myös se edellyttää objektiivisen kehityksen käsitteen, vaikkakin väärän, pelkkää legitimointia palvelevan. Mutta koska totalitaaristen markkinoiden määrittämät sisäisten ristiriitojen repimät yhteiskunnatkaan eivät selviä ilman legitimaatiota tuottavaa ideologiaa, postmodernin ajattelun on taloudellisissa ja sosiologisissa aspekteissa tukeuduttava vanhempiin teorioihin, joihin tämä perinteinen objektiivisuuden vaatimus sisältyy. Se, että näin syyllistytään epäjohdonmukaisuuteen, ei haittaa; epäjohdonmukaisuus lasketaan postmodernissa ajattelussa hyveisiin.

Vaikkakin postmodernit teoriat hylkäävätkin kaiken rakennedeterminismin, käsitteellisesti typistetyt trendianalyysit liikkuvat silti edelleen "yhteiskunnallisen muutoksen" rakennedeterminististen sosiologisten teorioiden perustalla. Eksplisiittisesti tai implisiittisesti postmodernit ideologiset suhdanteet edellyttävät objektiivisen yhteiskunnallisen kehityksen oletuksen kolmen yhteiskunnallisen uusintamisen perustavan sektorin (maatalous, teollisuus, palvelut) suhteen. Kerran ylistetyn tertialisaation aavekuva määrittää yhä sosiologista diskurssia; silloinkin, kun kielletään klassisten yhteiskuntatieteiden metodiset ehdot, jotka juuri ovat tämän tertialisaation teoreeman esille nostaneet. Metodia kritisoidaan, mutta sisällöllinen lopputulos tungetaan omaan taskuun.

Yhteiskunta on klassisen teorian mukaan kehittynyt historiallisen muodonmuutoksen kautta primaarilta maataloussektorilta sekundaarille teollisuussektorille ja edelleen tertiäärille palvelusektorille. Vastaavasti on vaiheittain muuttunut työvoiman "työllistyminen". Tosin alussa "työvoima" on aina sidoksissa tuskallisiin rakenteiden murtumiin, mutta lopulta koittaa uusi "täystyöllisyys" ja maallinen vauraus. Taloudellis-sosiologinen tertialisaation teoria on muutamia vuosikymmeniä vanha ja sen olisi jo aika tehdä tutkimuksestaan yhteenveto, jota tosin postmodernin ajattelun intellektuaalisilla välineillä ei ole edes mahdollista tehdä. Pinnallisesti tarkastellen tertialisaation teesi on pitänyt paikkansa, tosin täysin eri tavalla ja aivan toisin kuin alkuperäisissä optimistisissa oletuksissa. Se, mitä ei ole voitu empiirisesti todentaa, on tertialisaatiosiirtymältä odotettu työllisyyden ja vaurauden maallinen boomi. Päinvastoin, näyttää siltä, että reaalinen tertialisaatio on ennemminkin sidoksissa maailmanlaajuiseen taloudelliseen kutistumis- ja kriisiprosessiin.

Ongelma hämärtyy myös siksi, ettei tertiääristä sektoria, toisin kuin maatalous- ja teollisuussektoria, voi yhtenäisesti määritellä. "Palveluihin" luetaan äärimmäisen moninaisia, toisistaan hyvin paljon poikkeavia toimintoja. Kaksi ryhmää kuitenkin erottuu selvästi. Ensimmäisessä on kyse erityisen korkeita pätevyyksiä edellyttävistä aloista, kuten sairaanhoito, koulutus, kasvatus, tiede, kulttuuri jne. Toisessa ryhmässä on aloja, joilla ei erityisesti edellytetä mitään pätevyyksiä: palvelijat ja palveluyritysten (gastronomia, siivoaminen, henkilökohtaiset palvelut jne.) huonostipalkattu aputyövoima. Hampurilaisten paistaminen, tuotteiden pakkaaminen pusseihin supermarketissa, kengännauhojen kauppaaminen kadulla tai autojen tuulilasien peseminen risteyksissä lasketaan tertiäärin sektorin toiminnoiksi siinä missä johtajien kouluttaminen, lasten kasvattaminen tai opintomatkojen organisoiminen. Palvelijat ja parkkivalvojat kuuluvat samaan kategoriaan kuin lääkärit ja taitelijat.

Tämä ero näytti myös jonkin aikaa olevan länsimaiden ja kolmannen maailman maiden välinen leimallinen sosiaalinen ero. Globaalin etelän maissa maailmanmarkkinasuuntautunut maatalous oli tosin yhtä koneellistettua ja tieteellistettyä kuin lännessäkin. Mutta päinvastoin kuin kapitalistisissa keskuksissa täällä siirtyminen primaarilta maataloussektorilta sekundaarille teollisuussektorille ei suurimmaksi osaksi onnistunut tai onnistui vain hyvin puutteellisesti. "Myöhään suoritetun teollistamisen" romahtaminen toi teorian mittapuun mukaan kolmen perustavan sektorin kehityksestä esiin paradoksaalisen tilanteen: toisaalta yksi osa yhteiskuntaa palasi takaisin alkukantaiseen agraariseen subsistenssituotantoon koettaen säilyä hengissä maailmanmarkkinoille suuntautuvan agrobisnesteollisuuden puristuksissa; toisaalta hirviömäisesti paisuviin kaupunkimaisiin kasaumiin syntyi joukkomittainen kurjuuden tertialisaatio.

Läntisissä keskuksissa sitä vastoin näyttivät olevan vallalla lähinnä optimistiset ennusteet tertialisaatiosta. Yhteiskunnallinen taantuminen rakenteelliseen joukkotyöttömyyteen alkoi tosin lännessäkin jo 1970-luvulla. Mutta tämä negatiivinen kehitys ajateltiin voitavan väistää sosiaalisen ongelmanratkaisun keinovalikoimin: uskottiin miltei, että jokaisen työttömän tueksi voidaan asettaa oma sosiaalityöntekijä. Syrjäytyneille tarkoitetusta "huolenpidon teollisuudesta" näytti olevan kehittymässä oma kasvutekijänsä. Rinnakkain sosiaalipedagogian kanssa laajenivat myös lääkehoitoon perustuvat järjestelmät. Samaan aikaan luotiin vapaa-ajankeskuksia, kohtaamistiloja, uudistumisyliopistoja ja ammatillisen pätevyyden uusia järjestelmiä. Koulutusoffensiivista, vapaa-ajan yhteiskunnasta ja elämän pedagogisoinnista tuli läntisen ajanhengen keskeisiä iskusanoja pitkälle 1980-luvun puolelle saakka. Olennaisesti pienemmässä mittakaavassa samanlaisia tendenssejä ilmeni myös kolmannessa maailmassa, tosin vain luksustertialisaationa vähemmistölle, enemmistölle tarjotun kurjuuden tertialisaation sijaan. Lännessä sitä vastoin näytti kyseessä olevan "kaikille varattu" rakennemuutos.

Tämänlaatuisella tertialisaatiolla oli kuitenkin yksi ratkaiseva kauneusvirhe: se oli kapitalistisesti "kannattamatonta", se ei kyennyt synnyttämään kaupallista kasvuboomia, vaan joutui operoimaan valtion kuorimien tukien varassa ja suurimmaksi osaksi julkisten palvelujen muotoon organisoituna. Tämä ei sopinut teollisen kasvun taloudelliseen sopimukseen. Ihmeellinen sivistys-, kasvatus-, vapaa-aika- ja hoivayhteiskunta kykeni ainoastaan dramaattisesti kasvavan valtionvelan turvin pitämään itseään hetken aikaa veden pinnalla, kunnes illuusio puhkesi ja palveluyhteiskunnan väitettyjen uusien kantosektoreiden purku käynnistyi.

1990-luvulla globaali kapitalismi toi esille kaksi mahdollista tapaa reagoida tertialisaatioon. "Yksityistämisen" iskulause ehdotti, että infrastruktuurien kokonaisuuteen kuuluvat, joskin ei enää valtion uusinnettavissa olevat tertiäärit sektorit muutetaan yksityisiksi voittoyrityksiksi. Samanaikaisesti "uuden talouden" oli määrä palvelujen kaupallisena high tech -versiona (internet-kapitalismi) aikaansaada tuottavaa kasvua ja työllisyyttä. Kuten tunnettua, molemmat vaihtoehdot ovat jo romahtaneet. "Uusi talous" osoittautui pelkäksi finanssikuplaksi ja kyseisen sektorin työllistävyys ja reaalinen kasvu jäivät mikroaloiksi. Yksityistetyt entiset julkiset palvelut karsiutuvat samoin pois kapitalistisen kasvun luojien joukosta. Pörssivetoinen terveydenhuolto tai koulutus kutistuu nopeasti maksukykyisten yksityisasiakkaiden palveluiksi samalla, kun suuri osa näiden alojen rakenteista jää käyttöä vaille. Kolmannen maailman monilla alueilla jopa yhteiskunnallinen infrastruktuuri kokonaisuudessaan on murtumassa. Samanlainen tendenssi on erotettavissa länsimaissakin, vaikkakin heikommassa muodossa.

Sivistys-, kulttuuri-, vapaa-aika- ja hoivayhteiskunnan edistyksellisen tertialisaation lupauksista ei ole jäänyt jäljelle mitään. Ei edes matkailu ole kyennyt välttämään kriisin koettelemuksia. Kolmannen maailman kurjuuden tertialisointia esitetään sen sijaan nyt ratkaisuksi myös maailmanmarkkinakeskuksille. Läntiset poliittiset ja sosiologis-taloudelliset diskurssit asettavat härskillä tavalla ainoaksi vaihtoehdoksi varhaiskapitalismia muistuttavan halpojen henkilökohtaisten palvelijoiden miljardijoukon. Onko toisaalta harvempien finanssikapitalistien ja poikkikansallisten johtajien ja toisaalta miljardien palvelijoiden, autonkuljettajien, kamaripalvelijoiden, renkien, hovipoikien jne. planetaarinen high tech -yhteiskunta kuviteltavissa? Kuulostaa kehnolta science fictionilta. Kolmannessa maailmassa on tosin olemassa kolonialismista periytyvä paternalististen palvelijasuhteiden traditio; ennen kaikkea siellä missä siirtomaa-aikana vallitsi orjuus. Mutta universaalien markkinoiden oloissa herran ja rengin kaltaiset riippuvuussuhteet, sellaisina kuin ne esiintyivät varhaiskapitalismissa vanhan feodaaliyhteiskunnan jäänteinä, eivät ole enää suuressa mittakaavassa toteutettavissa. Persoonattomina kaupallisina yrityksinä sitä vastoin "piikapalvelut" voivat muodostua kasvun tekijöiksi yhtä vähän kuin yksityistetty koulutus, terveydenhuolto jne. Maksukykyinen kysyntä ei siihen yksinkertaisesti riitä, sillä kolmannen teollisen vallankumouksen kriisi sulattaa pois myös sosiaalisen keskiluokan. Miljardit ihmiset, jotka kaikissa maailmanosissa haaksirikkoutuvat kurjuuden tertialisaation piiriin, ovat vain hiukan parempia kerjäläisiä, syrjäytyneitä, joille kapitalistisella tulevaisuudella ei ole mitään tarjottavana.

Tertialisaation historiallinen katastrofi viittaa yhteiskunnallisen muodon tabuksi tehtyyn ongelmaan. Puhtaan teknisessä ja materiaalisessa katsannossa kolmannen teollisen vallankumouksen kehittämä tuottavuus tosiasiallisesti mahdollistaisi sen, että ihmiskunta käyttäisi vain suhteellisen pienen osan ajastaan maatalous- ja teollisuustuotannon piirissä, toimiakseen pääasiallisesti sivistyksen, kasvatuksen, hoivan, sairaanhoidon, kulttuurin jne. parissa. Ensimmäinen osa tästä ohjelmasta täyttyykin: yhä vähemmän ihmisiä tarvitaan primaarille ja sekundaarille sektorille. Toinen sen sijaan ei: ihmisresurssien siirtäminen tertiäärille sektorille ei ole kapitalistisesti toteutettavissa. Tästä olemme jo ehtineet saada tällä välin riittävästi käytännön näyttöä.

Taloudellisessa opissa kolmen sektorin kehityksestä oli aina se virhe, että se oli historiallisesti käsitteellistämätön. Sillä kyseinen kehitys ei tapahdu "ikuisten" kapitalististen rakenteiden puitteissa. Esimoderni maatalousyhteiskunta ei ollut riippuvainen rahapääoman arvonlisäyksestä. Sen takia yhteiskunnallisen uusintamisen painopisteen siirtyminen maataloussektorilta teollisuussektorille merkitsi murtumaa henkilökohtaisten riippuvuussuhteiden voimassa olevaan muotoon, jota rahapääoman persoonaton muoto alkoi nyt hajottaa. Samalla tavoin nykyään siirtymä teollisuusyhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan vaatii murtumaa modernin tavarantuotantojärjestelmän muotoon ja laadullisesti uuden, toisen järjestyksen syntymistä.

Tällä perustavalla murtumalla yhteiskunnalliseen muotoon on myös kulttuuris-symbolinen ulottuvuutensa. Agraariyhteiskunnassa oli neoliittisestä vallankumouksesta alkaen voimassa orgaaninen maailmankuva, jossa yhteiskunnallis-kulttuurinen "luonnon kanssa tapahtuva aineksenvaihtoprosessi" oli primaarisessa suhteessa kasveihin ja eläimiin. Tämä maailmankuva ei ollut ollenkaan niin lempeä ja "ekologinen" kuin mitä tänään monet regressiiviset ideologit julistavat. Päinvastoin, olennaista siinä oli herruussuhde, joka orjuuden ja feodalismin henkilökohtaisen riippuvuussuhteen muodon välityksellä typisti "puhuvana eläimenä" ihmisen pelkäksi orgaaniseksi funktiokseen.

Modernin tavarantuotantojärjestelmän teollisuusyhteiskunta edusti mekaanista maailmankuvaa, jossa yhteiskunnallis-kulttuurinen "aineksenvaihtoprosessi luonnon kanssa" tapahtui primaaristi suhteessa kuolleeseen fysikaaliseen materiaan (koneet ja teollisesti tuotetut tavarat). Tämä maailmankuva typisti ihmisen rahan persoonattoman muodon kautta mekaaniseksi funktionaaliseksi robotiksi.

Mekaanisen modernin tuolla puolen oleva vielä toistaiseksi tuntematon tertiäärinen yhteiskunta tarvitsee sosiaalisen maailmankuvan, jossa "luonnon kanssa tapahtuva aineksenvaihtoprosessi" on primäärissä suhteessa ihmisiin, eli aineksenvaihtoprosessi tulee yhteiskunnan aineksenvaihtoprosessiksi itsensä kanssa. "Ihmisen juuri on ihminen" (Marx), tämä totuus on vasta nyt tunkeutumassa yhteiskunnalliseksi muodoksi. Kvanttifysiikan hahmossa luonnontiede on jo jättänyt mekaanisen maailmankuvan taakseen; eikä ole sattuma, että kvanttifysiikkaan perustuva mikroelektroninen vallankumous vie kapitalismin absurdiuteen. Jos ihmiskunta ei halua tuhota lopullisesti itseään, sen täytyy voittaa orgaaninen ja mekaaninen reduktionismi ja suhtautua itseensä inhimillisesti. Vasta sitten se kykenee suhtautumaan inhimillisesti biologiseen ja fysikaaliseen luontoon.

Ilmestynyt alunperin: Folha (Sao Paolo), lokakuu 2003